Vaihtamalla paranee?

Julkaistu: 12.3.2018

Multa kysellään melko usein, millaisia laskukamoja kannattaisi ostaa. Kodissani kyllä asuu ihminen, joka on kiinnostunut laskuvälineiden kehityksestä, tutkailee kauden uutuudet joka vuosi ja hankkii laskuvälineitä myös testaamisen ilosta. Se henkilö en ole minä. Itse ostan asioita lähinnä pakosta, kun edelliset alkavat antaa merkkejä siitä, että ongelmia on odotettavissa. Silloin menen ja ostan mahdollisimman samanlaiset. Nykyään yritän olla tämän asian kanssa hieman etukenossa, sillä on tullut koettua mm. laskukengän lopullinen leviäminen kesken kauden potentiaalisesti parhaan laskupäivän, mutta siis mistään yleisestä kamafiilistelystä ei kyllä mitään uutta tartu matkaan. Elän täydellisessä sovussa sisäisen konservatiivini kanssa, mitä tulee uudistumiseen laskukamojen suhteen. Eli siis kaikki muutos on lähtökohtaisesti pahasta, ellei toisin todisteta.

Nyt jouduin ostamaan uudet siteet. Edelliset oli Unionit ja niin on uudetkin, kun kerran oli hyvät. Mallia tosin vaihdoin Contacteista Flite Prohon, sillä uusitussa Contact -mallissa on pienet kiekot, joka kuulostaa ihan kehitykseltä ja muutokselta, eli on vähintäänkin epäilyttävää (enkä tiedä, joutuisiko pienemmällä kiekolla taas kaventamaan stanssia, ja sitä en halua).

Kun vaihdan siteet, piirrän tussilla lautaan vanhojen siteiden kohdat, sitten asemoin uudet samoihin kohtiin. Edellisen kerran vaihdoin isommin siteiden kulmia ehkä 2001, matkan varrella olen huomannut että sidemallista riippuen takakulma saattaa olla -6 tai -9 mutta käytännössä se siis tuntuu samalta, koska laitan sen lautaan piirroksen mukaan. Sitten taas kun lauta vaihtuu, irrotan siteet ja nostan ne samassa asennossa uuteen lautaan samalle leveydelle, jos vaan mahdollista. Pari vuotta sitten ostin ensimmäistä kertaa naisten laudan, jonka vuoksi jouduin kaventamaan stanssia useita senttejä. Se oli kauheeta ja vieläkin välillä ihmettelen, että lasken jalat niin yhdessä.

Oli myös vaihe, jolloin olin kauhean ennakkoluuloton. Uusista sivuleikkauksista innostuneena vaihdoin vuosikymmenen alussa camber-laudan flättirockeriin. Elämäni paras ratkaisu laskemisen hauskuudella mitattuna oli palata takaisin camberiin. Asiasta kirjoittelinkin aikasemmin täällä. Enää en sorru moiseen (putskulauta eri juttu toki).

Kengistä joskus totesin, että Salomonit on mun kapeaan jalkaan hyvät. Nykyään kun edelliset alkaa näyttää hajoamisen merkkejä, käyn aina hakemassa uusimman naisten parhaan mallin kaupasta. Tällä metodilla ei ole tullut virheostoksia. Jos Salomon lopettaisi joskus laskukenkien valmistamisen, tilaisin varmaan kymmenet kengät kaappiin odottamaan, etten joutuisi etsimään uutta merkkiä.

Myöskään erilaisten laskuvaatetustrendien perässä ei kannata hötkyillä, sillä kuten muoti yleensäkin, ne kiertävät, joten parempi olla ajanmukaisesti pukeutunut kerran viiteentoista vuoteen kuin aina vähän jäljessä. Camohuput on jäänyt kaupan hyllyyn, joskin viime viikonloppuisesta Suomi cupin osallistujajoukosta päätellen ne taitaa kyllä olla loppuunmyyty.

Maisemanvaihto kyllä kelpaa. Kuva Lauri.

Lähelle on lyhyt matka

Julkaistu: 05.3.2018

Sanovat että lähelle on pitkä matka ja vähemmän on enemmän, mutta jos asiaa ei pue jollain kauniilla mietelausefontilla pastellinväriselle taustalle, niin vaikkapa lähellä olevat laskettelurinteet ovat saavutettavampia kuin kaukana olevat ja laskemisen suhteen enemmän on kuitenkin enemmän.

