Retkiterapiaa Repovedellä

Julkaistu: 24.7.2017

Olen jo vuosia toivonut pääseväni Repovedelle retkeilemään, mutta vasta nyt tuli aika toteuttaa tämä haave. Vaikka Kouvolan ja Mäntyharjun suunnilla on tullut käytyä monia, monia kertoja, muttei koskaan ole tullut käytyä Repovedellä. Suunnitelmissa oli lähteä kahdeksi yöksi telttailemaan. Pako ”arjen” pyörityksestä oli enemmän kuin toivottua, vaikka lomalla sitä jo olinkin. Reissua ei suunniteltu sen enempää, yksi puhelinsoitto ja muutama viesti riitti edellisenä päivänä. Kävin hankkimassa Ticket to The Moon-riippumaton edellisenä päivänä uudesta Kangasalla sijaitsevasta ulkoiluun, retkeilyyn ja kiipeilyyn erikoistuneesta liikkeestä. Treelinelle vahva suositus, ulkoilukaupan myymälä on todella hienosti toteutettu, vaatteet ja varusteet on kauniisti esillä, teltoille on omat erikoiset ”showroomit” ja kaiken kruunaa liikkeessä oleva kahvila. Myymälä Kangasalla on vanhan pajutilan alueella, jossa myymälän kiinniolopäivinä piha-alueella vaeltelee lampaita. Treelinen ollessa auki, lampaat viettävät aikaansa aitauksessa. Myymälän yhteydessä toimii myös kahvila.

Perjantaina hain kirjastosta Repoveden retkeilykartan ja katsoin reittejä ja mahdollisia yöpymispaikkoja etukäteen. Oletin, että muitakin on liikkeellä, joten pyrin katsomaan rauhallisempia paikkoja telttailla. Kaakkurin kierros (24km) vaikutti oivalta valinnalta 2 yön reissuun. Perjantain aikataulut tosin venähti ja kauppareissun ja Repovedelle ajamisen jälkeen kello oli jo yli puolenyön. Välpättiin kamppeet kuntoon ja heitettiin Saarijärven portilla rinkat selkään. Kello oli jo sata, eikä oikeastaan jaksanut lähteä otsalampun valossa tarpomaan juurakkoa eteenpäin, joten päätimme pystyttää teltan Sukeltajanniemen nokkaan. Telttapaikan löysi melko helpolla ja pienen yöpalan jälkeen nukahdin kuin tukki. Muutaman kerran kylmäsi yöllä, mutta muuten oli hyvät olosuhteet.

 

Trangia-pikapuurojen ja nuotiopannukahvien jälkeen suunnattiin reitille. Rinkka tuntui painavalta, vaikkei se sitä erityisemmin ollut. Ja aiemmin oli tullut kanniskeltua tuplasti painavampaa kuormaa selässään. Tosin siitä on nyt jo hetki aikaa… Käveltiin Olhavalle, katseltiin maisemia ja käytiin katsomassa järven puolelta seinämää, jossa oli kiipeilijöitä melkolailla paljon. Olhava tuntui olevan suosittu yöpymispaikka, niin kiipeilijöiden kuin muidenkin retkeilijöiden parissa.

Mustalamminvuoren näkötornista avautui hienot maisemat lähes koko Repoveden alueen yli. Tosin korkeanpaikankammoisena en kovin kauaa jaksanut ”nauttia” näköalasta, vaan suuntasin vapisevin jaloin puisesta tornista alas. Olen yrittänyt siedättää ja lievittää kammoani käymällä mahdollisimman monissa näkötorneissa, varsinkin puiset rakennelmat tuulisella säällä vie minut äkkiä mukavuusalueen ulkopuolelle. Sitkeästi kammo vaan pysyy ja lamaannuttaa täysin, jos menen liian pitkälle siedättämiseni kanssa. Onneksi kehitystä tapahtuu, muttei sitä vieläkään ole tapahtunut riittävästi. Mustavuoren jälkeen teimme pienen pummin, ja kiersimme pienen ketunlenkin. Tosin kierros oli noin kilometrin verran, joten mitään suurempaa mokaa ei päässyt tapahtumaan.

