Autiot tuvat, jäätyneet tunturit

Julkaistu: 30.10.2015

Lokakuussa Kiilopäällä on hiljaista. Tunturikeskus on kiinni. Urho Kekkosen kansallispuiston tuvat ovat autioita, ja harvat vaeltajat katselevat toisiaan kysyvästi: tekin täällä, miksi ihmeessä.

Luonto odottaa, me odotamme, sillä lumi on jo myöhässä. Aurinko raahautuu vaivoin taivaanrannan yläpuolelle ja paistaa viistosti puiden paljaitten oksien läpi. Joinain päivinä kolea sumu hävittää maisemat näkyvistä, ja seuraavana päivänä pakkanen liimaa vesipisarat kiinni varvikkoon. Tunturit jäätyvät.

Kaikki on henkeäsalpaavan kaunista.

Mitä ylemmäs kiipeää, sitä epätodellisemmaksi maisema käy.

-Tuntuu siltä, että ihmisen ei pitäisi olla täällä, kiteytti tapaamamme vaeltaja oudon tunteen.

Viimein kuudentena yönä talvi saapuu. Nukumme laavulla ja aamulla silmien edessä aukeaa valkoinen maisema. Ihanaa, valkoista puuterilunta. En tiedä miksi, mutta ymmärrän paremmin tätä maisemaa kuin sitä edellistä.

Tunturissa viima nakertaa poskia, mutta porot eivät välitä. Ne ovat kiivenneet nauttimaan viimeisistä auringonsäteistä ennen kaamosaikaa.

Lokakuun lopun seitsemän päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa Inarissa oli yksi hienoimmista, joita olen tehnyt. Hiljaisen, talvea odottavan luonnon ääressä on vaikea olla olematta onnellinen.

Kuva: Sampsa Sulonen

Kuvassa olen Kotakönkäällä, päivää ennen lumen tuloa.

Ystäväni lähti kiipeämään Sokostille, minä pelkäsin liikaa jäisiä kiviä. Kiersin Sokostin eteläpuolen kurun kautta ja kävelin soiden läpi takaisin Luirojärvelle. Jäinen tihkusade kuorrutti vaatteet, repun ja hiukset. Näkyvyys sumussa ei ollut hääppöinen. Yksin keskellä erämaata suunnistaessa oli muistutettava itseään useaan otteeseen, että osaan kyllä tämän. Silti jokaisen risahduksen jälkeen varmistin selkäni takaa, ettei siellä ollut karhua. Tai lohikäärmettä. Mistä sitä ikinä tietää.

Kuva: Sampsa Sulonen

Kävelimme yhteensä noin 115 kilometriä. Ensimmäinen leiripaikka oli Suomunruoktussa. Sen jälkeen kävimme Sokostin takana Muorrakkavaarassa ja tulimme sieltä jälleen Luirojärven kautta takaisin Suomujoen laaksoon. Lopuksi kävelimme tuntureiden yli Kiilopäälle. Kuin huomaamatta reissusta tuli myös yksi pisimmistä vaelluksistani, vaikka olin ajatuksissani ollut lähdössä ”muutaman päivän metsäretkelle”.

Kuva: Sampsa Sulonen

Olin aivan täysin unohtanut että UKK-puistossa on paljon jokia ja vähän siltoja. Kaiken kaikkiaan taisin lähteä tälle ”muutaman päivän metsäretkelle” hieman takki auki, sillä ruoatkin loppuivat toiseksi viimeisenä päivänä, aamuksi jäi vain pieni puuroannos. Sille on helppo vitsailla jälkikäteen, mutta ihan tosissaan erämaata, vaikka kuinka tuttua sellaista, ei kannata koskaan aliarvioida.

Kuva: Sampsa Sulonen

Vaelluksen viimeisen päivän aamuna odotti ihana yllätys: maassa oli viiden sentin lumipeite. Heräsimme laavulta auringon noustessa tähtikirkkaalle taivaalle. Kuvassa keitän aamupuuroa nuotiolla. Maistui aika hyvältä.

****

Ajankohta: 21.10.-27.10.2015

Paikka: Urho Kekkosen kansallispuisto (lähtö ja paluu Kiilopää)

Reitti:

Linkki gpx-tiedostoon (jonka voi viedä esim rastit.fi-palveluun ja tarkastella reittiä maastokartalta lähemmin).

