Hellou! Kevät on jo pitkällä ja tän talven kirjoittelut on jääneet vähän sivuseikaksi, mutta nyt on hyvä hetki taas vähän aktivoitua. Olli on viettänyt eteläisessä Norjassa jo yli 1,5 kuukautta, ja Venlakin vihdoin saapui tänne viikinkien maahan viime sunnuntaina. Valtakunnassa siis kaikki taas hyvin.
Tällä hetkellä pidämme majaa Ålin lähettyvillä tunturimökissä noin 930 metrissä. Geiloon tästä on noin 30 km ja Hemsedaliin vähän enemmän. Alhaalta dalenista ylös tänne on melkeen vartin matka kivaa pikkusta siksakkitietä. Onneksi tiet on sulat. Nastarenkaat ovat osoittautuneet aika turhiksi, parempi olisi ollut kesäkiekoilla rullailla. Mutta eihän näitä voi suomalainen tietää. Täällä ylhäällä on kyllä talvi, mielettömät hiihtolatuverkostot lähtee tästä 50 metrin päästä. Tuosta kun lähtee alas, niin siellä onkin jo lumet tipotiessään ja ihan kevätkelit. On se hassua miten maisema voi muuttua täällä niin totaalisesti 10 minuutin ajamisella.
Tässä on ollut nyt pari arskapäivää ja sitten vähän pilvisempää, uutta luntakin on tullut eilen ja tänään. Tiistaina käytiin Geilossa nautiskelemasta lähes tyhjistä huippukuntoisista keväisistä rinteistä. Paljon oli laskettavaa, monen tasoista rinnettä ja nopeita tuolihissejä.
Keskus on jakautunut laakson kahdelle eri puolelle, välissä kulkee skibussi, jos kulkee. Ainakaan hissilippujen myyjä ei meille viitsinyt kysyessämme kertoa, että bussi oli lopettanut viikonloppuna ajamisen loppukaudeksi. Onneksi meillä oli auto, jollain muulla ei ollut. Ainut miinus täällä laskettelussa on kalliit hissiliput. Illalla sitten ihailtiin reposia näilläkin korkeuksilla.
Eilen tehtiin reissu Hardangerfjordille, kun keli huononi täällä. 7-tien ylänköosuudella sateli lunta, mutta onneksi vuonolla oli kirkkaampaa. Parin viikon päästä siellä jo vihertää ihan kunnolla. Pyörähdimme parilla kuuluisalla putouksella (joissa tähän aikaa ainakaan ei vettä ollut nimeksikään), ja jatkoimme Eidfjordista Hardangerbruan ihmettelyn kautta jonkin matkaa Oddaan päin. Kyllä sitä autolla ihmeesti jaksaa ajella, kun on katseltavaa koko ajan.
Hardangerin vuonna 2013 valmistunut silta oli kyllä melkoinen nähtävyys; riippusilta, jossa tukipilareitten väli on noin 1300 metriä. Kuulemma yksi pisimmistä tällaisista. Siltaa pääsee kävelemään ilmaiseksi, autolla sen yli ajaminen maksaa reilu 15 euroa. Hassua, miten tuollaista mittakaavaa on vaikea hahmottaa; puoleen väliin siltaa ei kävellytkään ihan hetkessä.
Tänään käytiin murtsikoimassa. Mukavasti lumisade lakkasi ja suuri tunturijono tuolla halkoi vähän pilvimassaa. Ottaa yllättävän koville hiihtää täällä tuhannessa metrissä.
Tulevien päivien (ja viikkojen) suunnitelmat ovat vielä auki, mutta eipä sitä lomalla suuria suunnitelmia tarviikaan tehdä. Säiden ja fiiliksien mukaan mennään! Tätä maata on kyllä pakko rakastaa. Palaillaan!
-Venla ja Olli
Ps. @lumenlumoissa instagramiin päivittyy kuvia ja kuulumisia useemminkin, joten seurailkaas!