Sunnuntaina oli Laajavuoressa tämän vuotisen Girls on Tourin ensimmäinen stoppi, Mimmien parkkijamit. Näistä tyttöjen, naisten ja naisoletettujen tapahtumista kirjoittelinkin jo viime vuonna, joten siitä tässä vaiheessa vain, että hauskaa oli tänäkin vuonna osallistua moiseen. Sen sijaan heräsi mietteitä kaupunkikeskuksista, kun fiilistelin kaupunkinäkymiä Laajiksen huipulta.

Oon itse aloittanut lumilautailun Ski Hervannassa eli tamperelaisessa kaupunkimäessä. Mäki oli lyhyt ja jyrkkä, mutta se oli asiasta innostuneelle saavutettavissa koulupäivän jälkeen bussilla (ei, Tampereella ei oikeasti sanota nysse). Olin heti alusta alkaen todella fanaattisen innostunut laskemaan, ja olisi ollut maailmanloppu, jos mäkeen olisi päässyt vain viikonloppuisin (teininä aikakäsitys ja toki myös draaman taju on todella erilainen kuin aikuisena). Kävin sinä talvena, kun aloitin laskemaan, mäessä aina kun pystyin ja se oli aika usein. Herwoodin mäestä edelleen lämpimät muistot! Viimeksi kun kävin siellä, siitä on nyt ehkä kuutisen vuotta, niin työntekijät edelleen muisti mut – kertoo ehkä, kuinka paljon siellä aikanaan kävin. Tänä vuonnaTampereen rinteiden, joihin kuuluu Hervannan lisäksi Mustavuori toisella puolen kaupunkia, avaaminen oli kokonaan vaakalaudalla ja loppujen lopuksi auki saatiin vain Hervanta. Kysymys on Tampereella(kin) siitä, pitäisikö laskettelutoiminnan toteutua puhtaasti kannattavana yritystoimintana vai pitäisikö se huomioida osana kaupungin tukemaa vapaa-ajantoimintaa ja liikuntamahdollisuuksia. Monitahoinen kysymys toki.

Joskus muinoin Mustavuoressa Elisen kanssa.

Nykyisessä kotikaupungissani Helsingissä toimi kolme vuotta sympaattinen lähikeskus Kivikko, jonne pääsi ainakin jotenkuten julkisilla, ja jossa lippuhinnat olivat kohtuulliset. Kivikko mahdollisti lasketteluharrastuksen aloittamisen tai kokeilemisen melko pienellä budjetilla. Kolmen vuoden jälkeen toiminta päättyi (yrittäjä lopetti ja muistikuva on, että kilpailutus toiminnan jatkamisesta ei mennyt ihan malliesimerkin mukaan, mutta tälle en nopealla etsinnällä löytänyt mitään vahvistusta) ja jätti ison aukon talvilajien harrastamiseen helsinkiläisille. Sillä on aika iso merkistys, maksaako lippu 15 euroa (Kivikko) vai 41 euroa (Messilä), jos ensimmäisillä kerroilla ei tarvitse kuin vähän tasaiseksi lanattua rinnettä ja mahdollisuuden vuokrata välineitä.

Kivikko

Mutta tosiaan juttu lähti liikkeelle siitä, että olin viikonloppuna Laajavuoressa, joka on vuosien varrelta tuttu keskus ja aina mukava vierailukohde. Näkymät huipulta on keskustaan (kamerasta loppui akku, joten en toki näytä siitä kuvaa), mikä tuo kotoisia muistoja Herwoodin huipulta ja muutenkin kiva tiedostaa laskevansa keskustan tuntumassa. Mäessä oli paljon junnulaskijaporukoita, joista näki että olivat rinteessä kuin kotonaan. Kaupungeissa oleville keskuksille on todella tarvetta, joten toivottavasti ensi kaudelle saadaan myös Mustavuori ja Kivikko takaisin auki (ainakin jälkimmäinen oletettavasti utopiaa, mutta aina kannattaa toivoa).