498 kommenttia

Näin korjaat vaelluskengät silikonimassalla

Julkaistu: 21.10.2015

Meindl Island-vaelluskenkäni täyttävät marraskuussa 10 vuotta. Nuo ihanat, tutut tohvelit ovat kuljettaneet minut muun muassa Sokostille, Kebnekaiselle ja Mt. Kenialle. Mutta kuten alla oleva kuva paljastaa, seikkailut ovat vaatineet veronsa. Vesi tulee aika ajoin vasemman jalan kengän kivirannusta läpi, ja reunat ovat alkaneet muualtakin hapertua.

Ajatus uusista, kovista ja hiertävistä vaelluskengistä ahdistaa. Onneksi sain ystävältäni kullanarvoisen vinkin: kengät voi paikata silikonimassalla! Kätevää. Miten sattuikin, että juuri päättyneestä putkiremontista oli jäänyt yli vajaa tuubillinen, joten nuukana seikkailijana käytin sen loppuun. Väri ei ehkä ollut kaikista sopivin, mutta kukapa noita kenkiä keskellä erämaata katselee.

m_dsc_0602

Tilanne ennen korjausoperaatiota.

Jouduin leikkaamaan tuubin varresta palan pois, koska silikoni oli kuivahtanut ihan sen kärkeen. Tästä syystä silikonia tursusi tuubista aika lailla.

m_dsc_0612

Tursottamisen jälkeen tasasin reunat sormella. Viereen kannattaa laittaa kipollinen tiskiainetta, johon dippaa sormen aika ajoin. Näin silikoni ei tarraa käteen.

m_dsc_0616

Käytin silikonia aika reilusti. Parempi överit kuin vajarit!

Lähden tänään kohti Ivaloa ja viikon vaellusretkeä UKK-puistossa. Siellä nähdään miten korjatut kengät kestävät.

  

Lopuksi siistin vielä reunoja tussilla ja päivitin nauhat. Pieniä ovat seikkailijan ilot!

584 kommenttia

Sarekin erämaassa pääsee kauas kaikesta

Julkaistu: 15.10.2015

Siitä asti kun ensimmäistä kertaa luin Sarekista, seutu on jäänyt takaraivooon kutkuttamaan. Ruotsin suurin erämaa-alue, jossa ei ole lainkaan merkattuja reittejä tai ihmisten rakentamia mukavuuksia. Keskellä erämaata, kaukana kaikesta, kohoavat Ruotsin toiseksi korkein huippu Sarektjåkkå (2089m) sekä useat jäätiköt. Maasto on hankalakulkuista, suoraan jäätiköiltä pauhuavia jokia, viimojen piiskomaa tunturikasvillisuutta ja terävää kivilouhikkoa.

Kuva otettu Guohperjåhkå-joelta

Lomapäivät ovat kuitenkin rajallisia, ja Sarek on kaukana myös Helsingistä. Miten mahduttaa järkevä ympyräreitti viikon päiville? Vaikka karttaa pyörittelee miten päin, päivät eivät tahdo mitenkään riittää moiseen.

Lopulta onnistuimme suunnittelemaan vuoden 2014 elokuulle reilun viikon reitin, joka vaikutti toteuttamiskelpoiselta. Ainoa kysymysmerkki olivat joet, joita reitin varrella oli aika monta. Meidän onneksemme kesä 2014 oli äärimmäisen kuiva, joten selvisimme kaikista ylityksistä kahdella vaellussauvalla, lyhyillä kauhunsekaisilla hetkillä, kirosanoilla ja reisiin käärityillä lahkeilla. Tämän ansiosta olimme päivää etuajassa aikataulusta.

Pe 10.8. Helsinki – Oulu (autojuna)

Lähdimme perjantai-iltana Helsingistä kohti Oulua. Ennätysmäisiä helteitä oli kestänyt yli kolme viikkoa, ja ajatuskin vaelluskengistä ja pitkistä housuista tuntui absurdilta istuskellessamme puolenyön aikaan Pasilan autojuna-asemalla. Emme vielä tienneet iloita siitä, että sortsikelit jatkuisivat pitkälle Sarekiin.