Olen jo pitkään halunnut päästä kokeilemaan leijahiihtoa tai -lautailua, ihan vain siksi, että ajatus laskettelusta ilman mäkeä on kuulostanut melko kiehtovalta. Oman leijan hankintakin meillä on ollut pitkään puheiden tasolla, sillä onhan meillä mökin edustalla iso järven selkä, joka melkein jopa vaatisi talveksi jotain aktiviteettia. No, ei ole leijaa hankittu, pääasiassa siksi, että kaikkeen ei ole rahaa, mutta myös siksi, että ollaan ajateltu, että leijailu on hankalaa ja vaatii ylettömästi harjoittelua ennen tositoimiin pääsemistä.
Ainakin tämä jälkimmäinen pelko osoittautui kuitenkin suhteellisen turhaksi. Pääsin nimittäin muutama viikko sitten ekaa kertaa kokeilemaan leijan lennättämistä Pyhäselälle yhteistyössä Lonkkari.fi:n kanssa, vaikkakin kovan tuulen takia se jäi minulla lähinnä leijan perässä rymyämiseksi. Olli oli toista kertaa liikenteessä ja veteli jo kuin vanha tekijä minisuksilla leijan perässä. Olli oli uskaltautunut suksille jo ekallakin kerrallaan, joten todettiin aloittelijoillakin olevan mahdollisuus päästä jo heti tositoimiin, jos uskallus riittää.
Oppaana meillä oli Lonkkari.fi:n Heikki, joka asiantuntevasti johdatteli minutkin aiheeseen ja selitti leijailun peruselementit. Heikin käsittelyssä Peter Lynnin 2,5 neliömetrinen, kolminaruinen leija liikkui mukavan keveän näköisesti ja totteli melkolailla jokaista käden liikettä, vaikka tuuli oli todella navakka. Kyseisessä leijassa oli puomi, josta sitä ohjailtiin sekä käteen kiinnitettävä jarrunaru, joka toi mukavasti turvallisuuden tunnetta, sillä puomista saattoi päästää tarvittaessa irti, jolloin jarrunaru tiputti leijan nätisti maahan. Kolmas naru myös helpotti mukavasti leijan kääntämistä oikein päin.
Jostain syystä minua jännitti hirvittävästi ottaa leija käsittelyyn, vaikka tiesinkin, että mitään ei voi käydä, enkä voi nousta leijan mukana taivaan tuuliin vaikka kuinka hentonen olenkin. Ohjeet olivat yksinkertaiset: vasemmalta puolelta vetämällä leija kääntyi vasemmalle ja oikealta oikealle. Niin sanotun tuuli-ikkunan reunoilla leija vetää vähiten, ja jos leijan hallinta menee liian vaikeaksi tai raskaaksi, senkun päästää puomista irti. 2,5 neliöinen leija oli vähintäänkin riittävän kokoinen sille tuulelle, millä oltiin liikenteessä, isompi ei varmasti olisi pysynyt näpeissäni sitäkään vähää.
Yllätyin, miten helposti leijan sai nostettua ilmaan, mutta myös siitä, miten raskasta leijan ilmassa pitäminen ja ohjailu oli. Alussa oli vaikeuksia saada leijaan mitään kontrollia ja tuntui, ettei voimat millään riitä tuulta vastaan, sillä leijan ohjaaminen tuuli-ikkunan reunoille ei onnistunut. Sittenhän siellä oltiin lumessa rähmällään useampaankin kertaan. Yksi kokeilu vaati aina hetken lepotauon sillä käsiä hapotti ja sykekin nousi ties mihin lukemiin. Harjoittelu alkoi kuitenkin tuottaa tulosta, sillä muutaman yrityksen jälkeen välillä jopa tuntui, että leija oli hetken aikaa hallinnassa. Ohjailu oli kuitenkin niin raskasta ja kädet niin hapoilla reilun puolen tunnin opettelun jälkeen, etten tohtinut lähteä vielä suksien päälle sitä kokeilemaan. Olli kuitenkin sanoi, että vetäessään leija ei ole läheskään yhtä kiskova, eikä tuollakaan tuulella vauhti yltynyt pikku-leijalla kovin suureksi.
