Viikonloppu Himoksella

Julkaistu: 27.3.2018

”Ollaan munuaisemme teille velkaa tän reissun innovoinnista!”

En ainakaan tällä hetkellä tarvi uutta munuaista, mutta mukava palaute reissujärjestelyistä kuitenkin. Houkuteltiin kaksi kaveria kahden lapsensa kanssa viikonlopuksi Himokselle. Koska mulla sattui olemaan eniten intoa ja aikaa, toimin pääorganisaattorina mökin, tarjoilujen ja ohjelman suhteen.

Varasin mökin kriteereinä sijainti ihan ytimessä, tarpeeksi iso, järkevä pohjaratkaisu ja turvalliset portaat. Kukaan ei tullut portaita pää edellä, saatiin nukuttua ja ennen kaikkea kaikki ehtivät nopean vaihtomatkan ansiosta laskea mahdollisimman paljon, joten onnistunut valinta! Ruokaa oli tulomatkan kauppareissun jälkeen riittävästi koko viikonlopuksi ja kokkaamiseen ei mennyt aikaa, joten kaikki ehtivät laskea mahdollisimman paljon. Ohjelmana oli laskemista vuoroissa ja vähän pientä kivaa lapsille mm. pääsiäismunaetsinnän ja virpomisvitsojen teon merkeissä. Virpomassa käytiin tietysti hiihtokoululla.

Pikkutyypinkin kanssa käytiin kerran lautailemassa. Kuva Lauri.

Oon kyllä käynyt Himoksella sekä viime- että tällä kaudella, mutta molemmilla kertaa kauden alussa, kun vaan länsipuolen rinteet ovat olleet auki. Nyt pääsin vihdoin laskemaan koko aluetta. Pohjoisessa oli vanha tuttu oranssi kahden hengen tuolihissi, joka ei harmi kyllä lauantaiaamuna ollut vielä auki. Lisäksi minipaipin pohja oli vielä tunnistettavissa.

Keli oli rinnelaskuun suht täydellinen kevätkeli, ei liian kovaa eikä liian pehmeää, joten mikäs siinä rinteitä kruisaillessa. Lisäksi laskeskelin muutamaan otteeseen itsekseni lännen pikkustreettiä, joka oli oikein erinomainen hyppyreiden osalta (reilipuolta en käynyt katsomassa). Yhteen laskuun sai ensin yhden hyppyrin, joka toimi myös kornerina, sitten kolmen mukavan minihyppyrin linjan ja loppuun vielä mukava pätkä rinnekikkailua ja olisi siinä ollut yksi muoviputkikin vielä ennen hissiä. Polvi on vieläkin kosketusarka, niin putki/pressiosaston jätin kokonaan väliin, ajatus siitä että kolhasisi polvea johonkin ei houkuttanut yhtään.

 

Sillä se paranee…

Julkaistu: 19.3.2018

Tulipa viikonloppuna ekaa kertaa tälle kaudelle otettua paipissa ihan tosissaan lumituntumaa. Vieläkään en tiedä, mikä muhun iski, mutta bäkkiairin alastulon jälkeen seuraavaksi istuskelin keskellä flättiä. Damagesta päätellen etukantti nappasi ja takapolvi otti ensimmäisen iskun vastaan, siitä sitten etukäden kautta ympäri. Mitään mustelmia ja kokovartalojumia kummempaa varsinaista vahinkoa ei onneksi tullut. Sen verran alkaa perinteisesti ahdistaa laskukauden loppuminen, että seuraavana aamuna kun sai särkylääkettä naamaan niin ei kun uudestaan Talman pipelle notkumaan. Ja mikäs siellä oli seassa rennosti kruisailla, kun samassa kourussa laski paipin olympiamitalistit sun muut joten viihdyttävää katsottavaa riitti. Lopputulos oli, että kummasti sitä itekin vetristyi. Turha jäädä makailemaan, jos ei mitään tunnu oikeasti olevan rikki! Sillä se paranee, millä tulikin, olikos se viidakon vanha sanonta.


Kuva Lauri

Tässä alkaa paippisessarit käymään vähiin, kun kevään ohjelmassa on vielä viikonloppu Himoksella ja toinen, onneksi pitkä sellainen, Levillä. Neljänkymmenen paremmalle puolelle varmaankin pääsee laskupäivissä, mutta viiteenkymppiin ei taida olla asiaa. Edelleen hämmentää, etten onnistunut tälle kaudelle ujuttamaan kalenteriin koko viikon laskulomaa, mutta tänä vuonna näin. Parasta olisi sitä paitsi ujuttaa sinne huomattavasti viikkoa pidempi reissu, mutta se ei oikein tunnu tällä hetkellä mahdolliselta. Mikä on toki aivan täysin asenne- ja järjestelykysymys, jos opiskelijabudjetilla ei ollut mikään ongelma lähteä maapallon toiselle puolelle jatkamaan talvea, kun se omalta pallonpuoliskolta loppui.