La 11.8. Oulu – Suorvan pato – Ritsem fjällstation 

Ajoimme Gällivaren ja Stora Sjöfalletin kautta Suorvan padolle. Matka oli 529 kilometriä. Padolta hyppäsimme Länstrafikenin bussiin (Linje 93), joka vei meidät 40 kilometriä eteenpäin Ritsemiin. Olimme varanneet helikopterikyydin Fisklyg-nimiseltä firmalta Staloluoktaan seuraavaksi aamuksi. Yövyimme helikopteriparakin vieressä, Akkajauren rannassa.

Ritsemissä olisi ollut myös STF:n mökki- ja telttapaikka, mutta se oli helikopterikentältä vielä kilometrin verran ylämäkeen, joten pyysimme bussikuskia jättämään meidät kentän viereen. Ystävällinen lentäjä, Bastian, antoi luvan yöpyä parakin pihamaalla.

Su 12.8. Ritsem-Staloluokta-Tuottarstugor

19km, 6h

Helikopteri lähti klo 7:30. Noin 60 kilometrin matka kesti vajaan tunnin. Maisemat olivat aivan mielettömät. Ensimmäisen päivän varsinainen vaellusosuus alkoi Staloluoktasta. Maasto oli helppokulkuista ja polku vielä leveä, mutta silti jalat tuntuivat raskailta.

Kuva väliltä Staloluokta – Tuottar

Kuva otettu Tuottar-mökeillä

Ma 13.8: Tuottarstugorna – Alkavare Kapell

15km, 5h

Polut loppuivat, ja oli kaivettava kartta esiin. Päivän reitille mahtui kolme jokea. Ensimmäinen oli heti Tuottar-mökeiltä lähtiessä, ja sen yli päästiin kuivin jaloin. Miellädno-joen yli menee paikallisten poromiesten ylläpitämä riippusilta, joka oli nähnyt parhaat päivänsä. Gáinájjågåsi-joen yli oli kahlattava.

Kuva otettu Gáinájjågåsi-joelta

Kuva otettu kappelin takaa. Vasemmalle kaartuu Álggavággen laakso.

Kuva otettu leiripaikalta Alkavaren kappelin vieressä. Sateenkaaren takana alkaa Àlkavággen laakso.

Ti 14.8. Alkavare kapell – Guohperjåhkå (Sarekin kansallispuisto)

17km, 6h

Sitä puskan määrää! Àlkavággen laakso on lähes läpipääsemätöntä tunturipusikkoa, parhaimmillaan ihmisen mittaista. Matkanteko oli tuskaisen hidasta, eivätkä piiskava sade ja yhden tiimiläisemme vatsatauti nostaneet fiiliksiä. Laaksossa oli yksi joen ylitys, joka sujui kahlaten. Tuskainen eteneminen palkittiin laakson toisessa päässä, kun horisontissa alkoi siintää Sarekin massiivi. Ylitettyämme Guohperjåhkå-joen laitoimme teltan pystyyn. Märän päivän jälkeen oli mukava pötkötellä teltassa kuivat villasukat  jalassa.

Kuva Àlkavággen laaksosta (Miia)

Kuva Àlkavággen laakson koillispäädystä.

Telttavalintamme oli Fjällrävenin neljän hengen vaellusteltta (malli Abisko). Kolme henkeä ja tavarat mahtuivat sinne mukavasti sadepäivinäkin.

Ke 15.8. Guohperjåhkå – Bierikjåhkå

17km, 5h

Reitti oli mukavaa loivaan alamäkeen jolkottelua, ja keli kirkastui. Kuljimme satelliittipuhelimen ohi, muutaman sillan yli ja jatkoimme alavirtaan pitkin Ráhpajåhkå-joen vartta, minkä jälkeen käännyimme takaisin koilliseen kohti Bierikjávrre-järveä. Ylitimme rutiininomaisesti Tjågnårisjågåsi-joen ja pidimme pienen lounastauon. Kun olimme lähteneet jälleen liikkeelle, olimme tallata lakkavarvikon päälle. Keräsimme vauhdissa muutamat marjat suuhumme – kunnes. Nostimme katseet ylös vaelluskengistä ja näimme lakkamättäiden jatkuvan ties kuinka pitkälle. Rinkat levisivät niille sijoilleen. Keräsimme lakkoja maanisesti ja vähintään joka toinen meni suuhun, joka toinen kippoon. Miten on mahdollista, että kukaan ei ollut löytänyt Sarekin lakkataivasta aiemmin?

