Reppureissumuistoja ajalta ennen älypuhelimia

Julkaistu: 31.7.2015

Siitä ei ole kuin kymmenen vuotta. Muistan elävästi, kuinka Intian-matkaa edeltävänä iltana pakkasin tavaroita 90-luvulla ostettuun Burtonin koulureppuun. Äidin sydän oli syrjällään huolesta, mutta hän ompeli vielä myöhään illalla retkihousuihini viimeisiä vyölenkkejä, koska sellaisia äidit kai ovat. Olin luopunut opiskelijakämpästä matkan ajaksi, ja olin siitä syystä lapsuudenkodissani.

Reppuun menivät sandaalit, t-paita, yhdet housut, fleece-takki. Kamera, vähän lääkkeitä, pari kirjaa ja joitakin satoja euroja matkarahaa. Ei laturikasaa, ei varavirtalähteitä, kindleä, iphonea. Analoginen maailma.

Vuosi oli 2005, ja olin lähdössä elämäni ensimmäiselle reppureissulle Intiaan. Kuuden viikon matkalle ei ollut juuri suunnitelmia. Internet oli olemassa, mutta aivot eivät vielä olleet oppineet elämään hakukoneessa. Madventures oli ehtinyt parin vuoden ajan näyttää esimerkkiä, ja me menimme perässä.

Muistattehan sen. Miltä tuntui matkustaa ilman Facebookia, wifiä, verkkopalveluja, älypuhelimia. Lentoliput ostettiin matkatoimistosta, ja ne olivat paksua kartonkia. Paluulipun oli selvittävä viikkojen seikkailuista siinä kunnossa, että sen kanssa pääsi vielä paluulennolle. Koko Intian juna-aikataulut oli painettu valtavaan A4-kokoiseen kirjaan, jota oli kannettava mukana. Lisäksi tietysti kohdemaan opaskirja, sillä missään ei ollut langatonta verkkoa, minkä avulla olisi voinut hakea tietoa vapaista hostelleista. Kuuden viikon aikana varasimme Intiassa etukäteen ainoastaan ensimmäisen yön Delhissä. Junaliput, rantabambumajat, vuoristosafarit – kaikki järjestyivät ilmestymällä paikalle ja tinkimällä. Koska niin tekivät kaikki muutkin.

Kännykkä, tietysti Nokia, jos se ylipäätään oli mukana, suljettiin Helsinki-Vantaalla ja sullottiin repun pikkutaskuun. Sieltä se kaivettiin esiin hätätilanteen tullessa tai jouluaattona, kun piti laittaa kotiin tekstiviesti, että kaikki on hyvin. Yhteyttä pidettiin sähköpostilla, silloin kuin milloin mistäkin kylästä löytyi nettikahvila. 2000-luvun alkuvuosina niitä ei ollut kehittyvissä maissa kovin tiuhassa.

Tuolla ensimmäisellä reissullani vaihdoimme konetta Moskovassa. Lähtöportilla oli intialaisia, osalla upeat turbaanit. Kuuntelin vierasta kieltä ja kuvittelin, että olimme siirtyneet keskelle Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Jännitti. Laskeuduimme Delhiin, ja koneeseen tulvahti vahva palaneen käry. Ensimmäistä kertaa elämässäni haistoin saastunutta ilmaa, smogia. Yksi maailman suurimmista kaupungeista hengitti raskaasti ulkopuolella, ja pian me sujahdimme joukkoon, Intian pimeään yöhön. Kaikki oli likaista, vierasta, rämisevää, rikkinäistä, pölyistä. Pelkäsin kuollakseni. Ihmiset kiskoivat hihoista ja lahkeista ja jokainen halusi minusta jotain.

Ensimmäiset päivät Delhissä menivät kuin sumussa. Yritin nähdä ja samaan aikaan olla näkemättä ihmisten hätää. Muistan, kuinka kolmantena päivänä, tullessamme junalla jostakin, elefanttitautia sairastava lapsi tarjoutui kiillottamaan sandaalini. Aloin itkeä holtittomasti. En kestänyt enää, halusin kotiin. Ristiriidat olivat liikaa.

Tokenin, mutta jouduin, kuten jokainen köyhissä maissa matkustava, käymään läpi sen, miksi olin ylipäätään tullut. En ollut tullut auttamaan ihmisiä, vaan olin tullut itsekkäistä syistä, ja jos halusin pärjätä, se piti hyväksyä. Hyväksyä, etten halunnut antaa kaikkea omastani muiden hyväksi, toivoa, että pelkkä näkeminen merkitsee jotain, kovettaa pala sydämestäni jottei se jäisi, kuten laulussakin sanotaan, huutamaan joka hetkeen.

Lisää ajatuksiani Intiasta:

27.10.2009 Kaikki mitä luulin – Olin juuri muuttanut Intiaan ja tajunnut, etten ymmärtänytkään siitä maasta mitään
10.11.2009 London dreams – Kirjoitin naapuritaloni takapihalla teltassa asuvasta Ashusta, joka haaveilee paremmasta tulevaisuudesta

Kuvia kymmenen vuoden takaa

Delhissä oli hetken rauhallista.

Vanhan Delhin kujat olivat ensimmiäsen reppureissun ensimmäisenä päivänä vähän liikaa

Rautatieasema, jossa tulivat kyyneleet silmiin.

Korjausrakentamista Delhissä.

Olemme juuri tulleet Pohjois-Intian vuorille, missä lämpötila oli aamulla nollassa. Laitoin päälle kaikki vaatteet, jotka olivat mukana, ja ostin vielä paikallisilta markkinoilta muutamalla rupialla verkkarit, jotka lähtiessäni annoin jollekin.

Auringonnousu Corbett Tiger Reservessä. Tätäkin on Intia.

Varanasi, hindujen pyhä kaupunki.

Hotellihuoneessa jossain matkalla Varanasista Aurangabadiin. Hotellihintaan kuului ämpärillinen lämmintä vettä, mutta ei lämmitystä.

Minä Ajantan luolilla.

Tämä on vahvin muistoni Intiasta. Koska olin erilainen ja vaalea, kaikki halusivat koskettaa ja ottaa kanssani valokuvia. Lapsiparvet juoksivat perässä, ja äidit halusivat, että pitäisin pieniä vauvanyyttejä käsissäni.

 

4 243 kommenttia