Ja tokihan vielä se, että ylipäätään on lunta, mahdollistaa monta kaupunkilaskemisen muotoa ihan ilmaiseksi ja kuntokin kasvaa, kun ei pääse hissillä ylös. Mutta nämä mahdollisuudet osaa ottaa käyttöön ehkä parhaiten ne, jotka ovat jo lajiin laskettelukeskuksissa tutustuneet.

Hyvinä lumitalvina kaupungissa pystyy toki laskemaan ilman keskuksiakin. Kuvan musta kurvaamassa Hertsikasta otti Late tai Katja.

Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää

Julkaistu: 26.2.2018

”Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää.” Tove Jansson

Työkaveri kertoi, kuinka hänen viisivuotias lapsensa oli mäessä innostunut hyppyreistä ja pressibokseista. Lapsi oli kuvaillut tunnetta, että jännittää mutta silti haluaa palavasti mennä. Tiedän tunteen! Sama tunne on seurannut itseä nyt sen reilut parikymmentä vuotta.

Asia ei kuitenkaan ole juuri niin yksinkertaista, että ensin jännittää, sitten uskaltaa mennä ja juttu mitä yritti olikin ihan helppo ja voi jatkaa laskua itseensä tyytyväisenä. Joskus se menee juuri näin, joskus taas uskaltaa yrittää, mutta ei onnistu ja sattuu enemmän tai vähemmän, toisinaan ei taas uskalla edes yrittää, vaikka järki sanoo että todennäköisyydet on ihan ländäämisen puolella. Asiat riippuu olosuhteista, fiiliksestä, väsymystilasta ja seurasta.

Nykyään oon melko varovainen, mikä tietysti hankaloittaa uuden oppimista/vanhan muistelua. Toisaalta oon nykyään myös melko paljon aiempaa harvemmin rikki tai tosi kipeä mistään – kaatumiset on lähinnä pyllähdyksiä, eikä mitään täysin holtittomia niskoilleentuloja. Toki tämäkin siis suhteellista, viime kesän olin pois pelistä tiputtuani hevosen selästä ja ei siitä nyt niin montaa vuotta ole, kun polvi leikattiin viidestä kohtaa, sillä kertaa syynä rullalautailu. Lumilaudalla en oo muutamaan vuoteen nyt loukannut itseäni mustelmia enempää (kohtalo huomio, tämä ei nyt ole mitään manaamista). Silti kaatuminen on edelleen ihan normaalia ja käytännössä joka kerta laskemassa kaadun muutamia kertoja. Hyvä niin.

Oon kauheasti yrittänyt löytää reseptiä siihen fiilikseen, että löytyisi sopivasti rohkeutta. Ei oo enää tarvetta olla tyhmänrohkea, mutta jos ei mitään uutta ikinä uskalla tehdä, niin sitten jossain vaiheessa katoaa kyllä motivaatiokin. Vaikka skeittaus on paljon hankalampaa kuin lumilautailu, niin yksi asia siinä on helpompaa ja ne on melko vakiot olosuhteet. Jos joskus joku juttu jännittää, mutta on tehnyt sen aiemmin samassa paikassa samaan kohtaan, niin pystyy jollain asteella puhumaan itselleen järkeä. Että jos mikään ei ole välissä muuttunut, niin asian pitäisi kyllä pystyä tekemään uudestaankin. Mäessä tämä ei päde samassa mittakaavassa, sillä olosuhteet muuttuu joka päivä niin luiston, urien, kovuuden ja muotojenkin suhteen, ja jos eilen joku juttu oli ihan iisi niin tänään se saattaakin olla ihan saavuttamattomissa. Onhan se myös iso osa laskemisen viehätystä!

Pääosin oon jo henkisesti myöntynyt siihen, että mitään isompia hyppyreitä ei enää tule hypittyä, mutta henkinen raja tuntuu menevän Talman pikkugäpissä (etustreetin pienempi hyppyri). Ehkä siksi, että kuten nimikin sanoo, se on Talman mittakaavassa pieni. Tällä kaudella kuitenkin, huolimatta rennosta kauden avauksesta Rukalla, ei tullut mieleenkään streetin auettua hypätä siitä, tuntui että laskeminen sen vaatimaa vauhtia nokalle ei vaan ollut tehtävissä. Aattelin jo, että näinköhän tässä käy, että siirryn lopullisesti laskemaan ministreettiä, kunnes paippi aukesi, laskufiilis pamahti kattoon (joka noissa ulkohommissa on aika korkealla) ja pois lähtiessä ohimennen hyppäsin kornerin kautta pikkugäpin (yllätys, ihan hyvin meni). Sen jälkeen oon siitä joka kerta muutaman kerran hypännyt. Huh, ei enää paineita laskemiseen ennen ensi kautta.