Lounastimme Kuutinkanavan tulentekopaikalla, jossa oli muutamia muitakin retkeilijöitä. Koko ajan riitti pientä vilskettä ja vilinää ympärillä, monet olivat vuokranneet kanootteja ja kajakkeja Kuutinkämpältä, melontatukikohdasta. Ajatus tässä on hieno: hiilijalanjäljen pienentäminen. Kanootit ovat jo valmiina paikalla, eikä niitä tarvitse erikseen kuljetella muualta. Melontakin olisi paikan päällä kiinnostanut, mutta tällä suunnittelutyöllä ei viitsitty lähteä sen enempää kikkailemaan, vaan melontareissu olisi sitten ihan erikseen.

Matka jatkui Katajajärven kautta Lapinsalmelle, josta löytyy varmasti yksi kuvatuimpia ja ehkä jännittävimpiäkin kohteita: riippusilta. 10 metrin korkeudessa roikkuva riippusilta ei ollut niin paha kuin kuvittelin, olin jo valmistautunut paljon pahempaan jännitykseen. Lapsiperheitä näkyi paljon Lapinsalmen ympäristössä. Perheystävällisyyden lisäksi kansallispuistosta löytyy myös esteettömiä reittejä, joka on aivan huikea juttu. On hienoa, että edistetään yhdenvertaista luontoliikuntaa ja esteettömiä kohteita löytyy enemmän ja enemmän, ja kaikki pääsevät mahdollisuuksiensa mukaan nauttimaan luonnosta.

Käytiin kääntymässä Lapinsalmen parkkipaikalla sijaitsevalla kioskilla hakemassa jäätelöä. Autoja oli pilvin pimein, melkolailla monet autot olivat venäjän rekisterissä ja muutenkin kansallispuistossa oli kansainvälinen tunnelma. En toisaalta ihmettele, Suomen puhdas ja kaunis luonto on mielestäni meidän yksi suurimmista matkailuvalteista. Eikä Repovedelle Helsingistä ole pitkäkään matka, ja kuitenkin maisemien perusteella retkikohde voisi sijoittua pohjoisempaankin.

Kapiavesi ylitettiin käsivoimin Ketunlossilla ja vettä tankattiin Määkijässä. Suunnitelmissa oli kävellä Lojukoskelle saakka, mutta päätettiin pysähtyä Talaksella tankkaamaan. Maisemat ja tunnelma oli kohdillaan, joten pystytettiin teltta ja alettiin tekemään risottoa dinneriksi. Ennen ruuan valmistumista ehti käymään uimassa, viileä vesi teki hyvää jaloille. Ripustin hammockin teltan viereen ja ihailin ruuan jälkeen maisemia uudesta riippumatostani. Väsy alkoi iskeä melko aikasin ja käperryttiin makuupusseihin juuri kun aurinko alkoi laskea. Hyvin aikaisin aamulla aurinko alkoi lämmittämään neljän vuodenajan telttaa (lue: ei hengitä) sen verran, että olisi voinut erehtyä olevansa saunassa. Siinä vaiheessa siirryin makuupussini kanssa riippumattoon nauttimaan järvinäköaloista ja ihanasta viileydestä. Kauaa en jaksanut makoilla, vaan aloin tehdä aamupalaa. Aamutoimien jälkeen pakattiin leiri (joka tuntui aina leviävän liian monen neliön alueelle) ja lähdettiin etenemään kohti lähtöpistettä.

Käveltiin Lojukosken kautta Saarijärvelle. Tällä reissulla jäi vielä näkemättä Kirnukangas ja muutama muu kohde, mutta aikataulut sunnuntaina rajoitti retkeilyn määrää. Saarijärvellä pakattiin rinkat autoon ja lähdettiin ajamaan Lahtea kohti. Matkalla piti tietysti pysähtyä hakemaan kyläkaupasta jäätelöä. Löydettiin myös oiva uimapaikka matkan varrelta. Paistjärven Sonnanen oli todella kirkasvetinen järvi, jossa oli matala ja pehmeä hiekkapohja. Vesi tosin oli kylmää, mutta se jälleen kerran teki hyvää väsyneille jaloille parin päivän vaelluksen jäljeen. Matkatoveri jäi Lahteen ja itse jatkoin takaisin Pirkanmaalle. Reissu oli onnistunut, stressitön ja kaiken kruunasi hyvät retkeilykelit. Vahva suositus Repovedelle!

 

Juurakkojumppaa!

