Olen ollut Engelbergissä nyt reilun kuukauden. Rinteitä on laskettu paljon ja merkattujen rinteiden ulkopuolella (offareilla) on käyty laskemassa jalat kipeiksi. Olen joutunut tietynlaiseen laskettelukuplaan. Elämäni pyörii laskemisen ympärillä. Iltaisin mietin kuinka hienoa olisi päästä laskemaan, vaikka seitsemän tuntia on aiemmin päivällä laskettu. Tuossa tulikin laskettua 10 päivää putkeen, pitäen sisällään 4 hiihtovaellusta. Kymmenentenä päivänä kroppa huusi jo lepoa ja laskeminen ei tuntunut enää luistavan. 

Kun kaipaat vuorille, vaikka et ole päässyt vielä edes alas. Lisää kuvia ja fiiliksiä myös Instagramissa @mirvaputro

Kävimme kavereiden kanssa kaksi kertaa Haldigratilla hiihtovaeltamassa ja laskemassa. Haldigrat on Engelbergin lähellä oleva konkurssiin mennyt hiihtokeskus ja nykyään siellä on vain hissi ylös. Haldigratille pääseminen ei ole helpointa, mutta se kyllä kannattaa. Ensin noustaan Maria-Rickenbachin hissillä ylös pieneen tunnelmalliseen kylään. Kylän läpi kävellään (jos kelit sallii suosittelen skinnausta) tietä pitkin Haldigratin hissille. Sitten vain hissin kyytiin ja ylhäällä maksu hissin omistajalle Kurtille. Hinnat oli 12chf ensimmäinen nousu, toinen 8chf ja loput nousut 5chf. Ylhäällä on myös ravintola missä voi käydä lepuuttamassa jalkoja.

Ensimmäisellä kerralla kannoimme sukset kylän läpi, toisella kertaa päätimme skinnata, joka oli huomattavasti mukavampi vaihtoehto. Kuvassa Noora, minä ja Salla.

Parhaille paikoille pääsee tietenkin skinnaamalla, mutta täällä hissiltä pääsee myös suoraa koskemattomille lumille. Hemu ja Olli-Pekka meni korilla ylös.

Ylöspäin mennessä Hemun ja poikien tavoite oli valloittaa Brisen. Tyttöjen piti jäädä puoleen väliin.

Meillä kävi kuitenkin huonompi tuuri molemmilla kerroilla ja pilvi oli juuri Haldigratin kohdilla ja näkyvyys meni välillä erittäin huonoksi. Minulle laskeminen huonossa näkyvyydessä on erittäin haastavaa. Alan jarruttelemaan ja pelkään vauhtia. Pelkään kaatuvani kiveen, laskevani kielekkeelle. Puuterilumella on raskasta ja vaikeata laskea hitaasti, koska jos vauhti ei riitä ei pysty ”liitämään” lumen päällä vaan valuu hankeen. Tässä lajissa pelko on hyvästä, mutta turha pelko haittaa laskuja.

Alkuvaiheella näkyvyys oli vielä ihan hyvä ja itseluottamus korkealla.

Olimme skinnanneet hetken ylöspäin kapeaa harjannetta pitkin. Yhtäkkiä suksi luisti alta ja sauvat vajosivat lumeen. Olin kaatuneena suksien päällä ja jos koitin laittaa painoa suksille tuntui, että sukset valuisivat vain taaksepäin. Olin korkealla harjanteella ja tiesin, että jos valun alaspäin niin tiputus on pitkä ja sieltä ei enää omin avuin tulla ylös. Rauhoittavia vinkkejä sateli koko seurueelta ja lopulta pääsin suksien päälle. Pieni ahdistus ja pelko alkoi kuitenkin vallata mielen. Näkyvyys meni huonompaan suuntaan ja tiesin että mitä korkeammalle menemme sitä pidempi ja jyrkempi lasku tulee olemaan. Lopulta pysähdyimme ja päätimme laskea alas. Reitti mistä piti laskea näytti harjanteelta suoralta tiputukselta. Pieni paniikki iski, liian jyrkkä, en osaa, en nää. Adrenaliini virtasi enkä luottanut itseeni.

Vaihtoehtoina oli laskea alas tai mennä skinnausreittiä pitikin takaisin. Jyrkänteen reunalle mentyäni näin, ettei pudotus ollutkaan aivan pystysuora vaikka jyrkkä olikin. Ystäväni kannusti minua ja päätin laskea. Reitti oli katsottu valmiiksi ja alhaalla osa porukasta odottikin jo. Sydän pamppaili ja rinteen jyrkkyydestä johtuen vauhti kasvoi ja täydellisellä lumella pystyi liitämään. Se fiilis kun olet ylittänyt itsesi, pelkosi ja taitosi!

Lumen ja taivaan rajan erotti vain kun aurinko pilkotti valkean keskeltä. Olli-Pekka ja Noora oli porukamme lumilautailijat.

Päivä oli aika fyysinen ja välillä kannoimme suksia ja kävellimme koskemattomille hangille. Välillä eksyimme ja laskimme kumparemaisia vanhoja rinnepohjia. Välillä laskut meni ehyvin ja välillä huonommin. Huono näkyvyys haittasi laskemistani, jolloin jarruttelen yhdessä laskupätkässä useita kertoja. Jarruttelu hapottaa jalkoja enemmän ja tekniikka myös lässähtää nopeasti. Turha pelko oli monen laskun tiellä.

Melkein jokaisella reissulla joutuu ottaa sukset jossain kohtaa kantoon. Mä en pysty kantamaan kuin vasemmalla olkapäällä, koska oikea olkapää ei kestä pitkiä aikoja painoa. Tästä ongelmasta lisää tulevaisuudessa. (Kuva toiselta reissulta kun oli aurinkoisempaa).

Välillä näkyvyys paljasti vuorten kauneuden jota jäimme ihailemaan porukalla. Kuvassa Hemu, Jonas, Salla ja Noora.

Tarvitsen enemmän vauhtia, itseluottamusta ja rohkeutta. Näitä en saa kuin laskemalla lisää rinteitä, offareita ja mäkiä huonossa näkyvyydessä.

Vaikka reissut tällä porukalla on ollut välillä fyysisesti rankkoja niin on meillä ollut hauskaa. Naurettua on ainakin tullut paljon. Porukassamme oli paljon eri tasoisia laskijoita joten osa meni välillä eri reittejä kun toiset. Vaikka minulla oli kaikista vähiten kokemusta laskemisesta, kiipeämisestä ja skinnauksesta, en tuntenut oloani ulkopuoliseksi. Minua odotettiin ja neuvottiin jos oli tarve.

Tietysti keli kirkastui kun lasketeltiin teitä pitkin takaisin kylään. Kuvassa minä, Olli-Pekka, Jonas ja Hemu.

Minä olen se ketä pelottaa ensimmäisenä, ketä odotetaan kun laitetaan skinejä, ketä venataan laskujen alussa, välissä ja lopussa. Mutta minä EN ole se kuka luovuttaa ensimmäisenä.

Kiitti kun luitte, palaamisiin.

Reissukavereiden Instagrameista löytyy lisää kuvia ja videoita : 

Hemu, Salla, Olli-Pekka, Noora, Jonas

-Mirva