Arkistot vuoden mukaan: 2014

Levi III: Virkein kasvoin kohti rinteitä*

Julkaistu: 28.12.2014

Ensimmäisen laskupäivämme aloittaneen kasvohoidon jälkeen pääsimme siirtymään rinteisiin siloisin poskin. Saamamme suojakerros ei tosin joutunut heti kovin kovaan testiin, sillä sää oli varsin lempeä: lämpötila oli vain hieman pakkasen puolella, eikä tuultakaan ollut nimeksikään. Pian kävi myös ilmi, ettei rinteissä ja hisseissä tarvitsisi ruuhkista kärsiä. Ensimmäisen nousumme eturinteille pääsimme aloittamaan miltei tyhjänä kulkeneella tuolihissillä. Ilmeisesti Levin runsaslukuiset englantilaiset ja muut ulkomaalaiset eivät olleet intoutuneet kokeilemaan laskutaitojaan tai heille oli järjestynyt jotain tärkeämpää menoa, kuten Joulupukin tapaaminen tai poroon tutustuminen.

Uusin suksin, suurin odotuksin

Osa Levin rinteistä odotti vielä avaamistaan, mutta käytännössä kaikki tärkeimmät rinteet olivat jo auki. Vuodenajan pimeys tietysti myös asetti omat haasteensa: valaisemattomille rinteille ei kaamoksen aikaan oikein ole asiaa edes päivän valoisimpina hetkinä. Onneksi lisävaloa toi runsas lumi. Etelä-Suomen lumettomiin oloihin tottuneelle valkeat rinteet ja puut olivat muutenkin lähes silmiä hiveleviä.

Lumi toi valoa pimeyteen.

Sattumalta niin minulla kuin Mondayskier-Jannella oli uudet, ensimmäistä käyttökertaansa odottaneet sukset. Pääsimme siten kerralla kokeilemaan niin meille ennestään tuntemattomia rinteitä kuin välineitäkin. Jo muutaman laskun jälkeen kehuimmekin kilvan uusia sivakoitamme. Erittäin hyvin toimivien suksien ja huippukuntoisten rinteiden yhdistelmä oli kovin nautinnollinen.

Komeisiin korkeuksiin

Melko pian siirryimme sinänsä mukavilta mutta hieman tasapaksuilta eturinteiltä kohti World Cup -alueen gondolihissiä. Mukavan gondolikyydin lisäksi meitä houkutteli päästä kokeilemaan Levin World Cup -rinteenäkin toimivaa mustaa rinnettä. Urheilullisen puolen lisäksi gondolin yläasema tarjoaa todella komeita maisemia: näkymät kymmenien kilometrien päähän joka suuntaan olivat lähes mykistävät. Muutkin olivat selvästi havainneet saman, sillä vähäisestä väkimäärästä suurin osa näytti tuijottelevan rinteiden sijasta taivaanrantaan.

Näkymiä World Cup -gondolin yläasemalta

World Cup -rinne oli erinomaisessa kunnossa ja tarjosi hyvää kyytiä. Jopa rinteen jyrkintä osuutta oli helppo ja mukava päästellä reilua vauhtia, kun jäisistä kohdista tai muhkuroista ei ollut tietoakaan. Laskimme moneen kertaan myös loivemman vaihtoehdon, jossa ennen rinteen jyrkimmän osuuden alkua käännytään oikealle kulkevaan siirtymärinteeseen. Rinne kulkee mukavan metsäistä reittiä ja tarjoaa hyvän vaihtoehdon leppoisammasta menosta nauttiville laskijoille. Korkeuseroa näillä rinteillä on noin 300 metriä.

Puiden katveeseen

Toinen suosikkipaikkamme olivat Snow Parkin alueen hissin numero 12 molemmin puolin kulkevat rinteet. Profiililtaan hyvät, urheilulliseen laskuun sopivat rinteet ovat myös mukavasti metsän siimeksessä ja siten suojassa pahimmilta tuulilta. Niissä ei myöskään tarvinnut tutustua lappilaiseen jonotuskulttuuriin. Joka laskun jälkeen pääsimme laskemaan suoraan hissiin, jossa hissin ala-aseman valvojalla oli joka kerta vieläpä aikaa vaihtaa kanssamme rauhassa muutama sana. Vastaavasta lienee ruuhkaisempina aikoina turha edes uneksia.

Lisäksi laskimme muutamaan kertaan Etelärinteillä sijaitsevan lempeän sinisen rinteen. Tällä uudella alueella laskijoita palveli erinomainen uusi tuolihissi. Alue lienee varsinkin lapsiperheiden suosiossa. Leveä, helppo ja mukava rinne sekä mukava hissi ainakin ovat paras mahdollinen yhdistelmä perheen pienimpien kanssa laskeville tai vasta-alkajille.

Kahvitauon vietimme Tuikku-rinneravintolassa. Hienolla paikalla sijaitseva rinneravintola on kuulemamme mukaan hyvin suosittu, mutta nyt sielläkin oli kovin hiljaista. Saimme siis lämmikkeemme jonottamatta ja mahdollisuuden tarkastella rauhassa paikan sisustusta, jonka tyhjien pullojen rivistöt ja muu rekvisiitta kertoivat iloisesta ja varmasti näkemäämme riehakkaammasta rinne-elämästä.

Vilkkaampina aikoina jalkakin vipattaa Tuikussa.

Tietokonetyöntekijän taivas: lappilainen yrttiöljyhieronta

Laskupäivämme päätyttyä koitti hemmottelupäivämme toisen hemmotteluosuuden aika: meitä odotti hieronta Hullussa Porossa. Saimme valita kahdesta mielenkiintoisesta vaihtoehdosta: tarjolla olivat kuumakivihieronta ja lappilainen yrttiöljyhieronta. Itse valitsin jälkimmäisen, koska sitä kehuttiin lempeäksi ja rentouttavaksi.

Puheet hieronnan lempeydestä eivät jääneetkään pelkäksi puheeksi. Voin sanoa, että hieronta oli silkkaa nautintoa alusta loppuun. Aiemmat kokemukseni hieronnoista, joissa usein tuntui, että hierojan tarkoituksena oli irrottaa jäseneni repimällä, jäivät pian tämän kokemuksen varjoon. Hieronnassa käytettiin lämmitettyä öljyä, joka sisälsi katajaa, mesiangervoa ja siankärsämöä. Pikantin lisänsä antoi hieronnan aloittanut ja päättänyt lyhyt šamaanirummun soitto.

Jälleen huomasin, että paras osa kaikki raajat käsittäneessä hieronnassa oli käsien ja varsinkin kämmenten ja sormien hieronta, joka päivätyötä tietokoneen ääressä tekevälle tarjoaa mukavaa helpotusta ja rentoutusta. Hieronnan jälkeen oli helppo huomata, että näppäimistön näpyttely saa käsissä aikaan monenlaista kireyttä ja jännitystä, johon hieronta voi tarjota miellyttävää kevennystä.

Palvelu oli täälläkin ystävällistä ja välitöntä. Olen usein todennut, että miltei aina hyvin pienet asiat ratkaisevat, millainen kokonaiskuva palvelusta jää. Tällä kertaa kokonaisuuden kruunasi lyhyt mutta kiireetön jutustelu hieronnan jälkeen. Tunne siitä, ettei palveluntarjoajalla ole kiire saman tien syöksähtää seuraavan asiakkaan luo tai jonnekin muualle on nykyaikana aina mukava yllätys.  Hullussa Porossa tämä toteutui juuri eikä melkein.

Kotoisasti Messissä

Hieronnan jälkeen suuntasimme helpottamaan päivän mittaan yltynyttä nälkäämme Pizzeria Messiin. Meille jo tutuksi tulleen Hullu Poro Hostellin vieressä sijaitseva Messi oli kuulemamme mukaan etenkin henkilökunnan suosiossa. Tämä enteili tietysti hyvää, sillä paikalliset ravitsemisliikkeet tunteva henkilökunta ei tunnetusti viihdy ainakaan paikoissa, joissa ruoka on pahaa ja olut lämmintä.

Kyltti ohjaa henkilökunnan piilopaikkaan.

Satunnaiset matkailijan tuskin törmäävät melko syrjässä muista huvipaikoista sijaitsevaan Messiin kovin usein, mikä on hieman sääli, sillä kodikkaassa ja lämminhenkisessä Messissä varmasti olisi mukava viettää iltaa isommallakin kaveriporukalla. Ruoan ja juoman lisäksi tarjolla oli mahdollisuus biljardin pelaamiseen ja dartsiin. Itse kuitenkin keskityimme vain mahojemme täyttämiseen pizzalla. Edullisissa, reilun kokoisissa pizzoissa ei ollut moittimista, varsinkaan valkosipulinystävän näkökulmasta. Valkosipulia näet oli pizzoihin lisätty sellainen määrä, että hieman arvuuttelimme, oliko sen tarkoitus olla mauste vai täyte.

Syömisen jälkeen palasimme hotelliin, eikä unta tänäkään iltana tarvinnut juuri houkutella. Hyvä lepo olikin tarpeen, sillä seuraavana päivänä oli luvassa paitsi lisää laskemista myös yksi matkamme kohokohdista ja päätarkoituksista: tutustuminen KuruYogan uuteen joogastudioon ja joogan maailmaan. Näistä kokemuksistamme kerron seuraavassa kirjoituksessani.

– Niko

*Kirjoittaja sai KuruYogalta ja Hullulta Porolta veloituksetta majoituksen, hissiliput ja hyvinvointi- ja liikuntapalveluita.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Levi II: Hemmottelupäivä äijämäiseen tapaan*

Julkaistu: 27.12.2014

Ensimmäinen aamumme Levillä alkoi vaihtelevasti nukutun yön jälkitunnelmissa. Itse sammahdin illalla pitkän ajomatkan jälkeen nopeasti ja nukuin sikeästi koko yön, mutta matkakumppani Janne oli useasti heräillyt huoneemme poikkeuksellisen kovaäänisen ilmanvaihtojärjestelmän hurinaan. Aamumme alkoi kuitenkin heti vauhdikkaasti, sillä luvassa oli klo 9 tapaaminen KuruYogan edustajan Susanna Siitosen ja Hullun Poron hyvinvointipäällikön Sanna Törmin kanssa.

Heti tapaamisemme aluksi sovimme, että vaihdamme asumaan hotelliin, mikä olikin miellyttävä ja tulevia päiviä helpottanut ratkaisu. Samalla kävimme läpi tulevien päivien ohjelmaamme. Sanna ehdotti meille mahdollisuutta päästä tutustumaan joogan lisäksi myös muihin Hullun Poron hyvinvointipalveluihin. Tartuimme tietenkin mielellämme ehdotukseen, ja meille varattiin heti aamuksi kasvohoito Levin torin kupeessa sijaitsevaan Hullu Poro Relax Centerin toimipisteeseen ja vielä illaksi hieronta hotellissa sijaitsevaan toimipisteeseen. Hieman asia toki herätti meissä hilpeyttä, koska päivä, johon sisältyy kaksikin hemmottelutyyppistä hoitoa, ei kuulostanut kovin tyypilliseltä äijälomalta.

Mukava hyppy tuntemattomaan

Löysimme tiemme Levin torin Relax Centeriin hieman mutkan kautta. Olimme toki saaneet paikan osoitteen ja reittiohjeetkin, mutta koska Levin keskusta on yllättävän iso ja vilkas, haimme viime metrien ohjeet vielä erään hotellin vastaanottotiskiltä. Löysimme kuitenkin perille jo ennen sovittua aikaa.

Uskaltauduimme peremmälle.

Tyylikkäästi sisustetussa Relax Centerissä meille suositeltiin kasvohoitoa, joka virkistäisi ja suojaisi ihoa päivän laskua varten. Se kuulosti tietysti hyvältä ja järkevältä, koska edessä oli laskupäivä pakkassäässä. Muilta osin en oikein osannut odottaa hoidolta mitään erityistä, sillä aikaisemman elämäni varrella olin hoitanut kasvojani lähinnä vedellä ja joskus jopa saippualla. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi kasvohoito oli kaikilta osin mielenkiintoinen kokemus.

Virkistynyt smurffi

Noin 45 minuuttia kestänyt hoito oli miellyttävä ja virkistävä. Jo rauhallinen ympäristö, miellyttävä makuuasento ja hiljainen musiikki saivat olon hyvin rennoksi. Saattoipa olla, että hoitokokemus oli meidän lisäksemme uusi myös meitä hoitaneelle henkilökunnalle, sillä epäilemättä melko harvoin toimipisteen ovesta astuu samaan aikaan kasvohoitoa haluava bloggaajamieskaksikko.

Hoidon aikana iho sai osakseen niin puhdistuksen, kuorinnan kuin suojavoiteen levityksenikin. Missään vaiheessa hoito ei tuntunut epämiellyttävältä eikä ounastelemistani kihelmöinnistä tai kuumoituksesta ollut tietoakaan vaan jopa naamio naamalla makoileminen tuntui mukavalta. Vaikka olenkin nähnyt perheeni naispuolisilla jäsenillä kasvonaamioita, en uskaltautunut ottamaan itsestäni selfietä. Janne sen sijaan uskaltautui moiseen urotekoon ja vieläpä julkaisi kuvan omassa blogissaan, mistä hän ansaitsee suuren virtuaalisen hatunnoston. Itse tyydyin luomaan ulkonäöstäni mielikuvan sen pohjalta, että hoitajani mukaan näytimme ihan smurffeilta.

Matala kynnys

Kun nousin hoidon päätteeksi ylös, oli heti helppo huomata, että hoito oli tehnyt tehtävänsä. Iho tuntui pehmeältä ja hyvältä. Mikä tärkeintä, tuleva laskupäivä osoitti, että hoidolla oli myös luvattu suojaava vaikutus. En muista, että koskaan laskettelun jälkeen kasvojeni iho olisi tuntunut yhtä virkeältä. Mitään tyypillistä kuivumisen tai rasittumisen merkkejä ei näkynyt eikä tuntunut, vaan iho tuntui pikemminkin siltä kuin sitä olisi hierottu tunturituulen sijaan kosteusvoiteella.

Hyvän palvelun pariin oli mukava tulla.

Näiden kokemusteni pohjalta voin lämpimästi suositella vastaavaa hoitoa paitsi virkistäytymiseen ja ihonhoitoon myös jo pelkästään ihon suojaamiseen laskettelua varten. Levi Relax Centerissä kynnys hoitoon tulemiseen oli sitä paitsi hyvin helppo ylittää. Siitä pitivät huolen välitön ja ystävällinen palvelu, jota saimme koko käyntimme ajan. Hoidon jälkeisten tuoteneuvojen ja hyvien laskuhetkien toivotusten jälkeen oli mukava suunnata kohti tulevaa rinnepäivää.

– Niko

*Kirjoittaja sai KuruYogalta ja Hullulta Porolta veloituksetta majoituksen, hissiliput ja hyvinvointi- ja liikuntapalveluita.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Levi I: Matka lumen ja joogan maahan*

Julkaistu: 25.12.2014

Lämmin ja lumeton joulukuu lienee viime vuoden tapaan aiheuttanut turhautumista monissa eteläsuomalaisissa laskettelun ystävissä. Muutamaa lyhyttä lastenrinnettä lukuun ottamatta kaikki hiihtokeskukset ovat olleet kiinni, eikä tilanne ole ennen viime päiviä näyttänyt kovin valoisalta edes sääennusteissa. Nyt joulun pyhinä tilanne onneksi muuttui kerralla ja niin lumi kuin pakkaset saapuivat pääkaupunkiseudullekin asti.

Sain onneksi jo ennen sään muutosta oivan tilaisuuden laskukuumeen taltuttamiseen, kun Lumipallo ja Levillä sijaitseva KuruYoga tarjosivat mahdollisuutta päästä viettämään muutamia päiviä Levillä laskettelun ja joogan parissa. Näistä harrasteista edellinen lienee itse kullekin lumipallolaisista varsin tuttu, mutta jälkimmäisen osalta hieraisin muutaman kerran silmiäni, kun luin ensimmäisen asiaa käsitelleen sähköpostin. Totta se kuitenkin oli: Levillä sijaitseva uusi KuruYoga-joogastudio halusi kutsua Lumipallon bloggaajia tutustumaan joogaan ja kartuttamaan kokemuksia joogan ja laskettelun yhteensopivuudesta.

Ajomatkasta tinkimättä

En ennestään ollut tutustunut joogaan millään lailla, mutta onneksi se ei ollut tarpeenkaan. Ajattelin siten heittäytyä ennakkoluulottomasti mukaan ja ilmoittauduin halukkaaksi Leville lähtijäksi. Melko pian ilmeni, että samoihin aikoihin samalle reissulle olisi lähdössä myös mondayskier-blogin Janne, joten päätimme lyöttäytyä kahden hengen joogaporukaksi ja lähteä Leville samalla kyydillä. Matkan ajorasitusten jakaminen ei osoittautunutkaan huonoksi ideaksi, sillä kotoani Espoosta Leville on matkaa yli 1 000 km ja Jannen kotoa Hyvinkäältä vain hieman vähemmän.

Tutkiskelin tietysti myös lentojen hintoja, sillä Levi sijaitsee mukavan lyhyellä etäisyydellä Kittilän lentokentältä, mutta mahdollisuus matkustaa huomattavasti huokeammin autokyydillä vei selvän voiton. Autoilua puolsi myös se, että meille järjestyi viiden päivän reissu, joten kahden matkustuspäivän lisäksi pääsimme viettämään Levillä kolme täyttä päivää.

Lunta kohti

Lähtöpäivän sää Espoossa ei ollut laskemisen kannalta kovin suuria odotuksia herättävä: maa oli täysin lumeton, ja taivas tarjosi vaihtelevan runsasta vesisadetta. Hyvinkäällä tilanne oli vielä lähes samanlainen, joskin maassa oli vielä muutaman senttimetrin verran edellisen lumisateen jäämiä. Sääennusteet olivat kuitenkin lupailleet lisää sadetta, mikä pohjoista kohti kuljettaessa tiesi myös tuoretta lunta.

Varsinaiselle matkalle pääsimme lähtemään Hyvinkäältä hieman klo 8.30:n jälkeen, joten toiveenamme oli päästä perille Leville noin 22:n aikaan illalla. Matka kulki reittiä Lahti–Jyväskylä–Oulu–Tornio–Kittilä–Levi, ja kokonaismatka oli hieman alle 1 000 km.

Vikkelästi valoisalla

Saatuamme laskuvälineet pakatuksi suuntasimme viipymättä kohti pohjoista. Lumesta ei teiden varsilla edelleenkään ollut juuri tietoa, ja vettäkin satoi vielä vuolaasti. Jossain Lahden takana vesisade kuitenkin muuttuu hiljalleen rännäksi ja sitten lumeksi. Lunta satoikin lähes Ouluun saakka. Pyrimme taittamaan alkumatkan nopeasti ja ilman pitkiä taukoja, jotta saisimme ajaa valoisassa niin pitkälle kuin mahdollista.

Uudet työkalut mukaan

Pääsimmekin ennen pimeyden laskeutumista lähes Ouluun asti, minkä jälkeen pidimme hyvin ansaitun pidemmän tauon. Persoonattomassa mutta toimivassa massaruokintapisteessä saimme tankatuksi sekä auton että matkustajat. Valinta oli myös sikäli onnistunut, että kyseisessä paikassa oli tuona päivän tarjolla ilmeisesti Suomen halvinta dieseliä: menovesi hintaan 1,234 oli iloinen yllätys pitkää matkaa tehneelle seurueellemme.

Tarinointia ja pieni harharetki

Pitkän matkan aikana on aina hyväksi, jos matkaa ei tarvitse tuppisuuna taittaa. Tätä ongelmaa meillä ei ollutkaan, vaikkemme olleetkaan toisillemme ennestään tuttuja. Jutunjuurta löytyi saman tien mistäpä muusta kuin laskettelusta. Koska olimme molemmat reissailleet laskettelun perässä niin Suomessa kuin varsinkin Alpeilla, jo matkakokemuksia vertaillessa  ja ajatuksia vaihtaessa hurahti tunti jos toinenkin.

Näillä töin jatkoimme Ruotsin rajaa myötäillen kohti pohjoista. Ainoa pieni harha-askel matkallamme sattui, kun noudatin navigaattorin neuvoa ja käännyin pääreitiltä melko pienelle tielle. Muutaman kilometrin jälkeen ymmärsimme, että kyseinen reitti oli navigaattorin valinta lyhimmäksi reitiksi muttei varmasti nopein. Nopean neuvonpidon jälkeen teimmekin pikaisen u-käännöksen ja jatkoimme päätietä pitkin. Tätä päätöstämme tuskin jouduimme katumaan.

Ainoa poro: Hullu Poro

Vaikka pimeys oli laskeutunut jo tunteja aikaisemmin, pohjoista kohti ympäristö muuttui yhä kauniimmaksi. Lunta oli paljon enemmän kuin etelämpänä, ja tietä reunustivat kauniin tykkylumiset puut. Poroista emme sen sijaan nähneet teillä vilaustakaan, mikä ei tietenkään ollut huono asia. Paluumatkalla pääsimme nimittäin siitäkin näystä nauttimaan.

Melko tarkasti ennakkoarveluidemme mukaisesti näimme lopulta noin klo 22 Levin valot. Tuntui kieltämättä melko voitonriemuiselta nousta yli 14 tunnin ajomatkan päätteeksi autosta hotelli Hullun Poron pihassa. Jo pysäköintipaikalla kävi hyvin ilmi, ettei vielä ollut suinkaan vuoden ruuhkaisin aika, sillä meille löytyi pysäköintiruutu lähes hotellin pääoven vierestä.

Vihdoin perillä

Muutoksia suunnitelmiin

Hotellin vastaanotossa kävi ilmi, ettei meille ennakkotiedoista poikkeavasti olisikaan tarjolla mökkimajoitusta vaan tarkoituksena olisi, että majoittuisimme muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan Hullun Poron hostelliin. Samalla sovimme seuraavaksi aamuksi hotellille tapaamisen niin KuruYogan edustajan kuin Hullun Poron hyvinvointipäällikön kanssa.

Levin keskustan kaupunkimaista ympäristöä

Majapaikan yllättävä vaihtuminen ei tässä vaiheessa juuri herättänyt ajatuksia. Ainakin itsestäni tuntui, että pitkän matkan päätteeksi saisin nukutuksi vaikka piikkimatolla. Lähdimme siis vielä muutaman kilometrin ajomatkalle kohti hostellia, jossa purimme pikaisesti tavaramme ja aloimme valmistautua tulevaan laskupäivään. Siitä tulikin mielenkiintoinen ja laskettelun ulkopuolisen toiminnan osalta varmasti hyvin erilainen kuin olimme etukäteen kuvitelleet. Näistä yllättävistä käänteistä kerron seuraavassa jutussani.

– Niko

*Kirjoittaja sai KuruYogalta ja Hullulta Porolta veloituksetta majoituksen, hissiliput ja hyvinvointi- ja liikuntapalveluita.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Uusia tuulia Kauniaisissa – Talvistartti käynnisti kauden

Julkaistu: 13.12.2014

Viime syksynä kirjoitin yhdessä ensimmäisistä blogikirjoituksistani eräästä kiinteästi perheeni laskukauden alkuun liittyneestä tapahtumasta: GrIFK Alpinen hiihtokoulun ilmoittautumistilaisuudesta. Niille, jotka eivät juttuani lukeneet, kerrottakoon, ettei kyse ollut mistään pienimuotoisista kekkereitä vaan lähes koko illan vieneestä tilaisuudesta, jossa oli tarjolla muun muassa parin tunnin jonotus yhdessä noin tuhannen muun ihmisen kanssa. Suomen myöhäissyksylle tyypilliseen tapaan jonottajia vieläpä helli välillä rajuksikin yltynyt vesisade.

Vaikeista olosuhteista huolimatta tilaisuus eteni ilman suuria ongelmia. Jonottamisen ja väenpaljouden vastapainoksi tarjolla oli mukavaa jutustelua monien samanhenkisten ihmisten kanssa ja lähestyvän kauden mukanaan tuomaa tunnelmaa. Kaikki sadat halukkaat hiihtokoululaiset löysivät myös lopulta paikkansa jostakin monista hiihtokouluryhmistä. Myönteisistä puolista huolimatta alkoi kuitenkin käydä ilmi, että ilmoittautumistapaa olisi tarvetta päivittää, varsinkin jos seuran toiminta jatkaisi edelleen kasvuaan.

Napin painalluksia ja kaipuuta entiseen

Tietotekninen edistys rantautuikin Kauniaisiin tänä syksynä. Jo varhain syksyllä seura tiedotti, ettei edellisten vuosien kaltaista ilmoittautumistilaisuutta enää tänä vuonna järjestettäisi vaan ilmoittautuminen hoidettaisiin kokonaan sähköisesti. Uudistus vaati varmasti seurassa paljon työtä, mutta lopputulos oli sen arvoinen: koko ilmoittautumisrumba hoitui muutamalla napin painalluksella internetissä, siististi ja nopeasti lämpimissä sisätiloissa.

Olin kovin tyytyväinen kuultuani uudistuksesta. Hoidettuani helpon ilmoittautumisen kuitenkin tunsin, että jotain puuttui.  Yhtäkkiä tajusin: kaipasin sittenkin takaisin vanhaan. Oman koneen ääressä ei päässyt juttelemaan tulevasta kaudesta muiden jonottajien kanssa, käymään kamapörssissä eikä syömään kahviossa pullaa, joka maistui siltä, että sen oli leiponut jonkun äiti.

Uusi nimi, vanhat kujeet

Ehkäpä seuran johdossa oli tultu samanlaisiin ajatuksiin, sillä joulukuun lähestyessä GrIFK Alpine ilmoitti järjestävänsä 10.12. Talvistartti-nimisen kaudenavaustilaisuuden tutussa paikassa Kasavuoren koulukeskuksessa. Ilmoituksen mukaan tarjolla olisi monia entisestä ilmoittautumistilaisuudesta tuttuja asioita. Tyytyväisenä merkitsin päivän kalenteriini. Samalle illalle osui myös Lumipallon blogiglögitilaisuus, joten lumettomasta ja pakkasettomasta säästä huolimatta tarjolla oli melkoinen alppihiihtopläjäys.

Tilaisuus järjestettiin vanhaan tapaan Kasavuoren koulun ruokalassa. Väkeä oli heti alusta alkaen paikalla ilahduttavan paljon, mistä kertoi myös pysäköintipaikan nopea täyttyminen. Tällä kertaa paikalla ei sen sijaan ollut ulkona kiemurtelevaa jonoa vaan kaikki halukkaat pääsivät saman tien siirtymään sisätiloihin.

Väkeä riitti. Vain tuttu jono puuttui.

Sisällä ruokalassa oli useita esittely- ja myyntipisteitä sekä laajalla valikoimallaan yllättänyt kamapörssi. Halukkailla oli myös vielä mahdollisuus ilmoittautua tuleville hiihtokoulukursseille, vaikka sähköinen ilmoittautuminen oli järjestäjien mukaan kerännyt jo lähes 700 tulevaa hiihtokoululaista. Lisäksi jo ilmoittautuneet hiihtokoululaiset saivat hakea infopisteestä tulevan kauden hiihtokoulukorttinsa.

Kamapörssi pullollaan kamaa…

…ja väkeä

Huokeita välineitä, hyviä neuvoja

Kovin kuhina tuntui käyvän kamapörssissä. Kasvuikäisille aktiiviharrastajille ja heidän vanhemmilleen kamapörssi onkin hyvin tervetullut mahdollisuus sekä päästä kasvun vuoksi nopeasti pieniksi jääneistä välineistä eroon että hankkia kohtuulliseen hintaan vähän käytettyjä ja laadukkaita välineitä. Uusien välineiden myynnistä ja välinehankintoja koskevasta neuvonnasta puolestaan vastasi muun muassa seuran yhteistyökumppani Mankkaan Suksihuolto, joka oli tuonut paikalle valikoiman monenlaisia tuotteita.

Esittelyssä niin kypäriä…

 

…kuin suksia ja muita välineitä

Myös seuran omaa väkeä oli päävalmentajasta lähtien runsaasti paikalla kertomassa niin hiihtokoulu- kuin valmennusasioista. Halukkailla olikin hyvä tilaisuus saada asiantuntevia neuvoja, koskivatpa kysymykset hiihtokoulua, valmennusta kuin seuran muuta toimintaa. Lisäksi yhteistyökumppanit esittelivät tuotteitaan ja kertoivat uusista kuvioistaan. Tulevalle kaudelle onkin tulossa mielenkiintoisia uudistuksia niin kilpailu- kuin välinepuolella.

Päävalmentaja Mikko Heiskanen ja kilparyhmien valmentajia. Vas. Kaisa Puttonen, Joonas Räsänen, Alexandra Niiranen, Ville Andersson, Peter Rosenlöf, Atte Penttinen ja Mikko Heiskanen.

Yhteistyökumppani kertomassa uusista kisakuvioista

Aineksia uudeksi perinteeksi?

Vietin Talvistartissa mukavan parituntisen, joka varmasti täytti sen pienimuotoisen nostalgiannälän, jonka sähköinen ilmoittautuminen oli saanut aikaan. Päällimmäinen ajatukseni tilaisuuden jälkeen oli, että viime vuosien ilmoittautumistilaisuuksien kaikki hyvät puolet oli onnistuttu Talvistartissa säilyttämään ja vain ikävin puoli eli jonottaminen oli jäänyt pois. Muutenkin tilaisuus oli mukava tapa tuoda yhteen niin seuran väkeä kuin hiihtokoululaisia vanhempineen ja muitakin alppihiihdosta kiinnostuneita. Toivottavasti tilaisuudesta muodostuu perinne. Paikalla olleen väkimäärän ja mukavan tunnelman pohjalta tilausta varmasti on.

Pakkasta ja lunta odotellessa

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Ota riski: tutustu hissitoveriin

Julkaistu: 20.11.2014

Viime talvena kerroin kuvitteellisista tyypeistä rinteessä. Tämä kirjoitus on hieman samantyyppinen, mutta nyt hahmot eivät ole kuvitteellisia vaan todellisia. Kerron muutamista ihmisistä, joita olen kohdannut hiihtohisseissä ja jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni.

Kuten junamatkoilla myös laskettelulomilla monet ihmiset tuntuvat muuttuvan tavallista puheliaammiksi, ehkäpä lomatunnelman tai yhteisen määränpään ansiosta. Tuntemattomien kanssa ei toki läheskään aina tule ryhdytyksi juttusille hiihtohisseissäkään, mutta usein edes muutaman sanan vaihtaminen paitsi jouduttaa matkantekoa myös tuo hyvää mieltä. Joskus tuntuu myös hieman vaivaannuttavalta matkustaa samassa hississä toisen kanssa niin, ettei kumpikaan puhu mitään vaan molemmat tuijottelevat suksenkärkiään tai tekevät nykyään kovin tavallisen ratkaisun: kaivavat älypuhelimensa esiin ja yrittävät löytää sieltä jotain älykästä.

Mutta asiaan: seuraavassa esittelen neljä tapausta, jotka ovat jollain tavoin poikenneet tavallisista hissituttavuuksista. Monet muutkin ansaitsisivat tulla mainituiksi, mutta ehkä kerron heistä lisää joskus toiste.

Matkaseura-arpajaiset: koskaan ei voi tietää, kenen kanssa lopulta päätyy samaan kyytiin.

Italialainen psykoosi?

Ehkä erikoisimpaan ja jopa hieman pelottavaan hissikumppaniini törmäsin Itävallan Serfausissa vuonna 2007. Nousin kahdestaan neljän hengen tuolihissiin noin 40-vuotiaan italialaiselta näyttäneen naisen kanssa. Italialaiseksi hän myös paljastui, sillä heti hissimatkan aluksi hän yritti aloittaa kanssani italiankielisen keskustelun. Koska en juuri osaa italiaa, yritin kohteliaasti kysyä, voisimmeko vaihtaa johonkin muuhun sivistyskieleen, kuten englantiin tai saksaan. Keskustelukumppanini ei kuitenkaan ymmärtänyt sanomaani tai halunnut vaihtaa kieltä. Sen sijaan hän jatkoi yksin italiankielistä pulinaansa hirvittävällä nopeudella. Ainoa asia, jonka sain selville, oli se, että hänen nimensä ilmeisesti oli Claudia. Puhuessaan Claudia myös jatkuvasti viittilöi ja osoitteli alhaalla rinteissä olleita ihmisiä sekä pyöritteli silmiään erittäin kummallisesti. Hetken aikaa jopa epäilin, että Claudialla olisi ollut jokin hands free -laite, jolla hän olisi kommunikoinut jonkun muun kanssa, mutta kyllä hän selvästi minulle puhui. Hissistä poistuessamme mietin, oliko Claudia ehkä saanut kaiken sanottavansa sanotuksi, mutta hän jatkoi edelleen pulinaansa, tällä kertaa yksin. Hän ei hiljentynyt edes lähtiessään laskemaan, vaan kuulin hänen mekkalointinsa vielä parinkymmenen metrin päähän, ennen kuin hän katosi elämästäni. Toivottavasti aika lääkärintarkastukseen oli varattuna.

Dinometsä Tomille

Seuraava kokemukseni mieleen jääneestä hissikumppanuudesta on niin ikään Itävallasta, tällä kertaa Fissistä vuodelta 2011. Eräänä sumuisena aamuna osuin ensimmäisellä hissinousulla samaan tuolihissiin nelihenkisen, noin kolmekymppisen saksalaisporukan kanssa. Jo ennen hissiin nousua niin miesten hajusta kuin yleisestä olemuksesta kävi ilmi, että he kuuluivat siihen kansanosaan, joka hiihtokeskuksissa nauttii after skistä ja tarpeen mukaan myös before skistä. Joukkio oli siinä määrin iloisella tuulella, etten ollut varma, olivatko he juhlineet koko yön vai aloittaneet jo hyvissä ajoin aamulla. Heti hissimatkan alussa koko seurue esitteli itsensä minulle: mukana olivat Marco, Hans, Tom ja yksi, jonka nimen olen unohtanut. Kuultuaan, että olen Suomesta, he innostuivat kovasti ja kaivoivat taskumattinsa esiin. Ehdimme hissimatkan aikana juoda useita maljoja kansojemme ystävyydelle. Rinnekartankin he kaivoivat jossain vaiheessa esiin. Lyhyen karttaan tutustumisen jälkeen Marco huudahti riemuissaan: ”Es gibt auch ein Dinowald für dich, Tom!” Siitäkin riitti naurua ja remakkaa pitkään. (Dinowald on lapsille tarkoitettu pieni seikkailumäki, jonka varrella on puisia dinosaurushahmoja ja muuta mukavaa.) Hissimatkan päätteeksi heitimme hyvästit. En tiedä, minne miehet lopulta päätyivät, mutta he todella lähtivät innokkaasti Dinowaldin suuntaan. Siellä saattoi vielä olla lapsiperheillä ihmettelemistä.

Muistoja 30 vuoden takaa

Kolmaskin kokemukseni on Itävallasta, Naudersista vuodelta 2014. Eräänä lähes helteisenä aamuna satuin vaimoni ja tyttäreni kanssa samaan gondoliin erään Düsseldorfista saapuneen sedän kanssa. Tämä noin kuusikymppinen setä aloitti heti kanssamme mukavan keskustelun. Aluksi hän ihmetteli, miten olimme Suomesta käsin Naudersiin eksyneet. Kun kerroimme, kuinka helppoa Suomesta on matkustaa Itävaltaan, hän ihmetteli ja sanoi, ettei koskaan ollut tullut edes ajatelleeksi, että Alpeille saattoi Etelä-Suomesta olla jopa helpompi matkustaa kuin Lappiin. Itse hän kertoi tulleensa 30 vuoden tauon jälkeen Alpeille, tälläkin kertaa Naudersiin. Samat suksetkin olivat mukana, hauskat 80-luvun lankut. Häntä itseäänkin hieman nauratti hänen harvahko matkailutiheytensä. Edellisen Naudersissa käynnin jälkeen Saksat olivat yhdistyneet, Neuvostoliitto hajonnut ja internet valloittanut maailman. Vaimokin oli kuulemma muutosten mukana vaihtunut uuteen. Saako lähettää terveisiä? Kiva. Terveisiä Düsseldorfiin! Ehkä tapaamme jälleen Naudersissa 30 vuoden kuluttua, jos sedän käyntitiheys pysyy samana.

Politiikkaa nousuladulla

Suomessa hissimatkustajien kesken tuntuu vain harvoin syntyvän kovin paljon keskustelua, hiljaista ja pidättyväistä kansaa kun olemme. Yhteen tästä kaavasta värikkäästi poikenneeseen tapaukseen törmäsin Espoon Swinghillissä vuonna 2011, kun ankkurihissikumppanikseni osui noin 40-vuotias mies. Jostain syystä heti hissimatkan aluksi – ennen mitään muodollisuuksia tai tervehdyksiä – mies alkoi haukkua kokoomusta. En ole kauhean innostunut poliittisista keskusteluista, varsinkaan ventovieraiden kanssa, joten en kovin innokkaasti vastaillut. Yleisin kommenttini taisi olla ”Aha”. Hissimatka tuntui vaivaannuttavan keskustelun vuoksi miltei loputtomalta, mutta lopulta se onneksi päättyi – kokoomuksen saatua perinpohjaisen ryöpytyksen. Matkan päätteeksi poliittisesti aktiivinen hissitoverini hyvästeli minut sanoilla ”Nähdään taas!” Mieleni teki kysyä, missä mahdollisesti näkisimme – tuskin ainakaan kokoomuksen vaalivalvojaisissa. Ironista kyllä, parin kuukauden kuluttua kokoomus voitti eduskuntavaalit, ensimmäistä kertaa iäisyyksiin. Miesparkaa mahtoi ahdistaa.