Julkaistu: 28.5.2017

Talven kirjoittelut jäi vähän vähäiseksi, mutta jos nyt kesällä ottaisi kiinni. Lähinnä tulossa asiaa maastopyöräilystä (enduro, xc ja alamäki), suunnistuksesta ja pyöräsuunnistuksesta. Vähäsen retkeilystä ja muusta rennosta 🙂

Aloittelin tänä vuonna melko myöhään fillaroinnit, faijan vanhalla vintagepyörällä tuli ajettua jo aiemmin, mutta maastossa ajamiset jäivät kesäisimmille ilmoille. Sen verran mukavuudenhaluinen kuitenkin on, että fillaroidessa ei tarvitsisi topata ja vuorata itseään hullun monella kerroksella vaatteita. Ja kerrostalossa tuo pyörän peseminen on hieman hankalaa. Joten kevään treenit olivat salipainotteisia ja ulkoilua ilman välineitä. Jollei tietysti loppukevään hiihtoja lasketa mukaan…

Ensimmäiset lenkit meni viime syksynä hankitulla Orange Fivella. Piti lähteä kevyelle lenkille, aluksi helppoa poljettavaa. No olihan se kevyttä, mutta Kaupin rantajuurakko ei mene minun asteikolla helppon ajamisen kategoriaan. Juurakkojumppa ei ole itselleni sitä mieluisinta ajettavaa, mutta ainakin se opettaa. Ensimmäisen lenkin jälkeen tuntui siltä, että kaikki fillarit voisi laittaa myyntiin ja aloittaa uuden harrastuksen, vaikkapa sukkien kutomisen kotisohvalla.

No, tunne onneksi vaihtui ja polut kutsuivat jälleen. Viikko sitten lähdettiin kaverin kanssa avaamaan alamäkikausi Kalpalinnaan. CalpisBikeparkin tuttuja polkuja tuli ajettua muutamia kertoja, ennenkuin tapaturma-altis ajokaverini onnistui saamaan takavaihtajan tuhannen solmuun. Onneksi Pelle Pelottomat keksivät ottaa takavaihtajan pois ja tehdä DH-konkelista sinkulan. Kätevästi sillä ajeli muutaman kierroksen, kunnes ajokaverin takalinkku sanoi itsensä irti. Siihen loppui hänen ajonsa, onneksi tällä kertaa tuli vain materiaalivahinkoja… Useammin joutuu paikkaamaan ambulanssikuskien voimin jotain muuta kuin kuskin ajokalustoa. Jatkoin ajamista itsekseni ja kaverini siirtyi hovikuvaajan rooliin uuden järkkärinsä kanssa. Minä sain ajokuvia ja hän sai harjoitusta uuden kameran käyttöön. Lähes win-win-situation siis 😉

Alamäkiajot hissipainotteisesti innoitti Kaupissa järjestettäville enska-höntsylenkille. Töissä venähti yli lenkin aloitusajan, joten tulin paikalle hieman myöhässä. Sain kuitenkin yhden pienemmän porukan kiinni ja poikien kanssa ajeltiin Pirunvuoren tuntumassa olevia polkuja. Tekee todella hyvää ajaa itseään kovempien kuskien seurassa. Varsinkin kun joku ajaa perässä, joten ei voi alkaa hidastelemaan tai vetämään paniikkijarrutuksia 😀 Normaalisti pidän liikkumisesta itsekseni, varsinkin jos menee yhtään kovempaa vauhtia, tuntuu että toiminta on tehokkaampaa silloin. Porukkalenkistä jäi hyvä fiilis ja into ajaa vaikeampia paikkoja ja kehittyä ajajana. Orange alkaa tuntumaan koko ajan paremmalta ja paremmalta, varsinkin kun on ajanut lähinnä jäykkäperällä ja vielä 26″ sellaisella. Innolla odotan seuraavia fillarilenkkejä ja sitä, että Sappee aukeaa 🙂 Harmi kun kesä on niin täynnä kaikenlaisia rientoja, ettei oikein ehdi ajamaan mtb-maratoneja. Kisat taitavat omalta kohdalta painottua lähinnä höntsy-pyöräsuunnistukseen. Niistä kisoista sitten lisää päivityksiä.

Opashiihtoa Ylläksellä – kuinka sokeaa hiihdätetään?

Julkaistu: 02.3.2017

Kuinka sokeaa hiihdätetään? Ja miten sokeaa päädytään hiihdättämään?

