Kesähuveja: Kurjuutta kummempaa

Matkailuntäyteisen talven jälkeen kesä koti- ja mökkimaisemissa on tuntunut poikkeuksellisen rentouttavalta. Olen toki välillä tuntenut pientä kateutta lukiessani muiden kokemuksia maailman metropoleista ja pienemmistäkin paikoista, mutta oma kesämökki on silti tuntunut parhaalta mahdolliselta lomanviettopaikalta. Viime viikkojen hienojen hellesäiden jälkeen alkukesän kylmät ja sateiset päivätkin tuntuvat jo pahalta unelta.

Pieniä ongelmia on sen sijaan aiheuttanut aiheiden löytäminen blogikirjoituksiin. Ehdin moneen otteeseen pohtia, saisinko kehitetyksi jotain mielenkiintoista kerrottavaa tuiki tavallisesta mökkeilystä, kunnes luovuin koko ajatuksesta. Niinpä säästän lukijani kertomuksiltani siitä, kuinka olen saunonut, käyttänyt kärpäslätkää ja jopa grillannut makkaran.

Aiheiden puutteen aiheuttamaan ahdistukseen löytyi myös lopulta lääke. Koska en keksinyt paikallaan olemisesta mitään kirjoitettavaa ja blogini käsittelee paljolti matkailua, päätin lähteä kauniin Naarajärven rannalla sijaitsevalta kesämökiltäni pienelle kaupunkimatkalle. Kohdettakaan ei tarvinnut etsiä kaukaa, sillä alle 10 kilometrin päässä oli tarjolla lähin vaihtoehto: Pieksämäki.

Lehtijutun vanki

Moni lukija saattaa aivan aiheellisesti miettiä, mitä erityistä kirjoitettavaa pienestä keskisavolaisesta kaupungista oikein saattaa löytää. Entisaikaan Pieksämäki tunnettiin lähinnä rautatiekeskuksena. Nykyään taas useimpien ensimmäinen mielikuva lienee, että Pieksämäki on se kaupunki, johon Ideapark ei tavoitteista huolimatta tullutkaan.  Jotkut ehkä myös muistavat Juice Leskisen hienon kappaleen Bluesia Pieksämäen asemalla, jossa laulun kertojaääni maalailee tunnelmia jämähtämisestään Pieksämäen öiselle asemalle.

Pieksämäki kuitenkin sai hetkeksi jopa valtakunnallista mainetta vuonna 1995, mutta hyvin kielteisessä mielessä. Kaupunki nimittäin valittiin Helsingin Sanomien kuukausiliitteen jutussa Suomen kurjimmaksi kaupungiksi. Vastakkaisen ääripään tittelin nappasi Uusikaarlepyy. Jutun sisällön voisi tiivistää jotakuinkin siten, että pieksämäkeläiset ovat masentuneita, rumassa kaupungissa asuvia päihdeongelmaisia, joiden elämän huipentuma on oman perjantaipullon onnistunut salakuljettaminen juomaravintolaan.

Koko juttu oli pitkälti huumorimielellä kirjoitettu, mutta muistan itsekin siitä hieman närkästyneeni: Mitä ihmettä toimittajat oikein ajattelivat? Pieksämäkihän on mukava paikka, jonka kupeessa olin saanut viettää lukuisia auringontäyteisiä kesiä kepeässä savolaisessa tunnelmassa!

Nyt, liki 20 vuotta myöhemmin olen tietysti saanut sopivasti etäisyyttä jutun aiheuttamiin tunnelmiin. Päätin kuitenkin ottaa kaupunkivierailuni teemaksi kurjuuden: Onko Pieksämäki edelleen yhtä kurja kuin jutussa väitettiin? Näkyykö kurjuus katukuvassa? Missä kurjuus pahiten ilmenee? Entä kurjistuisinko itsekin kaupungin tunnelmassa? Matkaan siis!

Suoraan ytimeen

Luonnollinen paikka aloittaa kaupunkiin tutustuminen on tietysti tori. Pieksämäen tori ei ulkoisesti juuri poikkea lukemattomista muista Suomen pikkukaupunkien toreista. Melko tylsien talojen ympäröimä tori saattaa marraskuisena maanantaiaamuna olla varsin synkkä paikka, mutta nyt kurjuudesta ei ollut havaittavissa merkkiäkään. Tunnelma oli päinvastoin suorastaan hilpeä. Tavanomaisten marja- ja vihanneskojujen välissä oli lukuisia torikahviloita pullollaan ihmisiä, ja iloinen puheensorina ja vireä toiminta täyttivät auringossa kylpevän torin.

Torilla riitti niin väkeä kuin aurinkoakin.

Torin kupeesta löytyi myös aivan uusi yritys: Kahvila Helena. Modernisti sisustetussa kahvilassa oli tarjolla monenlaisia niin makeita kuin suolaisiakin herkkuja ja palvelu oli mutkattoman ystävällistä. Saatavilla oli myös lounasruokaa kohtuuhintaan.

Puheensorinaa, aurinkoa ja trendikäs kahvila? Missä siis kurjuus? Ei ainakaan torin kulmilla. Hieman ihmettyneenä mutta pettymystä tuntematta saatoin siirtyä seuraavaan kohteeseen.

Kiskojen kolkkeessa

Parin sadan metrin päässä torista sijaitseva rautatieasema on varsin luonnollinen kohde jokaiselle Pieksämäen-kävijälle. Vaikka rautatien merkitys kaupungille lienee hieman pienentynyt takavuosista, VR on risteysasemakaupungin asukkaille edelleen tärkeä työnantaja.

Näillä nurkilla Juicekin odotti junaansa.

Vaikka rautatieasemat ovat usein sangen ankeita paikkoja, Pieksämäen asema ei herättänyt erityisen kielteisiä tunteita. Tunnelma oli kurjuuden sijasta korkeintaan unelias. Asemalaitureilla oli muutamia junan odottajia, mutta muutoin ympärillä ei näkynyt juuri ketään. Iloinen yllätys sen sijaan oli nykyistä asemarakennusta vastapäätä sijaitseva Savon radan museo ympäristöineen. En käynyt sisällä museossa mutta ihailin tovin komeasti entisöityä höyryveturia joka muistuttaa hienosti kaupungin rautatiehistoriasta.

Pala kaupungin historiaa

Kukkaistutuksia ja hieno höyryveturi? Ei siis merkkiäkään kurjuudesta edes aseman seudulla. Aloin jo pohtia, onko kaupungin maine kurjuuden kolkkana täysin aiheeton. En kuitenkaan luovuttanut vaan päätin jatkaa vielä muutamaan kohteeseen. Jospa edes rannan seutu tarjoaisi pari pultsaria ja jotain rähjäistä?

Mikä ihmeen Nukkekoti?

Kaupungin keskuskatua ajellessa silmiini pisti heti erikoinen kyltti: ”Nukkekoti”. Mikä sekin oikein on? Jokin hylätty tönö varmasti! Käänsin siis nokan kohti Nukkekotia ja jatkoin kurjuutta etsimään.

Jo hyvissä ajoin ennen perille saapumista kävi ilmi, että kurjuuden bongailu oli jälleen päättymässä epäonnistumiseen: Nukkekodille osoittavien kylttien päässä erottui kaunis vanha huvila lähellä Pieksäjärven rantaa. Lähempi tarkastelu paljasti myös, että paikka suorastaan kuhisi väkeä. Talon pihamaalla oli hieno leikkipaikka, jossa tavanomaisten leikkivälineiden lisäksi oli jopa hauska riippusilta ja ”noidan luola”. Itse talossa näytti lisäksi  olevan monenlaista toimintaa kerhoista teatteriesityksiin.

Nukkekodin kaunista pihapiiriä

Leikkiviä lapsia ja teatteriesityksiä? Missä paljon puhuttu kurjuus oikein lymyili? Ehkäpä edes läheinen ranta tarjoaisi viimein edes pienen kosketuksen kurjuuteen? Jatkoin siis jalkaisin kohti rantaa, jossa odotin näkeväni vähintään tuulen kaataman pukukopin ja masentavan mutapohjan. Aurinkokin ehti mennä sopivasti pilveen.

Hiekanpään hiekoille

Lyhyen kävelyn jälkeen puiden takaa paljastui ranta, joka heti yllätti suurella koollaan: leveällä ja siistillä rannalla oli pituutta satojen metrien verran. Väkeä tosin oli paikalla yllättävän vähän. Kurjuudesta ei silti ollut tietoakaan, vaan tunnelma oli pikemminkin levollinen. Ehkäpä väki oli saanut rantakiintiönsä täyteen seurattuaan aikaisemmin kesällä järjestettyjä beach volley -kisoja? Lajin harrastajille oli edelleen tarjolla lukuisia kenttiä pelaajia odottamassa, joten paikalla olisi ollut suurellekin joukolle mukavia mahdollisuuksia paitsi auringonottoon ja uimiseen myös reippaaseen urheiluun.

Puerto Rico? Ei, vaan Hiekanpään hiekkaranta Pieksämäellä.

Rantaurheilua ja hohtavaa hiekkaa? Eikö edes täältä löytynyt ripausta kurjuutta? Ei löytynyt. Sen sijaan löytyi hieno ranta, jollaisia on vain harvoissa kaupungeissa, ainakaan yhtä läheltä keskustaa.

Vuodesta toiseen

Kokemusteni perusteella saatoin ajaa takaisin mökilleni vankoin ajatuksin siitä, ettei Pieksämäki missään nimessä ansaitse Suomen kurjimman kaupungin titteliä, ainakaan kesäisin. Toki asiaan vaikuttaa myös pitkäaikainen suhteeni tähän kuvitellun kurjuuden tyyssijaan. Ehkäpä syksyn ja talven synkimpinä päivinä kaupunki näyttää myös kurjempia puoliaan, mutta kesäisin mielikuvani Pieksämäestä ovat edelleen lämpimiä ja aurinkoisia. Aion ja haluan palata Pieksämäelle aina uudestaan. Siispä vapise, Uusikaarlepyy! Pieksämäki on hieno kesäkaupunki.

– Niko