Ehkä vähän laskuseuran puutekin vähentää motivaatiota suunnitella noita reissuja. Kotoa toki löytyy hyvää laskuseuraa, mutta sitten on se pikkutyyppi, jonka voi tällä hetkellä jättää yksin noin minuutiksi (kunhan pysyy kuuloetäisyydellä). Tokihan on kaikkia lastenhoitopalveluita. Uudessa-Seelannissa ollessani työskentelin sellaisessa itsekin. Skiwilandit oli (on varmaan edelleen) tarkoitettu 2-6 -vuotiaille lapsille, joista olikohan se 4-6 -vuotiaiden kanssa käytiin opettelemassa laskettelua aidatussa pikku pihamäessä. Sitten jos lapsi oppi jarruttamaan ja kääntymään, ne pääsi varsinaiseen mäkeen sieltä toisten hiihdonopettajien kanssa. Mä pysyin siellä aidatulla puolella hokemassa että french fries – pizza slice päivästä toiseen haha. Oi niitä aikoja.

 

Vaihtamalla paranee?

Julkaistu: 12.3.2018

Multa kysellään melko usein, millaisia laskukamoja kannattaisi ostaa. Kodissani kyllä asuu ihminen, joka on kiinnostunut laskuvälineiden kehityksestä, tutkailee kauden uutuudet joka vuosi ja hankkii laskuvälineitä myös testaamisen ilosta. Se henkilö en ole minä. Itse ostan asioita lähinnä pakosta, kun edelliset alkavat antaa merkkejä siitä, että ongelmia on odotettavissa. Silloin menen ja ostan mahdollisimman samanlaiset. Nykyään yritän olla tämän asian kanssa hieman etukenossa, sillä on tullut koettua mm. laskukengän lopullinen leviäminen kesken kauden potentiaalisesti parhaan laskupäivän, mutta siis mistään yleisestä kamafiilistelystä ei kyllä mitään uutta tartu matkaan. Elän täydellisessä sovussa sisäisen konservatiivini kanssa, mitä tulee uudistumiseen laskukamojen suhteen. Eli siis kaikki muutos on lähtökohtaisesti pahasta, ellei toisin todisteta.

Nyt jouduin ostamaan uudet siteet. Edelliset oli Unionit ja niin on uudetkin, kun kerran oli hyvät. Mallia tosin vaihdoin Contacteista Flite Prohon, sillä uusitussa Contact -mallissa on pienet kiekot, joka kuulostaa ihan kehitykseltä ja muutokselta, eli on vähintäänkin epäilyttävää (enkä tiedä, joutuisiko pienemmällä kiekolla taas kaventamaan stanssia, ja sitä en halua).

Kun vaihdan siteet, piirrän tussilla lautaan vanhojen siteiden kohdat, sitten asemoin uudet samoihin kohtiin. Edellisen kerran vaihdoin isommin siteiden kulmia ehkä 2001, matkan varrella olen huomannut että sidemallista riippuen takakulma saattaa olla -6 tai -9 mutta käytännössä se siis tuntuu samalta, koska laitan sen lautaan piirroksen mukaan. Sitten taas kun lauta vaihtuu, irrotan siteet ja nostan ne samassa asennossa uuteen lautaan samalle leveydelle, jos vaan mahdollista. Pari vuotta sitten ostin ensimmäistä kertaa naisten laudan, jonka vuoksi jouduin kaventamaan stanssia useita senttejä. Se oli kauheeta ja vieläkin välillä ihmettelen, että lasken jalat niin yhdessä.

Oli myös vaihe, jolloin olin kauhean ennakkoluuloton. Uusista sivuleikkauksista innostuneena vaihdoin vuosikymmenen alussa camber-laudan flättirockeriin. Elämäni paras ratkaisu laskemisen hauskuudella mitattuna oli palata takaisin camberiin. Asiasta kirjoittelinkin aikasemmin täällä. Enää en sorru moiseen (putskulauta eri juttu toki).

Kengistä joskus totesin, että Salomonit on mun kapeaan jalkaan hyvät. Nykyään kun edelliset alkaa näyttää hajoamisen merkkejä, käyn aina hakemassa uusimman naisten parhaan mallin kaupasta. Tällä metodilla ei ole tullut virheostoksia. Jos Salomon lopettaisi joskus laskukenkien valmistamisen, tilaisin varmaan kymmenet kengät kaappiin odottamaan, etten joutuisi etsimään uutta merkkiä.

Myöskään erilaisten laskuvaatetustrendien perässä ei kannata hötkyillä, sillä kuten muoti yleensäkin, ne kiertävät, joten parempi olla ajanmukaisesti pukeutunut kerran viiteentoista vuoteen kuin aina vähän jäljessä. Camohuput on jäänyt kaupan hyllyyn, joskin viime viikonloppuisesta Suomi cupin osallistujajoukosta päätellen ne taitaa kyllä olla loppuunmyyty.

 

IMG_2132m

Maisemanvaihto kyllä kelpaa. Kuva Lauri.