Tämä taitaa olla seitsemäs kausi, kun olen ollut oppaana. Ensimmäisen kerran lähdin mukaan ihan kokeilumielessä ja auttamaan, sillä edellinen opas hyytyi. Kuulemma tarvittiin hiihtäjää, jotta mies saisi tarvittavaa vauhtia lenkeillään. Pitkää päivää ja reipasta vauhtia. No kävin katsomassa, miten kaikki tämä onnistuu. Kaiutin ja mikrofoni laitettiin päälle ja lähdettiin ladulle. Joka sauvaniskulla piti sanoa jotakin, esim. ”one – one – one” tai muuta vastaavaa, jotta perässä tuleva saisi vihiä missä mennään. Piti myös kertoa minkälaiset maaston muodot ovat, kääntyykö latu vasemmalle tahi oikealle ja piti ennakoida vastaantulevien ihmisten liikkeet ja ilmoittaa missä muut hiihtäjät liikkuvuat. Melko raskasta puuhaahan tuo oli, kun koko ajan piti puhua. Ehdotin, että voisi olla jokin piippausääni, joka tulisi valmiiksi. Mutta se ajatus jäi vielä muhimaan. Myöhempinä kausina on otettu käyttöön iPod ja kaiutin, jotta hiihtäminen ei kävisi turhan raskaaksi.

Mies on siis täysin sokea, hiihtää melkolailla hyvää vauhtia ja hiihtää pääosin luistelua. Perinteistä on helppo ohjata, mutta luistelussa on enemmän tarkkailtavaa. Ja vauhti on paljon kovempi ja luistellessa on reilusti enemmän muuttujia. Oikealla ladulla ohitettavat hiihtäjät, vasemmalla vastaantulijat ja joskus saattaa olla vielä luistelijoita perinteisen hiihtäjien lisäksi. Olen käynyt soveltavan liikunnan kursseja urheiluopistossa ja ShoRy:n soveltavan hiihdon kursseilla, sekä ollut avustustehtävissä mm. maalipalloturnauksissa, joten pohjaa ja ymmärrystä erityisliikunnan käytännön asioille on. Ja toki fysioterapeutin tutkinto j työkokemus auttaa tässäkin asiassa. Jokainen liikkuja on kuitenkin oma yksilöllinen pakettinsa, joten perehdytys pitää tulla itse opastettavalta.

Hiihdättämisen helppus ja vaikeus

Näin monen ohjauskerran jälkeen alkaa opastaminen sujua oikeinkin helposti ja osaa jo arvioida paljon paremmin miehen liikkeitä, sekä vastaantulevien ihmisten liikkeitä. Kovin monet pysähtyvät piippauksen kuultuaan (kuulostaa ihan jäätelöautolta), jää tuijottamaan tai sitten hyppäävät peloissaan sinne tänne ”pois tieltä”. Joskus hiihtäjät saattavat paniikissa hypätä eteen ja silloin tulee kiire. Ne hiihtäjät, jotka meidät on aiemmin nähnyt, osaavat hyvin hiihtää omaa uraansa välittämättä meidän liikkeistä sen enempää ja osaavat antaa tietä. Miehellä on neonkeltainen liivi, jossa lukee ”blind skier”. Onneksi monet ymmärtävät miksi minulla on mikki, kaiutin ja miksi kuulostan jäätelöautolta. Sekä sen, ettei perässäni kulkeva mies taida nähdä mitään. Useasti joku saattaa tulla juttelemaan, varsinkin britit (mies on britti). Suomalaiset, jotka ovat monesti meidät nähneet, tulevat juttelemaan. Lapset kyselevät vanhemmiltaan mikistä ja kaiuttimesta ja miehen liivistä. Monet vanhemmat osaavat hienosti vastata lapsilleen kysymyksiin. Joskus ihmiset eivät ymmärrä, että osaan suomea, sillä selostan englanniksi ja höpöttelevät mitä sattuu. Saatan joskus tokaista jotakin takaisin 🙂