Vähän jäi siis kaivelemaan etten kokeillut suksien kanssa, mutta toisaalta jäipähän ainakin hinku päästä uudestaan testaamaan, ja ehkä vähän pienemmällä tuulella myös kuivaharjoittelemaan lisää leijan ohjaamista. Olisi mukava kokeilla myös 4,5 neliöistä nelinaruista leijaa, jota ohjaillaan sitten kahvojen avulla. Oman leijan hankinnasta sen verran, että voi olla hyvinkin mahdollista, että ensi talveksi sellainen hommataan, sillä innostus jäi! Ei kuitenkaan ole kyse mistään hyvin suuresta investoinnista, laadukkaan leijan kun saa reilusti alle 200 euron, ja jos porukalla hankkii, niin eihän tuosta paljoa maksettavaa jää. Suurkiitos vielä Heikille mahdollisuudesta tutustua lajiin! Lisää infoa leijalautailusta voi lukea esimerkiksi täältä. 🙂
Olli on ollut Norjan mailla jo kohta kolme viikkoa ja niin kiirettä taitaa silläkin pitää, ettei oo kerinnyt touhuistaan tänne puolelle kirjoittelemaan. Tässä kuitenkin linkki Ollin vaihtari-blogiin, josta voi lueskella tarkempia kuulumisia. Onhan tuo päässyt jo laskemaankin ihan mukaviin maisemiin! Alla oleva kuva on Raulandista.
Minullakin on niin kiirettä pidellyt, ettei blogi-postauksia nyt kovin tiheällä syötöllä valmistu, mutta jospa pian helpottais! Harkkaa, kouluhommia, gradua ja aina kun kerkii niin Kolille, sitähän tää elämä nyt on ollut. Kolme viikkoa siihen, kun miekin pääsen reissunpäälle ja ehkä vähän lomailemaankin Ollin luo. 🙂
Norjaan lähtö lähestyy ja valmistautumisen vauhti kiihtyy! Paljon on vielä tekemättä ja lunta riittäisi rinteissä. Miksi sitä pitää jättää kaikki viime tinkaan, ettei kerkeä edes sitä lempiharrastustaan laskemista suorittamaan? No… naiiveja länsimaalaisen ongelmiahan nämä ovat vain onneksi.
Polar pääsi huiputtamaan. Pakkastoimivuudessa ei ollut mitään valittamista.
Nykyään miltei kaikissa älypuhelimissa on aktiivisuutta mittaavat systeemit, joilla näkee ainakin askeleet ja liikkumiseen käytetyt minuutit, joten mihin rannekkeita enää kaipaa? Sykkeenkin osaa kalliimmat laitteet mitata, kuten oma Samsung Note 4. Omien kokemuksieni pohjalta tärkeintä ovat käytännöllisyys ja helppous, ja kuten kirjoitin aikaisemmin, kyllästyn yleensä nopeasti, jos tuote ei ole mielekäs.
Puhelimeni sykkeenmittausta en ole käyttänyt kuin ehkä 5 kertaa vuoden aikana, juurikin siksi, että se on hankalaa, toimii vaihtelevasti ja se mitataan sormenpäästä puhelimen takana olevalla anturilla. Epäkäytännöllistä siis, eikä sitä todellakaan tule tehtyä lenkillä. Se, mistä tykkäsin tässä Polarin paketissa, oli helppous ja toimintavarmuus. Laitoin vyön rinnalle ja rannekkeen käteen, ja olin valmis lähtemään minne vain. Sykkeen mittaus tapahtui automaattisesti ja tarkasti, onhan Polar maailman ensimmäinen langattoman sykemittarin maailmalle esitellyt yritys.
Kaksikko Polar Loop 2 ja H7-sykevyö.
Loppuvaiheessa aloin kuitenkin yhä useammin jättämään itse aktiivisuusrannekkeen kotiin ja käyttämään sykevyön kanssa pelkästään puhelinta, koska siihen oli saatavilla Polarin oma ohjelmisto sykkeenmittausta varten. Tämä ihan sen takia, että koin rannekkeen hieman turhaksi, koska puhelimella pystyi tekemään lähes samat asiat. Ranneke ei myöskään tuntunut ranteessani mukavalta edes totuttelun jälkeen, vaikka se oli silikonilla päällystetty. En kuitenkaan usko, että tämä on ongelma niille, jotka ovat tottuneet pitämään kädessä kelloa tai rannekorua.