Pikkugäpi 2013. Kuva Elise.

10 syytä laskea Talmassa

Julkaistu: 18.2.2018

Kausi etenee, 23 laskupäivää plakkarissa josta 17 Talmassa. Vaikka vielä tammikuussa olis niin paljon mieluummin ollut jossain muualla (no vaikka Japanissa), nyt on just hyvä just täällä. Pipe aukesi torstaina ja sitä oon nyt kolme päivää laskenu putkeen. Jalat on ihan soseena ja kunto loppu, mutta ei vaan pysty lopettamaan. Lisäksi kun tänään aurinko ensimmäistä kertaa selvästi lämmitti, iski tietysti KAUSI LOPPUU KOHTA -paniikki. Perus, parempi siis huomennakin vetäistä laskukengät jalkaan.

Mutta tosiaan, olin jo joskus alkukaudesta koonnut tällaista kymmenen syytä laskea Talmassa -listaa, mutta unohtanut luonnoksiin. Toisaalta nyt onkin hyvä aika julkaista se, sillä just nyt on keskus parhaassa tikissä eikä siellä ole edes erityisen ruuhkaista alkukauden tungoksen jälkeen. Että jos ei ole tullut tälle kaudelle/ikinä käytyä, niin nyt on hyvä hetki.

Late Talman pipessä viime vuonna

Omat 10 syytä laskea Talmassa:

Sijainti, sijainti, sijainti. Kolmessa vartissa kotioven mentyä kiinni on lauta jaloissa rinteen päällä.
Tietotaito. Talmassa osataan rakentaa ja huoltaa rinteitä, streettikamoja ja paippia oikein, ja ne on aina parhaassa mahdollisessa kunnossa, jos ottaa huomioon sään ja muut inhimilliset tekijät. Aina ei toki onnistuta täydellisesti ja välillä tuntuu, että ne pienemmät kamat tehdään minimiefortilla ja lumimäärällä, mutta mitään kenellekään käyttökelvotonta ei raksata (ja tämä ei ole suurimmassa osassa keskuksia itsestäänselvyys).
Paippi. Etelä-Suomen ainoa paippi ja huolto kaksi kertaa viikossa. Tällä kaudella ollut alusta alkaen ihan uskomattoman hyvässä sheipissä.
Laskutahti. Talma on maailman ainoita ellei ainoa keskus, jossa tunnissa ehtii lumilautailla tarpeeksi ja lähteä hyvillä mielin kotiin. On siis myös keskuksia, joissa tunnissa ehtii laskea tarpeeksi koska pitkästyy kuoliaaksi, mutta nyt tarkoitan Talman nopeata hissiä ja sitä, että yhdelle laskulle mahtuu niin paljon tekemistä, kuin sen korkuseen rinteeseen ylipäätään voi mahtua, että saa vielä vauhtiakin.
Lämpö. Liittyy edelliseen, mutta Talmaan ei paljoa kerroksia tarvi pukea vaan siellä laskemiseen pätee sama kuin haikkaamiseen. Jos ei parkkipaikalla kenkiä jalkaan vetäessä palele niin laskiessa hiki valuu.
Hyvät laskijat. En enää juurikaan ehdi katsella laskuleffoja, mutta onneksi Talman hissistä voi katsella maailmanluokan laskemista. Monien laskeminen näyttää niin vaivattomalta ja hauskalta, että siitä saa itekin laskufiilikset.
Tutut. Talmaan voi mennä laskemaan yksin, ja aina on tuttuja, koska samat tyypit käy siellä vuodesta toiseen.
Werneri-parkki eli lasten alue. Viikonloppuisin voi käydä koko perheen kanssa ja tekemistä riittää. Kaksivuotias jaksaa olla kaksi tuntia pulkka/stiga/tuubimäessä, kunhan syö välissä. Eli tunti molemmille laskuaikaa. Ks. kohta neljä.
Pienet huomioinnit. Hissiin mennessä on narut, joista voi vetää itsensä hissiin, jolloin ei tarvitse kuluttaa aikaa takasiteen avaamiseen tai yrittää hyppiä jonossa telomatta muiden välineitä. Lisäksi hissinarun kiskominen on ainoa käsitreeni talven aikana.
Monipuolisuus. Yleensä kelistä riippumatta on aina jotain laskettavaa. Lämpötilan sahaamisen tuottamalle umpijäälle ei mikään keskus voi mitään, mutta jos silloin on laskettavana jotain pressejä tai putkia superhelpoilla menoilla, niin voi hyvillä mielin jättää jäiset nokat odottamaan pehmeämpiä kelejä.