Yleisesti ottaen ihmiset ovat ottaneet meidät hyvin vastaan ladulla: antavat tilaa, juttelevat, hymyilevät ja katsovat kiinnostuneena ja ihmetellen meidän menoa ja haukkovat henkeään huomatessaan, että mies hiihtää lujaa vauhtia, luistellen näkemättä yhtikäs mitään. Kerran pitkässä ylämäessä eräs nainen pysäytti meidät hyvin vihaisena ja sanoi, että meidän tulisi laittaa nuo kammottavat laitteet ja äänet pois, sillä tämä on erämaa. Kuuntelin siinä hetken aikaa naisen raivoamista ja totesin hänelle, että jos sammutan laitteet, mies ei löydä täältä pois. Hän on täysin sokea ja tarvitsee äänilähteen, jota kohti kulkea. Kerroin myös, että kaikilla on oikeus liikkua täällä, eikä nainen tulisi enää muutaman minuutin päästä meitä kuulemaan, sillä hiihtäisimme nopeasti heidän tieltään pois, Nainen ei enää sanonut sanaakaan tämän jälkeen. En tiedä ymmärsikö hän miehen olevan sokea, vai mikä jutussa oli ongelmana. Oli hyvin vaikea pysytellä neutraalina ja ystävällisenä, kun en itse pysty ymmärtämään tuollaista suvaitsemattomuutta ja itsekkyyttä. Siinä nainen oli oikeassa, että mielelläänhän sitä kuuntelisi luonnon ääniä, eikä jäätelöauton piipitystä, mutta se on melkolailla ainoita tapoja millä mies pääsee nauttimaan hiihdosta ja pitämään itseään kunnossa.

Ylläs Kukas-tunturin näköalapaikalta

Eat – Sleep – Ski – REPEAT

Olemme hiihtäneet nyt yhteensä viitenä päivänä, joiden aikana on tullut rapiat 175 hiihtokilometriä. Kaksi päivää mies on hiihtänyt perinteisellä tyylilillä ja kolme päivää luistellen. Itse olen päättänyt ohjata luistellen, sillä luisteluhiihto on itselleni mieluisampi tapa, eikä ilmeisesti ohjattavalle ole niin justiinsa, vaikkei toinen perinteisellä hiihtäisi edessä. Ensimmäisenä hiihtopäivänä oli alle -20 astetta pakkasta ja olin sopimuksen mukaan varautunut luisteluun. Itselleni päivän hiihdot olivat todella raskaat, vaikkei kilometrejä tullutkaan kuin 23. Kylmä ilma teki pahaa keuhkoille ja luisteluhiihto tuntui hiekkalaatikolla tahkoamiselta, kuitenkin perinteisen latu oli erinomaisessa kunnossa ja luisti hyvin. Toisena päivänä kilometreja kertyi 28, kävimme mm. Kukastunturilla ihastelemassa maisemia. Tai minä kävin. Aurinko paistoi mukavasti ja päivä oli melko mäkipainotteinen sisältäen nousut Tahkokurun laavulle ja Kesängin nousun Kellokkaalle. Alamäethän tullaan vauhdilla alas, sauvastani kiinni pidellen. Sillä saadaan vauhdit reilusti yli 30-40km/h:n.

Velhonkodan tulet lämmittää mukavasti

Seuraavat päivät mentiinkin luistellen, 3. päivänä kertyi 39km: Lompolo – Hangaskuru – Latvamaja – Karhunkota – Kotamaja – Elämänluukku – Lompolo. Neljännen päivän 43 kilometrin hiihdot koostui matkoista Peurakaltiolle, Äkäsmyllylle, Kotamajalle ja takaisin. Viidentenä päivänä suuntasimme Iso-Totovaaralle Latvamajan, Karhukodan ja Tammituvan kautta. Tammituvan ja Iso-Totovaaran parkkipaikan välistä latua ei oltu laisinkaan ajettu, joten ylämäkivoittoinen latupätkä tuntui aivan järkyttävälle ja väsytti oppaan melkolailla, sillä jouduin tekemään latua muille, ensimmäisenä kun menen. Totovaaralta lasketeltiin Villen kämpälle evästämään, Latvamajan kautta Kesänginkeitaalle ja takaisin. Kolmena päivänä meillä on ollut miehen entouragesta muutamia ihmisiä mukana, viidentenä päivänä meikäläisen perässä hiihteli 4 miestä. Tauoilla saattaa olla enemmänkin tuttuja mukana, sillä välillä valitsemme reitit sen mukaan, minne muut ovat suuntaamassa.

Hiihdot jatkuvat vielä muutamia viikkoja, itse olen vielä ensi viikonkin hiihtämässä miehen kanssa, jos vaan terveys sen kestää ja jaksaminen on kohdillaan.