Uusien tuttavuuksien päätepiste

Keitä sinä olet tavannut? Ehkä jonkun, jota et unohda koskaan? Vai jonkun, jonka haluaisit unohtaa?

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Expoilinpa minäkin

Julkaistu: 05.11.2014

Kuten asiaan kuuluu, Lumipallon bloggaajista luultavasti valtaosa piipahti tämänvuotisilla SkiExpo-messuilla. En halunnut jäädä tässäkään asiassa paitsioon vaan tavoitteenani oli käydä paikalla useana päivänä. Kiireet ja muut ikävyydet kuitenkin rajoittivat käyntini vain perjantaihin, mutta ainoalla käynnilläni nautin messumenosta sitäkin enemmän, etenkin kun Lumipallon bloggaajille oli SkiExpon kautta järjestetty ilmainen sisäänpääsy asiaankuuluvine lehdistöetuineen.

Muutama muukin

Jo hyvissä ajoin ennen Messukeskuksen pysäköintialueelle saapumista oli helppo huomata, ettei messuilla tarvitsisi yksinään tallailla lattioita: pysäköintiin jonottamisineen hurahti parikymmentä minuuttia. Syy suureen ihmismäärään eivät toki olleet vain SkiExpo-messut, vaan samoina päivinä samoissa tiloissa järjestettiin myös muita messutapahtumia skeittauksen, pelien ja viihde-elektroniikan saralta. Messukävijät pääsivät siten halutessaan tyydyttämään tiedontarpeitaan myös aivan muilla elämän- ja viihteen alueilla.

Messuja monenlaisia

Lumi- ja muuta palloilua

Selvittyäni pysäköinnistä ja sisäänpääsymuodollisuuksista suuntasin ensimmäiseksi Lumipallon tiskille. Tänä vuonna tarjolla ei ollut viime vuoden kaltaista bloggaajienhuokuttelukampanjaa vaan sain rauhassa paiskata kättä paikalla olleen toimari-Antin kanssa. Sen jälkeen kiertelin jonkin aikaa ympäri messualuetta saadakseni yleiskuvan siitä, millainen tämänvuotinen tarjonta oli.

Monet tutut välinevalmistajat ja laskettelukeskukset olivat tietysti paikalla kuten ennenkin, mutta tänä vuonna laskettelukeskuksille oli varattu oma alueensa, jossa kaikki tärkeimmät keskukset olivat kätevästi vierekkäin. Tuttuun tapaan tarjolla oli monenmoisia arpajaisia ja kilpailuita makeistarjoiluilla höystettynä. Ehdinpä törmätä muutamaan puolituttuunkin viime kauden reissujeni tiimoilta.

Kotimaan kohteet olivat kokoontuneet yhteen.

Jälleennäkemisiä

Kauan en kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kotimaisten hiihtokeskusten houkutuksia, sillä olin saanut kutsun tulla Visit Swedenin osastolle messulounaalle. Kutsu oli mukava yllätys sillä se tarjosi tilaisuuden paitsi saada mahantäytettä myös tavata viime kevään Åren-matkani matkakumppaneita. Paikalle ehtiessäni Kaakaolla-blogin Eetu olikin jo paikalla tekemässä selvää vohvelista. Eetun, Antin ja Visit Swedenin Joonaksen kanssa oli mukava vaihtaa kuulumisia ja jutella niin menneistä kuin tulevista laskureissuista.

Tavarat ja Alpit houkutuksina

Lounaan jälkeen kiertelin sangen päämäärättömästi ympäri messualuetta. Erilaisia laskuvarusteita oli joka suunnassa tarjolla niin paljon, että tunsin kohtaavani tutun messuähkyn, varsinkin kun en ollut hankkimassa minkäänlaisia varusteita. Piipahdin myös kamapörssissä, missä riitti vilskettä. Kamapörssi tuntuukin olevan vuosi toisensa jälkeen hyvä paikka niin päästä vanhoista kamoista eroon kuin hankkia ilokseen tai riesakseen uusia.

Tämä ei luultavasti ollut myytävänä.

Kova kuhina kävi myös Alppimatkojen tiskin liepeillä, eikä ihme. Tarjolla oli hyvin mielenkiintoisia ja edullisia messutarjouksia moniin Keski-Euroopan ja kaukaisempiinkin kohteisiin. Hieman sivummalla itseään esitteli myös Japani, jonka suosio lienee jatkuvasti kasvussa paitsi animen myös laskettelun ystävien keskuudessa.

Ei Isometsä vaan Iso Metsä

Eksoottisista kohteista silmään pisti myös Venäjän uusi tulokas Big Wood. Olin jo ehtinyt lukea tuoreesta Edge-lehdestä, että Venäjän Kirovskiin ollaan rakentamassa entistä ehompaa, kansainväliset mitat täyttävää laskettelukeskusta. Paikka on toki jo entuudestaan tuttu joillekuille suomalaisillekin laskijoille, mutta matkustaminen Kuolaan on toistaiseksi vaatinut kosolti seikkailumieltä. Nyt keskuksen tavoitteena on nousta kaiken kansan laskettelupaikaksi länsimaisine palveluineen. Mainoslehtinen sentään vielä tarjottiin tutulla korostuksella: ”Ole hjuva!”

Tutut parhaat annit

Messuilla olisi helposti saanut kulumaan koko päivän, mutta päätin, että neljän tunnin piipahdus sai riittää. Ostohaluiselle tai matkoja suunnittelevalle tarjolla olisi ollut vaikka kuinka paljon kaikkea mielenkiintoista, mutta itse olin ehtinyt jo tulevan kauden matkani hankkia eikä laskuvarusteille tai -vaatteille ollut tällä kertaa tarvetta. Toisaalta ilman ostopaineita oli mukava kierrellä rauhassa ympäri aluetta nauttimassa messutunnelmasta. Messujen parasta antia olivatkin jälleen kerran tuttujen näkeminen ja tulevan kauden laskutunnelma haistelu. Onneksi SkiExpo on niin vankka instituutio, että samaa hupia on varmasti tarjolla myös tulevina vuosina.

SkiExpo-käynnistäni on lisää juttua myös oheisessa CupoNationin jutussa: http://www.cuponation.fi/blogi/skiexpo-2014-talven-varusteet-matkakohteet-ja-saastovinkit/

– Niko

P.S. Blogini perustamisesta on tänään vierähtänyt vuosi. Sivunäyttöjä ensimmäisen vuoden aikana kertyi 35260. Kiitos kaikille vierailijoille! Tästä on mukava jatkaa.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kausi käyntiin vaikka väkisin: ensilumenrinteessä Vihti Skissä

Julkaistu: 24.10.2014

Viime päivien pakkasten myötä luultavasti yhden jos toisenkin ajatukset ovat ehtineet kääntyä kohti tulevaa laskukautta, eikä syyttä. SkiExpo-messutkin vaanivat jo viikon päässä, ja lähes päivittäin postiluukusta kolisee milloin minkin urheiluvälinemyymälän talvikuvastoja. Selaillessani internetistä eri hiihtokeskusten kuulumisia huomasin myös, että lunta on tykitelty enemmän tai vähemmän vakavahenkisesti paitsi Lapissa myös eri puolilla Etelä-Suomea. Toki kyse on varmasti lähinnä lumetusvälineistön testauksesta, mutta työ on kantanut myös käytännön hedelmää: Vihti Ski yllätti ilmoittamalla, että ensilumenrinne ja -latu avataan tänään.

Se, että Vihti avaa Etelä-Suomen laskukauden, ei tietenkään ole mikään suuri uutinen, sillä samainen keskus on ollut asiassa ykkönen monena muunakin talvena. Ajankohta sen sijaan oli melkoinen yllätys. Ainakin itse olin tyytynyt siihen ajatukseen, että Etelä-Suomessa mäkeen päästään parhaassa tapauksessa marraskuun loppupuolella.

Monenlaisia yllätyksiä

Luettuani Vihdissä auenneista laskumahdollisuuksista en tietenkään malttanut odottaa pidempään vaan suuntasin saman tien avaamaan laskukauteni. Päätöstä vauhditti myös tieto siitä, että tulevina päivinä sää luultavasti jälleen lämpenisi.

Laskuseuraksi otin mukaan tyttäreni, jota ei juuri tarvinnut mukaan houkutella. Yllätys oli hänellekin melkoinen, sillä olin useaan kertaan vastannut hänen tiedusteluihinsa kauden alkamisesta, ettei ennen joulukuuta liene vielä asiaa mäkeen. Kasasimme siis varusteet kokoon ja lähdimme kaasuttelemaan kohti Vihtiä.

Matkan aikana ei lumisista tunnelmista juuri ollut tietoa, kun ajelimme moottoritietä Vihtiin päin. Vielä aivan ennen rinteen juurelle saapumistakin ympärillä näkyi lähinnä ruohon viheriöintiä, niin golfkentän viheriöillä kuin niiden ulkopuolellakin. Luminen yllätys kuitenkin paljastui, kun pääsimme keskuksen pysäköintipaikalle: suoraan edessä avautui runsasluminen pieni rinne. Myös muihin rinteisiin oli ammuttu jonkin verran lunta, mutta luultavasti lähinnä kokeilumielessä.

Lumitykkejä lepotauolla

Eri lajit edustettuina

Paikalle oli ennen meitä ehtinyt jo muutamia muita lasku- ja hiihtointoisia. Hissilippuja ei tosin tarvinnut jonottaa, ja välinevuokrauskin olisi varmasti hoitunut jonottamatta, jos olisimme sen tarpeessa olleet. Kaikesta näki, että keskuksessa oltiin valmiina avaamaan kausi – toivottavasti pysyvästi.

Reilitkin oli saatu jo pystyyn.

Itse rinnetarjonta koostui lumetetusta lastenrinteestä, johon oli rakennettu myös miniparkki, jossa oli muutamia reilejä ja hyppyreitä. Laskijoiden kuljettamisesta ylös huolehti lastenrinteiden tyypilliseen tapaan naruhissi. Aivan rinteen kupeesta lähti myös ensilumelatu, joka vaikutti oikein hyväkuntoiselta. Paikalla olikin myös muutamia murtomaahiihdon harrastajia.

Mahdollisuus päästä rinteeseen keskellä lokakuuta sai hymyn huulille.

Iloa tästä päivästä, pelkoa tulevasta

Vietimme rinteessä hauskan parituntisen. Lyhyen ja loivan mäen laskeminen ei tietenkään tarjonnut maailmanluokan haasteita, mutta ajatus ja etenkin ajoitus olivat sitäkin tärkeämpiä – olihan sentään vasta lokakuu! Muutaman mukavan käännöksen tekeminen tähän vuodenaikaan oli niin miellyttävää, ettei iloa päässyt pilaamaan edes naruhissi, joka hissityyppinä on ehkä viheliäisin mahdollinen. Tyttärenikin totesi, että olisi ollut kiva jäädä laskemaan aina vain, jopa yöhön asti. Tähän en vastuullisena kasvattajana ja ilonpilaajana tietenkään antanut mahdollisuutta, mutta lupailin, ettei käyntimme Vihdissä jäisi viimeiseksi. Yhteinen lausumaton toiveemme taisikin olla, että säät pysyisivät edes sen verran viileinä, ettei seuraavaa laskukertaa tarvitsisi odottaa paria kuukautta.

– Niko

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Hiihtokouluasioita syksyisen rinteen juurella

Julkaistu: 11.10.2014

Lupailin edellisessä kirjoituksessani, että seuraavaksi kirjoittaisin fiktiivisen kuvauksen Makkosen ja kumppaneiden epäonnisesta omatoimimatkasta. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, sillä ehdin saada mielenkiintoisen kutsun tulla kuuntelemaan Hiihtokouluparlamentin syksyisiä mietteitä. Jätin siis Makkosen vielä hetkeksi odottamaan ja suuntasin Kauniaisiin.

Vuoden hiihtokoulu isäntänä

Vuoden hiihtokoulu 2014 -palkinnon saanut Granin Hiihtokoulu sai isännöidä 8.10. Suomen Hiihtokeskusyhdistys ry:n (SHKY) Etelä-Suomen alueparlamenttia, jonka teemana olivat etenkin koulutus- ja opetusasiat. Läsnä tilaisuudessa oli mukava määrä edustajia useista Etelä-Suomen hiihtokeskuksista.

Etelä-Suomen hiihtokeskusten edustajia Kauniaisten rinteen juurella

Rinnekahvila Alpenhütten yllä kohoava rinne oli vielä kovasti kesäisen näköinen, joskin muutamia merkkejä tulevan kauden lähestymisestä oli nähtävissä. Rinteen heinikkoa niitettiin parhaillaan puutarhatraktorilla, ja uuden hiihtohissin suunnittelutyökin on tiettävästi hyvässä vauhdissa.

Ajatuksia talvesta ja taloudesta

Tilaisuuden aluksi vaihdettiin kuulumisia ja keskusteltiin niin menneestä kuin tulevasta kaudesta. Kaikki paikalla olleet valittelivat poikkeuksellisen huonoa viime talvea, joka jätti kauden hyvin lyhyeksi. Ajatukset tulevaa kautta kohtaan olivat kuitenkin positiiviset, ja yhteisenä toiveena oli, ettei toista yhtä lyhyttä ja vähälumista kautta tulisi vähään aikaan. Kävi hyvin ilmi, että lyhyeksi jäävä kausi koetteli paitsi laskukansan hermoja myös alan yrittäjien taloutta. Tulevien vuosien investoinnit ovat siten monissa keskuksissa toistaiseksi jäissä.

Oppilaiden ehdoilla

Vapaamuotoisen juttelun jälkeen alettiin käsitellä tilaisuuden varsinaista aihetta: hiihtokoulutoimintaa. Parlamentti pohti etenkin Werneri-konseptin ja muun koulutuksen kehittämistä. Suosittua Werneriä halutaan saatujen kokemusten pohjalta kehittää edelleen kehittää entistä oppilaslähtöisemmäksi. Mukaan koulutustarjontaan on saatu myös uusi Kinos-konsepti, joka on hyvin epäkoulumainen. Varsinkin esiteini- ja teini-ikäisille suunnatun Kinoksen sloganina on ”Kinos ei ole koulu. Kinos on kokemus.” Toiminta sopiikin hyvin esimerkiksi nuorille, jotka kavahtavat ajatusta viettää hiihtolomansa tai muuta vapaa-aikaansa ”koulussa”.

Lisäksi pohdittiin, miten voitaisiin kehittää toimintaa niille, jotka ovat jo käyneet Wernerin hiihtokoulun mutteivät ole halukkaita osallistumaan esimerkiksi kilpailutoimintaan. Asia koskettaakin monia, sillä esimerkiksi 5-vuotiaana Wernerin aloittaneet ehtivät suorittaa kaikki tarjolla olevat tasot jo reilusti ennen 10 vuoden ikää.

Monia vaatimuksia

Tilaisuudesta sai hyvän kuvan siitä, kuinka paljon työtä hiihtokoulutoiminta suunnittelutöineen vaatii. Kun on itse ollut toiminnassa lähinnä kuluttajan asemassa, ei ole juuri tullut ajatelleeksi, ettei järjestäjien työnä ole pelkästään saada joukko lapsia laskemaan jonossa. Pohdittavaa riittää muun muassa niin vakuutus-, ilmoittautumis-, hissilippu kuin turvallisuusasioissa.

Jo vilkaisu pieneen Kauniaisten mäkeen ja ajatus siitä, että jälleen tulevalla kaudella paikalla on viikoittain satoja hiihtokoululaisia, riitti antamaan käsityksen siitä, että kaiken pitää toimia sulavasti ja joustavasti. Pelissä ovat niin pienten laskijoiden turvallisuus kuin viihtyvyys. Onneksi sekä seuroissa että hiihtokeskuksissa näyttää riittävän osaavaa väkeä luomaan mukavat puitteet yhä uusille laskijoille myös tulevina kausina. Siitä oli osoituksena tämäkin tilaisuus.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Se tulee sittenkin…

Julkaistu: 04.10.2014

Edellisestä kirjoituksestani on päässyt vierähtämään pari kuukautta. Pitkähkön kirjoitustauon aiheuttivat paitsi loppukesän leppoisa lomailu myös alkusyksyn työkiireet. Kesä myös hujahti ilman suuria matkusteluja, lähinnä kotimaasta ja kotioloista nauttien – ja mikäpä oli nauttiessa, kun mukavia helteitä riitti elokuulle, mikä toi hyvän irtioton talvesta. Yritin myös olla tekemättä blogissani tikusta asiaa. Mieluummin luin muiden bloggaajien kirjoituksia kiinnostavista kesäaiheista. Onneksi niitä on riittänyt. On ollut mukava huomata, että Lumipallon bloggaajat ovat laajalti kertoneet myös kiinnostavista kesäharrastuksistaan.

Kesäidylliä: uitettu koira

Kuin varkain

Tänään havahduin yhtäkkiä siihen, että laskukausihan on jo kohta ovella. Tajusin, että Ski Expoon on alle kuukausi. Muistin myös, että olin saanut ensi viikoksi kutsun saapua kuulemaan, miten kotikeskukseni uuden hiihtohissin suunnittelu etenee. Suurimman sysäyksen talvifiilistelyille antoi kuitenkin ensi talven Itävallan-matkan suunnittelu. Tänä vuonna matkan suunnittelun ajankohta venähti tavallista myöhäisemmäksi, mutta hyvin näyttää edelleen olevan tilaa, kun tietää, minne haluaa ja minne kannattaa mennä. Kohteena lienee jälleen kerran Tiroli, josta on kertynyt monia hyviä kokemuksia vuosien varrelta.

Näihin maisemiin veri jälleen vetää.

Yleisön pyynnöstä

Viime kauden yhdeksi suosituimmista kirjoituksistani nousi – mielestäni ehkä hieman yllättäen – Tyyppejä rinteessä, jossa kuvasin karikatyyrein kokemuksiani suomalaisista laskettelunharrastajista. Vastaavia kirjoituksia pyydettiin lisää, mikä kuitenkin jäi tuolloin toteuttamatta. Nyt, uuden kauden kynnyksellä aion yleisön pyynnöstä herättää henkiin yhden tyypeistä: Makkosen. Kuten osa lukijoista ehkä muistaa, Makkonen on käynyt ”vähän isommissakin mestoissa”. Erästä tällaista käyntiä aion seuraavissa kirjoituksissani kuvata.

Kertomuksen pohjana toimii osittain kirjoitussarjani omatoimimatkailusta. Kirjoitussarjassa kuvasin omatoimimatkojen suunnittelua ja toteutusta ja annoin vinkkejä siitä, mitä matkojen onnistumiseksi kannattaa ottaa huomioon. Tulevat kirjoitukseni Makkosen matkailusta ovatkin tavallaan noiden kirjoitusten vastapainoa: kuvauksia siitä, miten matkan suunnittelussa ei kannata toimia ja miten matkalla varmimmin kohtaa epämiellyttäviä yllätyksiä.

Tervetuloa Makkosen matkaan ensi viikolla!

– Niko

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kesähuveja: Kurjuutta kummempaa

Julkaistu: 04.8.2014

Matkailuntäyteisen talven jälkeen kesä koti- ja mökkimaisemissa on tuntunut poikkeuksellisen rentouttavalta. Olen toki välillä tuntenut pientä kateutta lukiessani muiden kokemuksia maailman metropoleista ja pienemmistäkin paikoista, mutta oma kesämökki on silti tuntunut parhaalta mahdolliselta lomanviettopaikalta. Viime viikkojen hienojen hellesäiden jälkeen alkukesän kylmät ja sateiset päivätkin tuntuvat jo pahalta unelta.

Pieniä ongelmia on sen sijaan aiheuttanut aiheiden löytäminen blogikirjoituksiin. Ehdin moneen otteeseen pohtia, saisinko kehitetyksi jotain mielenkiintoista kerrottavaa tuiki tavallisesta mökkeilystä, kunnes luovuin koko ajatuksesta. Niinpä säästän lukijani kertomuksiltani siitä, kuinka olen saunonut, käyttänyt kärpäslätkää ja jopa grillannut makkaran.

Aiheiden puutteen aiheuttamaan ahdistukseen löytyi myös lopulta lääke. Koska en keksinyt paikallaan olemisesta mitään kirjoitettavaa ja blogini käsittelee paljolti matkailua, päätin lähteä kauniin Naarajärven rannalla sijaitsevalta kesämökiltäni pienelle kaupunkimatkalle. Kohdettakaan ei tarvinnut etsiä kaukaa, sillä alle 10 kilometrin päässä oli tarjolla lähin vaihtoehto: Pieksämäki.

Lehtijutun vanki

Moni lukija saattaa aivan aiheellisesti miettiä, mitä erityistä kirjoitettavaa pienestä keskisavolaisesta kaupungista oikein saattaa löytää. Entisaikaan Pieksämäki tunnettiin lähinnä rautatiekeskuksena. Nykyään taas useimpien ensimmäinen mielikuva lienee, että Pieksämäki on se kaupunki, johon Ideapark ei tavoitteista huolimatta tullutkaan.  Jotkut ehkä myös muistavat Juice Leskisen hienon kappaleen Bluesia Pieksämäen asemalla, jossa laulun kertojaääni maalailee tunnelmia jämähtämisestään Pieksämäen öiselle asemalle.

Pieksämäki kuitenkin sai hetkeksi jopa valtakunnallista mainetta vuonna 1995, mutta hyvin kielteisessä mielessä. Kaupunki nimittäin valittiin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen jutussa Suomen kurjimmaksi kaupungiksi. Vastakkaisen ääripään tittelin nappasi Uusikaarlepyy. Jutun sisällön voisi tiivistää jotakuinkin siten, että pieksämäkeläiset ovat masentuneita, rumassa kaupungissa asuvia päihdeongelmaisia, joiden elämän huipentuma on oman perjantaipullon onnistunut salakuljettaminen juomaravintolaan.

Koko juttu oli pitkälti huumorimielellä kirjoitettu, mutta muistan itsekin siitä hieman närkästyneeni: Mitä ihmettä toimittajat oikein ajattelivat? Pieksämäkihän on mukava paikka, jonka kupeessa olin saanut viettää lukuisia auringontäyteisiä kesiä kepeässä savolaisessa tunnelmassa!

Nyt, liki 20 vuotta myöhemmin olen tietysti saanut sopivasti etäisyyttä jutun aiheuttamiin tunnelmiin. Päätin kuitenkin ottaa kaupunkivierailuni teemaksi kurjuuden: Onko Pieksämäki edelleen yhtä kurja kuin jutussa väitettiin? Näkyykö kurjuus katukuvassa? Missä kurjuus pahiten ilmenee? Entä kurjistuisinko itsekin kaupungin tunnelmassa? Matkaan siis!

Suoraan ytimeen

Luonnollinen paikka aloittaa kaupunkiin tutustuminen on tietysti tori. Pieksämäen tori ei ulkoisesti juuri poikkea lukemattomista muista Suomen pikkukaupunkien toreista. Melko tylsien talojen ympäröimä tori saattaa marraskuisena maanantaiaamuna olla varsin synkkä paikka, mutta nyt kurjuudesta ei ollut havaittavissa merkkiäkään. Tunnelma oli päinvastoin suorastaan hilpeä. Tavanomaisten marja- ja vihanneskojujen välissä oli lukuisia torikahviloita pullollaan ihmisiä, ja iloinen puheensorina ja vireä toiminta täyttivät auringossa kylpevän torin.

 

Torilla riitti niin väkeä kuin aurinkoakin.

Torin kupeesta löytyi myös aivan uusi yritys: Kahvila Helena. Modernisti sisustetussa kahvilassa oli tarjolla monenlaisia niin makeita kuin suolaisiakin herkkuja ja palvelu oli mutkattoman ystävällistä. Saatavilla oli myös lounasruokaa kohtuuhintaan.

Puheensorinaa, aurinkoa ja trendikäs kahvila? Missä siis kurjuus? Ei ainakaan torin kulmilla. Hieman ihmettyneenä mutta pettymystä tuntematta saatoin siirtyä seuraavaan kohteeseen.

Kiskojen kolkkeessa

Parin sadan metrin päässä torista sijaitseva rautatieasema on varsin luonnollinen kohde jokaiselle Pieksämäen-kävijälle. Vaikka rautatien merkitys kaupungille lienee hieman pienentynyt takavuosista, VR on risteysasemakaupungin asukkaille edelleen tärkeä työnantaja.

Näillä nurkilla Juicekin odotti junaansa.

Vaikka rautatieasemat ovat usein sangen ankeita paikkoja, Pieksämäen asema ei herättänyt erityisen kielteisiä tunteita. Tunnelma oli kurjuuden sijasta korkeintaan unelias. Asemalaitureilla oli muutamia junan odottajia, mutta muutoin ympärillä ei näkynyt juuri ketään. Iloinen yllätys sen sijaan oli nykyistä asemarakennusta vastapäätä sijaitseva Savon radan museo ympäristöineen. En käynyt sisällä museossa mutta ihailin tovin komeasti entisöityä höyryveturia joka muistuttaa hienosti kaupungin rautatiehistoriasta.

Pala kaupungin historiaa

Kukkaistutuksia ja hieno höyryveturi? Ei siis merkkiäkään kurjuudesta edes aseman seudulla. Aloin jo pohtia, onko kaupungin maine kurjuuden kolkkana täysin aiheeton. En kuitenkaan luovuttanut vaan päätin jatkaa vielä muutamaan kohteeseen. Jospa edes rannan seutu tarjoaisi pari pultsaria ja jotain rähjäistä?

Mikä ihmeen Nukkekoti?

Kaupungin keskuskatua ajellessa silmiini pisti heti erikoinen kyltti: ”Nukkekoti”. Mikä sekin oikein on? Jokin hylätty tönö varmasti! Käänsin siis nokan kohti Nukkekotia ja jatkoin kurjuutta etsimään.

Jo hyvissä ajoin ennen perille saapumista kävi ilmi, että kurjuuden bongailu oli jälleen päättymässä epäonnistumiseen: Nukkekodille osoittavien kylttien päässä erottui kaunis vanha huvila lähellä Pieksäjärven rantaa. Lähempi tarkastelu paljasti myös, että paikka suorastaan kuhisi väkeä. Talon pihamaalla oli hieno leikkipaikka, jossa tavanomaisten leikkivälineiden lisäksi oli jopa hauska riippusilta ja ”noidan luola”. Itse talossa näytti lisäksi  olevan monenlaista toimintaa kerhoista teatteriesityksiin.

Nukkekodin kaunista pihapiiriä

Leikkiviä lapsia ja teatteriesityksiä? Missä paljon puhuttu kurjuus oikein lymyili? Ehkäpä edes läheinen ranta tarjoaisi viimein edes pienen kosketuksen kurjuuteen? Jatkoin siis jalkaisin kohti rantaa, jossa odotin näkeväni vähintään tuulen kaataman pukukopin ja masentavan mutapohjan. Aurinkokin ehti mennä sopivasti pilveen.

Hiekanpään hiekoille

Lyhyen kävelyn jälkeen puiden takaa paljastui ranta, joka heti yllätti suurella koollaan: leveällä ja siistillä rannalla oli pituutta satojen metrien verran. Väkeä tosin oli paikalla yllättävän vähän. Kurjuudesta ei silti ollut tietoakaan, vaan tunnelma oli pikemminkin levollinen. Ehkäpä väki oli saanut rantakiintiönsä täyteen seurattuaan aikaisemmin kesällä järjestettyjä beach volley -kisoja? Lajin harrastajille oli edelleen tarjolla lukuisia kenttiä pelaajia odottamassa, joten paikalla olisi ollut suurellekin joukolle mukavia mahdollisuuksia paitsi auringonottoon ja uimiseen myös reippaaseen urheiluun.

Puerto Rico? Ei, vaan Hiekanpään hiekkaranta Pieksämäellä.

Rantaurheilua ja hohtavaa hiekkaa? Eikö edes täältä löytynyt ripausta kurjuutta? Ei löytynyt. Sen sijaan löytyi hieno ranta, jollaisia on vain harvoissa kaupungeissa, ainakaan yhtä läheltä keskustaa.

Vuodesta toiseen

Kokemusteni perusteella saatoin ajaa takaisin mökilleni vankoin ajatuksin siitä, ettei Pieksämäki missään nimessä ansaitse Suomen kurjimman kaupungin titteliä, ainakaan kesäisin. Toki asiaan vaikuttaa myös pitkäaikainen suhteeni tähän kuvitellun kurjuuden tyyssijaan. Ehkäpä syksyn ja talven synkimpinä päivinä kaupunki näyttää myös kurjempia puoliaan, mutta kesäisin mielikuvani Pieksämäestä ovat edelleen lämpimiä ja aurinkoisia. Aion ja haluan palata Pieksämäelle aina uudestaan. Siispä vapise, Uusikaarlepyy! Pieksämäki on hieno kesäkaupunki.

– Niko

Alppihiihtäjän polkua tallaamassa

Julkaistu: 04.7.2014

Viime kirjoitusteni kesäisten aiheiden jälkeen päätin tänä kesänä vielä kerran kääntää katseeni lasketteluun. Syynä ei kuitenkaan ollut juhannuksen tienoilla osaa maastamme hellinyt lumisade eikä huono lomakeli vaan mukava mahdollisuus päästä kuulemaan tuoreita ajatuksia nuorten alppihiihtäjien harjoittelusta ja kehityksestä. Tilaisuus tähän tuli Kauniaisten Villa Junghansissa, jossa paikallinen seura GrIFK Alpine järjesti 12.6. kaikille avoimen Alppihiihtäjän polku -teemaillan, jonka aiheena nimensä mukaisesti oli nuoren urheilijan kehitys.

Itse en ihan kuulunut tilaisuuden varsinaisen kohderyhmän ytimeen, koska en ole enää kauhean nuori, saati aina kovin urheilijakaan. Tyttäreni taas ei hiihtokoululaisena vielä ole päässyt tekemisiin harrastelua tarkemman urasuunnittelun kanssa. Lähdin kuitenkin mielenkiinnosta mukaan, koska asia saattaa perheessäni ajankohtaistua tulevaisuudessa vielä jopa usean hengen osalta.

Tilaisuus pidettiin hienossa ympäristössä: Villa Junghans.

Tiivistä tunnelmaa niin ulkona kuin sisälläkin

Kauniaisissa sijaitsevalle hienolle huvilalle ei ole kotoani kuin muutama kilometri, mutta ehdin matkan aikana miettiä, mahtaako kesäisenä iltana paikalle juuri eksyä väkeä, mutta jo pysäköintipaikalla kävi ilmi, ettei väen vähyydestä ollut vaaraa. Löydettyäni autolleni viimein sopivan kolon, pääsin sisätiloihin juuri ennen tilaisuuden alkamista. Paikalla oli mukavasti niin nuorta kuin vanhempaa väkeä – ja mikä parhainta, seuran omia huippulaskijoita. Noin 100 istumapaikkaa täyttyi melko nopeasti, mutta onneksi kaikki halukkaat löysivät itselleen paikan eikä kukaan joutunut tehostamaan kesäharjoitteluaan ylimääräisellä parin tunnin seisomisella.

Kaikille riitti juuri ja juuri istumapaikkoja. Kuva: Marja Salokangas.

Erilaiset laskijat, erilaiset polut

Tilaisuuden aluksi seuran valmennusvastaava Esko Rechardt kertoili seuran yleisiä kuulumisia, minkä jälkeen alettiin käydä niin kalvojen kuin videoiden voimin läpi juniorien polkua huipulle. Esimerkkeinä käytettiin seuran omia menestyneitä junioreita, joita onkin vuosien varrella riittänyt ilahduttavan paljon. Kiinnostavasti kävi ilmi, että polut voivat olla hyvin erilaisia, joskin kaikkia huipulle päässeitä yhdistää kova harjoittelu. Urheilijoita ei seurassa olekaan jaoteltu eri ryhmiin vain iän vaan myös muiden seikkojen perusteella. Kukaan seuran nykyisistä huipuista ei aikoinaan ollut suuri lapsitähti vaan pikemmin monien lajien innostunut harrastaja. Niin valmentajat kuin urheilijat itse myös korostivat, että merkityksellisin aika lajikehityksen kannalta alkaa vasta murrosiän tienoilla ja että myös muiden lajien parissa hankitut kokemukset ovat yksinomaan hyödyksi.

Tunnelmia alppilukiosta, muistoja lapsuudesta

Etenkin nuorimmalle kuulijakunnalle tilaisuuden parasta antia varmasti olivat paikalla olleiden urheilijoiden omat jutut. Rennolla kesätuulella olleet urheilijat kertoilivat monipuolisesti kuulumistaan. Ensiksi puheenvuoron saivat alppilukiossa opiskelevat Robin Bäck, Teddy Takki ja Marlon Sjöberg, jotka kertoivat tarkasti alppihiihdon ja lukio-opiskelun hyvistä ja huonoista puolista. Kiitosta saivat erityisesti hyvä opintojen ohjaus: nuori urheilija ei joudu yksin huolehtimaan opintojensa suunnittelusta ja yhteensovittamisesta vaativan lajiharjoittelun kanssa.

Nuorempien jälkeen ääneen pääsivät Victor Malmström ja Marcus Sandell. Malmström kertoi myös omasta alppilukioajastaan ja korosti monta kertaa, että alppilukio oli todella hieno kokemus paitsi urheilun myös itsenäistymisen ja sosiaalisten kontaktien vuoksi. Sandellilla ja Malmströmillä riitti lisäksi hauskoja juttuja lapsuudestaan Granin mäessä. Kuten monilla nuorilla urheilijoilla kautta aikain myös näillä Granin nuorilla laskijoilla oli intoa harrastamiseen ja harjoitteluun sen verran, etteivät rinteen normaalit aukioloajat aina riittäneet. Niinpä muun muassa hiihtohissin omatoiminen käynnistys oli tullut pojille tutuksi, samoin kaikkien mahdollisten – milloin millekin valmennusryhmälle tarkoitettujen – ratojen kokeileminen.

Pieniä mutta tärkeitä kysymyksiä

Tilaisuuden tähdet vastailivat myös yleisön kysymyksiin, joita riitti varsinkin nuorimmilla tulevaisuuden lupauksilla. Hyvin käytännönläheisiä olivat muun muassa kysymykset siitä, kuinka monta suksiparia kilpailija tarvitsee ja kuinka monta tuntia päivittäistä harjoittelua huipulle pääseminen vaatii. Mahdollisuus tällaiseen vuoropuheluun on aina hieno tilaisuus pienelle urheilijalle. Kaikki kunnia äideille ja isille, valmentajista puhumattakaan, mutta kun oma idoli puhuu, tieto jää varmasti parhaiten mieleen.

Marcus Sandell ja tulevaisuuden lupauksia. Kuva: Marja Salokangas.

Urheilijoiden jälkeen puheenvuoro siirrettiin valmennuksen edustajille. Virkavapaalle jäävän päävalmentaja Sami Tikkasen tilalle astuu ensi kaudeksi Mikko Heiskanen, joka on toiminut seurassa pitkään jo aiemmin. Kummatkin valmentajista korostivat jatkuvuuden ja hyvän yhteistyön merkitystä. Lopuksi vielä SSF:n Mikael Kurki puhui muun muassa monipuolisen liikunnan merkityksestä ja kuntotesteistä. Alun perin oli suunniteltu, että tilaisuus loppuisi klo 21. Niin urheilijoilla, valmentajilla kuin yleisöllä kuitenkin riitti jutun aiheita siinä määrin, että aikataulu ylitettiin reilusti, mikä tietysti kieli siitä, että ilta onnistui hyvin ja tuli sisältönsä puolesta tarpeeseen.

Kohti tulevaa

Päällimmäiseksi tilaisuudesta jäi mieleen seurassa vallitseva myönteinen mutta tavoitteellinen ilmapiiri. Yhä kovempia tavoitteita on mahdollista saavuttaa, mutta se vaatii yhteisiä pyrkimyksiä. Turhaan eivät kaikki äänensä kuuluville saaneet korostaneet niin perheen, kavereiden, seuratovereiden kuin valmennuksen merkitystä. Vastaaville tilaisuuksille onkin suomalaisen alppihiihdon kehittämisessä varmasti tilausta myös tulevaisuudessa.

– Niko

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kesähuveja: Täyttä elämää täyttömäessä

Julkaistu: 19.6.2014

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin juoksuharrastusta ja sen aloittamisen vaikeutta. Kirjoituksen jatkoksi haluan esitellä yhden mieliharjoittelupaikoistani: Malminkartanonhuipun. Kyseessä ei varmasti ole mitenkään optimaalisin harjoittelupaikka, saati lajin kannalta paras, mutta korkeiden paikkojen ystävänä nautin joka kerta päästessäni katselemaan huipulta avautuvia näkymiä. Toisekseen paikalla on lähes aina melko paljon väkeä, mikä on mukavaa vastapainoa kaltaiselleni yksinäisestä harjoittelusta nauttivalle.

Mikä sen nimi olikaan?

Helsingin Malminkartanon kupeessa, lähellä niin Espoon kuin Vantaankin rajaa sijaitsevalla Malminkartanonhuipulla on monta nimeä. Virallisen nimensä lisäksi huippua kutsutaan usein yksinkertaisesti ”täyttömäeksi”, ”paskamäeksi” tai ”jätemäeksi”. Itse olen tottunut käyttämään jälkimmäistä. ”Lähdenpä tästä jätemäkeen”, tokaisen yleensä suunnistaessani Malminkartanoon harjoittelemaan.

”Jätemäki” onkin aiheellinen nimitys, sillä mäki on vuosina 1976–1996 koottu lähinnä rakennustyömaiden ylijäämämassoista. Lisäksi mäen sisällä asustaa muun muassa autonrenkaita ja kulutuselektroniikkaa.

Haudattuja suunnitelmia, taakse jäänyttä toimintaa

Mäkeä oli aiemmin tarkoitus laajentaa, mutta suunnitelmista on sittemmin luovuttu. Lisäkorkeudesta ei toki olisi haittaa, mutta nykyiselläänkin 90 metrin korkeudelle merenpinnasta ulottuva mäki on jo Helsingin kaupungin korkein kohta. Korkeuseroa portaiden alapäästä mäen laelle on noin 65 metriä.