Ainoat asiat, mitä keksin rannekkeen hyödyistä puhelimeen verrattuna, oli tässä uudessa Loop 2 -mallissa oleva ilmoitustoiminto tulevista puheluista sekä teksti-, ja Whatsapp-viesteistä. Lisäksi ohjelmisto oli toimiva aktiivisuushistorian seuraamista ajatellen. Ja tietenkin hyöty heille, jotka haluavat mitata esimerkiksi yöllistä pyörimistään, paitsi että siihenkin taitaa olla puhelinsoftia. Ja on toki todennäköistä, että minä en tajunnut kaikkia hyötyjä, mitä muut aktiivikäyttäjät ovat hoksanneet. 🙂
Polar Flow -ohjelmasta näki tarkasti päivä-, viikko- ja kuukausikohtaiset tulokset.
Loppukaneettina todettakoon, että aktiivisuusrannekkeet olkoon heille, jotka ovat kiinnostuneita seuraamaan aktiivisuuttaan pidemmällä aikavälillä. Sykevyön kanssa hommasta tulee hauskaa, kun voi testata omia rajojaan ja nähdä kehitystä laadukkaasti mitatuilla arvoilla. Itselleni en nähnyt rannekkeesta sellaista hyötyä, että tällä hetkellä tarvitsisin semmoista omistaa. Monet kaverini ovat kuitenkin käyttäneet moisia jo vuoden kaksi päivittäin, joten kyllä niistä iloa varmasti osalle on. 🙂
P.S. Vaihtoon lähtöni Etelä-Norjaan Porsgrunniin tosiaan lähenee, lennot ostettu kuun viimeiselle päivälle. Tässä vielä wikipediasta napattu kuva kohteesta. Näyttää hieman kotikaupungiltamme Joensuulta, ehkä se lievittää koti-ikävää paikan päällä… 🙂
Hei hoi! Niin kiirettä meinaa taas pitää muun elämän kanssa, ettei oo kerinny toviin taas kirjotteleenkaan. Tammikuun alun laskusuunnitelmat meni vähän plörinäksi sairastelun ja pakkasten takia, joten vasta tänä viikonloppuna päästiin Kolille suomi-kauden avaukseen. Osallistuttiin rinnepäivystäjien ja hiihdonopettajien lumileirille (vaikka Venla ei kumpaakaan olekaan… 😉 ), ja hauskaa oli! Saatiin kyllä molemmat tosi paljon vinkkejä omaan laskemiseen ja ahaa-elämyksiä tuli ihan roppakaupalla. Katotaan, jos kerittäis kirjoitella leirin annista jossain vaiheessa vähän tarkemminkin!
Lupailtiin aiemmin kirjoitusta meidän Hemavanin reissun skitouringeista, joten tässäpä virkistellään vähän huippu-muistoja itsekin. Kuukausi on vierähtänyt nopeaan!
Laskeminen Ruotsin Hemavanissa ei meillä siis rajoittunut pelkästään merkityille rinteille, vaan tutustuttiin samalla vähän taas lisää lähiympäristön tuntureihin sekä laskutouringin ja vapaalaskun ihmeellisen maailmaan. Ja ai että se tunturielämä oli huippua! Alkukaudesta päivät on lyhyitä mutta ah, niin kauniita. Kiipeäminen oli tosi hapottavaa näin kauden alussa, mutta ainakin Venlalla aktiivisesti liikuttu syksy helpotti hommaa kivasti! Ollilla tilanne taisi olla vähän päinvastainen… 😀 Mikään ei kuitenkaa voita sitä fiilistä, kun maisemat avautuu jatkuvasti lisää, mitä ylemmäs kiipee, ja sit kun saa kamat viriteltyä siihen kuntoon, et voi lähtee laskemaan alas! Meillä oli testissä SkiExpojen kamapörssistä ostetut putsku-sukset, joihin Venla ainakin ihastui heti. Skinnailuakin päästiin kokeileen ekaa kertaa, ja tuli todettua, että kyllä se lumikengät ja suksien kantamisen voittaa 100-0!