Äkäsmylly

Pari päivää helppoa tunturissa

Julkaistu: 28.2.2017

Hiihdonopettajan vapaapäivät

Ensimmäisenä vapaapäivänäni päätin leikellä skinit valmiiksi tulevia koitoksia varten (nousukarvojen leikkaamiseen ohjeita löydät edellisestä blogipostauksesta). Asennusoluen sijaan nautin asennuskahvit ja odottelin laskuseuraani saapuvaksi. Rinteenvierustat ja kuru houkutteli melkolailla, mutta ne saisi jäädä myöhempään, sillä rakka paistoi muutamissa kohdissa läpi. Vain muutamia kertoja lasketut sukset ja kevyeen puuterilumeen peittyneet kivet eivät olleet hyvä yhdistelmä. Päätimme siis lähteä metsästämään pehmeää lunta rinteiltä. Edellisen päivän oli sadellut lunta ja alppitunteja pitäessä sai laskea pehmeitä rinteitä oppilaiden kanssa. Nuo tunnit jo sai herkästi hymyn huulille, saatika vielä vapaat laskut pidemmillä pätkillä. Suuntasimme eturinteiden reunoille ja Lännen leveälle, lunta oli kasaantunut hyvin rinteen reunalle. Itselläni on vielä hankalaa telluilla pehmeässä, mitä enemmän lunta, sen haastavampaa se on. Välillä lipsahti alppikäännösten puolelle, mutta mukavaahan se oli silti. Tuuli alkoi saapua tuolihissien suuntaan, ja vilu pääsi yllättämään. Lähdettiin takaisin Y1:lle syömään ja siitä Ylläsjärven puolelle Lapland Hotel Saagaan saunomaan ja pulikoimaan porealtaassa. Lämmin alkoi väsyttämään ja janottamaan, joten after-sauna-jäätelöt ja limut olivat paikallaan. Illalla hain vielä yhden hiihtokoulutoverin bussilta ja menimme Selvään Pyyhyn nauttimaan hiihtolomien tunnelmasta, bändikin olisi ollut soittelemassa, mutta väsymys vei voiton ja ajoi mökille odottamaan seuraavaa vapaapäivää.

Vapaalaskua ja muita yrityksiä

Aamu valkeni, venytellen nousin punkastani hiihtokoulun mökin nurkasta ja kurkkasin ulos ikkunasta. Puuteria oli dumpannut melkolailla mukavasti, niinkuin säätiedotukset oli yr.no:sta lupaillut. Aurinkokin aina silloin tällöin vilahteli ohuen pilviverhon takaa. Suunnitelmissa olisi skinien testaus kevyellä haikkailulla. Pakattiin hitaan aamupalan jälkeen päiväreput ja mietittiin, minne suunnataan. Pallas olisi ollut vaihtoehto, mutta jätimme Pallaksen puuteritakuun odottamaan vieläkin aurinkoisempia päiviä. Ja Pallaksella mielellään tekee muutakin kuin vain kevyttä skinnaillua. Kävin vuokraamosta hakemassa Piepsin vyöryrepun, jossa oli valmiina piippari, sondi ja lapio, niinkuin kunnon vyöryreppuun kuuluu. Härvättiin hiihtokoulun tiloissa kamppeet valmiiksi, piipparit takin alle ja menoksi. Käytiin ensin etsimässä pehmeää Kuru-hissin vierestä, missä kiviä ei ollut näkyvissä ja tiedettiin, että lumikerros oli riittävän paksu. Suunnitelmissa oli tämän jälkeen suunnata Mansikkapaikalle Kellostapulin koillisreunan lähellä olevaan metsikköön, jossa vyöryt eivät olisi juurikaan todennäköisiä. 

No. Joskus suunnitelmat muuttuu melko radikaalisti. Lopulta päädyimme toisen lämmittelylaskun jälkeen lähtemään kokonaan pois, sillä laskukaveri kolautti polvensa suoraan kiveen. Katsottiin paremmaksi vetäytyä takavasemmalle, parantelemaan kipeän oloista polvea. Siihen jäi skinien testaus. Mutta parempi näin, kun lähteä kipeällä polvella ontumaan Keskisen laen ylitse. Kävin vielä muutaman laskun itsekseni ja palautin tavarat. Lähdettiin pienellä porukalla Kellokkaan kautta katsomaan auringonlaskua näköalapaikalle ja mökille saunomaan. Sitten pitikin jo alkaa valmistautumaan seuraavan päivän koitoksiin.