Lähelle on lyhyt matka

Julkaistu: 05.3.2018

Sanovat että lähelle on pitkä matka ja vähemmän on enemmän, mutta jos asiaa ei pue jollain kauniilla mietelausefontilla pastellinväriselle taustalle, niin vaikkapa lähellä olevat laskettelurinteet ovat saavutettavampia kuin kaukana olevat ja laskemisen suhteen enemmän on kuitenkin enemmän.

Sunnuntaina oli Laajavuoressa tämän vuotisen Girls on Tourin ensimmäinen stoppi, Mimmien parkkijamit. Näistä tyttöjen, naisten ja naisoletettujen tapahtumista kirjoittelinkin jo viime vuonna, joten siitä tässä vaiheessa vain, että hauskaa oli tänäkin vuonna osallistua moiseen. Sen sijaan heräsi mietteitä kaupunkikeskuksista, kun fiilistelin kaupunkinäkymiä Laajiksen huipulta.

Oon itse aloittanut lumilautailun Ski Hervannassa eli tamperelaisessa kaupunkimäessä. Mäki oli lyhyt ja jyrkkä, mutta se oli asiasta innostuneelle saavutettavissa koulupäivän jälkeen bussilla (ei, Tampereella ei oikeasti sanota nysse). Olin heti alusta alkaen todella fanaattisen innostunut laskemaan, ja olisi ollut maailmanloppu, jos mäkeen olisi päässyt vain viikonloppuisin (teininä aikakäsitys ja toki myös draaman taju on todella erilainen kuin aikuisena). Kävin sinä talvena, kun aloitin laskemaan, mäessä aina kun pystyin ja se oli aika usein. Herwoodin mäestä edelleen lämpimät muistot! Viimeksi kun kävin siellä, siitä on nyt ehkä kuutisen vuotta, niin työntekijät edelleen muisti mut – kertoo ehkä, kuinka paljon siellä aikanaan kävin. Tänä vuonnaTampereen rinteiden, joihin kuuluu Hervannan lisäksi Mustavuori toisella puolen kaupunkia, avaaminen oli kokonaan vaakalaudalla ja loppujen lopuksi auki saatiin vain Hervanta. Kysymys on Tampereella(kin) siitä, pitäisikö laskettelutoiminnan toteutua puhtaasti kannattavana yritystoimintana vai pitäisikö se huomioida osana kaupungin tukemaa vapaa-ajantoimintaa ja liikuntamahdollisuuksia. Monitahoinen kysymys toki.

IMG_2518
Joskus muinoin Mustavuoressa Elisen kanssa.

Nykyisessä kotikaupungissani Helsingissä toimi kolme vuotta sympaattinen lähikeskus Kivikko, jonne pääsi ainakin jotenkuten julkisilla, ja jossa lippuhinnat olivat kohtuulliset. Kivikko mahdollisti lasketteluharrastuksen aloittamisen tai kokeilemisen melko pienellä budjetilla. Kolmen vuoden jälkeen toiminta päättyi (yrittäjä lopetti ja muistikuva on, että kilpailutus toiminnan jatkamisesta ei mennyt ihan malliesimerkin mukaan, mutta tälle en nopealla etsinnällä löytänyt mitään vahvistusta) ja jätti ison aukon talvilajien harrastamiseen helsinkiläisille. Sillä on aika iso merkistys, maksaako lippu 15 euroa (Kivikko) vai 41 euroa (Messilä), jos ensimmäisillä kerroilla ei tarvitse kuin vähän tasaiseksi lanattua rinnettä ja mahdollisuuden vuokrata välineitä.

kivikko
Kivikko

Mutta tosiaan juttu lähti liikkeelle siitä, että olin viikonloppuna Laajavuoressa, joka on vuosien varrelta tuttu keskus ja aina mukava vierailukohde. Näkymät huipulta on keskustaan (kamerasta loppui akku, joten en toki näytä siitä kuvaa), mikä tuo kotoisia muistoja Herwoodin huipulta ja muutenkin kiva tiedostaa laskevansa keskustan tuntumassa. Mäessä oli paljon junnulaskijaporukoita, joista näki että olivat rinteessä kuin kotonaan. Kaupungeissa oleville keskuksille on todella tarvetta, joten toivottavasti ensi kaudelle saadaan myös Mustavuori ja Kivikko takaisin auki (ainakin jälkimmäinen oletettavasti utopiaa, mutta aina kannattaa toivoa).

Ja tokihan vielä se, että ylipäätään on lunta, mahdollistaa monta kaupunkilaskemisen muotoa ihan ilmaiseksi ja kuntokin kasvaa, kun ei pääse hissillä ylös. Mutta nämä mahdollisuudet osaa ottaa käyttöön ehkä parhaiten ne, jotka ovat jo lajiin laskettelukeskuksissa tutustuneet.

IMG_8314m

Hyvinä lumitalvina kaupungissa pystyy toki laskemaan ilman keskuksiakin. Kuvan musta kurvaamassa Hertsikasta otti Late tai Katja.