Kuva: Miia

Pian lakkojen kerääminen oli lopetettava, sillä kukaan ei voi syödä määräänsä enempää lakkoja eikä meillä ollut mitään keinoja kantaa niitä kotiin saakka. Mikä vääryys!

Halusimme seuraavana päivänä huiputtaa Sarekin viereisen huipun, Vuoinestjåkkån, joten leiriydyimme sen juurelle hieman Bierikjávrre-järveltä koilliseen. Kiitämme erityisesti: maisemia sekä reissun kylmintä puroa, jossa kävimme vuorotellen peseytymässä. Vuoristopuroissa peseytyminen on vaelluksilla parasta ja samalla kamalinta. Vesi on järkyttävän kylmää. Edes avanto ei tunnu yhtä kylmältä kuin virtaava jäätikköjoki. Puroon meneminen tuntuu etukäteen älyttömimmältä ajatukselta ikinä. Mitä se oikeastaan onkin.

To 16.8: Vuoinestjåkkå (1952m)

Noin 1100m nousua, 7h

Sää oli aamusta aurinkoinen, joten päätimme lähteä yrittämään huipulle. Kuin tyhjästä ilmestyneet sadepilvet saivat meidät kuitenkin kiinni ennen kuin ehdimme ylös, joten maisemat jäivät puolimatkan jälkeen vähäisiksi. Mutta kesken ei voinut jättää, vaikka huipulta alastuleminen pitkin liukkaita kiviä oli koko vaelluksen huonoimpia ideoita. Onneksi kaikki säilyivät ehjin nahoin.

Pe 17.8: Bierikjåhkå – Suorvan pato

30km, 8h

Aamulla meille valkeni raastava totuus: vessapaperi oli lopussa. Kolmen naisen vaelluksella kyseessä on vakava asia – niin vakava, että harkitsimme tosissamme kiirehtimistä saman päivän illaksi takaisin padolle, jonne oli matkaa reipas päivämatka, 30 kilometriä.

Sateenkaaret ilmestyivät jälleen horisonttiin jouduttamaan askelia, ja käännyttyämme Njavvetjåhkkån jälkeen lähes kohtisuoraan pohjoiseen emme olleet uskoa silmiämme: Näimme jo Suorvan padon, ja jos oikein tarkkaan kuvitteli, saattoi jopa nähdä yksinäisen auton nököttämässä sen parkkipaikalla. Matkaa padolle oli vielä yli kymmenen kilometriä, mutta ajatus Stora Sjöfalletilla odottavasta suihkusta, ravintola-ruoasta ja ennen kaikkea vessapaperista vei meitä reipasta vauhtia alamäkeen kohti patoa.

Olimme lukeneet jostakin, että matkalla alas kohti Suorvan patoa kannattaa pysytellä mahdollisimman pitkään ylhäällä. Alempana laaksossa on pusikkoa sekä jyrkänteitä. Emme tietenkään malttaneet noudattaa ohjetta ja pian löysimme itsemme keskeltä suota, jossa kulki polkuja ristiin rastiin. Viimeisiin kilometreihin kului meiltä aikaa useampi tunti. On vaikea kuvata sitä tunnetta sanoin: niin lähellä, mutta niin kaukana.

Muistan sen hetken, kuun pyyhkäisin viimeisen puskan tieltäni ja astuin padon rantaan poroerotusaidan vieressä. Jäljellä olevasta parista kilometristä massiivisen padon yli kyllä selvittäisiin. Yksi tiimiläisemme oli aloittanut unelmoinnin erilaisista ravintola-annoksista jo vaelluksen toisena päivänä, me muut ehtisimme miettiä vaihtoehtoja vielä hetken.

Ja lopulta koitti se hetki, kun avasin auton takakontin ja heitimme rinkat sisään. Mieli oli yhtä aikaa iloinen ja haikea. Kuten aina, vaellukset päättyvät aivan liian aikaisin, mutta kuitenkin niin, ettei olisi jaksanut enää kilometriäkään pidemmälle.