Töissä levätään

Julkaistu: 13.2.2018

Tällaisella toimistotyöläisellä tuppaa maanantait olemaan helpotus – voi aamulla raahautua kustannuspaikalle ja antaa kropan levätä. Viime viikonloppuna onnistuin käymään kaksi kertaa laskemassa ja kaksi kertaa skeittaamassa, mikä on määräennätys laudan päällä hetkeen. Yleensä talven tullen skeittilauta menee talviteloille, mistä sen voi sitten huhtikuussa kaivaa ja ihmetellä, miks on niin vaikeeta. Nyt olin edellisen kerran ollut rullalaudan päällä vuodenvaihteessa.

Laskemassa kävin vaihteeksi Sappeella, pitäähän sitä satasen kausaria hintansa edestä käyttää. Sen verran joutuu jonottelemaan, että kovin rankaksi laskuhommat siellä ei käy, joten kannatti pakata myös skeittikamat mukaan. Tampereella oli viikonloppuna Trelogy-skeittikisat, jotka oli ihan hullua tykitystä kolmen päivän ajan ja kuitenkin kaiken sen muille hurraamisen lisäksi ehti itekin skeittaamaan siellä seassa sen verran kuin kunto kesti.

Oon ollut niin fiiliksissä taas laskemisesta, että olin, kuten joka talvi, unohtanut että skeittaus on kyllä ihan törkeen hauskaa, pitäis enemmän ehtiä. Toisaalta, mitä tänään kävin Talmassa, niin paippi alkoi näyttää valmiilta. Sepä vasta hauskaa onkin.

Voi voitelua

Julkaistu: 07.2.2018

Oma kulunein fraasini on autoa hiihtokeskuksen pihalle parkkeeratessa ”pitäis voidella lauta”. Käytin sitä yhdessä vaiheessa niin usein, että ristimme sen ”Talvi1”-jutuksi. Tiedättehän, kun on paljon samojen tyyppien kanssa, jutut alkavat toistaa itseään niin paljon että ne voi numeroida, ja silloin säästää koko jutun kertomisen vaivan kun voi kertoa vaan numeron. Kääntää auton Talman parkkipaikalle ja sanoo vaan Talvi1, onhan se kätevää. Huomiona sentään, että kesäisin ja talvisin on eri vakiojutut.

No niin. Joka tapauksessa syy tälle vakiolausahdukselle on se, että inhoan voitelua. Ja jos voitelun vielä sietääkin, niin siklaaminen se vasta ärsyttävää onkin. Tykkään kyllä luistavasta lopputuloksesta, ainakin enemmän kuin vastakumpuun hyppäämisestä. Toki hyppään siihen joka tapauksessa, koska oon niin nössö että pakko aina jarruttaa, joten siinä meni sekin voitelun hyöty.

Tuossa muutama vuosi sitten kirjottelin muutamia artikkeleita Relaa.comiin, ja piti linkata tähän yksi kirjoittamani juttu voitelun ympäristövaikutuksista. Artikkelia ei harmi kyllä enää löytynyt sivuilta uudistuksen myötä.