Huipulta avautuu mukavia näkymiä kolmen kaupungin alueelle.

Noin 15 vuotta sitten mäki oli myös virallisesti laskettelukäytössä ja paikalla oli hiihtohissi ja kahvila. Toiminta oli kuitenkin kannattamatonta, eikä hiihtokeskuksen historia jäänyt pitkäksi. Hiihtohissin nousulinja on kuitenkin edelleen nähtävissä.

Monia mahdollisuuksia ja tähtien loistetta

Monipuolisena ulkoilupaikkana Malminkartanonhuippu kerää monien eri lajien harrastajia. Tarjolla on mahdollisuuksia niin porrasjuoksuun ja -kävelyyn kuin rauhallisempaan harjoitteluun erilaisilla kävelyreiteillä. Lisäksi paikalla on usein muun muassa leijan lennättäjiä, maastopyöräilijöitä ja alamäkiajon harrastajia. Jostain syystä paikka tuntuu myös keräävän paljon monenlaisia julkimoja tv:n laihdutusohjelmien ”tähdistä” NHL-kiekkoilijoihin.

Portaiden lisäksi huipulle pääsee kävelyteitä pitkin.

Yhä ylös yrittää

Täyttömäen suosituin paikka ovat huipulle vievät portaat. Portaissa on 426 askelmaa, ja parhaimmillaan niin ylös kuin alaskin on matkalla väkeä jopa ruuhkaksi asti. Lepäilyyn ja maisemien katseluun on kaksi tasannetta. Portaissa on kaide ainoastaan vasemmalla puolella, joten harjoittelun tiimellyksessä kannattaa pitää sen verran varansa, ettei putoa oikealla puolella sijaitsevaan pöheikköön. Lähellä huippua portaiden kaiteessa on hauskana yksityiskohtana muutamia lemmenlukkoja, joita rakastavaiset nykyään tapaavat lempensä kestävyyden turvaamiseksi kiinnittää milloin minnekin.

Suosituin harjoittelupaikka: portaat

Ravintoa myös sielulle

Ylhäällä avautuu yllättävän hieno näkymä pääkaupunkiseudun kaikkien kaupunkien alueelle. Viihtyvyyden lisäämiseksi huipulla on myös ympäristötaideteos Tuulen suunnat, joka koostuu lipputangoista ja maahan kalkkikivestä ja marmorista rakennetuista nuolista. Mainittu marmori on vieläpä peräisin Finlandia-talon entisistä marmorilaatoista, joten kyseessä on todellinen kulttuurin kierrätys.

Osa huipun taideteosta: lipputankoja tuulipusseineen

Talvisten reittien tutkintaa

Viimeistä käyntiäni täyttömäelle en tehnyt pelkästään kuntoilun vuoksi vaan myös blogini varsinaista aihealuetta sivuavasti. Malmikartanonhuippu on muun nimittäin muun toimintansa ohella talvisin suosittu vapaalaskupaikka, jossa sopivien ilmojen sattuessa parhaimmat puuterit korkataan nopeastikin. Mielenkiintoisia, haasteiltaan ja esteiltään vaihtelevia reittejä lähtee mäen laelta useisiin suuntiin, ja jos vadelmapuskien ja muiden esteiden väistely ja liukkaiden portaiden kapuaminen eivät haittaa, Malminkartanonhuipulta käsin on mahdollista saada mukavia, joskin tietysti lyhyitä laskukokemuksia.

Ensi talvi mielessäni katselin jo mahdollisia kiinnostavia linjoja. Jos tuleva kausi tuo mukanaan edes muutaman kunnollisen lumisateen, toivon löytäväni itseni jonain aamuna muiden joukosta kiipeämässä sukset selässä portaita kohti odottavia urbaaneja lumikenttiä.

– Niko

P.S. Kesästä huolimatta palaan myös seuraavassa kirjoituksessa lumisiin aiheisiin. Luvassa on juttua Kauniaisissa järjestetystä Urheilijan polku -teemaillasta.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kesähuveja: Juoksumotivaatiota etsimässä

Julkaistu: 17.6.2014

Laskettelukauden päättymisen jälkeen eteen tuli taas tuttu ilmiö: liikuntatyhjiö. Maailma on toki pullollaan muitakin lajeja kuin alppihiihto, mutta laskukauden jälkeen on usein vaikea saada motivoiduksi itseään kesälajien pariin. Vuosi vuoden jälkeen vaikeinta tuntuu aina olevan alkuun pääseminen. Vaikka olen harrastanut kestävyysjuoksua enemmän tai vähemmän säännöllisesti vuosien ajan, pitkän talvikauden jälkeen ei ole helppoa aloittaa jälleen alusta. Voi toki aiheellisesti kysyä, miksen juokse ympäri vuoden. Muutamana talvena olen niin tehnytkin, mutta sittemmin laskettelu on vienyt talvisin vapaa-ajastani niin ison osan, etten ole kyennyt tai viitsinyt löytää juoksuharrastukselle sen vaatimaa aikaa.

Vaikeuksien kautta

Pitkän juoksutauon yksi ikävimmistä puolista on se, että jos erehtyi edes kuvittelemaan juoksun olevan alusta lähtien helppoa ensimmäiset lenkit palauttavat aina tehokkaasti maan pinnalle: ei kerta kaikkiaan kulje, eikä varmasti tunnu ainakaan hyvältä. Mielialaa ei myöskään kohota tietoisuus siitä, että juoksukunnon ja -nautinnon löytäminen vie aina aikansa.

Pois kaapista pölyä keräämästä

Oman hankaluutensa tuo lisäksi juoksuvammojen välttäminen. Onneksi ikävät kokemukset takavuosilta ovat samalla tuoneet kokemusta siitä, mitä harjoittelun alussa kannattaa tehdä, ja etenkin siitä, mitä ei kannata tehdä. Aikoinaan ilman näitä tietoa koin niin muutaman penikkataudin kuin ylikunnonkin. Sen jälkeen olen hiljalleen omaksunut tavan, jossa ennen varsinaisen juoksuharjoittelun aloittamista totutan ensin jalkojani pitkillä reippailla kävelylenkeillä ja muilla totuttavilla harjoituksilla, kuten porraskävelyllä.

Muistoja kaapin pohjalta

Tänä keväänä lopullisen sysäyksen harjoittelun aloittamiseen antoi vaatekaapin pohjalta löytynyt pino vanhoja juoksutapahtumien paitoja, joita olen vuosien varrella saanut. Ne herättivät taas monia muistoja siitä, millaista iloa onnistuneista juoksuista voi saada, puhumattakaan niistä tunteista, joita voi kokea, kun juoksee mukavaa tietä hienoissa maisemissa ja voi vielä jossain 15 km:n kohdalla tuntea, kuinka askel tuntuu kevyeltä ja koko ajan huvittaisi vain lisätä vauhtia entisestään. Sitä odotellessa voi ja kannattaakin kärsiä ne epämukavuuden ja pienten vastoinkäymisten tunteet, joita harjoittelun alussa aina tulee vastaan.

Muistutus siitä, että olen juossut menneinäkin vuosina, jopa Turussa.

Koska aloitin harjoittelun tänä vuonna melko myöhään, en ole asettanut itselleni mitään suuria tavoitteita. Jo motivaation ylläpitämiseksi on kuitenkin hyvä tähdätä jonnekin. Niinpä ajattelin vaatia itseltäni 2 tunnin alitusta puolimaratonilla jossain syksyn juoksutapahtumassa. Suuremmat saavutukset jääkööt myöhemmiksi vuosiksi.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kesähuveja: Lounasvaellus Solvalla–Pirttimäki–Solvalla

Julkaistu: 12.6.2014

Edellisessä kirjoituksessani kerroin vierailustani pääkaupunkiseudun tyhjiin laskettelurinteisiin. Osittain niistä saamieni kokemusten innoittamana palasin uudestaan Solvallan maisemiin. Tällä kertaa tarkoituksenani ei tosin ollut rinteen hiljaisuuden bongailu vaan pieni vaellusretki Solvallan ja Pirttimäen välillä. Olin kulkenut saman reitin aikaisemminkin, koska se kuului kaukana viime vuosituhannella yläasteeni liikuntapäivien vakio-ohjelmaan. Tuolloin reitin kulkeminen ei tosin ollut kovin hauskaa, sillä yläasteikäisen piti tietysti ainakin ajatuksissaan vastustaa kaikkea koulun tarjoamaa, jopa mahdollisuutta kiireettömään ulkoiluun raittiissa ilmassa. Nyt sen sijaan saatoin lähteä liikkeelle seesteisemmin ajatuksin.

Selvin suunnitelmin

Lähdin kotoani aamulla kymmenen tienoilla. Matkavarusteiksi ja -seuraksi pakkasin mukaan repun ja vaimon. Ajomatka kotoamme lähtöpisteeseen eli luontokeskus Haltian pysäköintipaikalle vie vain parikymmentä minuuttia, joten saatoimme aloittaa vaelluksemme puoli yhdentoista tienoilla. Liikkeelle lähteminen reilusti ennen puoltapäivää olikin järkevää, sillä Haltian pysäköintipaikka oli jo pullollaan autoja. Ainakin erilaisia työporukoita näytti olevan paikalla runsaasti, ilmeisesti nauttimassa sekä ulkoilusta että eväistä. Erilaisia ulkoilureittejä ja -mahdollisuuksia onkin alueella paljon, niin kesäisin kuin talvisin. Itse suuntasimme kohti Pirttimäkeä, jonne oli opasteiden mukaan matkaa 8,5 km. Tarkoituksenamme oli käydä Pirttimäessä syömässä ja palata takaisin sitten samaa reittiä takaisin. Aikaa koko retkeen laskin kuluvan noin neljä tuntia.

Haltian kulmille halusivat muutkin.

Suunnitelmaan kuulumaton kierros

Matkan ensimmäiset vastoinkäymiset kohtasimme jo heti alussa. Olin pikaisesti katsonut kartasta, mihin suuntaan meidän tulisi ensimmäiseksi suunnata, mutta ilmeisesti joko minussa tai kartassa oli toivomisen varaa, sillä lähdimme heti liikkeelle väärää reittiä. Valitsemaamme reittiä pääsimme kuitenkin Pirttimäkeen johtavalle reitille, joskin vasta kierrettyämme ylimääräisen parin kilometrin lenkin.

Reitin alku kulki kauniissa mutta paikoin melko raskaassa maastossa. Jyrkkiä mäkiä reunustivat kallioiset ja mäntymetsäiset näkymät.  Kun edellisen kerran yli 20 vuotta sitten kuljin samoja reittejä, matka Pirttimäkeen taittui pitkälti polkuja pitkin, mutta nyt koko matkan saattoi kulkea melko leveää ja hyväkuntoista sora- ja hiekkapohjaista kävelytietä.

Matkalla oli mutkiakin.

Polkuja tallattaviksi, pyitä bongattaviksi

Useat reitit toimivat talvella latuina. Varsin haastavia mäkiä tuli vastaan useita, joten ensi tutustuminen murtomaahiihtoon kannattanee tehdä jossain muualla. Edistyneemmät harrastajat taas varmasti löytävät Solvallan seuduilta sopivia haasteita. Myös maastopyöräilyyn on tarjolla paitsi kävelyteitä myös monenlaisia kiinnostavan näköisiä polkuja. Päästyämme hieman kauemmaksi Solvallasta koko matkalla vastaamme tuli kuitenkin vain muutamia ihmisiä, joten ilmeisesti pääkaupunkiseudun luontoliikunnanharrastajat olivat suunnanneet jonnekin muualle. Paikalliseen eläimistöön emme myöskään juuri tutustuneet, vaikka tiettävästi Nuuksiossa liikkuu niin karhuja kuin hirviäkin. Ainoa mainitsemisen arvoinen eläinhavainto oli eräs kummallisesti käyttäytynyt lintu, jonka vaimoni väitti olevan peltopyy.

Kaunista ja hyväkuntoista tietä kelpasi tallata.

Hieman alle kahden tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Pirttimäkeen. Tauko alkoikin olla paikallaan niin levontarpeen kuin nälänkin puolesta. Solvallan tavoin myös Pirttimäessä oli melko paljon väkeä nauttimassa niin ulkoilusta kuin kauniista säästäkin.

Pirttimäen maalaismaisemaa

Tervetullut tauko 

Bodominjärven kupeessa sijaitseva Pirttimäki on suosittu ulkoilukohde. Kauniilla ja suojaisalla paikalla sijaitsevalla alueella on muun muassa jalkapallokenttä, grillikatoksia, eväsretkeilyyn sopivia kauniita nurmikenttiä ja kahvila. Lapsille on myös mukava leikkipaikka, jonka vetonaulana on hauska pieni köysirata. Talvisin alueella lähtee myös paljon latuja eri puolille Espoota.

Leikkimahdollisuuksia leikki-ikäisille ja -haluisille

Söimme lounaan viihtyisässä kahvilassa, joka kesäaikaan on maanantaipäiviä lukuun ottamatta auki päivittäin klo 10–16. Kahvilan ruoka oli maittavaa ja edullista. Lounas tuoreine sämpylöineen maksoi 7 euroa. Ruoan lisäksi tarjolla oli monenlaisia tuoreita, reilun kokoisia leivonnaisia. Lounaan päälle ostamistamme isoista korvapuusteista riittikin myös matkaevääksi ja kotiinviemisiksi.

Kahvilarakennus on ilo silmälle.

Täysin mahoin, hellin jaloin

Tulomatkan rasitukset ja juuri nautittu lounas alkoivat paluumatkan alussa jo tuntua jaloissa, ja lämpötilakin alkoi lähestyä hellerajaa. Jaksoimme kuitenkin mukavasti pitää yllä reipasta kävelyvauhtia, kun pidimme aina parin kilometrein välein muutaman minuutin hengähdystauon. Menomatkan tavoin myös tulomatkalla kovimmat koitokset jyrkkine mäkineen olivat lähellä Solvallaa.

Aurinko helli paluumatkallakin.

Noin puolentoista tunnin kävelyn päätteeksi istuimme jälleen Haltian pysäköintipaikalla autossamme, jonka sisälämpötila oli auringonpaisteessa kohonnut hyvin lämmitetyn saunan lukemiin. Kun olimme saaneet ilmastointilaitteen laskemaan ajoneuvon lämpötilan jotakuinkin siedettäväksi oli aika tarkastella retkemme numeerisia yksityiskohtia. Sports Trackerin mukaan matkaa pienelle vaelluksellemme kertyi kaikkiaan 18,1 km ja kävelyaikaa noin 3 tuntia 15 minuuttia.

Jatkoa seuraa?

Saamiemme mukavien kokemusten pohjalta päätimme, ettei retkemme Nuuksion alueelle jää varmasti viimeiseksi. Hyvin luultavasti teemme samanlaisen retken pian uudestaan, siten että valitsemme lähtöpisteeksi Pirttimäen. Uskallamme suositella Solvallan ja Pirttimäen välistä reittiä muillekin. Reitti sopii hienosti päiväretkeksi kaikille vähintään normaalikuntoisille, jotka haluavat nauttia liikunnasta ja erämaamaisemista lähellä Helsinkiä. Mitään eränkävijän taitoja matkalla ei tarvita, ja niin Solvallassa kuin Pirttimäessä on mukavat palvelut, joten muonituspuolenkin voi halutessaan jättää ammattilaisten huoleksi.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Lumipesu Twitterissä: https://twitter.com/Lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

 

 

 

 

 

 

Suljetut kahvilat, autiot rinteet

Julkaistu: 30.5.2014

Sateisen helatorstain kunniaksi päätin lähteä toteuttamaan koko talven muhinutta ajatustani kierrellä kesätauolla olevia laskettelukeskuksia. Olin aiempinakin kesinä joskus pistäytynyt nopeasti jonkin laskettelurinteen laella, mutta tällä kertaa halusin käydä samalla kertaa useassa paikassa. Kohteeksi valitsin kolme lähiseudun keskusta: Kauniaisten hiihtokeskuksen, Solvalla-Swinghillin ja Serena Skin.

Joillekuille lukijoille saattaa jo tässä vaiheessa aiheellisesti herätä kysymys, onko kesäisten rinteiden koluamisessa mitään järkeä. Lienee siis paikallaan hieman taustoittaa asiaa. Mielestäni autioissa laskettelukeskuksissa on jotain perin kiehtovaa, samalla tavoin kuin autioissa taloissa ja hylätyissä veneissä. Joskus autiotaloja kolunneet tai esimerkiksi valokuvia autioituneista huvipuistoista nähneet tietänevät, mitä tarkoitan. Suurin osa kiehtovuudesta syntyy vastakohtaisuudesta, siitä, että tavallisesti täynnä elämää ja ihmisiä oleva paikka onkin hiljainen ja vailla ihmisiä.

Sopivan yksinäistä tunnelmaa luoneessa tihkusateessa päätin aloittaa tyhjiin rinteisiin tutustumisen Kauniaisista. Täydellistä hiljaisuutta en toki voinut odottaa löytäväni keskeltä pääkaupunkiseutua, mutta sateisen Espoon lähes tyhjät kadut herättivät toiveita siitä, etten määränpäässäni joutuisi ainakaan suuren väenpaljouden keskelle.

Kauniaisten hiihtokeskus

Keskellä omakotitaloaluetta kohoava, vilkkaan jalkapallokentän naapurissa sijaitseva Kauniaisten hiihtokeskus ei ole kesälläkään kovin hiljainen paikka. Pysäköintipaikalla ei tosin ollut autoja, mutta näköpiirissä oli koko ajan muutamia lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Aution paikan tunnelmaa loivat lähinnä yksinäisenä seisova kahvilarakennus ja ikkunaluukut suljettuina kesäänsä viettävä hiihtohissin valvomo.

Rinteen huipulla oli hieman enemmän tyhjyyden tuntua, ja sieltä avautui myös hieno näkymä pitkälle Espooseen ja Vantaalle. Orastaneen hiljaisuuden kuitenkin pian katkaisi muuan rusakkoa raivokkaasti takaa ajanut koira. Huomasin myös, että hissin yläaseman ja lähtötornin rakenteisiin oli ilmestynyt muutamia uudehkoilta näyttäviä seinäkirjoituksia, joten paikalla oli ilmeisesti hiljattain ollut myös nuorisoa nuorisokulttuuria harjoittamassa.

Ehkä hieman pettyneenä laskeuduin rinnettä takaisin alas autolleni lähteäkseni kohti seuraavaa kohdettani: Solvalla-Swinghilliä. Toiveeni oli, että Pohjois-Espoon melko harvaan asuttu ja erämainen ympäristö tarjoaisi hieman enemmän niitä asioita, joita olin lähtenyt etsimään.

Solvalla-Swinghill

Tie Espoon Nuuksiossa sijaitsevaan Solvalla-Swinghilliin on hieno. Maisemat ovat parhaimmillaan kuin isossakin erämaassa, ja muutamia vuosia sitten paranneltu ja levennetty tie houkuttelee paikoin painamaan kaasua turhankin reippaasti. Tien käyttäjien määrää ovat lisänneet perillä odottavat uudehko Luontokeskus Haltia ja perinteikäs Solvallan urheiluopisto. Laskettelurinne onneksi sijaitsee hieman sivummalla, mäkeä ylös vievän hiekkatien päässä.

Rinteen huipulla tilanne vaikutti heti lupaavalta, sillä en nähnyt ympärilläni ainoatakaan autoa tai ihmistä. Merkkejä toiminnasta kuitenkin oli, sillä rinteen yläpäässä seisoi lähes valmiiksi saatu uusi lähtötorni. Rinteen puolivälissä sijaitseva tunnelmallinen kahvila sen sijaan nökötti hiljaisena. Mutaisessa rinteessä kasvoi paikoin runsaasti kukkia, ja maisema oli muutenkin kesäisen kaunis. Hiljaisuuttakin pääsin aistimaan, sillä suuren osan ajasta ympärillä ei kuulunut kuin tuulen suhinaa ja välillä kaukaisia liikenteen ääniä. Tunsin, että olin lähes löytänyt sellaisen tunnelman, jota olin lähtenyt etsimään.

Serena Ski

Solvalla-Swinghillin mukavien kokemusten jälkeen lähdin kohti viimeistä kohdettani: Serena Skitä. Ajatus hiljaisesta Serenasta tosin tuntui jopa hieman oudolta, koska alue on niin talvi- kuin kesäaikaankin hyvin vilkas, jopa ruuhkainen. Nyt oli kuitenkin otollinen hetki, sillä talvisin suosittu laskettelukeskus vietti hiljaiseloa ja vesipuistokin vielä odotti varsinaisen kesäkauden alkamista.

Tyhjänä odottanut suuri pysäköintipaikka oli lupauksia herättävä. Paikalla oli vain muutamia autoja, eikä ihmisiä näkynyt ympärillä ainuttakaan. Sain nousta vielä varsin lyhyttä heinikkoa pitkin rauhassa rinteiden huipulle. Sääkin oli muuttunut hieman sumuiseksi, mikä loi mukavaa tunnelmaa. Huipulta avautui mukava näkymä kohti tyhjää vesipuistoa. Niin talvella kuin keskikesälläkin samalta paikalta voisi helposti nähdä kerralla jopa satoja ihmisiä. Nyt paikalla ei ollut ketään. Edes liikenteen ääniä ei kuulunut, koska päätielle oli riittävästi matkaa. Tyytyväisenä laskeuduin polkua pitkin rinnettä alas. Olin löytänyt, mitä etsin.

Hiljaisimman ja autioimman laskettelukeskuksen metsästyksessäni voittoon ylsi näin hieman yllättäen Serena Ski. Kokonaisuutena retki oli myös sen verran mukava, että kotiin päästyäni päätin tehdä vastaavan uuden retken loppukesällä, ehkäpä uusiin kohteisiin. Sitä ennen jatkan tässä blogissa taas hieman normaalimpien harrastusten parissa.

– Niko

P.S. Eilen 2.6. blogilleni tuli täyteen kaikkiaan 20 000 lukukertaa. Lämmin kiitos kaikille lukijoille! Tästä on mukava jatkaa.

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kirja-arvostelu: Vapaa Lasku

Julkaistu: 17.5.2014

Kauden loputtua ja ensimmäisten helteiden kolkutellessa ovelle ajattelin pitää reilun tauon kaikesta lasketteluun liittyvästä. Innostukseni harrastusta kohtaan ei suinkaan ole hiipunut, mutta kuukausien tiiviin laskettelun, matkailun ja bloggaamisen jälkeen aloin jo kaivata aikaa kypsytellä rauhassa uusia aiheita ja suunnitelmia uutta kautta varten. Etäisyyden ottaminen rinne-elämän kuitenkin viivästyi hieman, sillä sain sattumalta käsiini paljon esillä olleen ja kehutun teoksen Vapaa Lasku.

Olin jo talvella etsinyt teosta kirjastoista, mutta tuolloin kaikki pääkaupunkiseudun kirjastoissa olleet kappaleet olivat lainassa, mikä tietysti osaltaan lupaili hyvää. Päätin antaa pahimman ruuhkan mennä ohi yrittää uudestaan vasta joskus loppukesällä, mutta etsiessäni nyt keväällä aivan muita kirjoja Kauniaisten kirjastosta huomasin yllättäen, että yksi kappale sanottua teosta odotti ottajaansa hyllyssä aivan silmieni edessä. Niinpä päästin kirjan pölyä keräämästä ja lähdin kotiin pidentämään laskukauttani kirjallisten harrasteiden parissa.

Raskasta laatua

Vuonna 2013 ilmestynyt Matti Verkasalon, Jarkko-Juhani Henttosen ja Kai Arposen Vapaa Lasku on iso ja painava teos. Ensimmäinen ajatukseni olikin, ettei 312-sivuista kovakantista kirjaa ehkä ole kovin mukava lukea junassa, lentokoneessa tai aurinkotuolissa. Mutta mukavuudesta viis, koska kirjan paksuus ja hieno ulkoasu nostivat odotukset korkealle. Kaikesta näki heti, ettei kirjaa ollut tehty hätäilemällä eikä pikkurahalla.

Ei mikään pikkupokkari

Kattavasti perusteista

Kirja alkaa lajin ja sen historian esittelystä, minkä jälkeen luvuittain seuraa suuri määrä tietoa niin luonnosta, säästä, varusteista, turvallisuudesta kuin muistakin lajin turvallisessa hallinnassa tarvittavista asioista. Teksti on erittäin asiapitoista, ja esimerkiksi sääilmiöitä käsittelevät osat tarjoavat paitsi lajissa tarpeellista tietoa myös tervetullutta kertausta niille, jotka ovat sattuneet nukkumaan koulun maantiedon tunneilla. Kirjan monet muutkin osat sopivat myös tietolähteeksi kelle tahansa vuoristossa liikkumisesta tai vaelluksesta kiinnostuneelle.

Vaara vaanii, laskijat kertovat

Yksi kirjan tärkeimmistä aiheista on lumiturvallisuus, ja sitä käsitelläänkin hyvin kattavasti. Huomiota saavat niin lumivyörytyypit, riskien arviointi, lumiturvallisuusvälineet, ryhmässä toimiminen kuin ensiapu- ja pelastustoiminta jne. Paikoin teksti on hieman pelottelevaa, muttei syyttä. Ennen kirjan lukemista tai aiheeseen tutustumista melko harvoille ehkä tulee mieleen, että monet etukäteen varsin vaarattomiltakin tuntuvat tilanteet tai jo pienehköt lumivyöryt saattavat johtaa erittäin vaarallisiin tilanteisiin ja jopa kuolemaan.

Mukavaa vastapainoa asiapitoiselle sisällölle tarjoavat lukujen lomaan sijoitetut kertomukset, joissa vapaalaskun harrastajat kertovat kokemuksistaan. Mukaan mahtuu niin tarinoita unohtumattomista ja hienoista kokemuksista kuin epätoivon tunteista ja järkyttävistä onnettomuuksista. Vahvan omakohtaiset kertomukset tuovat lukijankin hyvin lähelle niitä tunteita, joita vapaalaskussa voi parhaimmillaan ja pahimmillaan tuntea.

Välittyvää intohimoa

Suuresta tietomäärästään huolimatta Vapaa Lasku ei ole raskaslukuinen teos. Aihealueet on jaettu selkeiksi kokonaisuuksiksi, joista on tarvittaessa helppo etsiä itseä eniten kiinnostavat asiat. Kirjan kieli on myös kiitettävän hyvää, ja taitavasti toteutettu taitto ja upeat kuvat tekevät lukemisesta miellyttävää ja innostavaa. Myös kirjoittajien intohimo lajia kohtaan tulee myönteisellä tavalla esiin läpi koko kirjan.

Laadukas taitto ja hienot kuvat lisäävät lukunautintoa.

Kirjan lukeminen ei tietenkään korvaa käytännön harjoittelua, kurssien käymistä ja tietojen ammentamista lajin konkareilta, mutta Vapaa Lasku antaa hyvän yleiskuvan lajista. Lisäksi kirjaa on mahdollista käyttää tietopankkina ja jo opittujen asioiden kertaamiseen. Niille lukijoille, joille vapaalasku on vielä vierasta, kirja saattaa hyvin myös toimia alkusysäyksenä lajin pariin.

Yli rajojen?

Vuoden 2013 Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin ollut Vapaa Lasku on lajin harrastajamäärään nähden miltei häkellyttävän laaja ja laadukas teos, joka ansaitsee paikkansa jokaisen lajista kiinnostuneen kirjahyllyssä. Vastaavaa teosta ei kovin monen muun lajin harrastajilla ole. Kirjan luettuani aloinkin heti miettiä, millaiset vientimahdollisuudet kirjalla voisi olla. Käännöksenä kirjaa voisi huoleti viedä ulkomaillekin osoituksena suomalaisesta vapaalaskun tieto-osaamisesta.

– Niko

Vapaa Lasku – tieto, taito, turvallisuus 
Matti Verkasalo, Jarkko-Juhani Henttonen & Kai Arponen
Kustannus Oy Vapaalasku, Helsinki, 2013

 

 

Kausi pakettiin II: Yllätyksestä toiseen

Julkaistu: 08.5.2014

Vuoden 2014 avasimme Messilässä lumettomassa ja lämpimässä säässä. Ympärillä viheriöineistä niityistä huolimatta oli mukava päästä laskemaan niillä muutamilla rinteillä, jotka Hollolan nyppylöillä oli onnistuttu pitämään auki. Muutoin reissusta jäivät mieleen lähinnä itänaapurimme kieltä puhuvien laskijoiden suuri määrä ja hissijonojen yllättävä puuttuminen.

Messilä sai säitä uhmaten pidetyksi auki muutamia rinteitä.

 

Vihdoinkin lunta ja pakkasta

Pian Messilän-käyntimme jälkeen kunnolliset pakkaset saapuivat viimein myös Etelä-Suomeen. Lähikeskuksistani niin Kauniaisissa, Swinghillissä kuin Serenassa lumitykit olivatkin kovassa käytössä yötä päivää. Kotirinteeni Kauniainen onnistui viimein saamaan kaiken valmiiksi juuri ennen rinteen 80-vuotisjuhlia, joita vietettiin mukavassa pakkassäässä. Rinteen aukeamisen myötä myös tyttäreni hiihtokoulu pääsi käyntiin, lopulta vain viikon verran alkuperäistä suunnitelmaa myöhässä.

Kauniaisissa oli kaksin verroin aihetta juhlaan, kun talvi viimein saapui rinteen 80-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kainuu kutsuu

Tammikuussa saimme Lumipallon kautta myös yllättäen mukavan mahdollisuuden päästä vierailemaan Ukkohallassa koko perheen voimin. Kokemus oli kaikin puolin hieno, koska en ollut aikaisemmin koskaan edes käynyt Kainuussa. Ukkohallan maisemissa tuntuikin kuin olisi matkustanut ulkomaille. Laskeminen lähes tyhjillä rinteillä oli hienoa, eikä intoa pahemmin vähentänyt edes se, että talven kylmimmät päivät sattuivat juuri vierailumme ajaksi. vierailumme aikana. Pari päivää ennen meitä Ukkohallassa vierailivat myös Lumen lumoissa -blogin Venla ja Olli, joiden blogista saimme hieman esimakua siitä, mitä Ukkohallassa oli odotettavissa.

Ukkohalla yllätti hienoilla maisemillaan.

Kotimäestä uudelleen Kolille

Ukkohallasta palattuamme laskin helmikuussa paljon kotirinteessäni Kauniaisissa, jonne olin jo heti kauden alussa hankkinut kausikortin. Tytär puolestaan harjoitteli ahkerasti Wernerin hiihtokoulun VauhtiWerneri-kurssilla ja kehittyikin mukavaa vauhtia. Varsinaista hiihtolomaa emme viettäneet lainkaan, koska seuraavassa kuussa oli edessä Itävallan-matka.

Ennen Keski-Euroopan lumille siirtymistä pääsin vielä toistamiseen käymään Kolilla, jälleen Lumipallon kautta. Tällä kertaa matkustin paikalle yksin. Pitkät ajomatkat läpi lumettoman Etelä-Suomen tuntuivat kieltämättä raskailta, mutta Kolin hienot olosuhteet ja rinteet korvasivat kaiken vaivannäön. Ehdin kahden laskupäivän aikana mukavasti tutustua niin Ukko-Kolin kuin Loma-Kolin rinteisiin kuin paikan muihin palveluihin. Samalla sain mukavasti ajetuksi sisään uunituoreet Dalbello Lupo -mononi.

Kolille kelpasi tulla toisenkin kerran.

Kaunertalin helteitä

Kolilta kotiutumiseni jälkeen oli melkein heti aika ryhtyä pakkauspuuhiin, sillä 14.3. oli edessä lähtö Itävaltaan. Onni suosi matkustusajankohtaamme, sillä Alpeilla oli poikkeuksellisen hyvä, joskin lähes hellelämpötilan vuoksi myös hieman haastava sää. Vietimme monia hienoja laskupäiviä niin Serfaus-Fiss-Ladisissa kuin Naudersissa nauttien sekä auringosta että rinteistä. Majapaikkamme Kaunertalissa oli uimahalleineen ja upeine maisemineen myös myönteinen yllätys. Tarkoituksenamme onkin palata tulevina vuosina samaan paikkaan.

Itävallassa ei paleltanut.

Etelä-Suomen viimeinen sinnittelijä

Vaikka alkukevät oli Suomessa talven tavoin lämmin, kotirinteeni sinnitteli auki pitkään, jälleen kerran pisimpään kaikista Etelä-Suomen rinteistä. Hiihtokoulun päättäjäisiä rinteessä vietettiin 6.4. pienessä vesisateessa, mutta vielä senkin jälkeen rinteessä pääsi laskemaan vielä useita viikkoja. Paikallinen seura jatkoi harjoituksia jopa hissin siirryttyä kesälomille. Viimeisen havaintoni rinteen käyttäjistä tein 28.4., kun sattumoisin menin paikalle katsomaan, oliko rinteessä enää lainkaan lunta.

Viimeisetkin lumet harjoituskäytössä

Parasta pöytään Åressa

Kausi sai lopulta hienon päätöksen, kun yhdessä Kaakaolla-blogin Eetun kanssa pääsimme huhtikuussa VisitSwedenin ja SkiStar Åren järjestämälle blogimatkalle Åreen. Upeasti järjestetyllä matkalla pääsimme tutustumaan niin mootorikelkkailuun, Åren takamaastoihin kuin alueen rinnetarjontaan. Lisäksi ohjelmaan kuuluivat muun muassa Jon Olsson International -kilpailun seuraaminen VIP-tiloista, monet ravintolalounaat ja -illalliset ohjelmineen ja päätöspäivän vierailu kylpylässä.

Åre tarjosi upeita maisemia ja unohtumattomia kokemuksia.

 

Tyytyväisenä kohti tulevaa

Voin aiheellisesti todeta, että tämä kausi oli yllätyksiä täynnä. Mukavien matkojen lisäksi sain osin blogini kautta myös muun muassa mahdollisuuden kirjoittaa kotirinteeni tapahtumista kaksi artikkelia KaunisGrani-lehteen. Näiden yllättävien mutta miellyttävien kokemusten myötä on mukava jäädä kesän ajaksi laskutauolle odottamaan, mitä seuraava kausi tuo tullessaan. Liikaa en uskalla edes arvailla, koska tästäkin kaudesta tuli aivan muuta kuin luulin: paljon parempi.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kausi pakettiin I: Kiinnostaako bloggaaminen?

Julkaistu: 30.4.2014

Huomenna alkavan toukokuun kunniaksi alkaa hiljalleen olla aika panna kulunut kausi pakettiin. Monet Etelä-Suomen keskuksista ovat jo olleet suljettuina iät ja ajat, mutta Lapissa laskettelukausi jatkunee vielä ainakin viikon. Koska en ole matkustamassa pohjoiseen, kokoan nyt kamppeeni odottamaan ensi kautta. Niin joutunevat täällä tekemään monet muutkin, sillä jopa Kauniaisissa alkaa olla liian vähän lunta. Vielä toissapäivänä joukko urhoollisia junioreita tosin vielä laski rinteen jäljellä olleilla lumilla.

Suuria odotuksia, ansaittuja kiitoksia

Odotukseni tätä kautta kohtaan olivat syksyllä korkealla, olihan edeltävä kausi ollut hieno ja luminen. Tiedossa oli niin hiihtokoulua, laskemista lähikeskuksissa kuin mukava Itävallan-matka maaliskuussa koko perheen voimin.

Syksyn SkiExpo-messuille lähdimme oikeastaan vain katselemaan, koska talven matka oli jo tilattuna eikä varustehankintoihinkaan ollut juuri tarvetta katselemaan. Varsin paljon kaikenlaista mielenkiintoista messuilla oli tarjolla. Jälkeenpäin ajateltuna kohokohta oli kuitenkin vierailu Lumipallon pisteessä. Muutaman kerran Lumipallon sivustolla vierailleena ajattelin pistäytyä nopeasti vilkaisemassa, millaisin ajatuksin lähinnä nettimaailmassa toimivan yrityksen väki on itsensä messuille punnertanut. Yllättäen edessäni seisoi herrasmies (epäilemättä Lumipallon Antti), jolla oli suora kysymys: ”Kiinnostaako bloggaaminen?” ”No, ei takuulla kiinnosta”, ajattelin, mutta muutaman minuutin asiaa mietittyäni aloin tulla toisiin ajatuksiin: ”Kun kerran työksenikin askartelen tekstien parissa, miksen kirjoittaisi itsekin jotain mukavasta harrastuksestani?” Niinpä ilman mitään suuria ajatuksia perustin tämän blogin jo samana iltana – enkä ole päätöstäni joutunut katumaan. Jo ensimmäisellä kaudella blogini vei minut moniin paikkoihin, joihin en olisi voinut kuvitellakaan näin pian päätyväni. Haluankin tässä esittää myös Lumipallolle kiitokseni unohtumattomasta kaudesta!

Werneriä ja vesisadetta

Seuraava kauden alkua edeltänyt koitos oli tyttären ilmoittaminen Kauniaisiin Wernerin hiihtokouluun. Ilmoittautumistilaisuus, josta kirjoitin erillisen blogikirjoituksen, oli tapaus sinänsä. Vaikka paikalla oli väkeä kuin vappumarkkinoilla, kaikki halukkaat ilmeisesti pääsivät haluamilleen kursseille. Ainakin kävi hyvin ilmi, ettei nuorista laskettelun harrastajista ole Etelä-Suomessa pulaa.

Hiihtokoulun ilmoittautumistilaisuudessa riitti väkeä.

