”Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää.” Tove Jansson
Työkaveri kertoi, kuinka hänen viisivuotias lapsensa oli mäessä innostunut hyppyreistä ja pressibokseista. Lapsi oli kuvaillut tunnetta, että jännittää mutta silti haluaa palavasti mennä. Tiedän tunteen! Sama tunne on seurannut itseä nyt sen reilut parikymmentä vuotta.
Asia ei kuitenkaan ole juuri niin yksinkertaista, että ensin jännittää, sitten uskaltaa mennä ja juttu mitä yritti olikin ihan helppo ja voi jatkaa laskua itseensä tyytyväisenä. Joskus se menee juuri näin, joskus taas uskaltaa yrittää, mutta ei onnistu ja sattuu enemmän tai vähemmän, toisinaan ei taas uskalla edes yrittää, vaikka järki sanoo että todennäköisyydet on ihan ländäämisen puolella. Asiat riippuu olosuhteista, fiiliksestä, väsymystilasta ja seurasta.
Nykyään oon melko varovainen, mikä tietysti hankaloittaa uuden oppimista/vanhan muistelua. Toisaalta oon nykyään myös melko paljon aiempaa harvemmin rikki tai tosi kipeä mistään – kaatumiset on lähinnä pyllähdyksiä, eikä mitään täysin holtittomia niskoilleentuloja. Toki tämäkin siis suhteellista, viime kesän olin pois pelistä tiputtuani hevosen selästä ja ei siitä nyt niin montaa vuotta ole, kun polvi leikattiin viidestä kohtaa, sillä kertaa syynä rullalautailu. Lumilaudalla en oo muutamaan vuoteen nyt loukannut itseäni mustelmia enempää (kohtalo huomio, tämä ei nyt ole mitään manaamista). Silti kaatuminen on edelleen ihan normaalia ja käytännössä joka kerta laskemassa kaadun muutamia kertoja. Hyvä niin.
Oon kauheasti yrittänyt löytää reseptiä siihen fiilikseen, että löytyisi sopivasti rohkeutta. Ei oo enää tarvetta olla tyhmänrohkea, mutta jos ei mitään uutta ikinä uskalla tehdä, niin sitten jossain vaiheessa katoaa kyllä motivaatiokin. Vaikka skeittaus on paljon hankalampaa kuin lumilautailu, niin yksi asia siinä on helpompaa ja ne on melko vakiot olosuhteet. Jos joskus joku juttu jännittää, mutta on tehnyt sen aiemmin samassa paikassa samaan kohtaan, niin pystyy jollain asteella puhumaan itselleen järkeä. Että jos mikään ei ole välissä muuttunut, niin asian pitäisi kyllä pystyä tekemään uudestaankin. Mäessä tämä ei päde samassa mittakaavassa, sillä olosuhteet muuttuu joka päivä niin luiston, urien, kovuuden ja muotojenkin suhteen, ja jos eilen joku juttu oli ihan iisi niin tänään se saattaakin olla ihan saavuttamattomissa. Onhan se myös iso osa laskemisen viehätystä!
Pääosin oon jo henkisesti myöntynyt siihen, että mitään isompia hyppyreitä ei enää tule hypittyä, mutta henkinen raja tuntuu menevän Talman pikkugäpissä (etustreetin pienempi hyppyri). Ehkä siksi, että kuten nimikin sanoo, se on Talman mittakaavassa pieni. Tällä kaudella kuitenkin, huolimatta rennosta kauden avauksesta Rukalla, ei tullut mieleenkään streetin auettua hypätä siitä, tuntui että laskeminen sen vaatimaa vauhtia nokalle ei vaan ollut tehtävissä. Aattelin jo, että näinköhän tässä käy, että siirryn lopullisesti laskemaan ministreettiä, kunnes paippi aukesi, laskufiilis pamahti kattoon (joka noissa ulkohommissa on aika korkealla) ja pois lähtiessä ohimennen hyppäsin kornerin kautta pikkugäpin (yllätys, ihan hyvin meni). Sen jälkeen oon siitä joka kerta muutaman kerran hypännyt. Huh, ei enää paineita laskemiseen ennen ensi kautta.
Pikkugäpi 2013. Kuva Elise.