En voi käsittää, että Ometepen kaltaisia paikkoja on vielä olemassa. Tulivuorisaari keskellä Nicaragua-järveä, joka ainakin näin hiljaisen sesongin aikaan oli oikeasti hiljainen. Paikalliset puuhastelivat omia puuhiaan saaren tulivuorten ympäri kiertävän, kahdeksikon muotoisen tien varrella. Skootterilla hiljaisia teitä huristellessa piti tämän tästä vilkuilla taustapeilissä vilkkuvaa taustalakanaa, jolle joku oli maalannut tulivuoren. Makeaan Nicaragua-järveen voi pulahtaa melkein mistä vaan rengastieltä. Tielle hypähteli välillä lehmiä, välillä hevosia, koiria, kanoja ja porsaitakin. Matkalla vesiputoukselle ympärillä lenteli isoja, värikkäitä perhosia, ja oli lähellä ettei apina pissannut puusta päähän. Ihmettelimme, mistä jalkojen viereen alkoi yhtäkkiä valua vettä, kunnes syyllinen löytyi yläpuolelta.

Eilisillan mieletön ukonilma kruunasi matkan parhaimman päivän. Salamat välkkyivät ympärillä ja rytinä kaikui tulivuoren seinämistä kovempaa kuin mikään ukonilma koskaan.

Jo nyt mietin, olimmeko oikeasti siellä ja oliko koko paikkaa oikeasti olemassa. 

Reilun tunnin lauttamatka saarelle oli melkoista kyytiä! Nicaragua-järvi on valtava ja siellä tulee.

 
Saaren tulivuoret vilkkuivat joka mutkasta ja niemennokasta.

 
Iltauinti Nicaragua-järvellä. 

Matka 500 metrissä sijaitsevalle vesiputoukselle oli hikinen, mutta perillä pääsi onneksi suihkuun. 

Taas joku toi sen taustalakanan! 

Päivän päätteeksi ajoimme skoottereilla auringonlaskuun. 

Iltataivas ei vielä auringon laskiessa näyttänyt kovin myrskyisältä. 

Tilasin ravintolassa kalaa, sain kalan. Ja banaania, tietty. Olisi matkan alussa pitänyt alkaa laskea, montako banaania ehtii syödä. Melko monta nimittäin.

Elämää Ometepellä voi kutsua todellisiksi kissanpäiviksi.