Datsunilla vadelmaveneiden maahan: lapsuuteni Åre

Selatessani Lumipallon hiihtokeskusesittelyjä huomasin Årea käsittelevässä jutussa, että alueelle on rakennettu kolme uutta tuolihissiä. Olin jo pitkään valmistellut pientä kirjoitusta lapsuuteni Åren-matkoista, mutta jutun herättämät muistot unohtumattomista hissimatkoista Åressa vauhdittivat tämän kirjoituksen laatimista. Yritin myös löytää joitain vanhoja valokuvia Åresta. Vanhempieni kätköistä niitä löytyikin mukavasti.

Kuvastoja ja kateellisia kavereita

Kävimme Åressa kolme kertaa: vuosina 1987, 1988 ja 1992. Matkat tehtiin omatoimimatkoina. Matkajärjestelyt olivat tuohon aikaan varsin erilaisia kuin nykyään: varauksia ei suinkaan hoidettu tietokoneella siihen tapaan kuin omatoimimatkailua käsittelevissä jutuissani olen kuvannut, vaan tiedon hankintaan ja varausten tekemiseen käytettiin matkaesitteitä ja puhelinta.

Kaveripiirissäni matkat herättivät välillä ansaittua kateutta. Laskettelumatkat ulkomaille eivät olleet vielä läheskään niin yleisiä kuin nykyisin, joskin myös esimerkiksi seuramatkat Alpeille olivat hyvää vauhtia yleistymässä niin laskettelun suosion kasvun kuin Suomen hyvän taloustilanteen vuoksi. En muista, että olisimme matkoillamme kovin moniin suomalaisiin Åressa törmänneet, vaikka heitä varmasti siellä oli jonkin verran. Lappi oli edelleen ja silloinkin maamme matkailevan laskukansan ykköskohde.

Tyylikkäästi länsiautolla

Ensimmäiset matkat Åreen taitettiin Datsun Bluebirdillä. Kyllä, kyseessä oli oikea Datsun eikä mikään nössö nyky-Nissan. Tietämättömille kerrottakoon myös, että tuohon aikaan Bluebird oli sangen komea kulkuneuvo, aivan toista kuin naapurin sedän Lada. Sukset kulkivat kätevästi suksipusseissa auton kattotelineellä. Joillakuilla oli jo suksiboksejakin, joskin niistä kirjoitettiin mediassa usein hieman halventavaan sävyyn. Suksiboksit tuntuivat osaltaan symbolisoivan meneillään olleen nousukauden suurinta mädännäisyyttä: juppien turhia kotkotuksia.

Laivat rautaisia, veneet vadelmaisia

Laivamatka sinänsä ei juuri eronnut nykyisestä. Silloinkin lapsen oli kovin hauskaa syödä rajattomasti jälkiruokaa buffetpöydässä ja aamulla käytävillä haisivat oksennukset ja vanha viina. Matkan ehdottomiin kohokohtiin kuului myös käynti laivan verottomassa myymälässä. Säästöön keräämilläni viikkorahoilla ostin aina järkyttävän määrän vadelmaveneitä, viinikumeja, toffeeta, Tobleronea ja muuta makeaa matkaevästä.

Automatka Tukholmasta Åreen ei tietenkään ole vuosien varrella pidentynyt eikä lyhentynyt, mutta pikkupojasta se tuntui lähes ikuisuuden mittaiselta, kuten mikä tahansa yli 100 km:n matka lapsesta pahimmillaan tuntuu. Maisemillaan ei Keski-Ruotsi voinut ylpeillä: mielenkiintoista nähtävää alkoi näkyä vasta melko lähellä Årea. Nykyajan viihde-elektroniikkaakaan ei ollut tylsistymisen torjumiseksi tarjolla, vaan viihdyttäjän virkaa hoiti lähinnä Datsunin kasettisoitin. Pitkän ajomatkan jälkeen Åreskutanin näkeminen tuntui hienolta: näkymistä tiesi, että olimme saapuneet aika paljon Espoota eksoottisempaan paikkaan.

Unohtumattomia maisemia. Ulkomailla ollaan!

Kanava taivaasta

Kahtena talvena majoituimme Belwobyn-nimisessä paikassa, joka edelleen näyttää olevan hyvissä voimissa. Sijainniltaan Belwobyn oli erinomainen. Miltei suoraan ovelta saattoi lähteä laskemaan alas Slalombacken-rinnettä kabiinin ja tuolihissien ala-asemille. Myös päivän päätteeksi oli mukavaa suhauttaa suoraan takaisin majapaikkaan.

Vielä majoituksen sijaintia tärkeämmältä kuitenkin tuntui television tarjonta. Kotona eläkeläisvoittoisessa taloyhtiössämme oli turha edes haaveilla sellaisen ylellisyyden kuin satelliittiantennin olemassaolosta. Åressa taas näkyivät kaikki mahdolliset tuon ajan satelliittikanavat. Erityisesti mieleeni on jäänyt Sky Channel -niminen kanava. Ohjelmien sisällöstä en vieraan kielen vuoksi kauheasti ymmärtänyt, mutta pelkkiin Ylen kanaviin kotona tottuneena ulkomaisissa kanavissa oli suorastaan tarunomaista hohtoa.

Luonnollisia poistumisia

Åressa pääsin matkustamaan elämäni ensimmäistä kertaa myös kabiinilla ja tuolihisseillä. Näistä varsinkin tuolihississä istuminen tuntui Suomen ankkuri- ja sompahissien jälkeen upealta. Tunnelmaa ei juuri heikentänyt edes se, että suurin osa tuolihisseistä oli kahden hengen hissejä, joissa oli puiset penkit ja joiden vauhtikaan ei päätä huimannut. Pääasia oli, että hississä sai matkustaa istuallaan ja olla korkealla. Oman hienon lisävärinsä toi hisseistä poistuminen, joka ei ollut aina ihan yhtä helppoa kuin nykyisin, koska poistumispaikka oli joissakin tuolihisseissä varsin lyhyt. Isoveljeni varoittelikin minua leikkisästi ”häpeäkierroksista”, joille hissistä poistumisessa epäonnistuneet joutuvat. En suurin surminkaan halunnut joutua matkustamaan tuolihissillä samalla kertaa myös alaspäin, joten pyrin sitä kaikin keinoin välttämään. Samaan ajatukseen olivat ilmeisesti päätyneet monet muutkin, sillä näimme useita varsin mielenkiintoisen näköisiä hissistä poistumisia.

Tarkkuutta vaativa hissisuoritus

Valikoimaa kuin karkkikaupassa

Rinnetarjonnaltaan Åre oli jo tuolloin todella mittava. Laskettavaa riitti helposti viikoksi, emmekä kaikissa rinteissä edes käyneet. Parhaiten mieleen jäivät Rödkullenin alueen mukavat punaiset rinteet pitkine ankkurihisseineen, puurajan yläpuolella olevan tuolihissin, Tusenmetersliftenin, ympärillä olevat rinteet, suojaisa Björnenin alue, muutamat todella tiukat kisarinteet ja yli 5 km:n pituinen Långsvängen. Hisseistä tuolloin modernein oli hieno 4 hengen tuolihissi Olympialiften, joka hidasti lähtöpaikalla eikä jysähtänyt kivuliaasti pikkupojan ahteriin toisin kuin vanhemmat virkaveljensä. Sittemmin Olympialiften on korvattu vielä hienommalla tekeleellä kuten muutamat muutkin Åren vanhat tuolihissit.

Kirjoittajan tyylinäyte vuodelta 1987

Hytinää ja kultaisia muistoja

Koska matkustimme Åreen aina keskitalvella, myös kylmyys tuli hyvin tutuksi. Pakkanen oli usein kova, eikä tuulikaan ollut puurajan yläpuolella aina tyynimmästä päästä. Usein tuntui, ettei mikään määrä vaatteita riittänyt pitämään koko ruumista lämpimänä. Kerrospukeutuminen kun tuolloin tarkoitti vielä sitä, että ylle puettiin mahdollisimman monta kerrosta lämmittäviä vaatteita, kuten aikaisemmassa jutussani tyttäreni uudesta laskettelutakista kerroin.

Uusien tuolihissien rakentaminen Åreen on varmasti tullut tarpeeseen. Ainakin muistan, että Åren harvoja varjopuolia olivat pullonkaulakohtiin syntyneet ikävät hissijonot, joissa seistessä sai välillä hytistä pitkään. Tämä tieto tosin on hyvin pitkän ajan takaa. Ennen pitkää tarkoituksenani on palata Åreen katsomaan, ovatko Alppien ruotsalaisen haastajan rinteet vielä yhtä hienoja kuin kultaisissa muistoissani.

– Niko

Lumipesu Facebookissa: https://www.facebook.com/lumipesu

Yhteydenotot: lumipesu@luukku.com