Kun ensimmäiset pakkasjaksot viimein saapuivat marras-joulukuun vaihteessa, kävin muutamaan otteeseen seuraamassa kotirinteeni lumetuksen edistymistä. Hyvältä kaikki näyttikin, kunnes yllättäen saapunut uusi lämpöaalto sotki tilanteen. Niin Kauniainen kuin Swinghill jäivät vielä avaamatta. Sen sijaan Vihdissä ja Talmassa asiat saatiin sellaiselle mallille, että laskuhaluiset pääsivät kokeilemaan rinteitä.

Ensilumetusta Kauniaisissa 29.11.

Tappioita ja voittoja

Avasin tyttäreni kanssa laskukauden Talmassa 4.12. Muutaman mukavan laskukerran jälkeen Talmankin rinteet alkoivat valitettavasti kärsiä lämmöstä niin, että keskus joutui sulkemaan ovensa uusia pakkasia odoteltaessa. Joulun aikaan koko Etelä-Suomen laskukauden todellinen alkaminen näytti kovin epävarmalta, kun sääennusteet tarjosivat viikosta toiseen vain plussakelejä. Mukavaa piristystä joulun ja parempien säiden odotukseen kuitenkin tarjosi Mankkaan Suksihuollon kuvakilpailu, josta tyttäreni voitti hienot laskettelulasit ja pipon.

Talmassa laskettiin varsin vaihtelevissa oloissa.

Kohti Kolia ja uutta vuotta

Vuoden viimeiset ja lupauksia herättäneet laskut kävimme laskemassa Kolilla. Pohjois-Karjalassa luonnonlunta oli vielä jäljellä hieman, vaikka lämpötila oli sielläkin plussan puolella. Komeissa vaaramaisemissa oli yllättävän vähän laskijoita, ja nautimme laskemisesta koko pitkän mutta sumuisen päivän.

Koli oli mukavan luminen poikkeus lumettomassa Suomessa.

Kolin rinteet olivat kaikkiaan hyvin myönteinen yllätys, ja aloimme heti suunnitella, että Kolille olisi mukava tulla joskus uudestaan. Siihen ja moniin muihin kokemuksiin tarjoutuikin mahdollisuuksia heti vuonna 2014, joka oli hienoja yllätyksiä täynnä.

Tällä piirustuksella irtosi voitto Mankkaan Suksihuollon kuvakilpailusta.

Seuraavassa kirjoituksessa käsittelen loppukautta, joka toi mukanaan Itävallan-matkan sekä Lumipallon kautta tarjoutuneet mahdollisuudet vierailla Ukkohallassa, Åressa ja uudelleen Kolilla.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kylpylän kautta kotiin: Åre IV*

Julkaistu: 28.4.2014

Viimeisen matkapäivämme aamuna saatoin todeta, että taisi sittenkin olla hyvä, että Bygget sulki ovensa jo klo 2. Vaikka unet jäivät melko lyhyiksi, olimme kaikki hengissä ja vieläpä varsin hyväkuntoisina. Aamu alkoikin vilkkaan pakkaamisen merkeissä, sillä meidän piti luovuttaa huoneistomme viimeistään klo 9. Onneksi meillä oli mahdollisuus säilyttää päivän ajan tavaroitamme Brunkullan vastaanoton tavarasäilytyksessä.

Parkkeja ja pitkiä nousuja

Aamiaisen jälkeen suuntasimme kukin tahoillemme. Eetu ja Miika halusivat kokeilla uudestaan Rödkullenin parkkeja. Itse lähdin samaan suuntaan, koska halusin tutustua tarkemmin, mitä samalla alueella olisi tarjottavanaan perheille ja lapsille. Pilvisestä säästä huolimatta väkeä rinteissä riitti melko paljon.

Rödkullenin alue on vuosien varrella muuttunut paljon. Björnenin tavoin alueella on paljon tekemistä etenkin lapsiperheille, mikä näkyy myös niin rinteissä kuin palveluissakin. Tarjolla on muun muassa eväidensyöntipaikkoja ja muita sopivia levähdyspisteitä. Lapsille on varattu myös sopivan helppoja harjoituspaikkoja niin hyppimiseen ja muuhun temppuiluun kuin pujottelun ensiaskeleiden ottamiseen.

Yksi monista lastenalueista

Kuusimetsästä kohti puutonta huippua

Pitkät ankkurihissimatkoja vieroksuville Rödkullenin alue taas saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia. Etenkin matka Rödkulleliftenillä kestää todella kauan, osin jo sen vuoksi, että hissin nopeus on ilmeisesti usein säädetty lapsiasiakkaiden vuoksi varsin hitaasti. Maisemiltaan Rödkulleliften sen sijaan tarjoaa mukavia yllätyksiä. Kuusimetsän siimeksestä lähtevä hissi kulkee läpi eri metsävyöhykkeiden ja päätyy vaivaiskoivujen täyttämän maiseman jälkeen paljaaseen ja puuttomaan tunturiin. Rödkullenistä pääsee myös kohti Åreskutanin huippua aina kabiinihissin yläasemalle saakka, jos haluaa vielä viettää aikaansa useiden muiden ankkurihissien kyydissä.

Rödkullenin ylärinteiden puutonta maastoa

Ruotsalainen lounas, ”suomalainen” sauna

Laskettuani pari tuntia pitkin Rödkullenin mukavia ja helpohkoja rinteitä oli jo aika siirtyä lounaalle Timmerstuganiin, jossa seurueemme kokoontui. Suositussa ravintolassa nautitun maistuvan lounaan jälkeen laskimme matkamme viimeiset laskut VM8-hissin ala-asemalle ja menimme palauttamaan vuokravälineemme. Tuntui hieman haikealta ajatella, että laskut Åressa oli siltä erää laskettu. Laskettavia rinteitä ja laskuintoa olisi itse kullakin ollut varmast jäljellä vielä useiksi päiviksi.

Koska lentokenttäkuljetuksemme lähtöön oli vielä useita tunteja, hyödynsimme ylimääräisen ajan vierailemalla Åren keskustassa sijaitsevan Holiday Clubin kylpylässä. Pramea, hieman amerikkalaistyylinen Holiday Club on melkoinen poikkeus Åren muuten melko perinteisen rakennuskannan joukossa. Rakennuksen tiloissa toimii hotellin ja kylpylän lisäksi muun muassa useita ravintoloita ja kauppoja.

Uiminen kylpylän monissa erilaisissa altaissa teki hyvää kolmen laskupäivän väsyttämille jäsenille. Tarjolla oli myös melko pitkä vesiliukumäki, jota tietysti pelottomasti kokeilimme. Lisäksi viihdyimme melko pitkään kokeilemassa useita Sauna Worldin saunoja. Löylyissä ei ollut valittamista, mutta olimme hieman huvittuneita ”suomalaisesta saunasta”, jonka lämpötila oli +70 °C. Arvailujen varaan jäi, mikä saunasta teki erityisen suomalaisen. Oli miten oli, pääsimme puhtaina ja raikkaina meitä Holiday Clubin edessä olevaan taksiin ja kotimatkalle.

Tuli taas aika hyvästellä nämä maisemat.

Sujuvasti kotiin

Lennot sujuivat mukavasti ja vailla turbulenssia. Edes pikainen koneenvaihto Tukholmassa ei aiheuttanut ongelmia, vaan jopa matkatavaramme löysivät tiensä mukanamme Helsinkiin. Tutulla Helsinki-Vantaan kentällä oli aika kiittää toisiamme mukavasta matkasta – eikä syyttä. Nelipäiväinen reissumme Åreen oli kokonaisuutena erittäin hieno. Hienot rinteet, loistavat ruoat ja ohjelma sekä todella mukava matkaseura takasivat, että reissu hujahti yllättävän nopeasti, kuten mukavilla matkoilla aina käy.

Kenelle, milloin, miksi?

Årea ei syyttä kutsuta Ruotsin Alpeiksi. Monilta osin Åre onkin aivan vertailukelpoinen monien Keski-Euroopan keskusten kanssa. Jo miltei 900 metrin korkeusero ja 93 rinnekilometriä takaavat, ettei esimerkiksi Suomen keskuksista oikein ole haastajaksi Årelle. Hissijärjestelmä on myös tehokas ja moderni, ja siihen on panostettu viime vuosina runsaasti. Jonoja ei ainakaan meidän vierailumme aikana päässyt muodostumaan lainkaan, vaikka rinteissä olikin paikoin runsaasti laskijoita. Hissien lisäksi esimerkiksi rinneravintoloihin ja oheistoimintaan on Åressa panostettu niin paljon, etteivät matkaseurueen mahdolliset kulinaristit tai laskettelua harrastamattomat joudu viettämään tylsiä hetkiä.

Suomesta Åreen matkustaville on tarjolla useita eri matkustusvaihtoehtoja. Omien mieltymysten tai rahatilanteen mukaan voi valita, haluaako saapua paikalle lentämällä, junalla vai omalla autolla. Etäisyys esimerkiksi Etelä-Suomesta on jokseenkin sama kuin Lappiin, mutta automatkalaisilla laivamatka nostaa hieman matkan hintaa. Hintataso on muutenkin Åressa melko korkea, joten kovin pienellä budjetilla liikkuville monet muut kohteet lienevät sopivampia. Toisaalta rahalle on Åressa tarjolla paljon vastinetta

Hintatason lisäksi Åren varjopuolena on toisinaan oikukas sää. Olosuhteet saattavat päivän aikana muuttua moneen otteeseen sumusta tai lumisateesta kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Talven kylmimpinä kuukausina pakkanenkin saattaa yhdessä kovan tuulen kanssa tehdä laskemisesta toisinaan melko kylmää kyytiä. Toisaalta hyvän sään sattuessa auringonpaisteiset rinteet ja upeat maisemat tarjoavat kokonaisuuden, johon harva kohde voi edes parhaimmillaan yltää.

Kokemusteni pohjalta suosittelen Årea kaikenlaisille laskemisesta kiinnostuneille. Niin lapsiperheet,  harrastajat kuin vapaalaskijat varmasti löytävät Åresta mieleistään laskettavaa. Vastaavasti Åre kykenee vastaamaan sekä erilaisista ruoista että majoitusvaihtoehdoista kiinnostuneiden tarpeisiin. Huippuhotelleja arvostava hummerinsyöjä löytänee haluamansa siinä missä mökissä viihtyvä hodareiden ystäväkin.

Suuret kiitokset VisitSwedenille, SkiStar Årelle ja Lumipallolle matkan mahdollistamisesta! Toivon, että pääsen taas joskus tulevina vuosina nauttimaan Åren rinteistä ja tunnelmasta. Sen verran helposti Åreen joka kerta menettää pienen palan sydämestään.

– Niko

 

*Kirjoittaja sai matkan ja siihen liittyneet palvelut veloituksetta matkanjärjestäjältä

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kadonneen rinteen metsästystä ja kisatunnelmaa: Åre III*

Julkaistu: 26.4.2014

Hieman kipeytyneet lihakset muistuttivat toisen laskupäivämme aamuna pikaisesti siitä, että olimme edellisenä päivänä laskeneet muutakin kuin lastenrinteitä. Myös flunssa oli ikävästi korjannut satoaan ryhmässämme, joten jouduimme lähtemään rinteeseen hieman pienentyneen joukon voimin. Sääkään ei aamulla näyttänyt kovin suosiolliselta, vaan taivas oli harmaan pilvinen ja tihkusateinen. Onneksi edellinen päivä oli osoittanut, että nopeat säätilan vaihtelut ovat Årelle tyypillisiä, joten saatoimme lähteä liikkeelle toiveikkain mielin.

Gräddassa nautitun pikaisen aamiaisen jälkeen suuntasimme Antin ja Eetun kanssa jälleen kohti Åreskutanin yläasemaa. Tarkoituksenamme oli laskea Åren pisin rinne, Långsvängen, jolla rinnekartan mukaan on pituutta mojovat 6,5 kilometriä. Ylhäällä jouduimme ensin hieman pähkäilemään, mihin suuntaan meidän pitäisi lähteä. Totesimmekin yhdessä, että yhdessä asiassa Åre poikkeaa Alpeista suuresti: opasteissa on paikoin säästelty turhan paljon. Seurattuamme muita ihmisiä oletimme kuitenkin löytäneemme oikean reitin ja lähdimme laskemaan helpohkoa, ankkurihissien reunustamaa rinnettä. Ensimmäisen ankkurihissin ala-asemalla jouduimme uudestaan pähkäilemään, missä haluamamme rinne kulki. Rinnekartan tutkailun ja muutaman pienen offarioikaisun jälkeen löysimme viimein tiemme oikeaan paikkaan ja näimme ensi kertaa myös kyltin, johon tavoittelemamme rinteen nimi oli merkitty. Långsvängen on kieltämättä pituutensa ansiosta mielenkiintoinen rinne, mutta sen laskeminen vaatii monissa kohdin varsin reilua vauhdinpitoa, jos ei halua joutua edistämään etenemistään jalka- ja käsivoimin. Päästyämme takaisin tutulle VM8-hissin ala-asemalle laskimme muutamia laskuja Rödkullenin alueella, kunnes oli aika siirtyä lounastauolle.

Långsvängenin yläosa kulkee läpi puuttomien alueiden. Maanmerkkeinä toimivat lähinnä useat ankkurihissit.

Lounaan nautimme vanhassa ja tunnelmaltaan arvokkaassa Fjällgårdenissa, jonka tiloissa toimii myös hotelli. Paikan historia on pitkä, sillä aivan rakennuksen kupeeseen nousee Åren vanhin hissi, kaunis Bergbana. Fjällgardenin ruoissakaan ei ollut moittimista, päinvastoin. Mistään kanakoreista tai nakkimukeista ei ollut tietoakaan, vaan annokset olivat paitsi maukkaita myös erittäin kauniisti aseteltuja. Myös valkoiset pöytäliinat ja moitteeton palvelu tekivät tilasta niin tyylikkään tuntuisen, että teki melkein pahaa kopistella paikalle loskaisilla monoilla.

Lounaan jälkeen ryhmämme jakautui. Åren perhematkailumahdollisuuksista kiinnostuneena suuntaisin itse Björnenin alueelle, jonka muistin rinteiltään lapsiperheille sopivaksi. Björnen oli myös sikäli mielenkiintoinen kohde, että alueelle oli täksi kaudeksi avattu kaksi uutta tuolihissiä. Muutos oli erittäin tervetullut, sillä aikaisemmin Björneniin päästäkseen ja sieltä poistuakseen joutui nousemaan parilla pitkällä ankkurihissillä. Nyt samat matkat taittuivat suorastaan hujauksessa, kiitos erittäin nopeiden ja modernien tuolihissien.

Uudet tehokkaat tuolihissit parantavat suuresti Björnenin saavutettavuutta.

Rinteiltään Björnen oli pitkälti muistamani kaltainen. Leveät, profiililtaan helpohkot rinteet sopivat hyvin niin perheille kuin harrastelijoille. Myös leppoisasta carvingista nauttivat epäilemättä viihtyvät Björnenin rinteillä. Metsäinen maasto osaltaan helpotti muita alueita toisinaan vaivaavaa tuuliongelmaa: suojaisilla rinteillä tuulesta ei ollut haitaksi.

Björnenin rinteissä riittää leveyttä.

Lapsiperheet näyttivät löytäneen Björnenin hyvin, sillä alueella näkyi selvästi enemmän lapsia kuin muilla alueilla. Myös rinneravintola- ja muissa palveluissa oli selvästi huomioitu perheiden tarpeet. Alueella oli sekä rakennettu uusia ravintoloita että laajennettu vanhoja. Pikaiseen näläntunteeseen oli saatavilla helpotusta myös pienistä nakkikioskeista, mikä ei pienten lasten saati heidän vanhempiensa näkökulmasta varmasti ole huono asia.

Myös ravintolatarjontaa on lisätty uusilla ravintoloilla.

Myöhemmin iltapäivällä päätin käydä vielä laskemassa muutamaan kertaan Åren kisarinteet, jotka sijaitsevat VM8-tuolihissin ympärillä. Muutaman laskun laskettuani en ihmetellyt yhtään, että Åre kelpaa hyvin myös maailmancupkilpailujen isännäksi. Rinteet olivat leveitä, tasaisen jyrkkiä ja sopivan haastavia. Runsaasta laskijamäärästä huolimatta rinteet myös säilyivät yllättävän hyväkuntoisina iltapäivän aivan myöhäisimpiä hetkiä lukuun ottamatta.

Alppihiihdon maailmancupin kisa-alueelle oli tällä kertaa saavuttu seuraamaan Jon Olsson Invitational -kilpailuja.

Pitkän laskupäivän jälkeen ehdimme vielä saunoa rauhassa ennen illan pääohjelmaa: Jon Olsson Invitational -kilpailuja. Kymmenettä kertaa järjestettyjen, lajin huiput keräävien kilpailujen puitteet olivat hulppeat. Väkeäkin oli paikalla todella paljon jo reilusti ennen kilpailujen alkamista. Meille oli onneksi tarjolla hieno mahdollisuus seurata tapahtumaa parhaalta paikalta VIP-rakennuksesta. Tunnelmaa ei myöskään heikentänyt mainio tarjoilu: heti astuttuamme VIP-rakennukseen edessämme oli erään tunnetun samppanjabrändin piste, josta kaikki halukkaat saivat lasin käteensä. Samppanja oli Winston Churchillin sanoin parasta mahdollista: kylmää ja ilmaista.

Suuri, suurempi, Åren Big Air

Itse kilpailut olivat suuria odotuksia herättävät, koska mukana oli todella kovia nimiä, yhtenä kiinnostavimmista yksi lajin kulttihahmoista, Åressa majaansa pitävä ruotsalainen Henrik Harlaut. Ennen kilpailua ja kilpailun taukojen aikana yleisöä viihdytettiin myös paripujottelukilpailulla, jossa oli niin ikään mukana kovia nimiä, kuten Maria Pietilä-Holmner ja Julia Mancuso. Pimenevässä illassa vietimme mukavan parituntisen seuraten yllätyksiäkin tarjonnutta kilpailua ja nauttien ruoka- ja juomatarjoilusta. Kilpailun voiton vei vakuuttavasti esiintynyt ruotsalainen Oscar Wester.

Kilpailija työtehtävissään

Kilpailun jatkot pidettiin Byggetissä. Onneksemme olimme päässeet tilaisuuden vieraslistalle, sillä paikalle oli saapumassa paljon muitakin juhlaintoisia ja jonoista muodostui pitkiä. Loppuilta Byggetissä sujui iloisissa merkeissä, ja nopeasti kävi ilmi, että ruotsalaiset ainakin Åressa hallitsevat hauskanpidon taidon todella mallikkaasti: liiallista kännäämistä tai rähinöitä ei näkynyt lainkaan, äänekästä ja iloista juhlimista sitäkin enemmän. Oli hieman sääli, että yllätykseksemme paikka sulkeutui jo klo 2 aamulla. Pidempäänkin olisimme epäilemättä jaksaneet. Toisaalta seuraavana päivänä oli vielä luvassa viimeinen laskupäivä ja kotimatka, joten uni tuli vielä tarpeeseen.

– Niko

 

*Kirjoittaja sai matkan ja siihen liittyneet palvelut veloituksetta matkanjärjestäjältä

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Takamaastoja ja tulevia tähtiä: Åre II*

Julkaistu: 20.4.2014

Unta ei tulopäivämme iltana juuri tarvinnut houkutella, vaan matkan rasituksista väsähtänyt ryhmämme nukahti tahoilleen jo reilusti ennen puoltayötä. Kaikki heräsivätkin sujuvasti jo ennen aamukahdeksaa valmiina ensimmäiseen laskupäivään. Aloitimme tuleviin koitoksiin valmistautumisen aamiaisella naapuritalon Grädda-nimisessä  kahvilassa, jossa toimii myös leipomo. Kahvin hedelmien, leivän ja ruotsalaisen kaurapuuron voimin jatkoimme sen jälkeen melko pian matkaa kohti SkiStarshopia laskuvälineitä hakemaan. Sopivien vuokravälineiden saaminen on kokemuksieni mukaan välillä melkoista arpapeliä, mutta tällä kertaa sain huokaista helpotuksesta. Jo kysymättä minulle tarjottiin Völkl RTM 81 -sukset, jotka tunsin hyvin jo entuudestaan. Koska suksien kantit ja pohjatkin olivat moitteettomassa kunnossa, saatoin olla välineiden osalta huolettomin mielin.

Heti saatuamme välineasiat kuntoon tapasimme vuokraamon edessä rinneoppaamme Davidin, joka kyseli, mitä mieluiten haluaisimme tehdä. Vapaalasku sai luonnollisesti eniten kannatusta, joten David lupasi viedä meidät heti tutustumaan Åren takamaastoihin, joista olin jo etukäteen kuullut paljon hyvää. Valinnan johdosta David vei meidän ensin kabiinihissin ala-asemalle ja kävi hakemassa kaikille asianmukaiset lumiturvallisuusvarusteet. Samalla hän esitteli piipparit ja muut tarvittavat välineet ja varmisti, että kaikki meistä osaavat niitä käyttää.

Muutkin halusivat kabiinihissin kyytiin.

Matka kabiinihissillä ylös on monin tavoin ainutlaatuinen kokemus. Melko vanhan, 1970-luvulla valmistuneen kabiinihissin kyytiä voisi luonnehtia kolmella sanalla: korkealla, ahtaasti, kovaa. Näkymät alapuolella levittyville rinteille ovat hissistä katsottuna upeat, jos niihin vain ehtii omista välineistä huolehtimisen ja muiden matkustajien kyynärpäiden väistelemisen lomassa keskittyä. Hissi nimittäin pakataan todella täyteen, mikä toki on melko pienen kapasiteetin ja ajoittaisten jonojen vuoksi hyvin ymmärrettävää.

Yli 900 metrin korkeuseron kiipeäminen kestää kabiinihissillä kaikkiaan reilusti alle 10 minuuttia, ja ulos astuessa tuntee tulleensa aivan toiseen maailmaan. Nytkään kylän lämpimästä säästä ja lumettomuudesta ei ollut tietoakaan, vaan ympärillä levittyivät lumiset maisemat ja lämpötila oli reilusti pakkasen puolella. Myös tuuli oli melko navakka, mikä lisäsi kylmyyden tuntua selvästi.

Näkymiä riitti Norjaan asti.

Kabiinihissin yläasemalta avautuu hieno maisema kymmenien kilometrien päähän. Sitä emme kuitenkaan jääneet ihastelemaan. Emme liioin lähteneet laskemaan mitään useista alaspäin kulkevista rinteistä, vaan mielemme teki ylemmäs.  Niinpä pyysimme moottorikelkkakyytiä Åreskutanin huipulle. Köyden perässä moottorikelkan vetämänä matka huipulle taittui muutamassa minuutissa, kiitos lyhyehkön matkan ja kuskin raskaan kaasukäden.

Huipulta oli tarjolla useita vaihtoehtoisia laskureittejä. Onneksi oppaamme David tunsi paikan kuin omat taskunsa ja oli selvästi jo etukäteen valinnut meille sopivimman reitin. Edellisestä vierailustani kunnollisilla offareilla oli päässyt vierähtämään tovi, ja melko pian aloin kaipailla hieman leveämpiä suksia. Alkukankeuden jälkeen selvisin kuitenkin alas siinä missä muutkin, enemmän tai vähemmän tyylikkäästi. Rutinoituneemmat laskukumppanini puolestaan esittivät muutamia näyttäviä suorituksia niin vauhdin kuin tyylin puolesta.

Joonas, David, Antti, Eetu ja Miika valmistautumassa laskuun

Koska tavoitteenani oli lähinnä selvitä alas turvallisesti ja ehjänä, valokuvien ottaminen ei juuri käväissyt laskun aikana mielessäni. Onneksi Eetu oli paneutunut asiaan tarkemmin ja onnistui nappaamaan useita erinomaisia kuvia jopa minun laskustani. Hienossa auringonpaisteessa sääkin suosi juuri noina hetkinä kuvaajaa.

Kirjoittaja matkalla alaspäin. Kuva: Eetu Leikas.

Vaikka olin koko laskun ajan jotakuinkin tietoinen siitä, missä päin olimme, tuntui erikoiselta päätyä lopulta alas Björnenin alueelle, koska merkittyjä rinteitä ei vastaavia reittejä kulje ainoatakaan. Väsynein jaloin mutta tyytyväisin mielin saatoin todeta, että olin juuri laskenut yhden elämäni mielenkiintoisimmista laskuista. Henkilö- ja tavaravahingoiltakin vältyimme, lukuun ottamatta Antin hissikorttia, joka jollain keinoin oli suljetusta taskusta löytänyt tiensä jonnekin Åreskutanin ja Björnenin väliin. Lopun päivää Antti joutuikin harrastamaan lisäliikuntaa taiteilemalla hissien ala-asemilla itsensä sisään lasten sisääntuloporttien kautta.

Ansaitun lounastauon pidimme Rödkullenissa, 720-nimisen ravintolan aurinkoisella terassilla. Tunnelma vilkkaassa ravintolassa oli leppoisa, ja oli helppo huomata, että ruotsalaiset osaavat laskemisen lisäksi nauttia sujuvasti myös auringonotosta ja muusta hauskanpidosta. Alueen vaihteleva sää kuitenkin muistutti jälleen itsestään: auringonpaiste muuttui miltei hetkessä lumi- ja raesateeksi. Tutustuimme pikaisesti Rödkullenin alueeseen, joka on varsinkin lapsiperheille suunnattu laskupaikka. Alueella on myös isokokoinen parkki, jossa riittää tekemistä kaikentasoisille. Suorituspaikkojen vaikeusasteet on merkitty selkeästi, ja kaikki vaikutti olevan niin tilan kuin suorituspaikkojen kunnon osalta olevan erinomaisessa jamassa. Alaa paremmin tuntevat ryhmämme jäsenet Miika ja Antti kiittelivätkin Åren ja muun Ruotsin freestylekultuuria ja harrastajien määrää.

Iltapäivällä suuntasimme Davidin johdolla uudestaan kabiinin yläasemalle laskeaksemme vielä toisen laskun Åren hienoissa takamaastoissa. Tällä kertaa valitsimme hieman toisenlaisen reitin: lyhyen laskun jälkeen kapusimme yläaseman lähellä sijaitsevan toisen huipun, Lillskutanin, laelle. Nousun aikana iski todella kova tuuli ja lähes sivusuunnassa riehunut lumituisku heikensi näkyvyyttä suuresti. David kuitenkin vakuutteli, että pian paistaisi taas aurinko. En oikein osannut ottaa hänen lupaustaan vakavasti, mutta onneksi pian ilmeni, että hän ymmärsi paikallista säätä paljon paremmin kuin minä: kun lähdimme laskemaan, aurinko paistoi jälleen kirkkaalta taivaalta. Laskureitti oli varsin erilainen kuin ensimmäisellä kerralla mutta hieno yhtä kaikki. Alun muutaman jyrkän osuuden jälkeen reitti vei pitkin pienen puron reunaa ja päättyi hieman yllättäen keskelle tiheää rinnealuetta.

Kapuaminen, laskeminen ja lämmin auringonpaiste vievät ryhmästämme mehut siinä määrin, että jätimme loppupäivältä rinteet muille rinteidenkäyttäjille ja suuntasimme asunnollemme. Täytyy sanoa, että harvoin ovat sauna ja muutama mellanöl maistuneet yhtä hyviltä kuin kuluneen pitkän ja onnistuneen laskupäivän jälkeen. Lepo oli myös tarpeen, sillä ohjelmassamme oli vielä showillallinen Wallmans-ravintolassa.

Show must go on.

Åren Holiday Club -hotellissa sijaitseva Wallmans on mielenkiintoinen konsepti. Toisin kuin tavanmukaisissa ravintoloissa Wallmansissa tarjoilijoiden tehtäviin kuuluu paljon muutakin pelkkä pöperöiden kiikuttaminen pöytään: koko henkilökunta osallistuu läpi koko illallisen jatkuvaan show’hun. Jo sisään tullessamme kuulimme ensimmäisen tarjoilijoiden esittämän dueton, joka lupasi hyvää. Esiintyjät esittivät kappaleita niin yksin kuin vaihtelevissa ryhmissä tulkiten sekä ruotsalaisia että kansainvälisiä hittejä. Esitysten taso oli erinomainen, joten ei ole ihme, että Wallmans-ravintoloiden esiintyjiä on noussut jopa Ruotsin suurten tähtien joukkoon. Tuntuikin jopa hieman erikoiselta, että esiintyjät aina välillä jälleen asettuivat toiseen rooliinsa eli tarjoilijoiksi ja ryhtyivät kiikuttamaan astioita kuin missä tahansa muussa ravintolassa. Meille etukäteen tilattu kolmen ruokalajin ateria viineineen oli erittäin maukas, joskin kokin tappioksi päähuomion varmasti monien osalta varasti varsinainen show.

Pitkän illan jälkeen palasimme takaisin asunnollemme. Varsin pian itse kukin painui myös pehkuihin, sillä seuraavana päivänä oli luvassa paitsi laskettelua myös yksi reissumme kohokohdista: Jon Olsson Invitational 2014 -kilpailun seuraaminen. Näistä on luvassa tarinaa seuraavassa kirjoituksessani.

– Niko

 

*Kirjoittaja sai matkan ja siihen liittyneet palvelut veloituksetta matkanjärjestäjältä

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Turbulenssia ja telaketjuja: Åre I*

Julkaistu: 16.4.2014

Pääsiäisen lähestyessä myös oma laskukauteni lähestyy vääjäämättä loppuaan. Vaikka Etelä-Suomen rinteistä kotirinteeni Kauniainen onkin urheasti sinnitellyt viimeisten auki olleiden joukossa, kevään lämpö alkaa jo olla liikaa jopa hyvin suojaiselle rinteelle. Sain kuitenkin Lumipallon kautta hienon mahdollisuuden päästä vielä laskemaan upeaan kohteeseen: Ruotsin ylpeyteen Åreen. Matkan järjestämisestä ja kustannuksista vastasivat VisitSweden ja SkiStar Åre. Mukaan matkalle lähtivät myös Lumipallon Kaakaolla-blogin Eetu, Loska.fi-sivuston Miika ja Antti sekä ryhmää johtanut VisitSwedenin Joonas.

Kahvin voimalla kohti Ruotsia

Tavattuamme aamulla lentokentällä hyvissä ajoin ennen lähtöä siirryimme turvatarkastuksen kautta lähtöalueelle, jossa aamukahvin merkeissä vaihdoimme ajatuksia tulevien päivien ohjelmasta. Lennolla Tukholmaan vaikutti olevan huomattavasti enemmän liike- kuin laskettelumatkalaisia, joten muut Åren suuntaan mahdollisesti matkanneet suomalaiset taisivat suosia eri reittejä. Tupaten täyteen kone silti tuli, kuten odottaa sopi.

Säästeliäästi salaattia, riittävästi ilmakuoppia

Tukholmassa Arlandan kentällä aikaa oli reilummin, joskin marssi terminaalista toiseen vaati aikansa. Koska lentokonekahvilla ei urheileva seurue kauan kylläisenä pysy, siirryimme varsin pian nauttimaan aikaisen lounaan ruotsalaisen MAX-hampurilaisketjun tiloihin. Nälkäisenä ei mainitusta mättöpisteestä tarvinnut poistua, sillä vastoin kansankodin terveyssuosituksia paikan annoksissa ei juuri lihassa ja kastikkeissa säästellä mutta salaatissa sitäkin enemmän. Pääsimme siten odottamaan jatkolentoamme Östersundiin hyvin ravittuina.

Jatkolennolla alkoi jo näkyä enemmän laskettelijoita muistuttavaa väkeä, mikä ei ollut ihme, sillä Östersund ei ole mikään varsinainen liike-elämän keskus vaan lähinnä siirtymäpaikka kohti Årea ja muita kohteita. Alle tunnin mittainen lento sujui muuten mukavasti, mutta aivan lopussa törmäsimme johonkin sääilmiöön, joka sai koneen huojumaan ja pomppimaan sangen railakkaasti. Linnanmäki-tyyppisestä kyydistä huolimatta pääsimme turvallisesti Östersundin pienelle mutta modernille lentokentälle.

Roudarin hommiin

Muiden pienten kenttien tapaan Östersundin hyvänä puolena oli se, ettei matkatavaroita juuri tarvinnut odotella vaan pääsimme muutamassa minuutissa tavaroinemme ulos. Taksi olikin jo valmiina odottamassa meitä noin 80 kilometrin matkalle Åreen. Matkan aluksi pääsimme maistamaan pienen siivun myös länsinaapurimme viihdebisneksestä, kun viereisen taksin kuljettaja pyysi meitä ottamaan kyytiimme osan hänen omien asiakkaidensa matkatavaroista. Kuljetettavaa riittikin, sillä kyseisen taksin kyydissä matkusti ruotsalainen reggaeartisti Syster Sol yhtyeineen ja soittimineen. Suuntana heilläkin oli Åre, jossa he esiintyivät jo samana iltana.

Läpi vähälumisten maisemien

Noin tunnin pituisella taksimatkalla Åreen näkyi lähinnä tavallisia maalaismaisemia etäällä siintäneillä tuntureilla koristettuna. Ympäristö oli varsin lumeton, joskin matkamme aikana alkoi sataa hieman räntää ja lunta. Taksikuskikin kertoi, että meneillään oleva kausi on Åressa ollut vähälumisin pariinkymmeneen vuoteen, toisin kuin monissa muissa Ruotsin keskuksissa, joissa taas lunta on ollut lähes ennätysmäärä. Samalla hän kuitenkin totesi, että hyvän lumetusjärjestelmän ansiosta Åren rinteillä ei tarvitse lumenpuutteesta välittää.

Lunta ei rinteiden ulkopuolella juuri ollut.

Pitkästä aikaa

Vaikka edellisestä Åren-käynnistäni oli ehtinyt vierähtää hieman yli 22 vuotta, ensimmäinen näkymä Åreskutanille oli juuri niin hieno kuin muistin. Jylhä ja paikoin hyvin jyrkkäreunainen tunturi poikkeaa ulkomuodoltaan melko paljon alueen muista huipuista. Ellei ympäristö olisi muuten niin laakea, Åreskutanin nähdessään voisi hyvin kuvitella olevansa esimerkiksi Alpeilla. Jos tunturimaisema näytti samalta kuin ennekin, samaa ei voinut sanoa Åren kylästä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että sitten viime näkemän kylä oli muuttunut pieneksi kaupungiksi. Toki myös vanhoja tuttuja rakennuksia oli paljon tallella, mutta erityisesti hotellien, ravintoloiden ja muiden palveluiden määrä näytti ainakin kaksinkertaistuneen.

Lapsuudesta tuttuja maisemia

Kämpille ja kelkoille

Majapaikkanamme toimi tilava, saunallinen asunto Brunkullassa, joka sijaitsee noin 300 metrin päässä VM8-tuolihissin ala-asemalta. Valoisassa huoneistossa oli iso olohuone, keittiö, sauna, kaksi vessaa ja neljä makuuhuonetta, joten tilaa koko ryhmällemme oli enemmän kuin sopivasti. Kovin pitkään emme kuitenkaan ehtineet tosin hengähtää aloillamme, sillä ohjelmamme oli varsin tiukka. Ensimmäiseksi oli luvassa moottorikelkkailua. Kylän heikon lumitilanteen vuoksi tosin pähkäilimme, mistä löytäisimme lunta moottorikelkkojen suksien alle.

Pienessä tihkusateessa siirryimme vuokraamolle, joka järjestää moottorikelkkailun lisäksi paljon muutakin toimintaa, kuten maastopyöräilyä. Saimme liikkeen tiloista asianmukaiset saappaat ja kypärät, minkä jälkeen oppaamme Joakim johdatteli meidät maastoautolle. Ajoimme lyhyehkön matkan järven rantaan, jossa moottorikelkat jo odottivat. Joakim esitteli lyhyesti moottorikelkkojen toimintaa ja tulevaa reittiämme. Ajoimme ensin järven toiselle puolelle ja sen jälkeen pitkin kelkkailuun sopivia uria. Luntakin oli yllättävän mukavasti, joskaan mistään suuresta puuterin pöllyttelystä ei voinut kuin haaveilla.

Metsän siimeksessä oli jo enemmän lunta.

Hauska kokemus hienoissa maisemissa

En ollut koskaan aikaisemmin ajanut moottorikelkalla, joten kokemus oli hyvin mielenkiintoinen. Parinkymmenen minuutin ajon jälkeen saatoin todeta, että moottorikelkkailu oli paljon helpompaa mutta myös paljon raskaampaa kuin olin luullut. Ajelimme tunnin verran pitkin mäkistä mutta miellyttävää maastoa. Maisemissakaan ei ollut moittimista: näkymät Åreskutanille ja Duvediin herättivät jo mukavia toiveita tulevia laskupäiviä kohtaan. Hieman kastuneina mutta tyytyväisinä palasimme lähtöpaikkaan, minkä jälkeen alkoi olla aika siirtyä hetkeksi asunnollemme.

Ei mikään tavallinen ravintolakyyti

Tiivis ohjelma jatkui seuraavaksi illallisella. Taksi nouti meidät pihasta ja suuntasimme kohti ravintola Buustamon Fjällgårdia. Rödkullenin alueella sijaitsevalle ravintolalle ei kuitenkaan päässyt aivan tavalliseen tapaan perille asti, vaan yllätyksekseni pysähdyimme mökille, jonka pihassa odotti erikoinen telaketjuajoneuvo. Suoraan ravintolalle ei nimittäin vienyt tietä, vaan sinne pääsemiseksi oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko laskea perille ylhäältä rinnettä pitkin tai nousta jyrkähköä mäkeä telaketjujen tai omien jalkojen voimalla.

Tervetuloa telaketjuhärvelin kyytiin.

Nouseminen telaketjuhärvelin kyytiin tuntui vanhasta panssarijääkäristä melkein kotoisalta, mutta itse kyyti oli varsin pomppivaa. Pohdimmekin yhdessä, miltä paluumatka täysin mahoin mahtaa tuntua. Muutaman minuutin kuluttua saavuimme kotoisalta näyttävän ravintolan pihaan. Buustamon Fjällgårdin tiloissa on paitsi ravintola myös tislaamo, jonka tuotteisiin kuuluvat ainakin akvaviitti ja vodka.

Sisäänkäynti ravintolaan ja tislaamoon

Tunnelmaa keskellä tunturia

Tunnelmallisen, hirsitupamaisen ravintolan ruoka ja palvelu olivat erinomaisia. Usean ruokalajin illallinen juomineen vei lähes huomaamatta ainakin pari tuntia. Silmänruokaa puolestaan tarjosi hieno maisema pimenevään tunturiin. Kylläisinä ja tyytyväisinä poistuimme jälleen kohti telaketjuajoneuvoa. Emme selvästi olleet ainoita, jotka olivat pohtineet, miltä paluumatka tuntuisi. Kuskikin vaikutti olevan siitä varsin tietoinen, sillä hän ajoi alaspäin selvästi hitaammin ja pehmeämmin kuin ylöspäin.

Sauna sai odottaa

Matkalla taksissa kohti asuntoamme suunnittelimme, että menisimme vielä saunaan ennen nukkumaanmenoa. Pitkä päivä ja runsas illallinen olivat kuitenkin verottaneet voimiamme siinä määrin, että yksi kerrallaan totesimme jättävämme saunomisen seuraavaksi päiväksi ja menevämme nukkumaan. Päätös ei ollutkaan huono, sillä seuraavana päivänä oli edessä melkoinen laskurupeama.

– Niko

*Kirjoittaja sai matkan ja siihen liittyneet palvelut veloituksetta matkanjärjestäjältä

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

 

Auki on: kausi jatkuu edelleen Kauniaisissa

Julkaistu: 07.4.2014

Viime viikot ovat tuoneet monista Etelä-Suomen hiihtokeskuksista tutun viestin: laskettelukausi on tältä keväältä päättynyt. Osa keskuksista sulki jo maaliskuun puolella, kun taas osa sinnitteli huhtikuun alkuun. Sulkemisten syynä on ollut paitsi lumipula myös se, ettei kauden jatkaminen ole enää ollut taloudellisesti kannattavaa. Rinteiden kunnostus, työntekijöiden palkat jne. eivät ole järkeviä sijoituksia, kun väki rinteissä hupenee kevättä kohden. Vaikka Pohjois-Suomen rinteissä kausi on vielä parhaimmillaan, etelässä suuri osa lasketteluväestä tuntuu jo siirtyneen kesäisempien harrastusten pariin.

Poikkeuksena tästä on tuttuakin tutumpi laskettelukeskus: pieni Kauniaisten hiihtokeskus on auki vielä ainakin tämän viikon. Lunta rinteessä on jäljellä sen verran, että seuran valmennusryhmät ja muut innokkaat harrastajat voivat edelleen jatkaa harjoitteluaan ja harrastustaan. Väkeä riitti pienestä tihkusateesta huolimatta tänäänkin: pysäköintipaikalla kurvailivat jälkikasvuaan kuljettaneet vanhemmat, kahvila oli auki ja hyppyrit kutsuivat hyppyhaluisia.

 

Vielä on lunta jäljellä.

Sadetta ja mitalisadetta

Vielä paljon enemmän väkeä oli paikalla viime sunnuntaina, jolloin rinteessä vietettiin hiihtokoulun päättäjäisiä. Juhlan tuntu tuli vesisateesta huolimatta vastaan jo pysäköintipaikalla, jossa ilmapallot tervehtivät tulijoita. Lisäväriä väenpaljouteen toivat myös monet naamiaisasuihin pukeutuneet lapset ja nuoret. Paikalla näkyi niin laskettelevia prinsessoja, Peppi Pitkätossuja kuin muita mielikuvituksellisia hahmoja. Monet pienimmistä juhlijoista olivat myös käyneet rinnekahvilassa maalauttamassa itselleen kasvomaalauksen. Etenkin eläinaiheet olivat tutun suosittuja. Ehtivätpä juhlijat laskemaankin, mistä kertoi ajoittain hyvin pitkänä kiemurrellut hissijono. Monille kohokohta taisi kuitenkin olla palkintojenjako, jossa jokainen kauden aikana hiihtokouluun osallistunut sai käydä hakemassa itselleen mitalin.

Ylpeitä mitalisteja

Laskijoiden ehdoilla

Voidaan aiheellisesti sanoa, että Kauniaisissa toimitaan laskijoiden ehdoilla ja heitä palvellen. Ensi kaudella tilanne paranee entisestään, kun rinteeseen saadaan uusi odotettu hiihtohissi. Ajoittaiset pitkähköt hissijonot ovat viime kausina olleet pienen suositun keskuksen harvoja varjopuolia.

Kuvasta ei liene vaikea päätellä, miksi uusi hiihtohissi tulee tarpeeseen.

Saattaa olla, että laskin tänään Kauniaisissa viimeistä kertaa tänä keväänä, koska muutaman päivän kuluttua lähden tutustumaan länsinaapurimme lumiin, minä aikana mahdollisesti vietetään Kauniaistenkin viimeisiä laskupäiviä. Jos näin on, on taas aika kiittää lähimäkeäni tästä kaudesta. Tällä lämpimän alkutalven vuoksi lyhyeksi jääneellä kaudellakin ehdin piirtää omia suksenjälkiäni Kauniaisten rinteeseen 23 päivänä. Kausikorttiin sijoittamillani rahoilla sain siten enemmän kuin paljon vastinetta.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Isompien iloinen haastaja: Nauders

Julkaistu: 31.3.2014

Kolmen Serfaus-Fiss-Ladisissa viettämämme päivän jälkeen halusimme kokeilla, mitä alueen muilla keskuksilla olisi tarjottavanaan. Keskuksen valinta ei ollut aivan helppoa, sillä tarjontaa alueella on enemmän kuin runsaasti. Päätimme kuitenkin jättää suuret keskukset, kuten Ischglin ja St. Antonin, tällä kertaa väliin ja tehdä valintamme hieman pienempien keskusten joukosta. Pienen miettimisen jälkeen kohteeksi valikoitui noin 40 kilometrin päässä sijainnut Nauders.

Helposti lähestyttävä

Kolmesta erillisestä hiihtokeskuksesta koostuva Nauders ei ole Suomessa kovin tunnettu, mutta etenkin ulkomaisilla keskustelupalstoilla sitä koskevaa tietoa oli tarjolla riittämiin. Aivan Itävallan ja Sveitsin rajalla sijaitsevassa Naudersissa on 120 rinnekilometriä ja 24 hissiä. Alueella on myös laaja snowpark. Pääosa rinteistä on tuttuun itävaltalaiseen tapaan punaisia, mutta joukkoon mahtuu myös joitakin sinisiä ja mustia rinteitä. Parhaiten Nauders soveltuu perheille ja keskitasoisille laskijoille. Ekspertit sen sijaan kolunnevat muutamat haastavat rinteet melko nopeasti läpi. Keskuksen eri rinnealueiden välillä on hiihtobussiyhteys.

Matkan Kaunertalista Naudersiin taittui noin 40 minuutissa. Suurin osa matkareitistä kulkee leveää laakson pohjalla loivasti mutkittelevaa valtatietä pitkin. Loppumatka Naudersiin taitetaan pienempää tietä, joka hienoista maisemistaan huolimatta ei ole mikään tyypillinen hiihtokeskukseen vievä serpentiinitie vaan varsin leppoisa ajettava. Hieman ennen Naudersia aivan tien varressa on mielenkiintoisen näköinen linnoitus, joka toimii nykyisin museona. Joskus paremmalla ajalla voisi olla mukava tutustua rakennukseen tarkemmin, mutta tällä kertaa laskuhalut veivät selvän voiton.

Helpot muodollisuudet

Pysäköinti Naudersissa oli Serfausin tapaan helppoa. Aivan kabiinihissin ala-aseman kupeessa on laaja pysäköintialue, ja pysäköinninvalvojat huolehtivat asianmukaisesta järjestyksestä. Ala-aseman yhteydessä on myös lipunmyyntipiste, kahvila ja välinevuokraamo. Ilmeisesti suuri osa laskijoista oli ostanut hissilippunsa etukäteen, koska suurin osa väestä suuntasi lipunmyynnin sijasta suoraan hissille ja saimme ostaa omat lippumme jonottamatta lainkaan.

Pysäköintipaikalta ei tarvinnut pitkälle talsia.

Ala-asemalla vallinneesta lähes 20 °C:n lämmöstä siirryimme kabiinihissillä kohti varsinaista hiihtoaluetta. Lähes viivasuoraa linjaa kulkeva hissimatka on pitkä: aluksi hyvin loivassa mutta myöhemmin jyrkkenevässä maastossa kulkeva matka vie lähes 10 minuuttia. Mitä ylemmäs hissi eteni, sitä enemmän ympärillä näkyi myös luonnonlunta, mikä oli lumettomien laaksojen jälkeen piristävää ja lupauksia herättävää. Suurin osa alueen rinteistä sijaitsee yli 2000 metrin korkeudessa, mikä takaa kauden jatkumisen pitkälle kevääseen.

Ylös toiseen maailmaan

Kabiinihissin yläasemalla kesäkeleistä ei ollut tietoakaan vaan ympärillä levittäytyi kaunis ja ennen kaikkea hyvin talvinen maisema. Valittavana olivat lasku alas takaisin kabiinin ala-asemalle tai nousu ylöspäin tuolihissillä. Pienen laskumatka päässä oli tarjolla myös kaksi muuta tuolihissiä, joilla pääsi viereisille huipuille. Jo lähimmän tuolihissin rinne näytti kuitenkin niin houkuttelevalta, ettemme lähteneet etsimään laskuonneamme kauempaa. Päätös osoittautui hyväksi: loistavassa kunnossa ollut leveä rinne oli varsinainen carving-paratiisi. Vaikka väkeä oli paikalla melko paljon, kaikille riitti muutaman kilometrin pituisessa rinteessä yllin kyllin tilaa. Rinne myös säilyi hyväkuntoisena läpi koko päin.

Leveillä rinteillä riitti tilaa.

Myös kabiinihissin ala-asemalle vievä rinne oli hieno, joskin lämpimän sään vuoksi lumen laatu heikkeni kapeahkolla rinteellä tasaisesti iltapäivää kohden. Monia melko loivia osuuksia sisältävä noin 5 kilometrin pituinen ruuhkaton rinne tarjosi rentoa menoa mukavien ja vaihtelevien maisemien läpi. Oman mausteensa näkymiin toivat lukuisat lihasvoimalla ylös rinnettä nousukarvojen avulla kivunneet laskijat. Kuntoilun lisäksi kapuajille oli yli 800 metrin korkeuseron kapuamisesta tarjolla rahallistakin etua, sillä ylärinteiden hissejä saattoi käyttää ilman hissilippujakin: ainoa hissilippujen lukulaite oli kabiinihissin ala-asemalla.

Ala-aseman kesäiseen lämpöön sai viilettää takki auki.

Ihmettelyä puolin ja toisin

Valtaosa Naudersin asiakaskunnasta vaikutti olevan paikallisia tai saksalaisia. En ainakaan kertaakaan kuullut rinteissä tai hisseissä mitään muita kieliä kuin saksaa. Oma suomenkielinen pölötyksemme herättikin monta kertaa muiden ihmisten huomiota, ja saimme useasti tehdä muille hissimatkustajille selkoa kotipaikastamme. Kuten monissa muissakin paikoissa myös Naudersissa monet kyselivät, millaisia rinteitä Suomessa on ja miksi olimme valinneet matkakohteeksemme juuri Tirolin. Ihmetys oli sikäli molemminpuoleista, ettemme olleet ajatelleet, että suomalaiset Alpeilla olisivat jotenkin ihmettelemisen arvoinen asia.

Tuhtia ruokaa ja tuhiseva täti

Naudersin rinneravintolat osoittautuivat hyviksi ja kohtuuhintaisiksi. Väkimäärään nähden ravintoloissa oli myös mukavan ruuhkatonta. Tarjolla oli hyvin tavanomaisia rinneravintolaruokia, kuten pastaa, keittoja, salaatteja, leikkeitä ja muita liharuokia. Lisäksi makeannälän taltuttamiseksi oli valittavissa monennäköisiä kakkuja, torttuja, munkkeja ja muita, erittäin makeita leivonnaisia. Moniin muihin paikkoihin verrattuna Naudersin rinneravintolaruoka oli mielestämme maukasta ja kotiruokamaista. Palvelukin oli oikein ystävällistä, lukuun ottamatta erästä ravintolan kassalla palvellutta täti-ihmistä, jonka sanavarasto tuntui koostuvan vain äänenkorkeudeltaan ja -voimakkuudeltaan vaihtelevista tuhahduksista.

Suunnitelmat uusiksi – nyt ja tulevaisuudessa

Alun perin tarkoituksenamme oli viettää Naudersissa vain yksi päivä. Hienot laskukokemukset saivat meidät kuitenkin muuttamaan heti suunnitelmiamme ja vietimme lopulta Naudersissa kolme täyttä laskupäivää. Saimme lähes koko ajan nauttia pilvettömästä ja aurinkoisesta säästä. Vain viimeisen päivän iltapäivänä alkoi puhaltaa navakka tuuli, joka enteili seuraavana päivänä alkanutta lumisadetta.

Näihin maisemiin saamme toivottavasti vielä palata.

Saamiemme hyvin kokemusten pohjalta päätimme, että käynti Naudersissa varmasti kuuluu myös tulevien vuosien matkojemme ohjelmaan, varsinkin kun osa rinteistä ja kokonaisista alueista jäi meiltä vielä kokematta. Siihen asti päällimmäisinä muistoinamme mukavista laskupäivistä säilynevät hienot hetket hyvin hoidetuilla rinteillä, joita helli lähes taukoamaton auringonpaiste.

Ohessa hieman kuvamateriaalia aurinkoisista päivistämme Naudersin rinteillä:

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Lempeä jättiläinen: Serfaus-Fiss-Ladis

Julkaistu: 26.3.2014

Ensimmäinen laskupäivämme Itävallassa alkoi heti mitä parhaimmissa merkeissä. Taivas oli täysin pilvetön, ja lämpömittari kipusi tasaisesti lähes kohti hellelukemia. Nopean aamupalan jälkeen suuntasimme auton nokan kohti alamäkeä pois Kaunertalin laaksosta, koska halusimme päästä hyvissä ajoin hoitamaan hissilippujen hankinnan ja siten ensimmäisten joukossa rinteisiin. Täysin tyhjä ja hyväkuntoinen tie kieltämättä houkutteli painamaan kaasua tavallista reilummin, eivätkä molemmilla puolilla auringossa kylpeneet vuoret suinkaan heikentäneet mukavia tunnelmia.

Sininen taivas tervehti lähtijöitä.

Ylös kolmentoista mutkan kautta

Suunnitelmiemme mukaisesti päätimme aloittaa lomamme laskettelurupeaman tuttuakin tutummasta paikasta:  Serfaus-Fiss-Ladisista, joka sijaitsee vastapäätä Kaunertalia. Ajomatkaa perille kertyi 25 km eli hieman alle 30 minuuttia. Tien mielenkiintoisin osuus alkaa laakson pohjalta sijaitsevan kylän läheisyydestä, josta lähtee hieman yli 10 km:n pituinen serpentiinitie kohti Serfausin, Fissin ja Ladisin kyliä. Erittäin hyväkuntoista tietä on miellyttävä ja vuoristotieksi paikoin suorastaan leppoisa ajaa, ellei ahdistu takapuskuriin toisinaan liimautuvista, hurjaa vauhtia ajavista paikallisista autoilijoista.  Erikoisena yksityiskohtana on, että tien kaikki 13 mutkaa on numeroitu, joten niin kuljettaja kuin matkustajatkin voivat helposti seurata, kuinka paljon matkaa on kulloinkin jäljellä.

Tehokkuutta jo pysäköintipaikalla

Serfaus-Fiss-Ladisin pysäköintipaikat sijaitsevat Serfausia lukuun ottamatta hyvillä paikoilla hissien ala-asemien vieressä. Tarjolla on neljä vaihtoehtoa: Ladisin kylä, Fissin kylä, Waldbahn-kabiinin ala-asema ja Serfausin kylä. Kaikilla pysäköintipaikoilla on liikenteenohjaajat, joten vapaata paikkaa ei tarvitse etsiä itse. Muutenkin toiminta pysäköintipaikoilla on järjestetty helpoksi ja toimivaksi, ja pysäköinti on kaikkialla maksutonta. Hissilippujen osto hoituu kätevästi ala-asemilla olevissa, yleensä täysin ruuhkattomissa lipunmyyntipisteissä. Ainakaan omalle kohdalleni ei koskaan ole osunut minkäänlaisia jonoja. Monien Suomen keskusten tapaan lipputuotteet ladataan pantilliselle Key Cardille. Viiden euron pantin voi lunastaa takaisin palauttamalla vierailun päätteeksi Key Cardin takaisin lipunmyyntiin.

Pysäköintikin sujui sutjakkaasti.

Hellettä karkuun

Lämpimän sään vuoksi aloitimme laskemisen tutuilta alarinteiltä. Tiedossa oli, että niiden kunto alkaisi suuresti heiketä ensimmäisten laskutuntien jälkeen. Ehdimmekin laskea muutamia erinomaisia laskuja auringossa kylpevissä alarinteissä, joista suurin osa on leveitä ja leppoisia. Rinteiden vieressä alppiniityt heräilivät jo kevääseen, ja ensimmäiset kukatkin näyttivät uhmaavan mahdollisia tulevia lumisateita. Korkealle kohonneen lämpötilan vuoksi siirryimme kuitenkin pian kohti ylärinteitä.

Alarinteillä riitti tilaa ja aurinkoa.

Selätetyt ruuhka- ja lumettomuusongelmat

Monia keskuksia vaivaavat aamuruuhkat eivät Serfaus-Fiss-Ladisissa juuri ole ongelma, koska ensimmäisiin nousuihin on tarjolla yhteensä kuusi tehokasta kabiinihissiä. Pisimmilläänkin ensimmäistä nousua joutuu yleensä odottamaan alle viisi minuuttia. Myös lumetusjärjestelmä on hyvin tehokas, mikä mahdollistaa kaikkien rinteiden pitämisen auki myös lämpiminä ja vähälumisina aikoina. Kausi jatkuukin koko rinnealueella vähintään huhtikuun loppupuolelle.

Hississä oli tilaa jopa poseerata.

Helposti moneen suuntaan

Alueella on  87 rinnettä ja 70 hissiä ja rinnekilometrejä kaikkiaan noin 250. Rinteistä valtaosa on punaisia, mutta varsinkin Komperdellbahnin yläaseman läheisyydessä on runsaasti helppoja sinisiä laskettavaksi niin perheen pienimmille kuin aloittelijoille. Lisäksi alueella on muutamia mukavia leveitä ja melko helppoja punaisia rinteitä, jotka sopivat nautiskeluun hieman edistyneemmille. Myös Serfausin kylään pääsee laskemaan helpohkoa sinistä rinnettä, joskin aivan rinteen loppupäässä on noin 100 metrin mittainen hyvin jyrkkä osuus, joka tuottaa monille hankaluuksia. Halutessaan kylään voi toki palata myös hissikyydillä.

Tekemistä myös osaaville

Vaikka Serfaus-Fiss-Ladis on selvästi profiloitunut perhekohteeksi, myös mustia rinteitä ja haasteita arvostaville on alueella riittävästi tahkottavaa ainakin pariksi päiväksi. Myönteistä on, että mustat rinteet ovat jakautuneet eri puolille keskusta, jolloin isompikin seurue voi liikkua samoilla alueilla ja valita kullekin mieleisiä ja sopivia rinteitä. Suurin mustien rinteiden keskittymä on Lazidbahnin yläaseman ympärillä. Mielestäni paras musta on kuitenkin Obere Scheidbahn -tuolihissin yläasemalta lähtevä rinne, joka tarjoaa riittävästi leveyttä ja mukavan 500 metrin korkeuseron 2600 metristä 2100 metrin korkeuteen.

Vaihtoehtoja haasteiden ystäville

Tuhkimon uusi koti?

Tunnetuin alueen rinteistä on Schöngampbahn-tuolihissin yläasemalta lähtevä Frommesabfahrt. Laskulle alas Ladisin kylään on mittaa yli 10 km, ja maisemat rinteessä ovat mitä parhaimmat. Rinteeseen onkin toisinaan aika paljon tunkua jo heti aamusta. Itsekin aloitimme aamumme usein juuri Frommesabfahrtista. Yllättävänä yksityiskohtana mainittakoon, että sekä tänä että viime vuonna rinteessä sattui erikoinen tapaus. Molemmilla kerroilla, kun ensimmäisenä laskupäivänämme ensi kertaa lähestyimme rinteen puolivälissä sijaitsevaa rinneravintolaa, kuulimme tutun sävelmän: kaiuttimista raikui Dingon Levoton Tuhkimo. En tiedä, kuka ravintolaan on Dingon levyn toimittanut, mutta kyseinen kasarihitti nauttii ilmeisesti suurta suosiota, vaikkei suomalaisia juuri paikalla näkynytkään.

Täältä alkaa hauskanpito.

Parhaat paikat laidoilla

Frommesabfahrtin lisäksi rinnealueen oikeassa laidassa on paljon mukavaa laskettavaa: rinteet ovat pääosin leveitä ja hyväkuntoisia punaisia. Alue ei myöskään ole yhtä aurinkoinen kuin muut, joten lämpimälläkin säällä rinteet pysyvät yleensä mukavassa kunnossa. Lumilautailijoille ja new school -laskijoille on myös tarjolla suuri parkki.

Vierailumme aikana alueella oli koko ajan poikkeuksellisen lämmin sää: ala-asemilla lämpöä oli jopa yli 20 °C ja yli 2000 metrin korkeudessakin usein yli 10 °C. Apua ongelmaan tosin tarjosi muun muassa Masnerin alue, joka sijaitsee kauttaaltaan yli 2300  metrin korkeudessa. Alue oli olosuhteiden vuoksi melko ruuhkainen, mutta upea auringonpaiste ja vielä upeammat maisemat korjaisivat asiaa.

Masnerin alue voi ylpeillä maisemillaan.

Bönde vs. metro

Alueen kolmesta kylästä mielenkiintoisin on Serfaus, joka on mukava yhdistelmä menneisyyttä ja nykyaikaa. Menneisyyttä edustavat paitsi kauniit vanhat rakennukset myös keskellä kylää sijaitsevista navetoista kantautuvat äänet ja tuoksut. Nykyaikaisen kylästä puolestaan tekee Serfausin suuri erikoisuus: oma metro. Kylä on lähes täysin rauhoitettu autoliikenteeltä ja pysäköintipaikalta kylään ja kabiinihissien ala-asemalle siirtymiseen käytetään ilmaista maanalaista kulkuyhteyttä. Metroon pääsee samanlaisista porteista kuin hiihtohisseihinkin, ja hissikortti toimii pääsylippuna. Toinen Serfausin toimivista nykyaikaisista ratkaisuista on se, ettei lasketteluvälineitä raahata hotellien suksivarastoihin vaan ne jätetään kylästä lähtevien hissien ala-asemilla sijaitseviin suuriin säilytystiloihin, joissa kaikilla hotelleilla on vierailleen omat säilytyskaapit.

Serfausissa on runsaasti ravintoloita, mutta riehakkuuden sijaan tunnelma on pikemmin leppoisa, epäilemättä etenkin lapsiperheiden suuren määrän vuoksi. Kovempaa after skitä arvostaville on kuitenkin myös tarjolla muutamia sopivia paikkoja. Ravintoloiden lisäksi lapsiperheet on huomioitu kylässä monin tavoin. Tarjolla on muun muassa luistinrata ja sisäleikkihalli.

Lapsille ja vähän isommillekin on tarjolla monenlaisia teema-alueita.

Jonoja vain hiihtokouluissa

Kokemustemme mukaan Serfaus-Fiss-Ladis on yksi parhaista Itävallan lapsiperhekohteista. Lukuisat leikkipaikat, teema-alueet ja taitotasoiltaan erilaisille lapsille tarkoitetut laskureitit tarjoavat lapsille muun laskemisen ohella paljon mukavaa tekemistä. Taitojensa hiomisesta kiinnostuneille lapsille on tarjolla myös lukuisia hiihtokouluja. Pienten keltaliivisten laskijoiden letkat ovatkin tuttua tutumpi näky varsinkin kabiinihissien yläasemien läheisyydessä.

Leveät rinteet sopivat nautiskeluun.

Vähiten alueella lienee annettavaa vapaalaskusta ja todella kovista haasteista nauttiville, mutta edes heistä kukaan tuskin ehtii alueella päivässä tylsistyä. Kuten kaikilla suurilla alueilla myös Serfaus-Fiss-Ladisissa on paljon myös tylsähköjä siirtymärinteitä, mutta niiden vastapainoksi tarjolla on myös todellisia helmiä, kuten Frommesabfahrt. Rinneravintoloita on ripoteltu alueelle varsin tasaisesti, eikä ravintolakäynti puolenpäivän ruuhkahuippua lukuun ottamatta juuri vaadi aikaa eikä hermoja. Iltapäivän alkaessa ravintoloiden terassit täyttyvät uudelleen auringosta ja asiaankuuluvista juomista nauttivista.

Kokemustemme perusteella suosittelen Serfaus-Fiss-Ladisia etenkin lapsiperheille ja keskitasoisille aikuisille. Alue on myös suosittu kesämatkailukohde, joten kyliin ja rinteisiin tutustumisen voi halutessaan aloittaa myös lumettomina vuodenaikoina.

Ohessa vielä hieman sekalaista kuvamateriaalia laskupäivistämme Serfaus-Fiss-Ladisissa:

– Niko

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

 

Kaunertalin kainalossa

Julkaistu: 21.3.2014

Kevään odotettu matkamme Alpeille alkoi säiden puolesta hieman erikoisella tavalla. Suomessa oli jo useita viikkoja eletty ennenaikaista kevättä, kun taas Alpeilla säät olivat olleet hyvin epävakaiset. Juuri ennen lähtöämme asiat kuitenkin kääntyivät sikäli ylösalaisin, että Suomeen oli yllättäen luvassa kovia pakkasia ja Alpeille vihdoin aurinkoisia päiviä. Omalta kannaltamme tämä käänne oli suorastaan täysosuma: luvassa olisi hieno matka ja sen jälkeen vielä kauden jatkumista Suomessa.

Edellisen vuoden melko lyhyestä Itävallan-lomasta viisastuneina ja sisuuntuneina olimme tällä kertaa varanneet 10 päivän matkan. Tavoitteena oli saada laskea sydämiemme kyllyydestä ja mahdollisesti käyttää yhden päivän myös johonkin muuhun mieleiseen toimintaan. Kohteena oli meille ennestään tuttu Tirolin alue.

Laskeutuminen ehjin jarruin

Lähtömme 14.3. sujui rauhallisissa merkeissä. Kotimaisen lentoyhtiön lento Müncheniin pääsi perille turvallisesti, toisin kuin seuraavan päivän vastaava lento, joka jarrujärjestelmän oletetun tietoteknisen vian vuoksi pääsi iltapäivälehtienkin kansiin. Sää Münchenissä oli lupauksia herättävä: lämpöä oli kuin tavallisena suomalaisena kesäpäivänä. Teilläkään ei juuri ruuhkaa ollut, koska pääsimme ajomatkalle mukavasti arkiaamuna: kohdalle osui vain yksi pieni Stau, ja pääsimme Innsbruckiin alle kolmessa tunnissa.

Ajoneuvomme Etelä-Saksan niittymaisemissa

Pyrähdys olympiakaupungissa

Olympiakaupunkinakin tunnettu Innsbruck oli jo aikaisemmilla matkoillamme osoittautunut mukavaksi taukopaikaksi, joten luotimme siihen tälläkin kertaa. Vuorten ympäröimä kaupunki on yleisilmeeltään eläväinen ja urheilullinen, joskin myös melkoinen sekamelska uutta ja vanhaa. Monien Itävallan ja Saksan kaupunkien tavoin vanhojen historiallisten rakennusten välissä on monenlaisia lasikyhäelmiä ja muita moderneja luomuksia. Syy tähän on tuttuakin tutumpi: viime sodan aikana Innsbruck oli tärkeä lentotukikohta, minkä vuoksi kaupunkiin putoili taivaalta usein muutakin kuin lunta ja rakennuskanta kärsi huomattavia vaurioita.

Myös monille pakettimatkalaisille Innsbruck on tuttu vähintään linja-auton ikkunasta, koska suuri osa Itävallan länsiosien ja Pohjois-Italian laskettelumatkailijoista lentää suorilla lomalennoilla juuri Innsbruckiin. Noin sadan kilometrin säteellä kaupungista on lukemattomia laskettelukeskuksia, niin pieniä kuin suuriakin.

Näkemistä myös itse kaupungissa riittäisi paljonkin, mutta mielemme teki päästä määränpäähän mahdollisimman pian, joten tyydyimme pieneen kävelyretkeen keskustassa ja matkaseurueen mahojen tankkaamiseen. Ruoaksi nautimme epäurheilijamaisesti koko sivistyneen maailman kansallisruokia: pizzaa ja kebabia.

Ei fine diningia tällä kertaa

Päätieltä kohti lumia ja navetantuoksuja

Matka Innsbruckista määränpäähämme, Kaunertalissa sijaitsevaan Feichteniin, vei alle tunnin, koska käännyimme päätieltä vasta noin 10 kilometriä ennen perille pääsemistä. Kaunertalin laaksossa kulkeva tie on melko helppo ajaa: varsinaista serpentiinitietä on tarjolla vasta Feichtenista eteenpäin. Maisemiltaan tie sen sijaan on elämyksellinen. Laakso on paikoitellen erittäin kapea, ja usein tuntuu että jyrkät vuoret alkavat suoraan kapean tien kummaltakin puolen. Myös näkymä laakson pohjukassa sijaitsevalle Kaunertalin jäätikölle on varsinkin auringonpaisteessa todella upea. Tie myös nousee koko ajan siinä määrin, että alhaalla vallinnut keskikesäinen sää vaihtui Feichteniin tullessamme hieman kylmemmäksi ja tien varsilla alkoi näkyä yhä enemmän myös lunta.

Melkein perillä

Sellaisille laskettelumatkalaisille, jotka haluavat suhauttaa rinteisiin suoraan hotellinsa ovelta, Feichen ei varmasti ole sopivin vaihtoehto, mutta kylätunnelmaa arvostaville ja eri laskettelukeskuksiin tutustuville tarjolla on sitäkin enemmän. Siedettävien ajomatkojen päässä on monia mielenkiintoisia keskuksia. Suurimmista mainittakoon noin 25 kilometrin päässä sijaitseva Serfaus-Fiss-Ladis ja noin 45 kilometrin päässä sijaitsevat St. Anton ja Ischgl. Lisäksi lähietäisyydellä on lukuisia pienempiä keskuksina ja sokerina pohjalla (tai huipulla) laakson pohjukassa sijaitseva Kaunertalin jäätikkö.

Majapaikkanamme toimi kotoisa huoneistohotelli. Ennen kuin ehdimme nähdä pihalla ainuttakaan ihmistä, pääsimme tekemään tuttavuutta pihalla tepastelleisiin kahteen hanheen ja yhteen kissaan. Myös naapurirakennuksessa toimivan navetan sangen maanläheiset tuoksut loivat heti kuvan kylästä, jossa ei liikoja hienostella mutta viihdytään sitäkin paremmin.

Palveluita ja pikkutarkka Bademeister

Kylän palveluista vastaavat yksi ruokakauppa, kaksi (!) isoa urheiluliikettä ja kulttuuri- ja urheilukeskus, joka lomamme aikana osoittautui todella miellyttäväksi illanviettopaikaksi. Lisäksi lähietäisyydellä on muun muassa leipomo ja hotellien tiloissa palvelevia ravintoloita ja kahviloita. Ruokakaupasta meille ei tosin juuri iloa ollut, koska siellä ei hyväksytä mitään tavallisia luotto- tai muita kortteja vaan ainoastaan Maestro, jota Suomessa tuskin juuri kukaan käyttää. Vankkumattomina muovirahan käyttäjinä hoidimmekin ostokset aina eräässä suuremmassa kaupassa, kun palasimme päivän laskuretkiltämme.

Kulttuuri- ja urheilukeskuksen palveluista nautimme sitäkin enemmän. Kylässä majoittuvat nimittäin saavat käyttää rakennuksessa sijaitsevaa uimahallia veloituksetta. Pieni ja siisti uimahalli oli mukava paikka rentouttaa rinteissä rasittuneita lihaksia, eivätkä altaalta avautuneet upeat näköalat ympäröiville vuorille suinkaan vähentäneet kokonaisnautintoa. Kävimmekin uimahallissa melkein joka ilta.

Uimahallin vahtimestarin, rahastajan, hengenpelastajan jne. virkaa hoiti herrahenkilö, joka t-paidassaan olleen tekstin mukaan osoittautui paikan Bademeisteriksi. Joka kerta saapuessamme halliin sanottu Bademeister tarkasti huolellisesti hotellilomakkeemme, joka oikeutti ilmaisiin hallivierailuihin. Ilmeisesti kolmihenkinen suomea puhuva seurueemme ei millään jäänyt hänen mieleensä tai sitten hänen työpäivänsä ei muuten vain sisältänyt riittävästi toimintaa.

Majapaikkamme vuorten sylissä

Lumisten päivien odotusta

Uimahalleja ja kauppoja tärkeämpää olivat toki luvassa olevat laskettelupäivät. Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan aioimme viettää ensimmäiset kolme päivää aikaisemmilta matkoiltamme tutussa Serfaus-Fiss-Ladisissa ja suunnata sitten halujen ja kiinnostuksen mukaan muihinkin keskuksiin. Sääennusteiden lupailema jatkuva auringonpaiste ei suinkaan vähentänyt innostusta, vaan polte rinteisiin oli jo ensimmäisenä iltoina koko seurueellamme kova.

Juttua kokemuksistamme Tirolin aurinkoisista rinteistä on luvassa piakkoin.

– Niko

Lupo homini lupus?

Julkaistu: 17.3.2014

Ennemmin tai myöhemmin tulee aina aika päästää vanhasta irti ja siirtyä uuteen, myös välineasioissa. Olen yleensä aika laiska päivittämään välineitäni, mutta hiljalleen oli alkanut käydä ilmi, että pitkään palvelleiden Fischer-monojeni oli jo syytä päästä ansaitsemalleen eläkkeelle. Niin kotimaan kuin ulkomaiden keskuksia kolunneet jalkineet olivat huolestuttavasti alkaneet menettää niitä ominaisuuksiaan, joiden vuoksi olin niitä pitkään käyttänyt.

Sovitusta ja taustatutkimusta

Vaihto-operaatio sai ylimääräistä vauhtia, kun sain mukavan mahdollisuuden sovittaa tarjolle tulleita uusia Dalbello-monoja kotirinteessäni Kauniaisissa. Mahdollisuus oli hyvin mielenkiintoinen, koska tarjolla olleet monot olivat suoraan Dalbellon tuotevalikoiman kärkipäästä: huomattavaa huomiota maailmalla herättäneet Dalbello Lupo S.P.:t. Dalbello oli minulle sikäli jo entuudestaan tuttu merkki, että perheeni muilla jäsenillä oli jo Dalbellot ja olin saanut heiltä paljon myönteistä palautetta etenkin monojen istuvuudesta.

Jo ennen sovittamista luin myös paljon Lupoja koskevia arvioita netistä. Etenkin ulkomaisilla keskustelupalstoilla aiheesta oli runsaasti juttuja. Myös YouTubessa oli Lupoja koskevia esittelyvideoita, mikä oli myönteinen yllätys.

Vapaalaskumiehen kädenjälki

Lupojen suunnitteluun on osallistunut vapaalaskija, monenlaisista elokuva- yms. projekteista tuttu Sean Pettit, mistä myös juontavat juurensa monojen nimessä olevat nimikirjaimet S.P. Nimi Lupo puolestaan on italiaa ja tarkoittaa sutta. Pettitin tausta näkyy myös monojen ominaisuuksia koskevissa valinnoissa: tarkoituksena on, että Lupot jalassa voi mukavasti paitsi laskea myös seisoskella, kävellä, kiivetä ja odotella. Esimerkiksi pohjien muoto ja materiaali on valittu siten, ettei Lupojen käyttäjä varmasti liukastu, kun ensimmäinen liukasta pintaa muistuttava kohta osuu jalkojen alle.

Vapaalaskuun ja muihin vaativiin oloihin tarkoitetut Lupot ovat jäykät. Saatavilla on kaksi flex-vaihtoehtoa: 110 ja 130. Sisäkengässä taas ei ole tavanmukaista kieltä, vaan se on muodoltaan spiraalimainen, mikä ainakin minulla paitsi paransi sopivuutta ja tiukkuutta myös helpotti monojen vetämistä jalkaan.

Välineiden ulkonäön merkitys vaihtelee käyttäjittäin paljon: toisille se on hyvin tärkeä ja toisille taas lähes merkityksetön. Itse kuulun yleensä enemmän jälkimmäiseen joukkoon, mutta Lupojen ulkonäkö teki silti vaikutuksen. Räyhäkkä väritys ja muotoilu antavat varsin urheilullisen kuvan ja epäilemättä miellyttävät monien muotitietoistenkin silmää.

 

Kelvollinen catwalkille?

Sehän sopii

Jo sovituksessa Lupot istuivat hienosti jalkaan. Tuntuma oli tiukka muttei yhtään epämukava.  Varsinkin kapea lesti sopi minulle erittäin hyvin. Aikaisemmin olin useissa monoissa hieman kärsinyt liiallisesta leveydestä, mutta Lupoissa oli tarpeeksi leveyssuunnan tiukkuutta riukusäärisenkin kuluttajan kapoiseen koipeen. Myös erittäin tärkeä kantapäätuntuma oli mukavasti kohdallaan. Kun keskimmäisen soljen kiinnitti kireästi, kantapää oli kuin naulattuna monon pohjaan.