Kulkemamme reitti:

Sarekin kartta STF:n sivuilla:

4 015 kommenttia

Anna tunturin selvittää

Julkaistu: 12.10.2015

Tärkeä osa vaeltamista ovat vaellusystävät. Vaelluksella toiseen tutustuu ihan eri tavalla kuin arkiympyröissä: nälkäisenä, haisevana, väsyneenä, rakkojalkaisena, pahimmassa tapauksessa kipeänä tai loukkaantuneena. Teltassa nukutaan kylki kyljessä ja polulla kuljetaan peräkanaa. Junnukin sen tiesi: pitkospuiden toisessa päässä oppii tuntemaan ystävän.

Kaksitoista vuotta sitten omalle kohdalleni osui onnenpotku: tapasin ensimmäisen vaellusystäväni. Siitä lähtien olemme tallanneet yhdessä lukemattoman määrän polkuja, pystyttäneet punaisen Hilleberg Nallon kymmeniin eri leiripaikkoihin kesähelteessä, sateessa, lumimyräkässä, tunturikivikossa, metrisessä hangessa, Suomessa ja ulkomailla. 

Pienet ajan saatossa yhteen hitsautuneet tavat muistuttavat menneistä retkistä. Telttaa pakatessa on aivan selvää, että kun on aika pakata kolmeen osaan taiteltu kangas, minä rullaan ja ystäväni hyppää mahalleen vielä avonaisena olevan kangaspätkän päälle, jotta sieltä saadaan ylimääräiset ilmat pois.

Moni asia on elämässä muuttunut 12 vuoden aikana, ja lähes yhtä moni niistä on ruodittu puhki vaelluspolkujen varrella. Tunturit ovat kuulleet analyysimme niin ihmissuhteista, opiskelukuvioista kuin työura-asioistakin.

Viime vuosina olen saanut lisää vaellusystäviä, jotka ovat ihanasti sulautuneet yhdeksi tiiviiksi vaellusystäväporukaksi. Kolmen tai neljän hengen porukassa vaeltaessa yksi voi niin halutessaan vetäytyä hetkeksi omiin oloihinsa muiden touhutessa leiripuuhiaan. Jos jotakuta uuvuttaa tai kolottaa, muut voivat ottaa kannettavaksi enemmän yhteisiä tavaroita. Ja mikä tärkeintä: ratkottaviin elämänprobleemeihin saa kaksin- tai kolminverroin ratkaisuehdotuksia ja näkökulmia.

Tässä ystävämuistoja menneiltä lokakuilta:

Vuonna 2008 lokakuu oli astetta haastavampi. Olemme pikavauhtia vaelletun Karhunkierroksen viimeisellä etapilla, ystävälläni on reilusti kuumetta ja kaksi päivää kuvan ottamisen jälkeen minä menin polvileikkaukseen. Salmiakki tuli tarpeeseen.

Lokakuussa 2013 elämä hymyili jo kauniimmin Helvetinkolussa Helvetinjärven kansallispuistossa.

 
Kiitokset Facebookille näistä muisteloista! Jos laulatuttaa, tässä linkki Juha Vainion sanoittamaan Ystävän lauluun.

3 503 kommenttia

Vain paras kelpaa: luksusretkeily eli glamping

Julkaistu: 05.10.2015

Syksyn kirpeät aamut, pimeät illat ja matalalta paistava aurinko saa joka vuosi retkivarpaan kutisemaan. Herätäpä teltasta viileään aamuun, joka nopeasti lämpenee ihanaksi syyspäiväksi.

”Mutta mitä te sitten teette siellä metsässä, kun olette siellä?”, kysyi avopuolisoni kun perjantaina pakkasin rinkkaa vuotuista syysretkeä varten.

Hyvä kysymys. Aikaisemmin kirjoitin, että pidän vaeltamisesta, koska erämaassa saa kävellä niin paljon, että ajatukset katoavat päästä ja kavereille kerrottavat jututkin loppuvat. Mutta viikonlopun telttaretki eroaa siitä kuin Kanarian-loma reppureissusta. Kohtuullisen ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulta ei löydy satojen kilometrien erämaita.