Selvitin jutussa, että mitä voitelusta jää luontoon, sillä johonkihan se voide sieltä pohjasta aina katoaa. Isoin määrä luistovoiteesta on parafiinivahaa. Se on öljypohjainen, pitkäketjuinen lineaarinen hiilivety ja kemistin mukaan se on harmitonta sekä ihmiselle että ympäristölle, tosin hajoaa luonnossa melko hitaasti. Osa ympäristöystävällisinä markkinoiduista vahoista on öljyttömiä, eli niiden pohjana on jotain muuta kuin parafiinia, kuten soijaa. Se ei ihan selvinnyt, kuinka viherpesun puolelle se menee, ainakin sekä soija- että parafiinivoiteita valmistavan BeaverWaxin henkilö ei pitänyt soijaa ylivertaisena ympäristötekona, kun eipä se soijakaan voiteeksi muutu ilman polttoaineita vaativia koneita.

Lisäksi voiteissa yleisesti ilmeisesti käytetään silikonia, grafiittia, molybdeenia ja galliumia, joista niistäkään ei kemistillä ollut pahaa sanottavaa. Grafiitti on harmitonta hiiltä. Molybdeeni ja gallium ovat alkuainemetalleja, jotka eivät kemistin sanoman mukaan ole myrkyllisiä. Voiteiden silikonit on hajuttomia, mauttomia ja harmittomia. Selvä pahis ainesosista olisi tietenkin fluori, mutta fluorivoiteita ei peruslaskija käytä, sillä ne on kalliita ja lähtee pohjasta nopeasti.

Juttu ei harmi kyllä käynyt tekosyyksi lopettaa voitelu lopullisesti. Talvi1.

Jonnejen juttuko

Julkaistu: 29.1.2018

Lumilautailusta ja skeittauksesta on monilla vanhemmilla ihmisillä sellainen kuva, että ne ovat lajeja mitä NUORET harrastavat. Mikä sitten nuorisolajin määritelmä onkin, mutta kun lajeja on harrastettu Suomessa se 30-40 vuotta niin mahtuuhan sinne kaiken ikäistä sekaan. Kuitenkin aikuiset fiksut ihmiset esim. luulevat, että se, että harrastaa skeittausta, tarkoittaa että käytän työpaikan ulkopuolella samoja teinien trendisanoja kuin heidän skeittausta harrastavat lapsukaisensa.

Kaikkein hämmästyttävintä on kuitenkin, että jotkut ihmiset luulevat, että näitä lajeja harrastaa, koska haluaa tuntea itsensä nuoreksi. Let’s face it, en käytännössä missään muussa päivittäisessä elämänpiirissäni koe itseäni niin VANHAKSI kuin laskemassa tai skeittaamassa, koska parhaimmillaan seuraavaksi vanhimmat on PUOLET mua nuorempia. Jos haluaisin tuntea itseni nuoreksi, harrastaisin jotain ihan muuta. Kun kävin polvileikkauksen vuoksi aamuisin vesijuoksemassa, olin ihan junioriosastoa.

Jos nyt kuitenkin sattuu tykkäämään lumilautailusta, tässä muutama vinkki ikäkriisin selättämiseen.

Harrasta aamulla. Vanhusten laskuvuorot on useimmiten ekana aamulla, kuten muutkin eläkeläisharrastukset.
Laske paippia. Kaaret alkaa kiinnostaa yleensä aikasintaan kolmekymppisiä, joten siellä ei juuri junnuja näy. Tämän voi myös yhdistää kohtaan 1 ja päätyä Talman paipin päälle lauantaiaamuna tunkemaan muiden ikäloppujen kanssa.
Laske vain muiden vanhusten kanssa. Tämä on mahdollista joko seuraamalla kohtia 1 ja 2 tai lähtemällä takamaastoon omien ikätovereiden seurassa.
Ylipäätään käy laskemassa takamaastossa. Kerran Riksgränsenin läheisellä kukkulalla oltiin topissa huilaamassa pienen haikin jälkeen, kun noin kahdeksankymppinen ruotsalaismummo hiihteli sinne, osoitteli horisonttiin että tuolta olen tulossa ja toiseen suuntaan että tuonne olen menossa. Tuli nuori olo, että tässähän on vielä hyvinkin neljä vuosikymmentä takamaastotouhuja edessä.

Yli sata vuotta laskukaveria yhdessä kuvassa

Kannattaako lapsi laittaa hiihtokouluun?

Julkaistu: 23.1.2018

Sain tehtyä ensimmäiset opetustunnit tälle kaudelle viikonloppuna. Meillä oli toisen opettajan kanssa 10 hengen ryhmä innokkaita pikku lumilautailijoita ja kehitys oli huimaa.