Lämpömuokkausta ja sohvankulutusta

Monojen lämpömuokkauksessa kävin Mankkaan Suksihuollon tiloissa. Vaikka laskeminenkin on toisinaan hikistä touhua, laskuasennossa seisominen kuumat monot jalassa oli kieltämättä vielä kuumempi suoritus. Orastava flunssa ja muokkauksen aikana nauttimani kuuma musta kahvi myös epäilemättä lisäsivät muutenkin runsasta lämmön tunnetta. Mutta kärsivällisyys ja pieni kärsimys myös palkittiin: jo ennestään erittäin hyvin istuneet monot istuivat entistäkin paremmin.

Flunssa aiheutti laskemisiini kaikkiaan reilun viikon tauon. Yritin kuitenkin olla vaipumatta synkkyyteen vaan muokkasin Lupoja vielä jaloissani kotisohvalla melkein joka ilta, samalla kun haaveilin tulevista laskuista. Muokkaus oli siten hoidettu erittäin huolellisesti ennen ensimmäistä todellista käyttökertaa.

Tuntumaa tulikokeessa

Lupojen ensimmäisenä testipaikkana sai toimia tuttu kotirinteeni, kunniakas Kauniaisten hiihtokeskus. Jo ensimmäisellä laskulla tunsin, että jalassa olivat vähän tavallista paremmat töppöset. Aloitin tietysti testauksen varovaisesti, mutta muutaman laskun jälkeen aloin jo lisätä niin vauhtia kuin kuormitustakin. Saman tien kävi ilmi, että Lupot tarjoavat loistavan tuntuman lumeen. Lisäksi huomio kiinnittyi monojen herkkyyteen ja tarkkuuteen: pienetkin liikkeet välittyivät loistavasti sukseen, niin hyvässä kuin pahassakin. Kontrolli oli erinomainen, ja käännösten aloitus tuntui nautittavan helpolta. Myös käännöksen aikana, kun suksi oli tiukasti kantillaan, Lupot eivät menettäneet tippaakaan tukevuuttaan eivätkä mukavuuttaan. Yksi pääsyistä lienee se, että Lupojen flexi on jäykkä kuin suomalaisen miehen käytös ja sai aiemmat mononi tuntumaan tukevuudeltaan jotakuinkin kaupan muovikasseilta.

Myöhempää testausta eksoottisissa oloissa: korkeutta 2060 metriä, lämpöä +18 °C.

Monia mahdollisuuksia

Epäilemättä Lupot pysyvät kyydissä myös erittäin kovassa menossa ja lisäävät terveellä tavalla laskijan uskallusta. Itse olen toistaiseksi laskenut Lupoilla vain hoidetuilla rinteillä, mutten hetkeäkään epäröisi käyttää niitä muuallakaan. Kuten muutkaan välineet Lupotkaan eivät toki tee laskijaa paremmaksi, mutta ne taatusti helpottavat elämää ja antavat mahdollisuuksia. Myyjä kommentoikin varsin osuvasti: ”Laskeminen on muutenkin ihan riittävän vaikeaa. Ei sitä kannata erikseen vielä välineillä vaikeuttaa.”

Nyt, kun olen päässyt ulkoiluttamaan Lupoja kotirinteeni lisäksi Kolilla ja Alpeilla, voin huoletta todeta: ”Tämä susi ei ole ihmiselle susi.”

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

 

 

 

 

Itämaista kylpemistä ja karjalaista kapuamista: vapaa-ajan viettoa Kolilla*

Julkaistu: 12.3.2014

Pitkien laskupäivien jälkeenkin on usein mukava tutustua hiihtokeskusten oheispalveluihin. Jos viihdykkeeksi ei ole tarjolla muuta kuin hotellihuoneen televisio ja näkymä pysäköintipaikalle, aika käy helposti kovin pitkäksi. Kolilla tätä ongelmaa ei ollut. Pikemminkin ongelmana oli se, että vierailun lyhyyden vuoksi monet kiinnostavat asiat jäivät kokematta. Onneksi kuitenkin ehdin tutustua kahteen minua eniten kiinnostaneeseen kohteeseen: Ukko-Kolin huippuun ja Relax Spahan.

Nousu hiljaisuuteen

Kolin muutenkin hulppeat maisemat kirjaimellisesti huipentuvat Ukko-Kolin huipulla. Rinteessä väsyneiden jalkojen helpotuksesi matka huipulle ei ole pitkä. Aivan hotellin kulmalta huipulle on kävelyreittiä pitkin vain noin 300 metriä. Huipulle pääsee myös lyhempää reittiä portaita pitkin, mutta nyt talviaikaan portaat olivat suljettuna. Lisäksi huipulle järjestetään lumikenkäretkiä, jotka varmasti ovat kokemisen arvoisia, mutta päätin kokeilla onneani aivan tavallisilla kengillä.

Nousu oli joka askeleen arvoinen. Sattumalta huipulla ei ollut samaan aikaan ketään muita, joten sain nauttia maisemien lisäksi myös hiljaisuudesta. Takaisin päin kävellessäni huipulle oli kapuamassa useitakin ryhmiä.

Kolmeen ilmansuuntaan avautuvia näkymiä on varsin turhaa edes yrittää kuvailla sanallisesti. Riittänee todeta, että maisemat ovat hienoimmat, mitä olen Suomessa nähnyt. Mietin kuitenkin, että näkymä saattaa olla kesällä vielä hienompi, kun nyt jäässä ollut järvi hohtaa sinisenä ja luonnon värit pääsevät paremmin esiin. Monissa muissakin paikoissa Suomessa on hienoja näkymiä, mutta Kolilla ”vuoret” ja vesi yhdistyvät tavalla, joka tuo mieleen lähinnä Norjan.

 

Polun alkupään kupeessa, hotellin vieressä sijaitsee myös Luontokeskus Ukko, joka esittelee Kolin kansallismaisemaa sekä itäsuomalaista vaaraluontoa ja kulttuuria. Ajanpuutteen vuoksi tutustuin Ukkoon vain ulkopuolelta. En ole arkkitehtuurin asiantuntija, mutta lasista ja betonista rakennettu rakennus sointui mielestäni ympäröivään luontoon varsin mukavasti. Jollain toisella kerralla olisi mukava käydä sisälläkin.

Ukko ulkopuolelta

Pala Kaukoitää keskellä Pohjois-Karjalaa

Toisena iltana päätin kokeilla hotellissa sijaitsevan Relax Span palveluita. Hotellin sauna oli minulle jo tuttu, mutta Spassa oli saunomisen lisäksi odotettavissa myös altaita ja muita mukavuuksia. Kylpylän poikkeuksellinen toimintaidea ilmeni jo alusta lähtien. Käynnin aluksi kävijä hakee erityisen kylpykiulun, joka sisältää ihonhoitotuotteita. Tarkoituksena on, että kävijä voi kulkea kiuluineen mieltymystensä mukaan erilaisia reittejä. Tarjolla on viisi reittivaihtoehtoa, minkä lisäksi on tietysti mahdollista myös vain nauttia saunoista, suihkuista ja altaista tavalliseen tapaan.

Kiintoisa kiulu

Day spa –tyyppisessä, tunnelmallisesti valaistussa kylpylässä soi rauhallinen itämainen musiikki. Tunnelma viittasikin Pohjois-Karjalan sijasta lähinnä Kaukoitään. Tarjolla oli erilaisia saunoja ja vaihtelevan lämpöisiä altaita, niin poreellisia kuin poreettomiakin. Sisäaltaiden lisäksi terassilla oli ulkoaltaita, mutta niitä en uskaltautunut kokeilemaan. Saunomisen ja altaissa käynnin lomassa kylpyläkävijöille on tarjolla rentoutumishuone, jossa on mukavia tuoleja ja virvokkeita. Vietin kylpylässä mukavan parituntisen. Yleisvaikutelmaksi jäi, että kylpylä on kaikin puolin laadukas ja omalaatuinen. Vesipuistomaista riehakkuutta ei ollut tarjolla mutta mahdollisuuksia rentoutumiseen ja rauhoittumiseen sitäkin enemmän.

Peruspalveluita ja lopputunnelmia

Kolin alueella ovat saatavilla kaikki matkailijan tarvitsemat peruspalvelut. Rinteiden käyttäjiä palvelevat välinevuokraamot, hiihtokoulut ja mukavat rinneravintolat, ja ruokakauppaan on vain parin kilometrin matka. Majoituksista on puolestaan tarjolla niin hotelli- kuin muutakin majoitusta.

Hiihtokeskusten rinteet ovat hyvät ja monipuoliset. Rinteiden määrän osalta Koli ei kamppaile Lapin keskusten kanssa, mutta toisaalta rinteet sellaiset, ettei kenenkään kävijän varmasti tarvitse lähteä tyytymättömänä kotiin. Etenkin riittävää korkeuseroa ja haasteita arvostaville Koli on hyvin varteenotettava vaihtoehto. Pitkä viikonloppu Kolilla hurahtaa mukavasti, mutta viikonkaan vierailu tuskin tuntuisi liian pitkältä. Valinta vuoden hiihtokeskukseksi vuonna 2013 ei kokemusteni perusteella ole syntynyt sattumalta eikä väärin perustein.

Kolin vahvuuksia ovat myös siedettävä ajomatka pääkaupunkiseudulta ja Ukko-Kolin ainutlaatuinen sijainti kansallispuistossa. Varsinkaan Ukko-Kolilla ei olla lähellä luontoa vaan todella keskellä sitä. Muutenkin paikan omaleimaiseen tunnelmaan tutustuttuani en ihmettele, että Koli on ollut suosittu matkailukohde jo yli vuosisadan ajan.

Toivottavasti ensi kerralla pääsen näkemään, miltä näkymä Pieliselle näyttää jonain kauniina kesäpäivänä.

– Niko

*Kirjoittaja sai Kolilta majoituksen ja hissiliput veloituksetta vastineeksi blogikirjoituksista.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Lomatunnelmaa ja lisähaasteita: Loma-Koli*

Julkaistu: 08.3.2014

Ukko-Kolilla viettämäni onnistuneen laskupäivän jälkeen suuntasin toiseksi päiväksi Kolin toiseen keskukseen: Loma-Kolille. Kyseessä oli ensimmäinen vierailuni Loma-Kolin rinteillä, joten jo sinne pääseminen herätti pientä uutuuden viehätystä. Lisäksi odotuksia lisäsi hieno sää: hetkittäin maisemaa koristi jopa kirkas auringonpaiste!

Ukko-Kolin ja Loma-Kolin välinen etäisyys on noin 10 km, ja niitä yhdistävä tie kulkee mukavan kumpuilevan maaston läpi. Myös Loma-Koli sijaitsee Pielisen rannan lähellä olevalla vaaralla. Runsaat opasteet pitävät huolen siitä, että myös heikompinäköinen matkailija löytää varmasti perille.

Jo pysäköintipaikalla kävi helposti ilmi, että Loma-Koli on enemmän perhepaikka. Näkymiä hallinneet Werneri-hiihtokoulun kyltit, makkaranpaistolaavu ja lapsille sopiva sompahissi kertoivat, että myös perheen pienimmät kuuluvat tärkeään asiakaskuntaan. Muutenkin ympäristö oli avara ja selkeä.

Lempeää ja julmaa

Loma-Kolin korkeusero on suurimmillaan 140 metriä eli pienempi kuin Ukko-Kolin. Rinteitä on kaikkiaan 6, joista 2 on lastenrinteitä. Ylös pääsemisestä puolestaan huolehtivat kaksi ankkurihissiä ja sompahissi. Aloitin rinteisiin tutustumisen helpoimmasta vaihtoehdosta eli Pitkähiisi-nimisestä rinteestä. Loiva ja helppo rinne oli erinomaisessa kunnossa ja sopii hyvin etenkin aloittelijoille mutta myös kiireettömästä laskusta pitäville nautiskelijoille. Helppoutensa vuoksi Pitkähiisi on myös hyvä vaihtoehto ensimmäisiin ”oikeiden” rinteiden kokeiluihin lastenrinteiden jälkeen.

Myös Loma-Kolilta avautuu hieno näkymä Pieliselle.

Vaikka Loma-Kolia pidetään erityisesti perhepaikkana, kokeneidenkaan laskijoiden ei tarvitse lähteä paikalta tyhjin käsin. Siitä pitävät huolen Mustarintanen- ja Hiidenhäntä-nimiset rinteet sekä etenkin Julmahiisi-niminen musta rinne. Jo ensimmäinen Julmahiisi-kokeiluni paljasti, ettei rinteen julmuus ollut vain sanahelinää: rinteessä sai tehdä tosissaan töitä. Muutenkin rinteissä oli hyvät mahdollisuudet urheilulliseen laskutapaan.

Innokkuutta ja iloisia ilmeitä

Kovin kuhina Loma-Kolilla kävi lasten sompahissin ympärillä. Paikalla oli varsin paljon hiihtokoululaisia, mutta eniten kävijöitä näytti keräävän lasten oma parkki: Junior Snowpark. Helpot ja kooltaan lapsille sopivat suorituspaikat houkuttelivat niin kokeneempia lapsia kuin ensimmäistä kertaa parkkitaitojaan kokeilevia. Iloisista ilmeistä oli helppo huomata, että hyppyrit ja muut temppupaikat ovat hyvin monien lasten suosikkeja sukupolvesta toiseen.

Yksiä parkin innokkaimmista käyttäjistä olivat Tuomas, Meeri, Karoliina, Siiri ja Fanni. Kuopiosta hiihtoloman viettoon saapuneet sisarukset nauttivat myös keskuksen muusta tarjonnasta. Kotirinteinään Tahkoa ja Kasurilaa pitävät reippaat lapset kertoivat lisäksi käyneensä hiihtämässä murtomaahiihtoa ja vierailevansa myös Ukko-Kolilla. Loma-Kolin parhaita puolia heidän mielestään olivat hienot maisemat ja rinteiden haasteet. Etenkin Julmahiisi oli jyrkkyytensä ja haastavuutensa vuoksi mieleinen. Rohkeutta sisaruksilta ei siis ainakaan puuttunut! Kysyessäni, puuttuuko Loma-Kolilta heidän mielestään jotain olennaista, vastauksena oli ensin hiljaisuus. Sitten Tuomas pienen miettimisen jälkeen totesi hymyillen, että ehkä rinnetarjonta voisi olla vieläkin laajempi – ja jyrkempi.

Tuomas, Meeri, Karoliina, Siiri ja Fanni viihtyivät Junior Snowparkissa

Paljon myös isommille

Pienten parkkitaitureiden lisäksi Loma-Koli palvelee myös isompia harrastajia. Siitä pitää huolen toinen parkki: Snow Park, jonka valikoimissa on muun muassa hyppyreitä, bokseja, reilejä. Väkeä suorituspaikoilla ei ollut kovin paljon, joten innokkaimmilla oli hyvin tilaa ja aikaa suorituksilleen.

Koska en itse lukeudu parkkiharrastajiin, päätin täälläkin hieman jututtaa asiaa paremmin ymmärtäviä. Asiantuntevaa apuaan tässä tarjosivat joensuulaiset Ilona ja Juho. Hiihtolomaa viettävät nuoret kertoivat viettävänsä Kolilla koko lomansa ja suosivansa Loma-Kolia etenkin sen hyppyreiden vuoksi. Nuoret kehuivat Snow Parkia, koska sen tarjontaan kuuluu niin isoja kuin pienempiä hyppyreitä. Heidän mukaansa Loma-Kolilla on muutenkin kaikki tarvittava ja ehkä vain ekspertit saattavat kaivata enemmän ja suurempia suorituspaikkoja.

Ilonalle ja Juholle oli Snowparkissa riittävästi kaikkea.

Toisiaan täydentävät keskukset

Loma-Kolin maisemat ovat hienot mutteivät aivan yhtä jylhät kuin Ukko-Kolin: ympäristöä hallitsevat näkymät Pieliselle ja ympäröivään vaara-maisemaan. Tunnelma oli myös rennompi ja palvelutarjonta enemmän lapsiperheiden tarpeiden mukaan suunniteltu. Kokonaisuutena Loma-Koli ja Ukko-Koli täydentävät hyvin toisiaan, ja epäilemättä molemmilla on omat kanta-asiakasryhmänsä. Loma-Kolille on varmasti mukavaa saapua viettämään aikaa lasten kanssa niin laskettelun kuin muun oheistoiminnan parissa, ja tekemistä alueella riittää helposti useaksi päiväksi. Myös kokeneemmille rinnelaskijoille Loma-Koli on vierailemisen arvoinen paikka, etenkin haastavimpien rinteidensä osalta.

Seuraavassa kirjoituksessani käsittelen kokemuksiani Kolin alueen muusta tarjonnasta ja palveluista.

– Niko

P.S. Tänään 8.3. blogilleni tuli täyteen 10 000 lukukertaa. Lämmin kiitos kaikille lukijoille! Tästä on mukava jatkaa.

*Kirjoittaja sai Kolilta majoituksen ja hissiliput veloituksetta vastineeksi blogikirjoituksista.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Kovia haasteita komeissa maisemissa: Ukko-Koli*

Julkaistu: 07.3.2014

Keskiviikkoaamun maisemantäyteisen aamiaisen jälkeen oli vihdoin aika päästä jälleen kokemaan Ukko-Kolin rinteet. Niinpä kävin nopeasti kokoamassa laskuvarusteeni, jotta ehtisin rinteisiin ensimmäisten joukossa. Rinteiden huipulle oli lisäkseni ehtinyt vain muutamia aamuvirkkuja tai muuten vain kaltaisiani aamurinteiden ystäviä. Pääsimmekin näin jokainen jättämään ensimmäiset suksenjäljet sileiksi ajettuihin rinteisiin. Myös sää vaikutti tämän talven moniin muihin nähden myönteisen poikkeukselliselta: ulkona oli pikkupakkanen ja pilvistä mutta sateetonta.

Musta, mustempi, Ukko-Kolin musta

Tuolihissin yläasemalta lähtee kolme rinnettä: Pielinen, Välirinne ja Ukko-Kolin musta. Korkeuseroa rinteillä on kaikkiaan 212 metriä. Rinteistä kaikki olivat erinomaisessa kunnossa, mikä varmasti johtui paitsi hyvistä olosuhteista myös siitä, että laskijoita oli varsin vähän. Iltapäivää kohden väkeä oli jo enemmän, mutta jäisiä kohtia ja muhkuroita ei juuri päässyt syntymään.

Profiililtaan mukavasti aaltoileva, alhaalla siintävän järven mukaan nimetty Pielinen sopii hyvin carvingiin ja vähintään keskitasoisille harrastaneille. Kuuluisa Ukko-Kolin musta puolestaan on todella vaativa ja tarjoaa haasteita erittäin kokeneillekin laskijoille. Myös rinteen maisemat ovat todella hienot. Hieman ennen kaikkein jyrkimmän pätkän alkua edessä oleva näkymä näyttää siltä kuin rinne katoaisi alta ja edessä olisi pudotus kohti edessä siintävää Pielistä.

Kuin rinne katoaisi alta

Rinteen haasteet ja mahdollisuudet ovat selvästi muidenkin kuin vain harrastajien tiedossa, koska varsin pian rinteiden avaamisen jälkeen jokin valmennusryhmä rakensi rinteeseen tiukan suurpujotteluradan. Ryhmäläisten suorituksia katsellessa teki välillä jopa mieli laittaa silmät kiinni: rinne oli hurja mutta laskijoiden vauhti vielä hurjempi. Iltapäivään mennessä muutkin pääsivät nauttimaan rauhassa rinteestä, tosin varmasti myös rauhallisemmalla vauhdilla.

Ukko-Kolin musta tarjoaa mahdollisuuksia myös kovaan kilpaharjoitteluun.

Ukko-Kolin tuolihissi ei edusta moderneinta hissitekniikkaa, eikä sen vauhtikaan päätä huimaa. Vastapainoksi hissimatkan aikana saa nauttia hienoista maisemista jylhine kallioineen. Muutenkin tuolihissi on ainakin omasta mielestäni kaikkein mukavin hissityyppi, koska siinä jalat saavat mukavasti lepoa ja jalkojen käyttäjä saa nauttia maisemista korkealla ja ulkotiloissa. Lisäksi hissin henkilökunta oli todella mukavaa ja ystävällistä. On aina miellyttävää, että henkilökunnalta riittää muutama sananen kaikille asiakkaille. Kuten ennenkin olen kirjoittanut, mielestäni tällaisilla pienillä asioilla on iso vaikutus paikan kokonaistunnelmaan, ja sen luomisessa Ukko-Koli onnistui hyvin.

Rauhallista hissikyytiä metsän siimeksessä

Nössö vai ei?

Tuolihissin lisäksi Ukko-Kolilla on kaksi vierekkäin kulkevaa ankkurihissiä. Ne kuljettavat matkustajansa hieman erityyppisille rinteille. Valittavana ovat Ipatin jyrkkä, Yhdysrinne ja Ipatin kierto. Korkeuseroa rinteillä on kaikkiaan 230 metriä. Tultuani ensimmäistä kertaa ankkurihissillä ylös ajattelin aloittaa helpoimmasta rinteestä, 1500 metrin pituisesta Ipatin kierrosta. Sitten yhtäkkiä muistin, kuinka kerran Kolia käsitteleviä YouTube-videoita katsellessani törmäsin jyrkkään kommenttiin ”Vain nössöt kiertää Ipatin!” Koska en halunnut tulla luokitelluksi nössöjen luokkaan, aloitinkin Ipatin jyrkästä. Rinne tarjosi hyvää, joskin hieman lempeämpää kyytiä kuin Ukko-Kolin musta. Profiililtaan rinne on myös hieman tasaisempi ja suorempi.

Nössöt eivät käänny vasemmalle.

Uuden ankkurihissimatkan jälkeen pääsin hyvällä omallatunnolla kokeilemaan myös Ipatin kiertoa. Mukava, varsin leppoisa ja loiva rinne antoi mahdollisuuden rentoon nautiskeluun. Ipatin kierto sopiikin varmasti hyvin niin helppoa ja rauhallista laskemista arvostaville kuin lapsiperheille. Vaikka Ukko-Kolia pidetään enemmän kokeneiden laskijoiden paikkana ja Loma-Kolia perhepaikkana, mielestäni jo Ipatin kierron takia myös vähän laskeneiden kannattaa ehdottomasti harkita myös Ukko-Kolille tuloa.

Oma tunnelmansa

Ukko-Kolin maisemia hallitsevat kauniit lumiset kuusimetsät ja näkymät Pieliselle. Tunnelmassa on maisemien lisäksi muutenkin jotain erityistä. Tarjolla ei ole karnevaalimenoa, kiirettä eikä ruuhkaa. Sen sijaan tunnelma on rauhallinen ja rauhoittava, osittain varmasti ympäröivän luonnonkin vuoksi.

Parhaiten Ukko-Koli varmasti sopii kokeneille laskijoille. Rinteissä on tarjolla paljon haasteita, eikä loivia siirtymiä ja muita tylsiä pätkiä juuri ole. Toisaalta myös jo perustaidot hankkineille laskijoille Ukko-Kolilla on tarjolla mielenkiintoista laskettavaa, ja vaikkei laskeminen olisi ykkösasia, jo ympäristönsä vuoksi Ukko-Kolilla käynti on kokemus, jota ei mahdollisuuden tarjoutuessa kannata jättää väliin.

Seuraavassa tekstissä on luvassa tarinaa Kolin toisesta keskuksesta: Loma-Kolilta.

– Niko

*Kirjoittaja sai Kolilta majoituksen ja hissiliput veloituksetta vastineeksi blogikirjoituksista.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

 

Paluu Kolille*

Julkaistu: 06.3.2014

Viime vuoden puolella juuri ennen uuttavuotta pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni tutustumaan Kolin rinteisiin. Tuolloin, keskellä talven kaikkein synkintä ja lämpimintä jaksoa lähes kaikki Etelä-Suomen rinteet olivat lumipulan vuoksi kiinni. Vaikkeivät Kolinkaan kaikki rinteet olleet vielä auki, päivän vierailu Ukko-Kolin maisemiin oli hieno kokemus. Lähtiessämme pienessä vesisateessa pois tuolihissin ala-aseman pysäköintipaikalta ajattelin, että Kolille olisi hienoa palata ehkä jopa kuluvan kauden aikana.

Uuteen Kolin-vierailuun tuli kuin tulikin mahdollisuus, kun Lumipallon ja Kolin yhteistyösuhteen myötä pääsin palaamaan Kolin tuttuihin hienoihin maisemiin. Majoitusta ja hissilippuja vastaan lupauduin kertomaan kokemuksistani Kolin molemmista keskuksista: Ukko-Kolilta ja Loma-Kolilta.

Läpi lumettoman maan

Kotoani Espoosta on matkaa Kolille 518 km, joten ajoaikaa kului noin seitsemän tuntia. Matkan aikana oli helppo havaita todeksi uutiset siitä, että koko Etelä- ja Keski-Suomi ovat parhaillaan lähes lumettomia: lunta alkoi näkyä hieman enemmän vasta Varkauden jälkeen. Lumipulan lisäksi kärsin matkan aikana myös hieman juttuseuran puutetta, koska tällä kertaa matkustin yksin ja siten ilman tuttua vierestä ja takapenkiltä kuuluvaa pulinaa. Toisaalta yksin ajelussa oli se mukava puoli, että tauot saattoi kerrankin ajoittaa oman nälän ja tauontarpeiden mukaan.

Noin kahdeksan tunnin yksinäisen mutta leppoisan matkan jälkeen pääsin jälleen näkemään Kolin seudun hienoja pohjoiskarjalaisia maisemia. Sää ja muut olosuhteet näyttivät hyvin lupaavalta, koska Joensuun pohjoispuolella lämpötila laski pakkaslukemiin ja tietojeni mukaan kaikki Kolin rinteet olivat auki. Meneillään oleva pohjoiskarjalaisten hiihtolomaviikko  olisi siten voinut osua huonompaankin aikaan.

Eksotiikkaa jo ensi hetkillä

Saapuminen Ukko-Kolin Break Sokos Hotel Koliin on jo itsessään kokemus. Tie kiemurtelee serpentiinimäisesti vaaraa ylöspäin kuin Alpeilla ikään, ja korvatkin saattavat herkimmillä mennä nousun vuoksi helposti lukkoon. Seuraava nähtävyys on tarjolla jo pysäköintipaikalla. Hotellille asti saa ajaa vain huoltoajoa, kun taas hotellivieraiden ja muiden matkailijoiden käytössä on erikoinen kiskohissi, joka nostaa asiakkaat pysäköintipaikalta ylös hotellille.

Hotellille noustaan kiskohissin kyydillä.

Kirjauduttuani hotelliin tein uuden retken kiskohissillä alas ja kävin hakemassa autossa odottaneet laskuvarusteeni. Välinevarasto sijaitsee hotellin 1. kerroksessa, ja siellä on mukavan väljät kaapit välineiden säilyttämiseen ja kuivattamiseen. Pitkän matkan jälkeen päätin viettää loppuillan lähinnä lepäillen ja lykätä Relax Spa -kylpylässä käyntiä myöhempiin päiviin. Sen verran jäseneni kuitenkin kaipasivat lämpöä ja virkistystä, etten malttanut olla käymättä hotellin saunassa. Isossa saunassa oli vähän väkeä mutta sitäkin paremmat löylyt matkan pölyjen karistamiseen, joten pääsin aloittamaan vierailuni Kolilla puhtaasti ja rennosti.

Huoneestani avautui komea näkymä, mikä tosin paljastui vasta aamulla. Illalla ikkunasta ei vielä näkynyt juuri muuta kuin pieni pätkä rinnettä ja lumikissa työssään. Tein kuitenkin pienen kävelyn tuolihissin yläasemalle, johon on välinevarastolta mukavasti vain parinkymmenen metrin matka. Ilmaus ”ski-in-ski-out” on siis Ukko-Kolilla enemmän kuin totta.

Tuolihissin yläasema on aivan kulman takana.

Maisemia ja makeaa mahantäytettä

Huoneessa unta ei pitkän matkan ja saunomisen jälkeen tarvinnut pitkään odotella, mikä oli tervetullutta, koska olin pannut herätyskellon herättämään aikaisin aamulla päästäkseni ensimmäisten joukossa rinteisiin. Mukavasti nukutun yön jälkeen luvassa oli yksi elämän pienistä suurista iloista: hotelliaamiainen. Astuessani ravintolasaliin ihmettelin ensin, miksi kaikki paikalla olijat ovat tiiviisti salin oikeassa laidassa. Pian asia selvisi: näkymä ikkunapöydistä alas parisataa metriä alempana siintävälle Pieliselle oli silmiä hivelevä.

Hotellin sijainnissa ei ole maisemien kannalta moittimista.

Pitkää laskupäivää varten tarvitaan kuitenkin maisemien lisäksi myös ruumiinravintoa, ja sitäkin riitti. Tarjolla oli mukava valikoima niin suolaista kuin makeaa suuhunpantavaa. Jälleen hieman harmittelin, että olin matkalla ilman tytärtäni, koska tavanomaisten aamiaisruokalajien lisäksi tarjolla oli erikoisempiakin herkkuja, kuten vaahtokarkkeja. Tällaisia pieniä yllätyksiä etenkin lapsivieraat epäilemättä arvostavat kovasti.

Aamiaisen jälkeen lähdin saman tien kokoamaan laskuvarusteitani, koska halusin päästä rinteisiin klo 9.30, jolloin hiihtohissit käynnistyivät. Ukko-Kolin rinteistä kerron tarkemmin seuraavassa jutussani, koska mukava laskupäivä komeissa maisemissa ansaitsee aivan oman kirjoituksensa.

– Niko

*Kirjoittaja sai Kolilta majoituksen ja hissiliput veloituksetta vastineeksi blogikirjoituksista.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Hyvä kausi – muutama ajatus blogeista ja positiivisuudesta

Julkaistu: 27.2.2014

Vakaa aikomukseni on ollut saada tällä kaudella kokoon vähintään 50 laskupäivää. Vauhti on tähän mennessä ollut siinä määrin reipas, että 25 eli puolet on jo koossa. Viime viikolla rinne-elämään kuitenkin tuli katkos, kun lievä flunssa kaatoi minut laskemaan rinteiden sijasta lähinnä lääkeainepitoisuuksia.

Matkalla omalla sohvalla

Odottamattoman ylimääräisen vapaa-ajan käytin paitsi suunnittelemalla omia tulevia blogikirjoituksiani myös lukemalla muiden blogeja Lumipallosta, Rantapallosta ja muualtakin. Luettuani monia blogeja – osin jo ennestään tuttuja – jäin miettimään, miksi jotkin blogit tuntuvat aina inspiroivilta mutta toiset tekee pian mieli jättää kesken. Varsin pian tajusin, että kaikki riippuu siitä, millaisia tuntemuksia blogin lukeminen minussa aiheuttaa.

Kun blogista välittyvät aito innostus ja positiivisuus, sen lukeminenkin tuntuu merkitykselliseltä. Ei ole tärkeää, syntyykö tuntemus blogin tekstien sisällöstä, kielestä vai kuvista. Pääasia on, että se syntyy. Hyviä blogeja on monia, mutta haluan tässä mainita kaksi lähellä olevaa: Lumipallon sukset jalassa sinne ja tänne suksivan Antin ja Rantapallon kauas kaipaavan Nellan. Nämä kaksi blogia ovat hyvin erilaisia, mutta niitä yhdistää se, että niiden lukemisesta tulen aina hyvälle tuulelle.

On tietysti naiivia edes ajatella, että esimerkiksi matkablogin kirjoittajalla olisi aina mukavaa ja että hän siten kirjoittaisi aina pelkästään positiivisista asioista. Jos on eksyksissä Nairobissa, rahat on pöllitty ja mahassa riehuu ripuli, ei varmasti ole kivaa, mutta tällaiset tilanteet ovat onneksi melko harvinaisia poikkeuksia. Hyviä asioita taas on paljon helpompi löytää ja kohdata, ja kun bloggaaja kertoo niistä innostuneesti, on helppo jakaa hänen innostuksensa myös omassa mielessään.

Ilo voi parhaimmillaan löytyä niinkin pienistä asioista kuin kaakaokupillisesta.

Luminen mieli

Vastaavaa positiivisuutta olen yrittänyt itsekin vaalia tänä talvena. Kuluva laskettelukausi ei säiden vuoksi ole ollut silkkaa riemua, koska lämmin sää viivästytti kauden alkua eikä nykyinen lämmin ajanjakso liioin ennusta kauden jatkumista kovin pitkälle kevääseen. Jo ennen kauden alkua kuitenkin päätin, että teen tästä kaudesta elämäni parhaan, enkä ole joutunut pettymään. Samalla koko harrastukseni on saanut uusia ulottuvuuksia, eikä vähiten Lumipalloon bloggaamisen ja sen mukanaan tuomien hienojen mahdollisuuksien vuoksi. Laskeminen on tänä talvena tuntunut hauskemmalta kuin koskaan, ja kauden parhaat hetket ovat toivottavasti vielä edessä.  Niitä odottaessa ei haittaa, vaikka ikkunan alla viheriöikin nurmikko, ainakin toistaiseksi.

Menkää laskemaan ja nauttikaa. Tämä on hyvä kausi.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Hiihtolomatunnelmaa etsimässä: Serena Ski

Julkaistu: 20.2.2014

Eteläsuomalaisten hiihtolomaviikko ei tähän mennessä ole tarjonnut kovin talvisia oloja. Lumitilannekin on ollut siinä määrin kurja, että ilmaus ”hiihtoloma” tuntuu parhaillaan melko huvittavalta. Hiihtohaluisille helpoin tapa nauttia harrastuksestaan taitaisi olla juuri nyt rullasuksihiihto. Kävin kuitenkin katsomassa, olisiko kadonnutta hiihtolomatunnelmaa löydettävissä espoolaisen Serena Skin rinteiltä.

Onneksi laskettelukeskukset ehtivät tammikuun muutamien pakkasviikkojen aikana levittää mäkiinsä niin paljon tykkilunta, ettei joulukuun kaltaisesta keskusten sulkemisesta ole ollut pelkoa. Espoolainen Serena Ski ei ole tästä poikkeus. Kun edellisen kerran vierailin Serenassa tammikuun puolenvälin aikoihin, lumitykit olivat ankarassa käytössä, ja niiden työn jäljestä saadaan nyt nauttia: lämpimästä säästä huolimatta rinteissä on lunta yllin kyllin.

Rinteissä riitti tilaa ja lunta.

Suku on paras, räntäsade ei

Hiihtoloman kunniaksi pyysin laskuseurakseni hiihtolomaa viettävät veljenpoikani: 14- ja 11-vuotiaat kokeneet rinteidenkuluttajat, joiden kanssa olen aikaisemminkin laskenut Keski-Eurooppaa myöten. Kohteeksi olimme valinneet Espoon Korpilammella sijaitsevat Serena Skin, koska tavoitteena oli nauttia niin rinnelaskusta kuin hyppyreistä.

Paikalla oli lähinnä nuorta väkeä.

Ajomatkamme aikana helmikuinen sää ehti muuttua vesisateesta ja sumusta räntäsateeksi. Yllätykseksemme räntäsade kuitenkin vielä muuttui pian sakeaksi lumisateeksi, joten sääolot olivat lievästi sanottuna epävakaiset. Meneillään olevaa hiihtolomaa ei Serena Skissä juuri huomannut, sillä väkeä oli sangen vähän. Paikalla oli lähinnä nuorisoa ja hiihtokoululaisia. Lapsiperheitä taas ei juuri näkynyt. Ruuhkattomuuden ansiosta rinteet olivat säästä huolimatta etenkin aamupäivällä mukavassa kunnossa.

Perustarjontaa ja erikoisuuksia

Serena Skissä on yhteensä viisi rinnettä ja lastenrinne. Rinteiden korkeusero on 60 m ja pituudet 300–400 metriä. Lisäksi tarjolla on kaksi street-rinnettä, ja lasten ja aloittelijoiden käytössä on kaksi ilmaista lastenhissiä. Alueella on myös alamäkiluistelurata, jota voivat käyttää niin aloittelijat kuin lajin konkarit. Radan yhteispituus on 320 metriä, ja sen loppupäässä oleva 120 metrin osuus on myös aloittelijoiden käytössä. Huonojen säiden vuoksi rata on kuitenkin jo valitettavasti jouduttu tästä kaudelta sulkemaan.

Toisille paljon, toisille hieman vähemmän

Laskimme yhteensä kolme tuntia, ja lepohetkeksi riitti yksi lyhyt kahvitauko. Itse viihdyin parhaiten rinnealueen vasemman puolen rinteissä ja sukulaispojat hyppyreiden parissa. Streetillä riittikin monipuolisen tarjonnan ansiosta mahdollisuuksia monenlaiseen lasku- ja tempputaitojen hiomiseen, eikä poikien taidoissa ja innostuksessa ollut moittimista.

Rinnelaskijoille tarjonta ei Etelä-Suomelle tyypillisen vaatimattoman korkeuseron vuoksi ole yhtä kattava, mutta Serenan rinteissä riittää kuitenkin mukavasti laskettavaa useaksi tunniksi. Suuria haasteita rinteistä etsiville Serena ei rinneprofiilinsa ole aivan omiaan: rinteiden alkuosa on kaikissa rinteissä varsin loiva, ja kovempaa menoa on tarjolla vasta loppupäässä. Lapsiperheille ja laskuharrastuksen alkutaipaleella oleville rinteet sen sijaan sopivat mukavasti. Streetillä viihtyvät lautailijat ja new school -laskijat ovat toki aivan oma lukunsa: heidän tarpeisiinsa Serena varmasti vastaa mitä mainioimmin.

Streetille oli välillä jopa hieman jonoa.

Ei mikään vaikeasti tavoiteltava

Korpilammelle on Helsingin keskustasta vain noin 20 km, joten ajomatka kaikkialta pääkaupunkiseudulta jää varsin lyhyeksi. Lisäksi Serenaan pääsee myös julkisilla kulkuvälineillä, mikä on hyvin tervetullut poikkeus moniin muihin keskuksiin. Monet nuoret saapuvatkin Serenaan linja-autolla. Palvelu niin lipunmyynnissä kuin kahvilassa oli ystävällistä, ja asiat toimivat moitteettomasti. Ruokatarjontaan emme tutustuneet, mutta ainakin kahvilatuotteiden valikoima oli aivan riittävä kattamaan lyhyen tauon tarpeet. Koska kotioveltani ajaa Serenaan noin 20 minuutissa, käyn hyvin luultavasti Serenassa muutaman kerran kaudessa myös tulevina vuosina.

Reissumme plussat ja miinukset:

+ rinteiden kunto säästä huolimatta

+ jonottomuus

+ hyvät mahdollisuudet temppuiluun

+ tehokkaat ankkurihissit

+ ravintolapalvelut

+ lyhyt matka kotoa

 

– ajoittainen räntäsade

– vähäiset haasteet rinnelaskijoille

– pysäköintimaksu

 

Ohessa on pieni kuvakokoelma siitä, miltä Serena Skissä näytti lämpimällä hiihtolomaviikolla 2014:

 

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Datsunilla vadelmaveneiden maahan: lapsuuteni Åre

Julkaistu: 14.2.2014

Selatessani Lumipallon hiihtokeskusesittelyjä huomasin Årea käsittelevässä jutussa, että alueelle on rakennettu kolme uutta tuolihissiä. Olin jo pitkään valmistellut pientä kirjoitusta lapsuuteni Åren-matkoista, mutta jutun herättämät muistot unohtumattomista hissimatkoista Åressa vauhdittivat tämän kirjoituksen laatimista. Yritin myös löytää joitain vanhoja valokuvia Åresta. Vanhempieni kätköistä niitä löytyikin mukavasti.

Kuvastoja ja kateellisia kavereita

Kävimme Åressa kolme kertaa: vuosina 1987, 1988 ja 1992. Matkat tehtiin omatoimimatkoina. Matkajärjestelyt olivat tuohon aikaan varsin erilaisia kuin nykyään: varauksia ei suinkaan hoidettu tietokoneella siihen tapaan kuin omatoimimatkailua käsittelevissä jutuissani olen kuvannut, vaan tiedon hankintaan ja varausten tekemiseen käytettiin matkaesitteitä ja puhelinta.

Kaveripiirissäni matkat herättivät välillä ansaittua kateutta. Laskettelumatkat ulkomaille eivät olleet vielä läheskään niin yleisiä kuin nykyisin, joskin myös esimerkiksi seuramatkat Alpeille olivat hyvää vauhtia yleistymässä niin laskettelun suosion kasvun kuin Suomen hyvän taloustilanteen vuoksi. En muista, että olisimme matkoillamme kovin moniin suomalaisiin Åressa törmänneet, vaikka heitä varmasti siellä oli jonkin verran. Lappi oli edelleen ja silloinkin maamme matkailevan laskukansan ykköskohde.

Tyylikkäästi länsiautolla

Ensimmäiset matkat Åreen taitettiin Datsun Bluebirdillä. Kyllä, kyseessä oli oikea Datsun eikä mikään nössö nyky-Nissan. Tietämättömille kerrottakoon myös, että tuohon aikaan Bluebird oli sangen komea kulkuneuvo, aivan toista kuin naapurin sedän Lada. Sukset kulkivat kätevästi suksipusseissa auton kattotelineellä. Joillakuilla oli jo suksiboksejakin, joskin niistä kirjoitettiin mediassa usein hieman halventavaan sävyyn. Suksiboksit tuntuivat osaltaan symbolisoivan meneillään olleen nousukauden suurinta mädännäisyyttä: juppien turhia kotkotuksia.

Laivat rautaisia, veneet vadelmaisia

Laivamatka sinänsä ei juuri eronnut nykyisestä. Silloinkin lapsen oli kovin hauskaa syödä rajattomasti jälkiruokaa buffetpöydässä ja aamulla käytävillä haisivat oksennukset ja vanha viina. Matkan ehdottomiin kohokohtiin kuului myös käynti laivan verottomassa myymälässä. Säästöön keräämilläni viikkorahoilla ostin aina järkyttävän määrän vadelmaveneitä, viinikumeja, toffeeta, Tobleronea ja muuta makeaa matkaevästä.

Automatka Tukholmasta Åreen ei tietenkään ole vuosien varrella pidentynyt eikä lyhentynyt, mutta pikkupojasta se tuntui lähes ikuisuuden mittaiselta, kuten mikä tahansa yli 100 km:n matka lapsesta pahimmillaan tuntuu. Maisemillaan ei Keski-Ruotsi voinut ylpeillä: mielenkiintoista nähtävää alkoi näkyä vasta melko lähellä Årea. Nykyajan viihde-elektroniikkaakaan ei ollut tylsistymisen torjumiseksi tarjolla, vaan viihdyttäjän virkaa hoiti lähinnä Datsunin kasettisoitin. Pitkän ajomatkan jälkeen Åreskutanin näkeminen tuntui hienolta: näkymistä tiesi, että olimme saapuneet aika paljon Espoota eksoottisempaan paikkaan.

Unohtumattomia maisemia. Ulkomailla ollaan!

Kanava taivaasta

Kahtena talvena majoituimme Belwobyn-nimisessä paikassa, joka edelleen näyttää olevan hyvissä voimissa. Sijainniltaan Belwobyn oli erinomainen. Miltei suoraan ovelta saattoi lähteä laskemaan alas Slalombacken-rinnettä kabiinin ja tuolihissien ala-asemille. Myös päivän päätteeksi oli mukavaa suhauttaa suoraan takaisin majapaikkaan.

Vielä majoituksen sijaintia tärkeämmältä kuitenkin tuntui television tarjonta. Kotona eläkeläisvoittoisessa taloyhtiössämme oli turha edes haaveilla sellaisen ylellisyyden kuin satelliittiantennin olemassaolosta. Åressa taas näkyivät kaikki mahdolliset tuon ajan satelliittikanavat. Erityisesti mieleeni on jäänyt Sky Channel -niminen kanava. Ohjelmien sisällöstä en vieraan kielen vuoksi kauheasti ymmärtänyt, mutta pelkkiin Ylen kanaviin kotona tottuneena ulkomaisissa kanavissa oli suorastaan tarunomaista hohtoa.

Luonnollisia poistumisia

Åressa pääsin matkustamaan elämäni ensimmäistä kertaa myös kabiinilla ja tuolihisseillä. Näistä varsinkin tuolihississä istuminen tuntui Suomen ankkuri- ja sompahissien jälkeen upealta. Tunnelmaa ei juuri heikentänyt edes se, että suurin osa tuolihisseistä oli kahden hengen hissejä, joissa oli puiset penkit ja joiden vauhtikaan ei päätä huimannut. Pääasia oli, että hississä sai matkustaa istuallaan ja olla korkealla. Oman hienon lisävärinsä toi hisseistä poistuminen, joka ei ollut aina ihan yhtä helppoa kuin nykyisin, koska poistumispaikka oli joissakin tuolihisseissä varsin lyhyt. Isoveljeni varoittelikin minua leikkisästi ”häpeäkierroksista”, joille hissistä poistumisessa epäonnistuneet joutuvat. En suurin surminkaan halunnut joutua matkustamaan tuolihissillä samalla kertaa myös alaspäin, joten pyrin sitä kaikin keinoin välttämään. Samaan ajatukseen olivat ilmeisesti päätyneet monet muutkin, sillä näimme useita varsin mielenkiintoisen näköisiä hissistä poistumisia.

Tarkkuutta vaativa hissisuoritus

Valikoimaa kuin karkkikaupassa

Rinnetarjonnaltaan Åre oli jo tuolloin todella mittava. Laskettavaa riitti helposti viikoksi, emmekä kaikissa rinteissä edes käyneet. Parhaiten mieleen jäivät Rödkullenin alueen mukavat punaiset rinteet pitkine ankkurihisseineen, puurajan yläpuolella olevan tuolihissin, Tusenmetersliftenin, ympärillä olevat rinteet, suojaisa Björnenin alue, muutamat todella tiukat kisarinteet ja yli 5 km:n pituinen Långsvängen. Hisseistä tuolloin modernein oli hieno 4 hengen tuolihissi Olympialiften, joka hidasti lähtöpaikalla eikä jysähtänyt kivuliaasti pikkupojan ahteriin toisin kuin vanhemmat virkaveljensä. Sittemmin Olympialiften on korvattu vielä hienommalla tekeleellä kuten muutamat muutkin Åren vanhat tuolihissit.

Kirjoittajan tyylinäyte vuodelta 1987

Hytinää ja kultaisia muistoja

Koska matkustimme Åreen aina keskitalvella, myös kylmyys tuli hyvin tutuksi. Pakkanen oli usein kova, eikä tuulikaan ollut puurajan yläpuolella aina tyynimmästä päästä. Usein tuntui, ettei mikään määrä vaatteita riittänyt pitämään koko ruumista lämpimänä. Kerrospukeutuminen kun tuolloin tarkoitti vielä sitä, että ylle puettiin mahdollisimman monta kerrosta lämmittäviä vaatteita, kuten aikaisemmassa jutussani tyttäreni uudesta laskettelutakista kerroin.

Uusien tuolihissien rakentaminen Åreen on varmasti tullut tarpeeseen. Ainakin muistan, että Åren harvoja varjopuolia olivat pullonkaulakohtiin syntyneet ikävät hissijonot, joissa seistessä sai välillä hytistä pitkään. Tämä tieto tosin on hyvin pitkän ajan takaa. Ennen pitkää tarkoituksenani on palata Åreen katsomaan, ovatko Alppien ruotsalaisen haastajan rinteet vielä yhtä hienoja kuin kultaisissa muistoissani.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Tyyppejä rinteessä

Julkaistu: 10.2.2014

Kirjoitettuani blogiini yli parikymmentä juttua huomasin, että olen käsitellyt paljon muun muassa rinnetyyppejä. Paljon vähemmän huomiota ovat saaneet rinteiden käyttäjät eli tyypit rinteessä. Tämä kirjoitus kertoo heistä.

Kerron neljä kuvitteellista esimerkkiä tyypeistä, joiden kaltaisia olen vuosien varrella nähnyt ja kuullut maamme rinteissä usein. Lista ei ole mitenkään kattava, vaan siihen on valikoitunut lähinnä tyyppejä, jotka jonkin ominaisuutensa puolesta erottuvat laskukansan joskus kovin harmaasta joukosta selvästi. Ehkä joskus vielä laajennan tätä listaa monilla muilla tyypeillä, jotka ansaitsisivat tulla mainituksi.

Laskettelijat, lumilautailijat ja muut rinnehuvien harrastajat ovat siitä mukavaa joukkoa, että heidän kanssaan on yleensä helppo tulla juttuun. Rinteissä olijoita myös yhdistää ainakin yksi asia – laskeminen –, joten tilanne on hieman samanlainen kuin junamatka: monien tuntemattomienkin kanssa tulee usein vaihdettua ainakin muutama sana. Samalla tulee väkisinkin kuulleeksi monenlaisia tarinoita. Haluan korostaa, että vaikka kuvailemieni tyyppien kaikki ominaisuudet eivät ole kovin myönteisiä, kyse on tyypeistä, joiden kanssa on lähes poikkeuksetta ollut mukava vaihtaa ajatuksia ja joita ilman maamme rinteet olisivat paljon tylsempiä.

Mutta annettakoon tyyppien puhua puolestaan. Hyvät lukijat, tässä he ovat: Makkonen, Onni-Mikael, Tuula ja Jennan faija.

 

1. Makkonen

Kuka?

Keski-iän korvilla kärvistelevä Makkonen on arkielämässään varsin tavallinen suomalainen mies. Laskettelun harrastajana Makkonen ei ole kovin aktiivinen, mutta se ei ainakaan häntä itseään haittaa. Makkosen selvimmät tuntomerkit ovat humalatila ja kova ääni. Humalansa vuoksi Makkonen saattaisi olla vaaraksi muille laskijoille, mutta onneksi hän yleensä kaatuu ennen kuin ehtii saavuttaa kovin vaarallista vauhtia. Makkosen tunnistaa usein myös välineistä. Suksissa ja monoissa ei ole moittimista, vaan alennusmyynnistä mukaan ovat tarttuneet vähintään erittäin kokeneille laskijoille tarkoitetut laadukkaat välineet. ”Ei tässä mitään aloittelijoita olla, ***kele!”

Leppoisana seuramiehenä Makkonen ei yleensä lähde rinteeseen yksin, vaan mukaan tulee tietysti pari kaveria, kuten Repa ja Stögö. Iltapäivään mennessä käy tosin helposti niin, että Repa on joutunut lähimpään yliopistosairaalaan paikattavaksi (väistettyään ”aloittelijaa” ja syöksyttyään sen vuoksi kuusikkoon) ja Stögö on katsonut parhaaksi mennä rinneravintolaan helpottamaan edellisen illan juhlinnasta aiheutunutta heikkoa oloaan. Niinpä Makkonen joutuu laskemaan loppupäivän yksin. Onneksi uutta seuraa löytyy hissijonosta. Naapurihissinkin jonottajat saavat kuulla Makkosen monista seikkailuista: ”… ja ollaan käyty vähän isommissakin mestoissa… Kerran kun oltiin Saant Anttonissa Kreisi Kangaruussa…”

Missä?

Loma-aikoina Makkosten esiintyvyys kasvaa, mutta toisinaan heitä voi kohdata muulloinkin, varsinkin viikonloppuisin. Ainoita paikkoja, joissa Makkosia ei näe juuri koskaan, ovat pienet lähikeskukset. ”Ei oo haasteita meikäläiselle”, toteavat Makkoset ja suuntaavat suurempiin mäkiin. Myös vähäiset anniskeluoikeudet tai jopa niiden puute ovat myrkkyä Makkosille. Keskisuuret ja suuret keskukset taas ovat huomioineet Makkosten vaatimukset siinä määrin paremmin, että mahdollisuus kohdata saman päivän aikana jopa useita Makkosia on varsin suuri.

 

 

2. Onni-Mikael

Kuka?

Lahjakas juniori Onni-Mikael on rinteessä päivittäin, mitä on vaikea olla huomaamatta.  Pikkupoikien ikiaikaiset vietit ilmenevät Onni-Mikaelissa vahvasti muun muassa kavereiden tönimisenä hissijonossa, juuri hissiin nousemassa olevien, hieman nuorempien seuratovereiden siteiden avaamisena ja muuna, onneksi varsin harmittomana häiriökäyttäytymisenä. Parhaiten Onni-Mikaelin kuitenkin tunnistaa parin minuutin välein hissijonosta kantautuvasta huudosta: ”Oskarii…, Oskariii…, venaa… venaa mua ylhäällä, venaa, hei!” Sama toistuu eri hissinousujen yhteydessä ainakin kaksikymmentä kertaa. Rinteen muut käyttäjät epäilemättä välillä ihmettelevät, miksei Oskari millään opi venaamaan omatoimisesti tai miksi hänen aina pitäisi venata.

Missä?

Varmimmin Onni-Mikaeleita kohtaa keskuksissa, joissa on seuratoimintaa. Pienintä esiintyvyys on syrjäisissä keskuksissa, koska Onni-Mikaelit tarvitsevat vanhemmiltaan autokyydin keskukseen. Loma-aikoihin Onni-Mikaelit kuitenkin levittyvät ympäri Suomen ja jopa Euroopan, varsinkin lomailijoiden suosimiin kohteisiin.

 

 

3. Tuula

Kuka?

Uudenvuodenlupauksen tehnyt, uudesta urheilullisesta elämäntavasta haaveileva Tuula on lukenut lehdistä, että laskettelu on mukavaa ja kuntoa kohentavaa ajanvietettä. Jostain syystä Tuula vain ei ole koskaan oikein tuntenut laskemisen riemua. Hän kuitenkin haluaa antaa laskettelulle vielä mahdollisuuden. Innostuksen lisäämiseksi Tuula hankkii uusimman muodin mukaisen tyylikkään laskettelutakin, jottei hän erottuisi olemuksellaan muista laskijoista ainakaan kielteisesti. Välineillä Tuula ei sen sijaan halua leveillä. Kahdeksan vuotta sitten hankitut, lämmittämättömässä ulkovarastossa kesänsä ja talvensa viettäneet välineet saavat kelvata. ”Ei viitti hifistellä”, Tuula taustoittaa valintaansa.

Rinteeseen Tuula suuntaa joko perheensä tai ystävättäriensä kanssa. Odotukset laskemista kohtaan ovat suuret, mutta ensimmäiset pettymykset tulevat jo ensimmäisillä laskuilla. Laskeminen ei jostain syystä tunnu läheskään niin helpolta kuin Tuula muisti, mihin vaikuttavat osaltaan pitkä laskutauko ja se, että esimerkiksi sellaiset hifistelyt kuin suksien kanttien teroitus ovat jääneet tekemättä. Harmistustaan Tuula purkaa syyttämällä kaikkea ympärillään olevaa, kuten rinteen ruuhkaisuutta, vääränlaista rinneprofiilia, ”tyhmästi laskevia” muita rinteen käyttäjiä, liian kylmää tai lämmintä säätä ja ”hankalaa ja vaarallista” hiihtohissiä. Vikoja on lukemattomia, mutta yksikään niistä ei ole Tuulassa itsessään, minkä saavat huomata niin Tuulan seurueeseen kuuluvat kuin hissijonossa hänen lähettyvilleen joutuvat.

Epäonnistunutta laskupäivää saattaisi helpottaa käynti rinneravintolassa. Kaikkeen pettynyt Tuula ei kuitenkaan halua siellä käydä. Mahdolliset ryöstöhinnat sapettavat Tuulaa, ja serkun työkaverin siskokin oli saanut Lapissa tonnikalasalaatista salmonellan. Parempi siis ajaa kotiin. Kotikoneella Tuula kirjoittaa suositulle keskustelupalstalle kipakan arvostelun, jossa hän nimimerkillä ”Ei enää koskaan!” haukkuu kovin sanoin surkean keskuksen, joka pilasi hänen päivänsä.

Missä?

Tuulat kansoittavat rinteitä etenkin tammikuussa. Jo helmikuussa Tuulia on huomattavasti vähemmän, koska uudenvuodenlupaukset ovat tuolloin pitkälti unohtuneet. Tuulat suosivat keskisuuria keskuksia, jonne ei ole kovin pitkä matka. Parhaimmillaan niissä saattaa kohdata jopa monen Tuulan ryhmiä. Suurissa keskuksissa Tuulat ovat harvinaisempia, koska niihin matkustaminen maksaa eivätkä Tuulat ”haluu laittaa sellaseen rahaa”.

 

 

4. Jennan faija

Kuka?

Ensiaskeleitaan lasketteluharrastuksessaan ottava Jenna on tuttu näky kaikkialla, missä laskettelua harrastetaan. Vielä näkyvämpi hahmo on kuitenkin Jennan faija: Jennan autonkuljettaja, harrastuksen mahdollistaja, apuopettaja, henkinen tuki ja toisinaan myös häiriötekijä. Jennan faija on miltei poikkeuksetta itsekin laskettelun harrastaja, mutta Jennan myötä hänen harrastamisensa on saanut aivan uusia muotoja.

Ilman Jennaa hänen faijaansa ei juuri rinteessä erottaisi, mutta Jenna saa hänet näkymään ja kuulumaan. Näkyvimmillään Jennan faija on hissijonossa, jossa hän raivaa tilaa Jennalle. Toiminnallaan faija haluaa varmistaa, ettei kukaan vahingossa töni Jennaa ja että Jenna saa varmasti riittävästi aikaa hissin käyttöön valmistautumiseen. Muut hissin käyttäjät ja jonottajat olisivat toki asian yleensä muutenkin tajunneet, mutta sitä Jennan faija ei velvollisuudentunteen puuskissaan aina osaa ottaa huomioon. Jennan faijan mieleen ei myöskään aina juolahda, että hänen lisäkseen kaikki muutkin yhtä lailla toivovat, että Jennan hissimatka sujuisi turvallisesti ja ilman kaatumisia, jotka vaativat hissin pysäyttämistä ja faijan välitöntä apua.

Rinteen puolella Jennan faijan päätehtävänä on toki myös varmistaa Jennan turvallisuus. Tarpeiden ja muuttuvien tilanteiden mukaan faija laskee Jennan edellä, sivulla tai takana huolehtien siitä, että muut rinteen käyttäjät ymmärtävät olla laskematta liian läheltä Jennaa. Mahdolliset tunkeilijat faija pyrkii häätämään jäätävällä katseella. Muissa tilanteissa Jennan faija on kuitenkin yleensä sangen leppoisa hahmo.

Missä?

Jennojen faijat ovat yksi pysyvimmistä laskettelukeskusten asiakaskunnista, ja heitä voi kohdata lähes missä vain ja milloin vain. Niin lähikeskukset, suuremmat keskukset kuin ulkomaatkin kelpaavat Jennojen faijoille, koska he haluavat opettaa Jennoilleen, että laskettelu on mukavaa, harrastipa sitä missä tahansa. Eniten heitä kuitenkin on helpoissa, sompahisseillä varustetuissa rinteissä. Niiden ala-asemilla voi yhdellä silmäyksellä nähdä jopa kymmeniä Jennoja faijoineen.

 

Kenties myös juuri tässä kuvassa ovat niin Makkonen, Onni-Mikael, Tuula kuin Jennan faijakin.

 

Uskallatko tunnustaa löytäneesi kuvailemistani tyypeistä omia piirteitäsi? Minä ainakin olen hieman Jennan faijan kaltainen.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

 

 

Kotiin Ukkohallasta: lopputunnelmia ja porojen viime hetken visiitti*

Julkaistu: 01.2.2014

Hetken näytti jo siltä, että vierailumme Ukkohallassa kestäisi suunniteltua pidempään. Kovien pakkasten vuoksi automme oli kylmentynyt siinä määrin, että jouduimme lämmittämään sen moottoria useita tunteja, ennen kuin virta-avainta kääntämällä tapahtui haluttuja asioita ja kotimatka pääsi alkamaan. Ehdimme jo jopa varautua siihen, että olisimme viettäneet Ukkohallassa yhden ylimääräisen yön. Ukkohallan henkilökunta osoitti asiassa kiitettävää joustamista ja lupasi meille tarpeen mukaan vielä yhden veloituksettoman yöpymisen. Siihen ei kuitenkaan onneksi ollut tarvetta, mutta tarjouksesta jäi hyvä mieli.

Poroja viime hetkellä

Edellisessä kirjoituksessani kerroin, ettemme nähneet Ukkohallassa poroja muualla kuin keitossa. Asia kuitenkin korjaantui kotimatkalla. Jo muutaman kilometrin ajon jälkeen näimme poroja: niitä päivysti tien laidassa jopa kaksin kappalein. Tutustuminen alueen porotalouteen tuli siten myös täytetyksi. Loppumatkalla eläinhavainnot jäivät vähemmälle, mikä autoillessa on usein jopa suotavaa. Muutoin matka sujui leppoisasti ja hyvän ajokelin ansiosta huomattavasti nopeammin kuin tulomatka. Pysähdyimme matkan aikana taas kolme kertaa, mutta tällä kertaa vain lyhyesti. Matkan kokonaisajaksi tuli siten alle 8 tuntia.

Pientä, mutta siistiä ja toimivaa

Loppuvaikutelmaksemme jäi, että alueena Ukkohalla on kompakti kokonaisuus, jossa kaikki on lähellä. Vierailun aikana ei välttämättä tarvitse olla käytettävissä autoa, koska palvelut ovat kävelymatkan päässä, mikä varmasti on suureksi eduksi esimerkiksi lapsiperheille ja liikuntarajoitteisille. Yleisilmeeltään alue on myös laadukas, varmasti osittain myös monien rakennusten uutuuden vuoksi. Niin huoneistoissa kuin muissakaan tiloissa ei näkynyt mitään vanhaan tai repsottavaan viittaavaakaan. Ainoa varsinainen iso puute on se, ettei Ukkohallassa ole omaa ruokakauppaa vaan ruokaostoksien tekemiseksi on ajettava Hyrynsalmelle.

Rakennukset olivat hyväkuntoisia ja siistejä.

Kekseliäisyyttä ja uudisrakentamista

Mielestäni Ukkohalla sopii mainiosti lomakohteeksi myös Etelä-Suomesta tuleville. Matka ei ole lainkaan mahdottoman pitkä, vaan esimerkiksi  pitkän viikonlopun mittaiselle vierailulle Ukkohallaan ajomatka on ihan sopiva. Toki Ukkohallassa varmasti viihtyy pidemmänkin aikaa, varsinkin silloin, kun kaikki rinteet ovat avoinna tai tarkoituksena on osallistua erilaisiin oheistapahtumiin. Myös lapset ja nuoret on huomioitu mukavasti niin rinteissä kuin esimerkiksi Saunamaailmassa, joten myöskään perhelomalla kukaan perheenjäsen tuskin jää tekemistä vaille. Lisää tekemistä Ukkohallaan tuo myös pian valmistuva keilahalli, jonka palveluista emme valitettavasti vielä päässeet nauttimaan. Seuraavalla kerralla keilauskin on varmasti ohjelmassa.

Kekseliäitä ratkaisuja: kävelysilta ja talvisia jalkapallokenttiä

Yrittämisen puutteesta Ukkohallaa ei käy syyttäminen, mistä kertovat lukuisat kekseliäät oheistapahtumat ja myös majoituskapasiteetin runsas lisääminen. Talviaikaan päähuomio on toki laskettelussa, mutta jo maisemiensa ja ympäristönsä puolesta Ukkohalla on varmasti kiinnostava paikka myös kesällä. Esimerkiksi kaapelivesihiihtorataa tulin monta kertaa katselleeksi asuntomme ikkunasta. Hetkittäin jopa toivoin, että olisi kesä ja pääsisin kyseistä vesiurheiluhärveliä kokeilemaan. Myös vaellus hienoissa vaaramaisemissa olisi varmasti mielenkiintoista.

Kiitos niille, joille se kuuluu

Elämämme ensimmäinen Kainuun-reissu oli meille hieno kokemus, mistä on kiittäminen niin Ukkohallaa kuin Lumipalloa, jotka mahdollistivat meille tämän mukavan ylimääräisen talviloman! Haluamme myös kiittää kaikkia Ukkohallan työntekijöitä, joiden kanssa olimme tekemisissä. Rento ja välitön ilmapiirini välittyi hyvänä ja ystävällisenä palveluna, ja kaikki toimi toiveidemme mukaisesti. Varmasti vielä palaamme Ukkohallaan, joko kesällä tai talvella.

Ohessa vielä hieman tunnelmapaloja reissultamme:

– Niko

 

*Kirjoittaja perheineen sai majoituksen, hissiliput yms. veloituksetta osana Ukkohallan markkinointikampanjaa.

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

 

Tunnelmia Ukkohallasta: laskureittejä kainuulaisittain, löylyjä uralilaisittain*

Julkaistu: 30.1.2014

Toinen laskupäivämme alkoi yhtä upeiden säiden merkeissä kuin ensimmäinen päättyi. Pakkanen oli ehkä jopa hieman kiristynyt, mutta taivas oli edelleen pilvetön ja aurinko paistoi kauniisti tykkylumisten puiden yläpuolelta. Edellisen päivän kokemustemme pohjalta osasimme toki pukeutua riittävän monin lämmittävin kerroksin ja varsinkin suojata kasvojamme pakkasviimalta. Tunnelma oli muutenkin korkealla, kiitos edellisen päivän mukavien laskujen.

Mäkeen hymyssä suin

Opetusta ja offaria

Perheemme aikuisista kauniimpi oli varannut itselleen hiihtokoulusta yksityistunnin klo 12:ksi, joten laskupäivä alkoi osalla ryhmästämme oppivaisissa merkeissä. Tekniikan hienosäätö ei ole koskaan pahasta kokeneillekaan laskijoille, saati vähemmän laskeneille, ja vaimo kiittelikin saaneensa hyviä neuvoja tulevia laskuja varten. Opetusolot eivät myöskään olleet oppimista haittaavia, vaan rinteiden kunto oli yhtä loistava kuin edellisenä päivänä.

Itse intouduin käväisemään vielä toistaiseksi suljettuna olleita rinteitä tutkimassa. Rinnekartan vasemmassa laidassa olevat rinteet odottivat vielä lopullista kunnostusta, ja niille tarkoitettu hissikin oli vielä kiinni. Mutta mitäpä siitä! Vain osittain kunnostettuja rinteitä ja niiden laitoja oli hauska kokeilla aivan yksinään, ja suljetun hissin ala-asemalta oli tietä pitkin vain lyhyehkö kävelymatka lähimmälle avoinna olleelle hissille.

Laajoin kaarroksin ruuhkattomassa mäessä

Poroja ja iltamäkiä

Lounaan söimme jälleen ravintola Saagassa. Tarjolla oli täyteläistä poro-sienikeittoa, joka oli sekä maukasta että täyttävää. Toisin kuin edellisenä viikonloppuna paikalla vierailleet bloggaajakollegat me emme siis nähneet poroja muualla kuin keitossa.

Ruoasta ja sisätiloissa oleskelusta lämminneinä oli mukava jatkaa laskupäivää vielä pari tuntia. Väkeä rinteissä ei edelleenkään ollut nimeksikään, joten laajojakin kaarroksia saattoi tehdä huoletta. Vain poskipäitä pureskellut pakkanen vaati pitämään toisinaan lämmittely- ja lepotaukoja.

Laskeminen oli sen verran mukavaa, että kävimme vaimon kanssa päiväsaunan jälkeen vuorotellen vielä iltamäessä. Lamppujen valossa kylpeneet rinteet olivat mukavaa vastapainoa päivän auringonpaisteisille rinteille ja antoivat hyvän pohjan Saunamaailmassa käynnille.

Saunoja säästelemättä

Kylmä sää ja runsas ulkoilu saivat aikaan sellaiset saunomishalut, että lämmitimme huoneistomme oman saunan kumpanakin päivänä kahdesti. Sekään ei tosin vielä riittänyt, joten apuun tarvittiin myös Ukkohallan yleisiä palveluita. Saunamaailma Hallan Saaga tarjosi tähän sopivan mahdollisuuden. Tarkoituksenamme oli tutustua kaikkiin käytettävissä olleisiin saunoihin, ja ainoastaan ulkosauna jäi meiltä käymättä. Vaihtoehtojen vähyys ei kuulunut Saunamaailman puutteisiin: sisätiloissa tarjolla olivat suomalainen ja karjalainen sauna, venäläinen höyrybanja, infrapunasauna ja Uralin luolasauna. Näistä viimeisin oli koko perheemme suosikki. Tunnelmallinen, näköalaikkunallinen sauna oli hieno paikka rentouttaa niin lihaksia kuin mieltä. Saunojen lisäksi Saunamaailmassa olivat valittavina pore- ja vesihieronta-allas sekä pieni lastenallas. Kaikkia niitäkin toki kokeilimme.

Umpihankea ja uusia mökkejä

Iltapäivällä ehdin tehdä myös pienen kävelylenkin. Tarkoituksenani oli käydä katsomassa tulevien WinterHome-lomakotimessujen aluetta ja muutenkin vilkaista, miltä Ukkohalla näyttää järven toiselta puolelta. Pientä Syväjärveä ei suinkaan tarvitse kiertää vaan sen voi ylittää hauskaa kävelysiltaa pitkin. Sillan kupeessa Ukkohallan puolella on muun muassa pieni ulkosauna ja kaapelivesihiihtoradan välinevuokraamo. Siltaa kävellessäni saatoin myös etäältä tutustua tulevien Umpihankifutiksen MM-kisojen kenttiin, jotka järven jäällä valmiina odottivat tulevia kamppailuja.

Kunnon mies?

Messualueelta avautuu hieno näkymä laskettelurinteiden puolelle, eikä alueen sijainnissa ole muutenkaan moittimista: matka rinteille on niin siltaa kuin tietäkin pitkin lyhyt. Sekä uudet että hieman vanhemmat rakennukset näyttivät hienoilta ja kieltämättä herättivät hankkimisen himoa. Hiihtolomaviikolla 15.2.–8.3. järjestettävillä messuilla vierailijoilla on mahdollisuus tutustua myös uusiin tontteihin, jos aivan oman uuden lomakodin rakentaminen kiinnostaa. Messujen aikaan Ukkohallassa on lisäksi tarjolla paljon muuta toimintaa ja tietenkin laskettelua, joten vierailijoilla on hyvä tilaisuus monenlaiseen mukavaan ajanviettoon.

Hienoja näkymiä messualueen suuntaan

Seuraavassa kirjoituksessa on vielä luvassa tarinaa kotimatkastamme ja muista Ukkohallan-käynnillä heränneistä ajatuksista.

– Niko

*Kirjoittaja perheineen sai majoituksen, hissiliput yms. veloituksetta osana Ukkohallan markkinointikampanjaa.

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Lumipesu Blogilistalla: http://www.blogilista.fi/blogi/lumipesu-asiallisen-asiattomia-tarinoita-kauniaisten-ja-kaunerta/114201

Kauden laskupäivät:

– Kauniainen 6

– Talma: 4

– Ukkohalla 2

– Ukko-Koli 1

– Messilä 1

– Serena 1

 

 

Ukkohallan pakkasia ja postikorttimaisemia*

Julkaistu: 29.1.2014

Vaihtelevan pituisten mutta sikeiden unien jälkeen oli mukava katsoa ensimmäistä kertaa ulos. Saapumisiltanamme ympäristöstä oli ollut pilkkopimeässä vaikea nähdä juuri mitään. Aamun valjettua sen sijaan näki hyvin, miltä ympärillä näytti, ja mainioltahan siellä näytti! Vieressä siintävän järven yli katsellen oli mukava nauttia rauhassa aamiainen rinteiden avautumista odotellessa.

Pakkanen oli aamusta lähtien melko napakka, mutta upea auringonpaiste teki maisemista todella postikorttimaiset. Ei liene liioittelevaa sanoa, ettei kauniimpaa säätä olisi voinut edes toivoa. Edellisen päivän ja yön aikana satanut höyhenenkevyt lumi ei myöskään heikentänyt kokonaiskuvaa. Hauska yksityiskohta oli, että majapaikastamme saattoi lasketella välinevuokraamolle loivaa lähes korkkaamatonta puuteririnnettä – autotien reunaa.

Huippu, muttei ruuhkahuippu

Hissiliput odottivat meitä valmiina välinevuokraamossa, jonka jonottomuudesta saattoi jo hyvin päätellä, ettei rinteissäkään olisi ruuhkaa. Havainto osoittautuikin oikeaksi: kun lähdimme ensimmäiselle hissimatkalle, olimme koko ala-aseman ainoat ihmiset. Hissit olivat tavallisia nopeita ankkurihissejä, joilla pääsi mukavan nopeasti ylös hyvin hoidettua nousulatua. Täytyy tosin todeta, että ankkurihissi on ikävin hissityyppi, jos käyttää hissiä yhdessä lapsen kanssa: jo pituusero aiheuttaa sen, etteivät molemmat matkustajat mitenkään voi olla täysin luonnollisessa asennossa. Onneksi käytettävissä oli myös sompahissi.

Taivas oli sangen sininen.

Yläasemalta avautui todella upea näkymä ympäröivään vaaramaisemaan. Syvänsinisen taivaan ja auringonpaisteen tuomaa nautintoa häiritsi vain viima, joka sai pakkasen tuntumaan todella purevalta. Hieman lämpimämmällä säällä maisemia varmasti jaksaa ihailla kauan ja hartaasti.

Carvingia ja kauhakuormureita

Heti ensimmäisellä laskulla kävi ilmi, että rinteet olivat todella huippukunnossa. Juuri satanut tuore lumi, lumikissan työn jälki ja vähäinen laskijamäärä takasivat sen, ettei rinteiden kunnosta olisi tahtomallakaan voinut löytää mitään moittimista. Voin valehtelematta sanoa, etten ole koskaan elämässäni laskenut yhtä hyväkuntoisia hoidettuja rinteitä. Kaiken lisäksi rinteiden kunto säilyi koko ajan yhtä hyvänä, koska laskijoita oli paikalla niin vähän. Jokaisella laskulla oli jopa helppo tunnistaa omat edellisen laskun suksenjäljet. Toisinaan tuntui, että rinne olisi ollut varattuna perheemme yksityiskäyttöön.

Maisemissa ei ollut moittimista, katsoipa mihin ilmansuuntaan hyvänsä.

Profiilinsa puolesta rinteet sopivat erinomaisesti vauhdikkaaseen carvingiin, jota pidän kaikkein nautinnollisimpana laskutapana.  Lapsille ja aloittelijoille rinteet olisivat olleet myös parhaimmillaan, nimenomaan hyvän kuntonsa ansiosta. Ainakin oman kokemukseni mukaan lapsille suurinta myrkkyä rinteessä ei suinkaan ole jyrkkyys vaan jää ja kumpareet – eikä sellaisista ollut tietoakaan.

Osa rinteistä ja hisseistä oli edelleen suljettuina. Ukkohallan kotisivujen ja kantautuneiden äänien perusteella töitä niiden aukaisemiseksi tosin parhaillaan tehtiin tiiviisti. Avoimina olleissa rinteissä oli kuitenkin aivan riittävästi laskettavaa niiksi muutamiksi tunneiksi, jotka yhdessä vietimme ulkona pakkasta uhmaten.

Luotettavat perusarvot

Korkeuseroa Ukkohallan rinteillä on parhaimmillaan mukavat 170 metriä. Lapin kohteiden mittoihin ne eivät siten yllä, mutta toisaalta meille Etelä-Suomen huomattavasti pienempiin mäkiin tottuneille Ukkohallan rinteet tarjosivat mukavasti pituutta. Ukkohallan koko rinnetarjontaa en mainituista syistä pysty tässä arvioimaan, mutta avoinna olleita rinteitä pidin hyvinä ja mielenkiintoisina. Rinteet olivat myös sikäli yleispäteviä, että niillä oli tarjottavaa niin lapsille kuin kokeneemmille aikuisillekin. Lapsiperhekohteeksi Ukkohalla sopii saamieni kokemuksien mukaan hyvin etenkin siksi, että perustaidot hankkinut lapsi pystyy hyvin tulemaan mukaan myös isoihin rinteisiin eikä vain tahkoamaan jotakin lyhyttä lastenrinnettä. Kaikissa hiihtokeskuksissa tilanne ei valitettavasti ole yhtä onnellinen.

Rinteet sopivat monentasoisille ja -ikäisille.

… parempi mieli

Muutaman tunnin laskemisen jälkeen kävi ilmi, että reilun pituiselle tauolle alkoi olla tarvetta. Havainto perustui tyttären kiukuttelutiheyden huomattavaa kasvuun, joka on vanhemmille selvä signaali. On tosin myönnettävä, ettei reilu pakkanen tuulineen tarjonnut helppoja laskuoloja aikuisillekaan, saati esikouluikäiselle. Helpotusta asiaintilaan tarjosi ankkurihissien ala-aseman kupeessa, Ukkohallan ”ydinkeskustassa” sijaitseva Saagan ravintolamaailma.

Ravintola ei jonojensa puolesta juuri muistuttanut Mannerheimintien uutta Burger Kingiä: muita asiakkaita oli lisäksemme vain muutamia. Lounaaksi oli tarjolla italialaistyyppistä keittoa, jonka nimeä en valitettavasti muistanut kysyä. Saattaa olla, että nälkäisenä ja palelevana pienet kivetkin olisivat maistuneet hyviltä, mutta keitto oli todella herkullista. Kun on muutamilla edellisillä kerroilla joutunut syömään hiihtokeskusten perinteisiä hampurilaisia ja muita kana- yms. katastrofikoreja, oikean kunnollisen ja maukkaan ruoan saaminen oli hyvin myönteinen yllätys. Palvelukin oli hyvin ystävällistä ja huomaavaista, joten odotuksemme seuraavaa ruokailua kohtaan nousivat korkealle. Ruoan päälle nautimme pakkasen torjumiseksi vielä kahvit ja kuumat kaakaot.

Kuuma juotava sai suupielet kääntymään taas ylöspäin.

Vaaseja vaativillekin

Lounaan voimalla jatkoimme laskemista pari tuntia. Rinteet olivat edelleen loistavassa kunnossa, mutta pakkanen alkoi tuntua entistäkin purevammalta. Lämpimät sisätilat alkoivat siis houkutella yhä enemmän, joten lähdimme kohti majapaikkaamme saunaa lämmittämään. Majoituimme Ukkohallassa Chalet-huoneistossa, aivan palveluiden äärellä: huoneistosta oli muun muassa yhteys suoraan kuntosalille ja Saunamaailmaan, mikä oli mukava yllätys.

Huoneisto oli siisti ja moderni, ja siellä oli kaikki tarvittavat kodinkoneet jne. Esimerkiksi Itävallan majapaikkoihin tottuneena kaikki vaikutti kovin siistiltä ja uudelta. Vaativatkin asiakkaat epäilemättä ovat tyytyväisiä tämän tasoiseen majoitukseen. Huoneistosta oli näkymä vieressä sijaitsevalle järvelle ja sen takana siintävälle loma-asuntoalueelle.

Erityishuomion ansaitsevat huoneiston astiat. Täällä ei ollut pelkoa korvattomista kahvimukeista tai eriparisista, marketin halvimmista lautasista. Kaikki astiat olivat Iittalan valmistamia, ja juhlintahaluisille oli tarjolla muun muassa kuusi samppanja- ja kuusi konjakkilasia. Tyylikästä, sanoisin. Myös Aalto-maljakot yms. antoivat huoneistolle tyylikkään loppusilauksen. Tällaisilla pienillä asioilla on ainakin itselleni suuri merkitys, koska ne auttavat erottumaan myönteisessä mielessä. Parinkymmenen vuoden päästä laskettelureissuja muistellessa on helppo muistaa: ”Se oli se paikka, jossa oli Aalto-maljakoita…”

Ei mikään halpahallin kippo

Palaan huomenna asiaan muun muassa Saunamaailman tiimoilta. Nyt kutsuvat alamäet!

– Niko

*Kirjoittaja perheineen sai majoituksen, hissiliput yms. veloituksetta osana Ukkohallan markkinointikampanjaa.

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Lumipesu Blogilistalla: http://www.blogilista.fi/blogi/lumipesu-asiallisen-asiattomia-tarinoita-kauniaisten-ja-kaunerta/114201

Kauden laskupäivät:

– Kauniainen 6

– Talma: 4

– Ukkohalla 1

– Ukko-Koli 1

– Messilä 1

– Serena 1

Perillä Ukkohallassa – vain minuutin myöhässä*

Julkaistu: 28.1.2014

Tarkkojen matkasuunnitelmien teko voi toisinaan johtaa yllättäviin lopputuloksiin. Tällä kertaa apuaan tarjosi Internetistä löytynyt välimatkalaskin. Olin jo hyvissä ajoin katsonut, kuinka kauan Espoosta Ukkohallaan autoileminen vie taukoineen aikaa, ja saanut tulokseksi 8 tuntia 20 minuuttia. Kun käänsimme auton nokan pihatieltä kohti suurempia ajoratoja, kello näytti tasan 14.20. Välimatkalaskimen mukaan saapumisaikamme Ukkohallaan olisi siis ollut 22.40. Joidenkin, ilmeisesti odottamattomien viivytysten vuoksi saavuimme Ukkohallaan kuitenkin vasta kellon näyttäessä 22.41. Laskelma oli joka tapauksessa hämmästyttävän tarkka, kun ajomatkaa oli 656 km!

Leppoisissa lähtötunnelmissa kotipihalla Espoossa

Taakse jäävä lumeton talvi

Suomen toistaiseksi varsin vähälumisesta talvesta ei ollut matkamme aikana tietoakaan: lunta satoi lähes koko matkan, välillä harvakseltaan mutta välillä melko sakeastikin. Ruuhkattomia teitä oli kuitenkin ilo ajaa, varsinkin kun lumiset maisemat herättivät intoa tulevia laskupäiviä kohtaan.

Lyhin tie Espoosta Ukkohallaan kulkee reittiä Espoo–Lahti–Mikkeli–Varkaus–Kuopio–Kajaani–Ukkohalla. Matka Varkauteen asti on meille tuttuakin tutumpi ja siten kaikkein pitkäveteisin osuus. Ennen Varkautta pidimmekin vain yhden lyhyen tauon. Pikaiset kahvit nautimme heinolalaisella huoltoasemalla, joka lienee tuttu paikka lähes kaikille joskus Etelä-Suomen suunnalla autoilleille.

Matkustajan tankkausta Varkaudessa

Pääpysähdyksen teimme Varkaudessa. Suomalaisen, nykyisin lähes joka puolelle Suomea levittäytyneen huoltoasemaketjun palvelupisteissä tankkasimme niin auton kuin matkustajatkin. Dieselin, pizzan, lihapullien ja nauravien nakkien voimalla jätimme Varkauden varkautelaisille ja jatkoimme kohti Kuopiota. En ollut koskaan aikaisemmin ajanut kyseistä tietä, ja yllätys oli positiivinen. Olin ajatellut, että Varkaudesta eteenpäin tiet olisivat valaisemattomia ja melko pieniä, mutta saimmekin pitkän matkaa nauttia leveistä, hyväkuntoisista ja erinomaisesti valaistuista teistä.

 

Barbie, Monster High, Robin ja muut kasvatusalan ammattilaiset

Lasten kanssa matkustettaessa kaikkia reittioppaita, taukopaikkoja jne. tärkeämpää on usein huolehtia siitä, ettei perheen nuorimmisto kyllästy istumiseen jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Näin matkustaminen on miellyttävämpää koko perheelle. Nykyaikana mahdollisuudet autossa viihtymiseen ovat toki valtavan paljon laajemmat kuin takavuosina, jolloin takapenkkiläisten ajanvietettä olivat muun muassa eriväristen talojen ja autojen laskeminen ja riiteleminen, joskin tavallista laadukkaampien autojen varustukseen saattoi kuulua jopa kasettisoitin.

Matkalla Espoosta Ukkohallaan emme siis joutuneet viihdyttämään itseämme laskemalla erivärisiä autoja, mikä olikin helpotus, koska pimeässä autojen värejä ei erottanut eikä vastaantulijoitakaan juuri ollut. Sen sijaan viihdytystä tarjosi viihde-elektroniikka: tablettitietokone, puhelimet ja dvd-soitin. Vaikka kotioloissa rajoitamme tyttäremme ruutuaikaa varsin tiukasti, automatkoilla jätämme kasvatustieteilijöiden eittämättä hyvää tarkoittavat ohjeet huoleti syrjään. Tyttäremme käyttikin ohjettamme ”Pelaa ja katso leffoja niin paljon kuin haluat” tehokkaasti hyödyksi ja havahtui tosimaailmaan kunnollisesti vasta saavuttuamme Ukkohallan pysäköintipaikalle.

Leppoisasti perille

Kun ajaa teitä, jotka eivät ole entuudestaan tuttuja, matka tuntuu usein sujuvan tavallista nopeammin, eikä matkamme Ukkohallaan ollut poikkeus. Vaikka matkan kokonaisaika oli yli 8 tuntia, matka ei tuntunut lainkaan liian pitkältä. Autoreissua Ukkohallaan voi siis hyvin suositella pitkiä automatkoja vierastaville eteläsuomalaisillekin! Ainakin meille sopi hyvin kolmen pysähdyksen taktiikka: tauot vietimme Heinolassa, Varkaudessa ja Kajaanissa. Aikuisporukalla olisi varmaan selvinnyt vähemminkin tauoin.

Mikä onkaan parasta matkan jälkeen?

Asunnon avaimet löytyivät helposti selvin opastein merkitystä postilaatikosta. Koska oli jo myöhä,  aamuvuoron uuvuttama vaimo ja hienosti pitkän matkan jaksanut tytär siirtyivät pian unten maille. Itse en halunnut heti nukkumaan vaan kaipasin paikkaan, joka on pitkän matkan jälkeen lähes paratiisimainen paikka: saunaan. Sellainen onneksi oli asunnossa saatavilla, joten laitoin kiukaan toimittamaan virkaansa ja  siirryin tietokoneen ääreen odottamaan. Yksinäisten rentouttavien löylyjen jälkeen uni pyrki nopeasti bloggaajankin silmään.

Kipeytyneiden lihasten parannuskeskus

Huomenna pääsemme vihdoin mäkeen nauttimaan puuterisista laskuista! Seuraavassa kirjoituksessa onkin luvassa tarinaa alamäistä ja Ukkohallan meille tarjoamasta viihtyisästä huoneistostamme.

– Niko

*Kirjoittaja perheineen sai majoituksen, hissiliput yms. veloituksetta osana Ukkohallan markkinointikampanjaa.

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Lumipesu Blogilistalla: http://www.blogilista.fi/blogi/lumipesu-asiallisen-asiattomia-tarinoita-kauniaisten-ja-kaunerta/114201

Kauden laskupäivät:

– Kauniainen 6

– Talma: 4

– Ukko-Koli 1

– Messilä 1

– Serena 1

 

 

Kestääkö kantti? Huoltokoulutusta Alpine Race Shopissa

Julkaistu: 23.1.2014

Eräänä viime viikon iltana kuulin ääniä, jotka eivät varsinaisesti olleet musiikkia laskettelijan korville. Olin laskemassa Serena Skissä illan viimeistä laskua ja päätin hieman lyhentää kävelymatkaa pysäköintipaikalle. Olin kauempaa katsellut, että jos otan hieman vauhtia, voin mukavasti liu’utella parikymmentä metriä hissin ala-asemalta tasaisen lumisen kentän poikki kohti pysäköintipaikkaa. Kun ryhdyin toteuttamaan suunnitelmaani, paljastui, että laskureittien tarkka suunnittelu saattaa olla hyödyllistä muillekin kuin suuren maailman vapaalaskijoille: kauniin valkoiselta näyttäneellä kentällä olikin hieman soraa. Vauhti tietysti hidastui enemmän kuin olin odottanut, mutta ikävämpiä olivat suksien pohjista kantautuneet ”kriiiiits…”-äänet.

Pahempiakin asioita voi toki suksille sattua, ja tarkempi tarkastelu paljasti, että suksien pohjiin oli tullut vain joitakin pitkittäisiä naarmuja. Selvisin siis säikähdyksellä, eikä naarmujen korjaaminenkaan vaatine kovin suuria toimenpiteitä. Ainoa ikävä puoli oli, että sukset olivat juuri huollosta tulleet…

Tuttu talo

Kun samana iltana selailin lähinnä mielenkiinnon vuoksi internetistä suksien huolto-ohjeita, päädyin sattumoisin espoolaisen Alpine Race Shopin sivuille. Yllätyksekseni huomasin, että myymälässä oli piakkoin tarjolla ilmaista suksienhuoltokoulutusta. Kahtena eri iltana järjestettävistä peruskoulutuksista toinen oli jo mennyt mutta päätin heti osallistua seuraavaan. Lisäksi tarjolla on vielä ensi kuussa järjestettävä jatkokurssi. Peruskoulutuksissa aiheena olivat kanttien teroitus ja pohjien voitelu.

Espoon Lippajärvellä sijaitseva Alpine Race Shop on minulle lapsuudesta tuttu paikka. Silloin rakennuksessa ei tosin myyty alppihiihtovälineistöä vaan elintarvikkeita. Pienestä Arin Valinta -nimisestä kaupasta kävin monesti ostamassa viikkorahoillani irtokarkkeja. Sittemmin rakennuksessa toimi pitkään myös Maran Urheilu -niminen urheiluvälineliike, jossa myös lapsena usein vierailin.

Alpine Race Shop on keskittynyt lähinnä kilpavarusteisiin, mikä oli helppo huomata. Seinillä ja hyllyillä oli laadukkaita kilpasuksia, -monoja, -asuja ja muuta kisavälineistöä. Myös huoltotarvikkeita oli tarjolla runsaasti. Tavallista markettitavaraa ei näkynyt, mikä varmasti on tietoinen valinta.

Helppoa, kun sen osaa

Koulutuksen veti Ilkka Rove, jonka otteista näki hyvin ettei hän ollut elämänsä ensimmäistä kertaa suksia huoltamassa: työvälineiden käsittely oli taitavaa ja näytti paikoitellen hyvinkin helpolta. Rove kuitenkin painotti, että asioita oppii vain tekemällä ja ettei kaikkiin työvaiheisiin suinkaan ole yksiselitteisesti vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Työvaiheiden läpikäymisen lisäksi Rove kertoili monenlaisia kokemuksiaan suksista ja niiden huoltamisesta ja vastaili katsojien kysymyksiin.

Tarpeellisia työvälineitä

Kanttien teroitus eri työvaiheineen sekä suksien puhdistus ja voitelu onnistuvat varsin vähin perusvälinein, joten kynnys ryhtyä huoltamaan itse suksiaan ei ole kauhean korkea. Toki vaativimmat huolto ja korjaustyöt on varsinkin aluksi järkevää suosiolla jättää ammattilaisten huoleksi, kuten Rove myös toi esiin. Perheissä, joihin kuuluu aktiivisesti kilpailutoimintaan osallistuvia, ainakin suksien huollon perustaitojen hallinta on varmasti paikallaan. Omaan perheeseeni tällaisia laskijoita ei toistaiseksi kuulu, ja olinkin tullut paikalle lähinnä mielenkiinnosta käytännön huoltotöiden näkemistä kohtaan. Ajattelin kuitenkin lähitulevaisuudessa hankkia joitakin suksien huollossa tarvittavia perusvälineitä ja kokeilla hieman omia taitojani. Lastenhuoneemme vaatekaapin päällä odottaa vieläpä kätevästi yksi vanha suksipari, jonka kantit voin huoletta ottaa harjoitusvastustajakseni.

Voiteen levitystä

Teoria vai käytäntö?

Suksien huoltoa käsitteleviä artikkeleita on niin lehdissä kuin internetissä, ja niitä lukemalla voi helposti hankkia asiasta runsaasti teoriatietoa. Niiden ongelmana on kuitenkin se, että pelkästään lukemalla on välillä vaikea saada selkeää kuvaa siitä, mitä kussakin työvaiheessa käytännössä täytyy tehdä ja ottaa huomioon. Jo siitä, että voi seurata vierestä toisen työskentelyä, saa paljon helpommin käytännön oppia. Suksien huoltoon liittyy monia näkemyksiä ja myös monenlaista hifistelyä, kuten Ilkka Rove asian muotoili. Rove kuitenkin samalla totesi, että jo perusasioiden hyvällä hallinnalla on mahdollisuus päästä hyviin tuloksiin, kun tavoitteena ei vielä ole viimeisimpien sekunnin sadasosien jahtaaminen.

Pelkästään tekstejä lukemalla on vaikea tietää, miltä terävä kantti käytännössä tuntuu.

En käynyt tässä kirjoituksessani läpi käytännön työvaiheita, eikä se ollut tarkoituksenikaan. Huoltovaiheiden tarkat kuvaukset jätän suosiolla ammattilaisille. Sen sijaan suosittelen lämpimästi kaikille aiheesta kiinnostuneille vastaaviin koulutuksiin osallistumista, jos sellaisia tulee tarjolle. Ainakin asioita läheltä seuraamalla saa hyvän käsityksen siitä, että suksien huoltaminen on paikoin vaativaa muttei perustasolla suinkaan mitään salatiedettä.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Lumipesu Blogilistalla: http://www.blogilista.fi/blogi/lumipesu-asiallisen-asiattomia-tarinoita-kauniaisten-ja-kaunerta/114201

Kauden laskupäivät:

 

– Kauniainen 6

– Talma: 4

– Ukko-Koli 1

– Messilä 1

– Serena 1

Valloittava vanhus: Kauniaisten hiihtokeskus

Julkaistu: 18.1.2014

Lämmin alkutalvi on viime päivinä alkanut jo tuntua kaukaiselta muistolta. Vesisateen sijasta Etelä-Suomeakin ovat hemmotelleet reilut pakkaset, mikä on näkynyt myös laskettelurintamalla. Viime päivinä lähes kaikki pääkaupunkiseudun laskettelukeskukset ovat saaneet ainakin osan rinteistään auki, ja uusia rinteitä avautuu koko ajan. Kotirinteeni Kauniaisten hiihtokeskus ei tehnyt tästä poikkeusta, vaan lumeton mäki on viikossa saatu mukavaan laskukuntoon. Toisessa rinteessä lumetus tosin on vielä käynnissä, mutta senkin aukeaminen lienee enää päivien kysymys.

Näkymät olivat jo mukavan talviset.

Aihetta juhlaan

Kauden avausta kotirinteessä on odotettu, mutta tämänpäiväinen laskupäivä tarjosi paljon muutakin. Rinteessä oli Suomi-Slalom-kilpailut, minkä lisäksi Kauniaisten hiihtokeskus vietti 80-vuotisjuhlaansa monin juhlallisuuksin. Ilmapallot tervehtivät tulijoita jo pysäköintipaikalla, ja tunnelmaa kohottivat elävä musiikki ja kakku- ja kahvitarjoilu. Väkeä oli kirpeästä pakkassäästä huolimatta saapunut paikalle varsin runsaasti, eikä syyttä: tunnelma oli leppoisa, ja kirkas auringonpaistekin helli juhlijoita.

Werneri bailasi.

Osa suomaista alppihiihtohistoriaa

Kauniaisten hiihtokeskus ei ole enempää eikä vähempää kuin maamme vanhin laskettelukeskus. Keppejä mäessä kierrettiin jo ennen sotia, ja ensimmäinen hiihtohissikin avattiin jo vuonna 1951. Nykyisin hiihtokeskus tunnetaan varsinkin menestyksekkäästä seuratoiminnastaan ja vilkkaasta hiihtokoulustaan. Erittäin keskeisen sijaintinsa ansiosta Kauniaisten nyppylä on monille pääkaupunkiseutulaisille myös lähin laskettelupaikka.

Vaikka 80 vuoden ikä saattaa monille tuoda mieleen lähinnä sellaisia asioita kuin hoivakoti, dementia ja hauta, juhlavuottaan viettävän Kauniaisten hiihtokeskuksen tapauksessa sellaisista ei ole tietoakaan. Päinvastoin, toiminta on vireää ja uusia investointejakin on tiedossa. Ensi vuonna rinteeseen on tarkoitus avata uusi hiihtohissi, mikä on erittäin tervetullutta ajoittaisista hissijonoista kärsivässä rinteessä.

Leikkimielisesti tosissaan

Tämänpäiväiset Suomi-Slalom-kilpailut keräsivät viitisenkymmentä osallistujaa. Kaikille avoimet kilpailut ovat mukava tapa tutustua lajiin ilman liiallisia suorituspaineita. Mukana oli kaikenikäisiä ja -tasoisia kilpailijoita kilpalaskijoista lastensa huoltajiin. Jokaiselle osallistujalle oli kokemusten lisäksi tarjolla myös pieniä tuotepalkintoja. Kilpailun järjestelyt toimivat mukavasti, ja laskijoita saatiin mäkeä alas tasaiseen tahtiin. Kannattaa ehdottomasti tutustua Suomi-Slalomiin, kun sellainen osuu kotirinteessä tai vähän kauempanakin kohdalle!

 

Väkeä riitti niin kilpailussa kuin kahvilassakin.

Kevättä kohti

Tämä kausi jää väkisin tavallista lyhemmäksi, kiitos lämpimän alkutalven, joten täytyy toivoa, että loppukausi sujuu mahdollisimman viileissä merkeissä. Itse aion muissa keskuksissa vierailemisen lisäksi laskea Kauniaisissa tiiviisti. Mukavan edullinen kausikortti tarjoaa siihen hyvän mahdollisuuden, puhumattakaan siitä, että asustelen miltei rinteen naapurissa. Tyttären jokaviikkoinen Werneri-hiihtokoulu myös takaa sen, että pääsen toistuvasti nauttimaan Kauniaisten suunnalla myös kuljetus- ja huoltotehtävistä…

Onnea vielä pienelle ja virkeälle rinnevanhukselle! Olet juhlasi ansainnut.

Ohessa on video tämänpäiväisestä:

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Lumipesu Blogilistalla: http://www.blogilista.fi/blogi/lumipesu-asiallisen-asiattomia-tarinoita-kauniaisten-ja-kaunerta/114201

Kauden laskupäivät:

– Talma: 4

– Kauniainen 3

– Ukko-Koli 1

– Messilä 1

– Serena 1

 

 

Kohteena Ukkohalla!*

Julkaistu: 13.1.2014

Tämä talvi on näköjään yllätyksiä täynnä. Ensimmäinen niistä tuli vastaan jo syksyn SkiExpo-messuilla, jotka ovat perinteinen kaudenavaustapahtuma suurelle osalle maamme rinne-intoilijoista. Tarkoituksenani oli tutustua messuilla lähinnä matka- ja välinetarjontaan. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin olevani Lumipallon messuosastolla, jossa tulin houkutelluksi mukaan Lumipallon bloggaajien joukkoon.

Toinen yllätys oli lievästi sanottuna lämmin alkukausi, joka joulukuun alun pikkupakkasten jälkeen kääntyi Etelä-Suomessa melkein kuukauden jatkuneeksi suojasääksi ja runsaiksi vesisateiksi. Vastaavaa ilmiötä ei liene täällä päin koettu ainakaan pariinkymmeneen vuoteen. Paha lumipula onkin vaatinut laskuhaluiselta niin aikaa, viitseliäisyyttä kuin ajokilometrejä, kun lumisia rinteitä on täytynyt etsiä kotikulmia kauempaa.

Talven kolmannen ja tähänastisista yllätyksistä mukavimman tarjosi kuitenkin Ukkohalla! Osana Ukkohallan meneillään olevaa markkinointikampanjaa sain perheineni mahdollisuuden päästä tammikuun viimeisellä viikolla veloituksetta vierailemaan Ukkohallassa. Vierailun aikana kirjoitan blogissani tiiviisti kokemuksistamme. Tarkoituksenamme on tutustua Ukkohallassa sekä lasketteluun että muihin palveluihin.

 

Odotettavissa lumisia rinteitä. Kuva: Ukkohallan hiihtokeskus

Kohti tuntematonta

Hyrynsalmen kunnassa Ylä-Kainuussa sijaitseva Ukkohalla ei ole minulle entuudestaan tuttu. Pakko myöntää, etten ole koskaan käynyt Kainuussa laskettelemassa, enkä sen puoleen pohjoisempanakaan. Vereni on syystä tai toisesta aina vetänyt Pohjois-Suomen sijasta enemmän Ruotsin ja Keski-Euroopan suuntaan, joten Ukkohallaan leveysasteille pääseminen on jo sinänsä oma seikkailunsa.

Koska matkustamme Ukkohallaan autolla Espoosta, ensimmäiseksi halusin tietysti selvittää matkan tarkan pituuden. Reittioppaan mukaan ovelta ovelle kertyy matkaa 656 kilometriä. Ei hullumpaa, kun vertaa matkaa moniin Lapin kohteisiin. Aikuiset toki jaksavat tuollaisen matkan istua autossa, ja perheen pienimmälle varmasti varaamme aikaisempien kokemustemme pohjalta matkaviihdykkeeksi riittävästi viihde-elektroniikkaa ja muita mukavuuksia.

Autoilukammoisillekaan Ukkohallaan pääsy ei ole vaikeaa. Niin Kajaaniin kuin Ouluunkin pääsee pääkaupunkiseudulta kätevästi sekä lentäen että junalla. Jatkoyhteyksinä Ukkohallaan on tarjolla sekä skibusseja että -takseja. Matkaa Ukkohallasta Kajaaniin on noin 90 kilometriä ja Ouluun noin 170 kilometriä.

Tällaisiin maisemiin päästäkseen kannattaa jo hieman ajellakin. Kuva: Ukkohallan hiihtokeskus

Netti neuvoo

Heti kuultuani mahdollisuudesta päästä tutustumaan Ukkohallaan aloin myös etsiä internetistä Ukkohallaa koskevia tietoja, kuvia ja keskusteluja. Niitä löytyikin nopeasti. YouTube ja eri keskustelupalstat ovat nykyisin oiva apuväline paitsi tiedonhaussa myös matkojen suunnittelussa. Löytämäni videot ja kommentit olivat kiinnostusta herättäviä. Maisemissa ei näytä olevan valittamista, ja etenkin streetit ja muut nuorison suosimat mahdollisuudet tuntuivat keräävän yleisöltä kiitosta. Tiedonhaun huonona puolena on tosin se, että kohdevideoiden katselu ja keskusteluiden lukeminen on usein niin koukuttavaa, että niiden parissa vierähtää huomaamatta helposti tunti jos toinenkin.

Parkeista kiinnostuneille on tarjolla monenmoista. Kuva: Ukkohallan hiihtokeskus

Perusasiat kohdillaan

Tietoa Ukkohallan rinteistä on helposti saatavilla niin Ukkohallan omilta kotisivuilta kuin Lumipallon kohde-esittelystäkin. Korkeuseroa on tarjolla 170 metriä, rinteitä kaikkiaan 17 ja hissejä 5, joista 3 on ankkurihissejä ja 2 sompahissejä. Onkin mielenkiintoista päästä vertaamaan Ukkohallaa kooltaan varsin samankaltaiseen Koliin, jossa myös hiljattain kävimme. Rinteiden pääpaino on punaisissa rinteissä, mutta joukkoon mahtuu myös mustia ja sinisiä. Mielenkiintoisen lisänsä tuovat myös rinnealueella sijaitsevat 3 parkkia. Maastohiihtoon on puolestaan tarjolla 160 kilometriä latuja, joista 8 kilometriä on valaistuja.

Majoituspalveluista Ukkohallassa on tarjolla hotelli-, lomahuoneisto- ja mökkimajoitusta sekä karavaanialue. Kaikki majoitusvaihtoehdot sijaitsevat lähellä rinteitä, ravintoloita ja muita palveluita, kuten saunamaailma Hallan Saagaa.

Ukkohallan lähimmät kilpailijat ovat noin 20 kilometrin päässä sijaitseva Paljakka ja noin 80 kilometrin päässä sijaitseva Vuokatti. Etelä-Suomesta katsottuna Kainuun kilpailuvaltteja ovat ainakin lumivarmuus ja Lappiin nähden lyhempi etäisyys.

Pallo suohon, lauta vesille vai sittenkin messuille?

Ukkohalla pyrkii kasvattamaan suosiotaan palveluiden lisäksi erilaisin tapahtumin, jotka eivät ole ihan tavallisimmasta päästä. Vai miltä kuulostavat esimerkiksi Suopotkupallon MM-kisat, Swamp Rock -tapahtuma ja maailman pohjoisin kaapelivesihiihtorata? Lisäksi tarjolla on myös tavanomaisempia hiihto- ja vaellustapahtumia ja -mahdollisuuksia.

Pelikenttänä a) Anfield Road, b) San Siro, c) jokin muu, mikä? Kuva: Ukkohallan hiihtokeskus

Tapahtumista ehkä merkittävin ovat kuitenkin hiihtolomaviikoilla 15.2.–8.3.2014 järjestettävät WinterHome®-lomakotimessut. Messualue sijaitsee Ukkohallan ydinalueella, Syväjärven rannalla. Messut on tarkoitettu niin vapaa-ajan asunnon rakentamisesta kuin yleisesti asumisesta ja sisustamisesta kiinnostuneille.

Odottavin mielin

Koska Kainuu on perheellemme lähes tuntematon kohde, pääsemme mukavasti matkustamaan paikalle ilman liikoja ennakkokäsityksiä. Odotukset taas ovat sitäkin korkeammalla. Odottamattomasti tarjoutunut mahdollisuus lasketteluun ja muuhun lomanviettoon oli todella mukava yllätys ja synkän alkutalven piristys, vaikka aivan viime päivinä sää täällä etelässäkin on vihdoin kääntynyt pakkasen puolelle ja pienet lumisateet ovat peittäneet maan ohueen valkoiseen kerrokseen.

Palaan taas asiaan, niin muiden asioiden kuin tulevan Ukkohallan-matkan tiimoilta.

– Niko

*Kirjoittaja perheineen sai majoituksen, hissiliput yms. veloituksetta osana Ukkohallan markkinointikampanjaa.

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Lumipesu Blogilistalla: http://www.blogilista.fi/blogi/lumipesu-asiallisen-asiattomia-tarinoita-kauniaisten-ja-kaunerta/114201

Kauden laskupäivät:

– Talma: 4

– Ukko-Koli 1

– Messilä 1

– Serena 1

Lämpimän talven lumia: Messilä

Julkaistu: 06.1.2014

Uusi vuosi alkoi pääkaupunkiseudulla jokseenkin samoissa tunnelmissa kuin viime vuosi loppui: kaikki paikalliset rinteet, Serenan yhtä rinnettä lukuun ottamatta, ovat kiinni, ja edellisestä pakkasesta on yli kolme viikkoa. Paljon helpommalla ei ole selvitty hieman pohjoisempanakaan, mikä on helppo huomata tarkastelemalla hiihtokeskusten tietoja. Positiivisen poikkeuksen tarjoaa kuitenkin Messilä, joka on sinnitellyt läpi lämpimän sään ja onnistunut pitämään koko ajan muutaman rinteen avoinna yleisölle. Messilän taistelu aikaa vastaan kääntynee onnistuneeksi voitoksi, sillä sääennusteiden mukaan tulevana perjantaina sää kääntyy pysyvästi pakkasen puolelle koko Suomessa. Hatunnostun arvoinen suoritus joka tapauksessa!

Pääkaupunkiseudulta pääsee Lahden (lahtelaisittain Lahen) kupeessa Hollolassa sijaitsevaan Messilään reilussa tunnissa. Tasaista kyytiä tarjoaa tuttuakin tutumpi moottoritie, jota voi taittaa lähes koko matkan. Matkan maisemista ei kannata liiemmin puhua, mutta reipas matkanopeus korvaa visuaaliset elämykset.

 

Ruuhka (ven. скопление) 

Jo pysäköintipaikalla kävi ilmi, ettemme olleet ainoat rinnelaskusta kiinnostuneet. Vuodenvaihteen ympärillä vietettävät venäläisten lomat näkyvät ja kuuluvat: suuren itäisen naapurimme kieltä kuului joka puolella siinä missä suomeakin. Lipunmyynnissä oli kuitenkin hieman ennen puoltapäivää täysin ruuhkatonta. Muutenkin vaikutti siltä, että Messilässä osataan palvella sujuvasti suuriakin ihmismääriä.

Lumitöitä ei rinteiden ulkopuolella ole tänä talvena liiemmin ollut.

 

Kumpi voittaa, Karhu vai Kettu?

Varsinaisia rinteitä Messilässä oli avoinna kaksi: Karhu I ja Kettu. Ylös pääsemisestä huolehtivat tehokkaat ankkurihissit. Varsin suuresta väkimääristä huolimatta jonoja ei juuri päässyt syntymään, mikä oli positiivinen yllätys. Monen laskun päätteeksi pääsi laskemaan käytännössä suoraan hissiin. Ala-asemilla oli myös koko ajan henkilökuntaa huolehtimassa hissin käyttäjien hyvinvoinnista, mikä on lapsen kanssa laskiessa aina miellyttävää. Kovaa vauhtia poikittain syöksyvää ankkuria ei ole mukava ohjailla sujuvasti lapsen takapuolen taakse, kun toisessa kädessä on kahdet sauvat ja tavoitteena olisi itsekin päästä kyytiin.

Mäessä oli muitakin.

Rinteiden kunto oli jotakuinkin sellainen kuin sään ja väkimäärän perusteella sopi olettaa. Lunta oli aivan riittävästi, mutta laskeminen oli paikoitellen melko raskasta ja haastavaa, kun märkä irtolumi pyrki kasautumaan. Asiasta ei toki pidä syyttää hiihtokeskuksen henkilökuntaa: sään edessä he ovat aivan yhtä voimattomia kuin muutkin.

Mukavaa laskeminen kuitenkin oli. Messilän rinteillä on sijaintiinsa nähden varsin mukavasti pituutta ja korkeuseroa, ja profiililtaan rinteet sopivat monille laskijatyypeille. Aloittelijatkin selvinnevät niistä useimmiten kuivin jaloin, ja keskitason nautiskelijoille rinteet lienevät omimmillaan. Ekspertit tosin joutuvat etsimään suuret haasteensa jostain muualta.

Rinteiden huipulta avautuu hieno näkymä Vesijärvelle. Hieman sumuisessakin säässä maisemia jaksoi jäädä ihailemaan tovia pidemmäksi ajaksi. Hyvällä säällä rinteiden huipulla on epäilemättä mukava viettää taukoja ja nauttia auringosta ja maisemista.

 

Ketuttaa, ei ketuta

Mukavimmat laskut tarjosi Kettu-niminen rinne. Väkeä rinteessä oli huomattavasti vähemmän kuin Karhu I:ssä, mikä näkyi myös rinteen kunnossa. Kettu on mukavan leveä, eikä siinä ole monille rinteille kovin tyypillisiä tylsiä tasaisia osuuksia alussa ja lopussa.  Hieman heikossakin olosuhteissa Ketun jaksoi helposti sahata parikymmentä kertaa, varsinkin kun hissi oli täysin ruuhkaton.

Ikävän yleinen näky tällä kaudella

 

Nakin makuinen nakki

Messilässä on varauduttu vierailijoiden ravinnontarpeisiin: tarjolla on niin tilauksesta toimivia kuin yleisiä ravitsemisliikkeitä. Itse nautimme pikaisen rinnelounaan Messilän Bistrossa. Syvällistä analyysiä Messilän ravintolapalveluiden tasosta en ryhdy kokemustemme perusteella tekemään. Nautimme pikaruokaa, ja se maistui pikaruoalta. Jonoa kassalle ei juuri ollut, ja annoksemme myös valmistuivat nopeasti.

 

Toinenkin mahdollisuus

Messilä on vuodesta toiseen ollut hyvin suosittu kohde eteläsuomalaisten keskuudessa, mikä ei ole ihme. Rinnetarjonta on kohtalaisen laaja, ja tehokas hissijärjestelmä estää ala-asemilla pahimmat ruuhkat. Toisaalta rinteissä väkeä on sen verran, että yksityisyydestä ja ehjistä laskuista nauttivien saattaa olla vaikea löytää rinteistä paikkaansa. Toivon pääseväni käymään Messilässä tällä kaudella vielä ainakin kerran, jotta koko rinnetarjonnan kunnollinen tarkastelu olisi mahdollista.

Ohessa on liikkuvaa kuvaa siitä, miltä Messilän rinteissä ja niiden vierustoilla näytti lämpimänä tammikuisena päivänä vuonna 2014:

 

Reissumme plussat ja miinukset:

+ hyvät kulkuyhteydet pääkaupunkiseudulta

+ tehokas hissijärjestelmä

+ palvelu hisseissä

+ rinteiden pitäminen auki läpi lämpimän ja sateisen alkutalven!

 

– rinteiden ruuhkaisuus

– rinteissä ei juuri haastetta

 

Palaan taas pian asiaan.

– Niko

 

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com

Lumipesu Blogilistalla: http://www.blogilista.fi/blogi/lumipesu-asiallisen-asiattomia-tarinoita-kauniaisten-ja-kaunerta/114201

Kauden laskupäivät:

– Talma: 4

– Ukko-Koli 1

– Messilä 1