Jonnejen juttuko
Lumilautailusta ja skeittauksesta on monilla vanhemmilla ihmisillä sellainen kuva, että ne ovat lajeja mitä NUORET harrastavat. Mikä sitten nuorisolajin määritelmä onkin, mutta kun lajeja on harrastettu Suomessa se 30-40 vuotta niin mahtuuhan sinne kaiken ikäistä sekaan. Kuitenkin aikuiset fiksut ihmiset esim. luulevat, että se, että harrastaa skeittausta, tarkoittaa että käytän työpaikan ulkopuolella samoja teinien trendisanoja kuin heidän skeittausta harrastavat lapsukaisensa.
Kaikkein hämmästyttävintä on kuitenkin, että jotkut ihmiset luulevat, että näitä lajeja harrastaa, koska haluaa tuntea itsensä nuoreksi. Let’s face it, en käytännössä missään muussa päivittäisessä elämänpiirissäni koe itseäni niin VANHAKSI kuin laskemassa tai skeittaamassa, koska parhaimmillaan seuraavaksi vanhimmat on PUOLET mua nuorempia. Jos haluaisin tuntea itseni nuoreksi, harrastaisin jotain ihan muuta. Kun kävin polvileikkauksen vuoksi aamuisin vesijuoksemassa, olin ihan junioriosastoa.
Jos nyt kuitenkin sattuu tykkäämään lumilautailusta, tässä muutama vinkki ikäkriisin selättämiseen.
- Harrasta aamulla. Vanhusten laskuvuorot on useimmiten ekana aamulla, kuten muutkin eläkeläisharrastukset.
- Laske paippia. Kaaret alkaa kiinnostaa yleensä aikasintaan kolmekymppisiä, joten siellä ei juuri junnuja näy. Tämän voi myös yhdistää kohtaan 1 ja päätyä Talman paipin päälle lauantaiaamuna tunkemaan muiden ikäloppujen kanssa.
- Laske vain muiden vanhusten kanssa. Tämä on mahdollista joko seuraamalla kohtia 1 ja 2 tai lähtemällä takamaastoon omien ikätovereiden seurassa.
- Ylipäätään käy laskemassa takamaastossa. Kerran Riksgränsenin läheisellä kukkulalla oltiin topissa huilaamassa pienen haikin jälkeen, kun noin kahdeksankymppinen ruotsalaismummo hiihteli sinne, osoitteli horisonttiin että tuolta olen tulossa ja toiseen suuntaan että tuonne olen menossa. Tuli nuori olo, että tässähän on vielä hyvinkin neljä vuosikymmentä takamaastotouhuja edessä.
Yli sata vuotta laskukaveria yhdessä kuvassa