Viikonloppuretkilläkin kävellään, mutta jo kahdenkymmenen kilometrin ympyräreitin etsimiseksi on käytettävä luovuutta. Viikonloppuretkillä parasta on tähtitaivaan tarkastelu, jonka melkein unohtaa arkisin kaupungin valojen keskellä. Ja tietysti nukkuminen sekä syöminen. Siihen se kaikki aika myös kuluu: viikonloppuretkelle voi varustautua monimutkaisin illallisreseptein, toisin kuin pitkälle vaellukselle. Pullo kuohuviiniä kulkee viikonloppuna kevyesti mukana.

Viime vuonna opin, että ”luksusretkeilylle” on oma terminsä: glamping. Meille se tarkoittaa, että mukana voi olla ylimääräinen retkikeitin ainoastaan kahvinkeittoa varten, varta vasten jauhetut kahvipavut, inkiväärit, valkosipulit, keitetyt kananmunat ja vihreää leivän päälle.

Viikonloppuretkillä perjantai näyttää yleensä tältä: Leiripaikalle on saavuttu pimeällä, ja otsalamppujen valokeilat hohkaavat teltan sisältä. On aina yhtä jännittävää odottaa päivänvaloa, ja nähdä, millaisessa paikassa sitä ollaankaan!

Viikonloppuretkillä perjantai näyttää yleensä tältä: Leiripaikalle on saavuttu pimeällä, ja otsalamppujen valokeilat hohkaavat teltan sisältä. On aina yhtä jännittävää odottaa päivänvaloa, jotta näkee, millaisessa paikassa sitä ollaankaan.

Viime perjantaina pakenimme suosiolla Valio-myrskyltä suojaan teltan eteiseen. Mikäs siellä skumppaa ja jallutotia juodessa!

Viime perjantaina pakenimme suosiolla Valio-myrskyltä suojaan teltan eteiseen. Mikäs siellä skumppaa ja jallutotia juodessa!

Aamuyöllä tuuli tyyntyi. Savilahden leiripaikka Liesjärven kansallispuistossa näytti parhaat puolensa syysauringossa.

Aamuyöllä tuuli tyyntyi. Savilahden leiripaikka Liesjärven kansallispuistossa näytti parhaat puolensa auringon noustessa myrskyn jälkeen.

Aamupuuro maistuu parhaimmalta, kun sen keittää retkikeittimellä ja lusikoi vuonna -94 lahjaksi saadusta Trangian retkipakista.

Aamupuuro maistuu parhaimmalta, kun sen keittää retkikeittimellä ja lusikoi naamaan vuonna -94 lahjaksi saadusta Trangian pakista. Taustalla glamping-retken varustusta levällään.

Melkein tekisi mieli ottaa päiväunet pehmeällä jäkälämättäällä.

Melkein tekisi mieli ottaa päiväunet pehmeällä jäkälämättäällä.

Pienellä siksakilla Liesjärven kansallispuistossa sai aikaan mukavan 13 kilometrin lauantaipatikan leiripaikalta toiselle.

Pienellä siksakilla Liesjärven kansallispuistossa sai aikaan mukavan 13 kilometrin lauantaipatikan leiripaikalta toiselle.

Paras hetki: päivän samoilut on samottu, ilta-aurinko ja mukillinen retkiviiniä. Nykyään muovipulloissa löytyy mukavasti valinnanvaraa.

Paras hetki: päivän samoilut on samottu, ilta-aurinko ja maistiaiset retkiviiniä. Nykyään muoviviinipulloissa löytyy jo valinnanvaraakin.

Pimeän tultua alkaa glamping-retken olennainen osa: kokkaus. Yksi pilkkoo, toinen keittää riisiä, kolmas kastiketta.

Pimeän tultua alkaa glamping-retken olennainen osa: kokkaus. Yksi pilkkoo, toinen keittää riisiä, kolmas kastiketta. Tässä meneillään pikariisipussien kiehutus.

Yksi parhaista gluteenittomista ja lihattomista retkiruokaresepteistä: inkivääri-tomaatti-kiinankaali-halloumikastike ja riisiä.

Lihaton lokakuu alkoi juuri sopivasti retkemme aattona. Tässä yksi parhaista gluteenittomista ja lihattomista retkiruokaresepteistä: Kiinankaalia inkivääri-halloumi-kastikkeessa! Kvinoan voi retkiolosuhteissa korvata riisillä.