(Kuva viime kauden kurssilta)

Keräsin sen innoittamana pienen listan, miksi lapsi kannattaa laittaa hiihtokouluun opettelemaan laskettelua tai lumilautailua.

Opettajan auktoriteetti
Monesti oppilaan vanhemmat sanoo tunnin jälkeen, että juuri noin hekin yrittivät opettaa, mutta lapsi ei kuunnellut yhtään. Opettaja on vieras ihminen, jonka sana painaa eri lailla. Ei vieraalle opettajalle näytetä mieltä, jos ei heti opi, tai sanomisia kyseenalaisteta, vaan yleensä kuunnellaan ja sitten yritetään tehdä. kuten neuvottiin.
Opetustaidot
Toinen juttu onkin, että vaikka vanhempi luulee opettavansa samalla tavalla, hän ei välttämättä tee niin. Hyvä opetustaito ei ole sama asia kuin hyvä laskutaito, vaan opetuskin on taitolaji jota paljon tekemällä kehittyy. Esimerkiksi vanhempi saattaa päätyä kannattelemaan spagettijalkaisena valuvaa lasta siinä, kun samassa tilanteessa opettaja antaa kevyen tuen, mutta vaatii samalla seisomaan omilla jaloilla.
Porukalla on hauskempaa
Ryhmässä huomaa, että muutkaan eivät osaa ja ovat samassa tilanteessa. On myös motivaatio oppia samoja juttuja kuin muut. Ryhmässä on myös hauskaa.
Apuvälineet
Opettajilla on käytettävissä eri tilanteisiin sopivia välineitä, joten esimerkiksi hissiinmenoa voi harjoitella rauhassa irtokapulalla etukäteen tai voidaan tehdä juuri senhetkiseen tasoon sopiva rata. Hyvä apuväline ruuhkapäivinä on myös hiihtokoulun oma portti hissiin.
Pääsee itse laskemaan
Lasten kanssa laskeminen tarkoittaa pääosin takaperin auraamista tai takaside auki luisuttelua poislukien ne muutamat hetket, kun näyttää, miten joku asia tehdään, jolloin puolestaan laskee niin asioita ylikorostaen, ettei se ole lähelläkään luonnollista. Saman ajan voi laskea itse ja lähteä yhdessä kotiin fiilistellen, kuinka hienoa laskeminen onkaan.

Lumi vyöryy päälle, mä vaan hiihdän

Julkaistu: 15.1.2018

Ostin lapselle kirpputorilta kuudella eurolla murtsikkasukset. Jotta moinen sijoitus ei menisi hukkaan, oli suorastaan pakollista mennä Kivikon hiihtohalliin ja maksaa 14 euroa niiden kokeilemisesta. Suksien remmisiteet oli ihan sudet, joten lapsi käveli ne jalassa lumella 10 metriä toiseen suuntaan ja sitten takaisin, jona aikana kiinnitin sukset uudelleen jalkaan kuusi kertaa ja homma riitti mulle (lapsi sanoi että oli kivaa). Ettei itse hiihtoreissuun panostettu rahasumma mennyt hukkaan, mun piti sitten hiihtää loppurahan edestä. Aattelin että kohtuulliseen kustannustasoon päästään puolen tunnin hiihdolla, joten lapsi ja Late lähtivät ulos leikkimään siksi aikaa, kun mä luisteluhiihdin ympyrää. Kun olin rehkinyt itseni hikeen kahdenkytä sentin sokerilumisohjossa, oli kulunut kymmenen minuuttia ja totesin, että puoleen tuntiin sisältyy lapsen kanssa hiihdetty aika. Kakskytä minuuttia sain sitten lopulta suoritettua.

Tämä blogi kuitenkin käsittelee kaikista keski-ikäisten harrastuksista juuri lumilautailua, joten mennään asiaan. Kaikki eivät tiedäkään, että hiihto liittyy lumilautailuun yllättävänkin tiiviisti, ainakin lumilautailun opetukseen. Tai siis liittyi. Vanhoina ~~hyvinä~~ aikoina nimittäin lumilautailuopettajakursseilla piti opetella myös murtomaahiihdonopetusta. Siinä oli takana joku sellainen ajatus, että suomalaisessa tutkinnossa päästäisiin kansainvälisen tutkinnon kanssa samoille leveleille, kun oman lajin lisäksi tulisi joku oman maan ominaislaji, ja koska se täällä tasaisessa pohjolassa ei ole luontevasti esim. vuorikiipeily, oltiin päädytty hiihtoon.

