lumilautailu

Mielihyvän tunteen saamisen vaikeus, kun itsesuojeluvaisto estää yrittämästä liikoja

Julkaistu: 05.11.2018

Katsoin expo-viikonlopun kunniaksi ekan laskuleffan tälle kaudelle, all girls -reilipläjäyksen nimeltä The uninvited. Leffa oli lajissaan ihan hyvä, mutta silti suurimman osan siitä pohdiskelin dopamiinin tuotantoa. Tätä nää opiskelut teettää.

Oon monessa aiemmassa blogitekstissä avannut sitä, että oon pelkuri enkä siksi opi juuri uutta. Nuorena en ollut, mutta silloin olin koko ajan jostain rikki, enkä siksi oppinut juuri uutta. Itsesuojeluvaistolle on biologinen selitys, nimittäin dopamiinin tuotanto. Aivot tarvitsee stressiä ja sen tyyntymistä. Jokainen laskija voi tunnistaa, miten tämä yhtälö mäessä toimii. Hyppyri tai siitä suunniteltu temppu kuumottaa, mutta kun sen saa tehtyä, tunne on mahtava. Sama tunne ehkä tulee vielä toisella kerralla, mutta jos joka päivä hyppää saman tempun ja se tulee jo lihasmuistista, palkitsevuus lakkaa ja sitä pitää hakea joko isommista hyppyreistä tai eri tempuista. Ainakin, jos on nuori. Silloin dopamiinin eritys voimistuu, ja sen jano kasvaa. Lisäksi nuoruuteen kuuluu vinoutunut arviointiasteikko, jossa valintoja suunnataan ylioptimistisesti eli riskit arvioidaan pienemmiksi ja hyödyt suuremmiksi. Tunnistan tän niin hyvin omasta menneiden vuosien toiminnasta. Nykyään en ole valmis juurikaan ottamaan riskejä, koska tiedostan loukkaantumisen mahdollisuuden paremmin sekä mun sosiaaliset ympyrät ei samalla lailla kannusta siihen. Vaikka tekisin minkä tempun, niin tiedän, ettei kukaan pitäisi musta sen enempää ihmisenä, jolloin sosiaalinen painekin on pienempi. Nuorempana sitä ajatteli, että myös taitotaso harrastuksessa määrittelisi enemmän ihmisarvoa ja tokihan se tietynlaista sosiaalista hyväksymistä tuo.

Totta kai mulla on edelleen elämyshakuisuutta omassa toiminnassa, tuskin muuten ylipäätään laskisin. Mutta arviointiasteikko on nykyään siinä määrin balanssissa, että vältän riskejä niin pitkälle, kuin se on mahdollista niin, että kuitenkin edelleen tekee juttuja, mistä erittyy dopamiinia eli saa mielihyvää siitä jännityksen jälkeisen stressin tyyntymisestä.

Mainos, sisältö jatkuu alla
Mainos, sisältö jatkuu alla

ripley

(Kuvassa itseäni rohkeampi laskukaveri Mt Ripleyllä)

Miten sitten aikuisena pystyy saamaan harrastamisesta mielihyvän tunnetta, vaikka kaikki pelottaa? Asioita tarvitsee vain tehdä pienin askelin niin, että kuitenkin tekee uusia juttuja. Se onnistuu, kun pystyy tunnistamaan, että kehitystä on tosi pienetkin jutut, eikä niiden tarvitse olla sellaisia oikeita temppuja, millä on nimi.

Oma lähiskeittiparkkini on muodostunut sellaiseksi, jossa käyn useimmiten yksin ja melko nopeasti. Kun muutin Vuosaareen, mulla oli pitkä skeittitauko takana polvileikkauksen ja raskauden takia. Niinpä aloin kotiparkilla ottamaan vanhoja temppuja takaisin yksi kerrallaan. Siitä sitten muodostui tapa, että tein joka kerta siellä käydessäni jonkun uuden tempun. Tapa on säilynyt nyt kolme ulkokautta niin, että aina talven jälkeen koko ulkokauden ajan teen joka skeittikerta ensin edellisellä kerralla tekemäni uuden tempun uudestaan ja sitten jonkun uuden tempun. Talven jälkeen lähtö siis nollasta, että joka kesä voi sentään tehdä samoja temppuja, eihän mun muistikaan ihan niin pitkälle kantaisi, jos pitäisi kolmen vuoden takaiset temput muistaa. Uusi ei myöskään tarkoita täysin uutta temppua, van esimerkiksi jo aiemmin tehty temppu johonkin uuteen kohtaan. Onneksi parkki on aika iso, niin siellä niitä kohtia riittää. Kun on saanut päälle sen edellisen kerran tempun ja uuden tempun, pitää vielä pitää huolta, että kokoajan on työn alla mahdollisia tulevia temppuja.

Tälläsellä ajattelumallilla mulla on aina vähän paine takaraivossa, kun lähden Vuokkiin, sillä ainahan ei ole parhaimmillaan ja pysty tsemppaamaan päälle mitään vähänkään kuumottavaa. Toisaalta aina jotain uutta on tullut tiristettyä päälle ja hyvät fiilikset taattu. Ihan samaa en ole kokeillut Talmassa, koska siinä lajissa olosuhteet vaihtelee todella paljon ja joka päivä on muutenkin vähän erilainen nokkien, luiston ja lumen suhteen. Yritän silti pienessä mittakaavassa pitää samaa yllä ja kokeilla aina jotain uusia juttuja, vaikka kuinka pieniä. Samalla oppii näkemään eri lailla mahdollisuuksia – sidehittejä, liptrikkejä, switch-kikkailua ja sitä rataa.

Mites muut pitää motivaatiota yllä?

Kommentoi blogikirjoitusta

Jätä omat kommenttisi: Kommentoi nimimerkillä tai Kirjaudu sisään.
Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *