Sotkamon taivaanrannan violetti kajo vastaanotti miut itsenäisyyspäivän alla. Vuokatinrinteiden henkilökunta on tuttua ja hiihtokoulun kopilla aina tiivis ja lämmin tunnelma. Torstai aamuna tosin varpaita paleli kopista huolimatta. Mittari näytti -26 astetta ja nenänpää jäätyi heti ekalla laskulla.

Apuvälineiden ohjaamina oikolaskua kohti kuppilaa.

Lähdin siis Vuokattiin neljän päivän lumilautamoduulille oppimaan kuinka sitä snoukkaa oikein opetetaan. Suomen hiihdonopettajien koulutusjärjestelmän uudistusta ajetaan sisään tällä kaudella ja siirtymäajan puitteissa ehdin saada vielä toisen lajin opepätevyyden moduulilta entiseen malliin. Ensi vuonna lumilautamaikat käyvät pitkät kurssit myös suksista ja suksimaikat vastaavasti pitkän lautakurssin. Opetuksen laatu paranee varmasti, mutta mietin miten käy pienten keskusten freelansereiden. Vieläkö opettajia saadaan yhtä paljon riviin? Ohjaaja- ja opettajakurssit ovat 9 päivän mittaisia ja vievät siis viikon lomaa työssäkäyvältä ja rahaakin sen verran että ahkera opettaja saa olla että tienaa sen takaisin kaudessa. Suurinosa keskusten hiihdonopettajista tekee duunia sivutyönään ja vain harva saa elantonsa kausiopettajana, ja vielä harvempi, jos puhutaan koko vuoden elannosta.

Neljän päivän kokemuksella voin kuitenkin sanoa, että uudistus on todella hyvä ja hiihdonopetuksessa mennään yhä ammattimaisempaan suuntaan. Opetuspolut ovat nyt monipuolisempia, asiakaslähtöisempiä ja kivasti nykyaikaisia. Tähtäin on tässä: ”Suomalainen lumiliikunnan opetus tähtää iloisiin ja onnistumisen elämyksiä tarjoaviin oppimiskokemuksiin, jossa oppiminen tapahtuu yhdessä oppijan ja opettajan kesken.” (Lumilautailun opetusohjelma, Suomen Hiihdonopettajat Ry 2012).

Ohjelmissa puhutaan oppijasta, kun itse puhun mieluiten asiakkaasta. Mielestäni meidän hiihtokoulussa tulee palvella asiakasta ja tarjota hiihtoelämyksiä, ei vakavasti polvikulmia hinkaten vaan hymyssä suin. Siinä ohessa ne uudet taidot pikkuhiljaa kehittyvät ja sytyttävät kipinän tai ehkäpä antavat pakkasen pureman ja halun palata takaisin. Tuli mieleen viime vuoden kaudenavausretki Kapruniin kuuntelemaan ja opettelemaan hiihdonopettamista unkarilaiseen malliin. Päivittelen vieläkin toisinaan sitä kuinka ihmeessä lähdetään vuorille ja hiotaan 3!! päivää opettajan oikeaa aura-asentoa, kun voitaisiin nauttia ja opetella kivoja asioita ja kehittyä opettajina sen kautta. En sano etteikö olisi hyvä osata aurata, mutta eihän se ole laskettelun itsetarkoitus vaan se että oppii jarruttamaan tavalla tai toisella. Kontrolloimaan vauhtia ja sen jälkeen mutkittelemaan jokaiselle sopivalla vauhdilla.

Oppimisympäristönä lastenrinne ja parkki. Superpipe ei ollu vielä ihan pelikunnossa.

No mutta nyt meidän opetusohjelmaan on tuotu erilaisia opetuspolkuja. Tykkään! Oppimisympäristön erilaiset mahdollisuudet voidaan käyttää hyväksi ja asiakas oppii tiedostamattaan. Maaston luonnolliset muodot ja niiden käyttäminen avuksi opetuksessa ja erilaiset opettamisen apuvälineet kuten kepit, kupit, törpöt, pallot, portit ja muut ”esteet”, joilla taitojen kehittymistä voidaan ohjata turhia selittelemättä haluttuun suuntaan. Lisäksi freestyleparkkien obstaakkelit ja valmiiden suorituspaikkojen monipuolinen käyttö jo alkeisopetuksessa on mahdollista. Minusta on kiva oppia uusia taitoja ja motivaatio on useimmiten sisäsyntyistä: onnistumisista iloon ja sitä kautta uusiin haasteisiin. Uskon vahvasti, että näin motivoituu moni asiakaskin.

Vuokatin mäet oli kunnossa ja kivaa oli kurssilla. Mukava oli myös moikata vanhoja naapureita ja liimata mökillä kitty-tarroja askarteluvihkoon. Osaan nyt melkein ollien ja satasia joka suuntaan, enää about tuhat toistoa niin voin sit ehkä jo käydä reenaa isompia numeroita killissä.. Lauantaina rinteillä oli junnujen parkkiskabat. Ilmavaa menoa jo pienestä pitäen.

Vuokatti aamuhämärässä. Illan violetti on lemppari.