Gemken
Reissun eka tunturireissu tehtiin aurinkoisen kelin takia hetken mielijohteesta Gemkenille, jossa ei kukaan meistä ollut aiemmin käynyt, mutta joku oli lukenut maisemien olevan upeat. Kohde ei ollut mikään pienimmästä päästä heti alkuun, vaan päästiin ihan tosissaan kiipeämään: korkeuseroa tuli about 600 metriä, ja ihan huipulla jäi meillä käymättä. Nousussa kesti reilusti parisen tuntia, kun taukoja joutui pitämään aika tiheään, mutta kerittiin valosan aikaan vielä takasinkin. Maisemat oli todellakin upeat! Toisessa suunnassa silmänkantamattomiin jatkuvat isot tunturit, joiden välistä aurinko värjäsi maisemaa, ja alapuolella joki ja järvi, joka ei ollut vielä jäätynyt. Aika epätodellista!
Nousureitti ylös oli suhteellisen selkeä: alhaalla kulkeva joki ylitettiin patoa pitkin ja suunnattiin viistosti huippua kohti, kurun laitoja seuraillen ja ylempänä vasta sen ylittäen. Varsinaiselle Gemkenin huipulle asti ei tosiaan menty, vaan kyseessä oli kaiketi joku välihuippu, joka tosin oli suunnilleen yhtä korkea. Laskuväylä alas oli selkeä ja puuton; pitkä hyvä lasku pienen kurun reunaa seuraillen. Kuru kerää varmasti talven mittaan paljon pehmeää puuteria. Lasku oli vaikeusasteeltaan ihan mukavan helppo, Venlakin selvisi hyvin alas ekaa kertaa isoilla suksilla. Tätä reissua todella suosittelemme Hemavanin kävijöille!
Jofjället
Toinen reissu tehtiin Hemavanin rinteiltä vastapäiselle pienemmälle tunturijoukkiolle, Jofjälletille. Sinne suuntasimme ajatuksena vähän kevyempi reissu, kun kelikin oli melko harmaa. Nousemaan lähdettiin Gieravardon puolelta isolta tieltä, josta sopivasti nousikin moottorikelkkaura tunturien välistä ylös. Sitä seurailimme melkolailla ylös asti, loppumatkaa Skorvfjälletin huipulle (tunturi, jossa on masto) lukuunottamatta. Nousua tuli n. 300 korkeusmetriä. Tuuli oli kasannut ylös jonkinsortin lumilippoja, jotka vältimme kiertämällä toiselle puolelle. Laskureitti olikin sitten alkumatkasta melko jyrkkä, mutta puuraja tuli pian vastaan. Sen alapuolella permeää puuteria oli paljon, joten lasku oli todella hyvä, joskin melko vaativa. Alhaalta meidän oli vielä kiivettävä uudelleen ylös parisensataa korkeusmetriä, jotta päästiin laskemaan loppumatka vielä autolle.
Reissu ei siis kuitenkaan ollut kovin kevyt, nelisen tuntia yhteensä, ja loppumatkasta alkoi olla jo melko pimeää. Lumi oli Jofjälletin sillä puolen kyllä täydellisen pehmeää, ja suunniteltiin, että oltaisiin käyty vielä viikon aikana siellä uudestaankin, niin hyvät laskut saatiin. Kelit kuitenkin muuttui loppuviikosta huonompaan suuntaan, ja moottorikelkkaralli Jofjälletillä alkoi myös. Samaa rinnettä hurjimmat näytti vetelevän kelkoillakin alas, huh! Uuden lumen aikaan tuo Jofjälletin rinne oli kyllä todellakin laskemisen arvoinen, mutta ei tiedetä, kuinka pahasti se rällätään kelkoilla talven aikana pilalle. Perille ainakin löytää helposti kelkkauria pitkin!
Random nousu
Lepopäivän jälkeen meillä oli kovasti mietinnässä, minne sitä oikeen suunnattaisiin seuraavaksi. Vaihtoehtoja oli kyllä parikin, Tärnabyn rinteiden Laxfjälletistä Kurkkutunturiin, mutta nämä ideat eivät oikein ottaneet tuulta alleen pitkien hiihtopätkien takia, mikä ei ketään erityisesti kiinnostanut. Tovin ajeltuamme päädyimme pysäköimään auton tienvarteen lähelle Laxnäsiä, josta lähdimme kiipeämään jollekin random-tunturille random-reittiä.