Tarkistin juuri nykyisen ohjelman, ja mikä on tilanne nyt? Nykynuoret oppivat hiihtämisen sijaan lumiturvallisuutta. Mitä tästäkin vellihoususukupolvesta on odotettavissa, kysynpähän vaan! Kyllä se vaan on niin, että jos lumivyöry uhkaa, oma (lautaopettaja)sukupolveni kyllä sitä pääsee pakoon HIIHTÄMÄLLÄ MURTOMAASUKSILLA eikä kaivelemalla kuoppia ja haistelemalla tuulensuuntia.

Kävin yhteensä kolme kurssia, viimeisellä niistä mua sijaisti murtsikkaosuudella alter-egoni Marja-Leena Kirvesmieli.

Tyyliä kahdenkymmenen vuoden takaa

Julkaistu: 08.1.2018

En pidä itseäni tavaran hamstraajana, ja aiemmin kun muutin vähän väliä, käyttämättä jäänyt roina lähti aina viimeistään muuttovaiheessa kiertoon. Näin olen itselleni uskotellut, mutta kappas kun joululomalla Tampereella ollessani äiti kysyi, haluaisinko tyhjentää vanhan komeroni, kun sinne on jäänyt jotain mun tavaroita. Sieltä löytyikin sitten aikamoisia aarteita.

Mun ensimmäinen laskutakki, jonka ostin yhtä aikaa ensimmäisen lumilautani kanssa, oli musta maailman hienoin. Ei siis ihmekään, että se oli tallessa. Hieman isompi ihme oli, että olin päättänyt säästää myös mun ensimmäiset skedekengät, aikoinaan kermanväriset, myöhemmin likaisenharmaat Globet, joita palavasti rakastin enkä pohjien mentyä puhki sitten ollut raskinut luopua. Takin säästin edelleen, mutta kengät arkistoitui kyllä ihan roskikseen.

Takki käytössä Messilän pipessä vuonna 2000 eli neljäs käyttövuosi menossa ja vielä muutamia edessä. Gogglet ajanmukaisen tyylikkäästi.

Sama takki 17 vuotta myöhemmin, onneks ysärillä oli löysät laskuvaatteet niin menee edelleen ihan sujuvasti päälle. Myös pipo arkistolöytöjä, se oli tosin isän pipolaatikosta aikanaan omittu ja vanha jo silloin eli Lahden MM-kisapipo -78. (Lauri otti kuvan.)

Lisäksi komerossa oli varaosavarasto kaikkea tarpeellista, jos nyt siis sattuu tarvitsemaan vuosituhannen vaihteen ajan lumilautasiteiden osia. Ja kyllähän niitä aina joku tarvitsee, laitoin Facebookin kirpparille ilmoituksen niin melkein kaikki käytiin hakemassa. Samaan laatikkoon olin heitellyt karkuremmit, niitä oli sievoinen kokoelma pitkää ja lyhyttä mallia. Onkos ne vielä jossain pakollisia?

Lisäksi löytyi valokuva-albumeita ja mun ensimmäinen läppäri, joka oli mulla kun lähdin Erasmus-vaihtoon 2005. Onneksi sain sen vielä heräteltyä henkiin ja tyhjennettyä. Samalla juutuin tietysti yömyöhään selailemaan kaikkia sen ajan vanhoja tekosia, kuten opiskeluaikana tekemiäni verkkosivustoja, joiden koodit ja kuvakansiot oli edelleen tallessa.

Oli mukavaa vähän hengitellä nostalgiahöyryjä (ja ihan vaan pölyä), mutta ihan mukavaa että kehitys kehittyy. Totakin laskukuvaa kun katsoo, niin kypäriä ei käytetty eikä niitä edes kivannäköisiä saanut ja sträpit painoi jalkoja niin että tunto lähti. Toki silloin nuo mukavuustekijät eivät olleet kauhean merkittävässä roolissa, kunhan vaan pääsi laskemaan.