 

Nousukarvojen leikkaaminen ja valinta

Julkaistu: 25.2.2017

Skinien leikkaaminen on ollut projektina jo pitkään. Tai oikeastaan skinien hankinta on ollut sitäkin pidempi projekti. Pohdiskelin muutamien BD:n skinien välillä, Ascension ja UltraLite olivat harkinnassa. Päädyin UltraLiteihin, skinit saa pieneen tilaan pakattua, skinit on kevyet ja nousukarva on mohair-mixiä (65% mohairia ja 35% nylonia). Keveys ei kuitenkaan ollut ykkösjuttu, mutta eipä siitä haittaakaan ole. Aika harvoin kuitenkin tulee takamaastoissa käytyä, joten edullisemmat skinit paremmilla gripillä ja kestävyysominaisuuksilla olisi järkevämpi valinta, kuin hieman kalliimmat, kevyemmät ja liukuvammat mohair-skinit. Mohair-mix on siis kompromissi näiden väliltä. Ostin nousukarvat Black Diamondin Link 90:n, joten 110mm skinit oli tähän sukseen sopiva valinta.

Halusin varmistaa ihan ensimmäisiä skinejä leikatessani sen, etten vaan tee mitään perustavanlaatuista virhettä. Minä, terävä objekti ja leikkaaminen ei välttämättä ole paras yhdistelmä. Varsinkin kun tietää, ettei tehtyä saa tekemättömäksi. Ensimmäisenä siis tein sen, mitä yleensä en tee: luin ohjeet. Sain luettua kolme ensimmäistä kohtaa, jonka jälkeen kyllästyin. Onneksi nousukarvojen mukana tulleessa ohjeessa oli myös kuvalliset ohjeet. Kaivoin YouTubesta videopätkän, jossa oli selkeät ohjeet. Itselleni ehkä helpointa oli seurata videopätkää. Kyselin myös vinkkejä kokeneemmilta skininleikkaajilta, jotta voisin välttää ”rookie-mistakesit”.

Ensimmäisenä asetin kiinnityshihnan (tail strapin) metallisen koukun (tail clip) 4-5 väliin, jonka jälkeen tiukkasin skinin suksen pohjaan. Leikkasin karkesti ylimääräisen pätkän skiniä pois, jotta nousukarvaa olisi helpompi käsitellä. Sitten mallailin kärkikiinnikkeet suksen kärkeen ja katsoin mihin kohtaan kärkikiinnikkeen lenkki jää. Siitä kohdasta leikkasin skinistä ylimääräisen pätkän pois.

Leikattuani nousukarvan pituuden sopivaksi, ruuvailin dyneemakuitua ja alumiinia sisältävän kärkikiinnikkeen skinin päähän.

Kannattaa katsoa, ettei ruuvaa skiniin tai sormeensa ruuveja. Kärkikiinikkeen ruuvit tässä vaiheessa pitäisi saada poikki esim. pihdeillä vääntämällä, mutta omat näppivoimat hentona naikkosena eivät riittäneet ja jouduin odottamaan myöhempään ajankohtaan, että sain ruuvit katkottua. Skinien kärjet voi tässä vaiheessa sheipata niin, että terävät reunat vedetään suoraksi. Siihenkin on oma kaavansa, mutta itse leikkasin skinin niin, ettei siihen muodostu turhan teräviä reunoja.

Seuraavaksi skinien reunat piti trimmata, joten kiinnitin nousukarvat suksen pohjaan siten, että toiseen reunaan jää hieman enemmän skiniä kuin toiseen (muutamia millejä). Kävin leikkurilla koko skinin matkan. Leikkuri kannattaa asettaa kevyeen kulmaan sukseen nähden, jotta leikkausjäljestä tulee parempaa ja leikkaaminen on helpompaa.

Sitten trimmataan toinen puoli kiinnittämällä nousukarva kantin leveyden verran (tai hieman enemmän) suksen keskiosaa kohti. Luonnollisesti seuraavaksi leikataan skinin toinen puoli.

Tein samat työvaiheet molemmille skineille. Toisesta skinistä tuli paljon särmempi ja parempi, kun oli jo yhdestä kokemusta.

Sitten pitäisi vielä päästä testaamaan skinejä käytännössä 😀