Puusto oli melko tiheää ja puurajan yläpuolelta tunturi jyrkkeni niin paljon, ettei ylemmäs oikein enää ollut järki mennä. Mietittiin jo, päästäänkö alaskaan mistään. Lunta oli aika kivasti, joten vyöryvaarakin vähän hiipi mieleen, mutta päästiin huonoimmatkin kohdat alas hyvin, ja alun jälkeen lasku olikin oikeastaan aika jees! Vaikka puita ja muita oli paljon, niin oli myös lunta, joten kantoja ja kiviä ei tarttenut pelätä. Osa porukasta nousi jonkin matkaa ylös vielä uudestaan pikavauhtia, ja toinen lasku olikin vielä ekaa parempi! Ihan tonne ei kuitenkaan ehkä uudestaan lähdettäisi, parempiakin spotteja varmasti on. 🙂
Pojat kävi ilman meitä vielä yhtenä päivänä nousemassa Brandsfjälletille, joka tosin olisi ollut kuulemma erityisesti meille aloittelijoille hyvä mesta harjoitella putskukäännöksiä. Lasku oli melko loivaa ja helppoa harvaa ”japanimetsää” pehmeällä lumella varustettuna. Mutta eihän noista aina etukäteen tiedä!
Tässä loppuun näistä (ja muistakin) laskuista vielä videon pätkä! Pääosissa Ville ja Henri, joiden laskeminen näyttää tällaiselle videolle paremmin soveltuvalta kuin meidän laskut. 😀 Rikulle kiitos editoinnista. Ps. Vaikka videon perusteella näyttääkin siltä, että Venla söi vaan lunta, niin kyllä siellä ihan laskettiinkin, tosin melko takapainoisesti…tämän viikonlopun opeille olisi ollut käyttöä. 😉
Yksi hyvä puoli lumettomassa alkutalvessa on, nimittäin luonnon jäät! Kirpakoita pakkasia on nyt täällä keskisuomessa riittänyt sen verran, että jäille jo uskaltaa asianmukaisten varusteiden ja varotoimien kanssa mennä. Uusi vuosi onkin meillä alkanut lupaavasti aurinkoisissa keleissä pari päivää retkiluistellen. Täällä jää on nyt monin paikoin ihanan sileää ja kirkasta, eikä isompia railojakaan ole näkynyt. Isommille selille ja mahdollisille virtapaikoille ei vielä uskalla mennä, mutta pienemmillä järvillä ja lahdilla teräsjäätä on ollut yli 10 cm:n verran, mikä pitäisi olla jo hyvinkin turvallinen määrä luistimilla liikkumiseen. Vesi ja pakkaset ovat muovanneet muutenkin kauniita taideteoksia järville ja luontoon, pitäkää silmät auki!
Jos vaan suinkin luistimet kuin luistimet varastosta löytyy, niin kannattaa kokeilla! Varsinaisia retkiluistimiakaan tähän hommaan ei välttämättä tarvita, vaikka pidemmillä retkillä ne mukavuutta matkaan tuovatkin. Mekin ollaan luisteltu ihan perus hokkareilla ja kaunokeilla, hyvin onnistuu. Ilman asianmukaisia turvavarusteita ei jäälle kuitenkaan pidä lähteä; hyvät naskalit(!), tuttu paikka sekä luotettavat luistelukaverit parantavat hengissäsäilymisen mahdollisuuksia, jos jää jostain syystä sattuukin pettämään. Meillä oli varalta myös köysi mukana. Jään kantavuus tulee testata ennen luistelemaan lähtöä paristakin kohtaa kairaamalla ja tutkimalla jään paksuus sekä rakenne. Virtapaikkoja ja isompia railoja kannattaa vältellä ja pysytellä sopivan etäisyyden päässä rannasta.
Me suunnataan näillä näkymin alkuviikosta mökille ja korkataan laskettelukausi myös täällä kotimaan kamaralla kotirinteessä Kolilla. Antoisia ulkoilmahetkiä myös teille muille! Nauttikaa kauniista pakkaskeleistä, vaikka lumi uupuisikin. 🙂
![PC312645e(2)_()[1]b](http://farm2.staticflickr.com/1618/23501786054_7c5ffaf020_h.jpg)