Jotta glamping-retkellä näkee kokata, tarvitaan valoa. Sain retkelle testattavaksi Petzlin Tikka Rxp-valaisimen, joka on reaktiivinen eli valoteho säätyy automaattisesti sen mukaan katsonko kaukana vai lähellä olevaa kohdetta. Olen ollut reaktiivisten lamppujen suhteen hieman epäilevä, mutta myönnettävä on: kätevää. Erityisesti pidin siitä, että lamppu tajuaa, kun tulen metsän pimeydestä ihmisten pariin ja heikentää valotehoa automaattisesti ilman että kaverit häikäistyvät. -Ja mikä parasta, värit sopivat kynsilakkaan!

Jotta glamping-retkellä näkee kokata, tarvitaan valoa. Sain retkelle testattavaksi Petzlin Tikka Rxp-valaisimen, joka on reaktiivinen eli valoteho säätyy automaattisesti sen mukaan katsonko kaukana vai lähellä olevaa kohdetta. Olen ollut reaktiivisten lamppujen suhteen hieman epäileväinen, mutta myönnettävä on: kätevää. Vertaisin fiilistä siihen, kun ajaa ensimmäistä kertaa automaattivaihteista autoa. Hajamielinen retkeilijä pitää erityisesti siitä, että lamppu tajuaa, kun tulen metsän pimeydestä ihmisten pariin ja heikentää valotehoa automaattisesti ilman että kaverit häikäistyvät. Ja mikä parasta, värit sopivat kynsilakkaan!

MItä vanhemmaksi tulee, sitä vakavampi asia aamukahvi on. Retkiolosuhteissa vaihtoehtoja on monia: perinteinen pannukahvi, pikakahvi - ja tietysti glamping-versio: kaasukeittimeen sopiva pressopannu! Taustalla on meneillään Berocca-annostelu eli parin vuoden takainen retki-innovaatiomme. Mukillinen Beroccaa ajaa mukavasti mehun asian retkibrunssilla.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vakavampi asia aamukahvi on. Retkiolosuhteissa vaihtoehtoja on monia: perinteinen pannukahvi, pikakahvi – ja tietysti glamping-versio: kaasukeittimeen sopiva pressopannu! Taustalla on meneillään Berocca-annostelu eli parin vuoden takainen retki-innovaatiomme. Mukillinen Beroccaa ajaa mukavasti mehun asian retkibrunssilla.

Jokainen retkiaamu alkaa puuronkeitolla.

Jokainen retkiaamu alkaa puuronkeitolla. Glamping-retkellä sen tekoon tarvitaan vähintään naparetkikuntatasoinen bensakeitin. Ja kokoon taitettava puurokauha, tietenkin.

Puuron päälle laitetaan itse tehtyä hilloa. Nam!

Puuron päälle laitetaan itse tehtyä hilloa. Nam!

Glampin-retken brunssiin kuuluu myös maukkaat sämpylät, joiden päälle laitetaan tuoreita vihanneksia.

Glamping-brunssiin kuuluvat myös maukkaat sämpylät, joiden päälle laitetaan tuoreita vihanneksia.

Retki-innovaatio jo useamman vuoden takaa: Aamupuuron keittämisen jälkeen kiehautetaan tiskivesi samoilla

Retki-innovaatio jo useamman vuoden takaa: Aamupuuron keittämisen jälkeen kiehautetaan tiskivesi samoilla ”tulilla” ja laitetaan termospulloon odottamaan, että aamiainen on syöty. Näin keitin jäähtyy aamiaisen ajan ja sen saa pakattua pois.

Sunnuntaibrunssin jälkeen täytyy enää löytää tie takaisin parkkipaikalle.

Sunnuntaibrunssin jälkeen täytyy enää löytää tie takaisin parkkipaikalle.

Liesjärven kansallipuistossa portaat ovat vähän lyhyempiä kuin Lapissa.

Liesjärven kansallipuisto sopii mainiosti syksyisen glamping-retken kohteeksi.

Viikonlopun retken jälkeen on vaikea olla hymyilemättä.

Viikonlopun retken jälkeen on vaikea olla hymyilemättä.

Varusteet:

Kaasukeitin: Jetboil MiniMo + Jetboil Grande Coffee Press*

Otsalamppu: Petzl Tikka RXP*

Puukko: Mora Companion*

*Vandernet Oy

557 kommenttia