Vaellukset

Sarekin erämaassa pääsee kauas kaikesta

Julkaistu: 15.10.2015

Siitä asti kun ensimmäistä kertaa luin Sarekista, seutu on jäänyt takaraivooon kutkuttamaan. Ruotsin suurin erämaa-alue, jossa ei ole lainkaan merkattuja reittejä tai ihmisten rakentamia mukavuuksia. Keskellä erämaata, kaukana kaikesta, kohoavat Ruotsin toiseksi korkein huippu Sarektjåkkå (2089m) sekä useat jäätiköt. Maasto on hankalakulkuista, suoraan jäätiköiltä pauhuavia jokia, viimojen piiskomaa tunturikasvillisuutta ja terävää kivilouhikkoa.

Kuva otettu Guohperjåhkå-joelta

Mainos, sisältö jatkuu alla
Mainos, sisältö jatkuu alla

Lomapäivät ovat kuitenkin rajallisia, ja Sarek on kaukana myös Helsingistä. Miten mahduttaa järkevä ympyräreitti viikon päiville? Vaikka karttaa pyörittelee miten päin, päivät eivät tahdo mitenkään riittää moiseen.

Lopulta onnistuimme suunnittelemaan vuoden 2014 elokuulle reilun viikon reitin, joka vaikutti toteuttamiskelpoiselta. Ainoa kysymysmerkki olivat joet, joita reitin varrella oli aika monta. Meidän onneksemme kesä 2014 oli äärimmäisen kuiva, joten selvisimme kaikista ylityksistä kahdella vaellussauvalla, lyhyillä kauhunsekaisilla hetkillä, kirosanoilla ja reisiin käärityillä lahkeilla. Tämän ansiosta olimme päivää etuajassa aikataulusta.

Pe 10.8. Helsinki – Oulu (autojuna)

Lähdimme perjantai-iltana Helsingistä kohti Oulua. Ennätysmäisiä helteitä oli kestänyt yli kolme viikkoa, ja ajatuskin vaelluskengistä ja pitkistä housuista tuntui absurdilta istuskellessamme puolenyön aikaan Pasilan autojuna-asemalla. Emme vielä tienneet iloita siitä, että sortsikelit jatkuisivat pitkälle Sarekiin.

La 11.8. Oulu – Suorvan pato – Ritsem fjällstation 

Ajoimme Gällivaren ja Stora Sjöfalletin kautta Suorvan padolle. Matka oli 529 kilometriä. Padolta hyppäsimme Länstrafikenin bussiin (Linje 93), joka vei meidät 40 kilometriä eteenpäin Ritsemiin. Olimme varanneet helikopterikyydin Fisklyg-nimiseltä firmalta Staloluoktaan seuraavaksi aamuksi. Yövyimme helikopteriparakin vieressä, Akkajauren rannassa.

Ritsemissä olisi ollut myös STF:n mökki- ja telttapaikka, mutta se oli helikopterikentältä vielä kilometrin verran ylämäkeen, joten pyysimme bussikuskia jättämään meidät kentän viereen. Ystävällinen lentäjä, Bastian, antoi luvan yöpyä parakin pihamaalla.

Su 12.8. Ritsem-Staloluokta-Tuottarstugor

19km, 6h

Helikopteri lähti klo 7:30. Noin 60 kilometrin matka kesti vajaan tunnin. Maisemat olivat aivan mielettömät. Ensimmäisen päivän varsinainen vaellusosuus alkoi Staloluoktasta. Maasto oli helppokulkuista ja polku vielä leveä, mutta silti jalat tuntuivat raskailta.

Kuva väliltä Staloluokta – Tuottar

Kuva otettu Tuottar-mökeillä

Ma 13.8: Tuottarstugorna – Alkavare Kapell

15km, 5h

Polut loppuivat, ja oli kaivettava kartta esiin. Päivän reitille mahtui kolme jokea. Ensimmäinen oli heti Tuottar-mökeiltä lähtiessä, ja sen yli päästiin kuivin jaloin. Miellädno-joen yli menee paikallisten poromiesten ylläpitämä riippusilta, joka oli nähnyt parhaat päivänsä. Gáinájjågåsi-joen yli oli kahlattava.

Kuva otettu Gáinájjågåsi-joelta

Kuva otettu kappelin takaa. Vasemmalle kaartuu Álggavággen laakso.

Kuva otettu leiripaikalta Alkavaren kappelin vieressä. Sateenkaaren takana alkaa Àlkavággen laakso.

Ti 14.8. Alkavare kapell – Guohperjåhkå (Sarekin kansallispuisto)

17km, 6h

Sitä puskan määrää! Àlkavággen laakso on lähes läpipääsemätöntä tunturipusikkoa, parhaimmillaan ihmisen mittaista. Matkanteko oli tuskaisen hidasta, eivätkä piiskava sade ja yhden tiimiläisemme vatsatauti nostaneet fiiliksiä. Laaksossa oli yksi joen ylitys, joka sujui kahlaten. Tuskainen eteneminen palkittiin laakson toisessa päässä, kun horisontissa alkoi siintää Sarekin massiivi. Ylitettyämme Guohperjåhkå-joen laitoimme teltan pystyyn. Märän päivän jälkeen oli mukava pötkötellä teltassa kuivat villasukat  jalassa.

Kuva Àlkavággen laaksosta (Miia)

Kuva Àlkavággen laakson koillispäädystä.

Telttavalintamme oli Fjällrävenin neljän hengen vaellusteltta (malli Abisko). Kolme henkeä ja tavarat mahtuivat sinne mukavasti sadepäivinäkin.

Ke 15.8. Guohperjåhkå – Bierikjåhkå

17km, 5h

Reitti oli mukavaa loivaan alamäkeen jolkottelua, ja keli kirkastui. Kuljimme satelliittipuhelimen ohi, muutaman sillan yli ja jatkoimme alavirtaan pitkin Ráhpajåhkå-joen vartta, minkä jälkeen käännyimme takaisin koilliseen kohti Bierikjávrre-järveä. Ylitimme rutiininomaisesti Tjågnårisjågåsi-joen ja pidimme pienen lounastauon. Kun olimme lähteneet jälleen liikkeelle, olimme tallata lakkavarvikon päälle. Keräsimme vauhdissa muutamat marjat suuhumme – kunnes. Nostimme katseet ylös vaelluskengistä ja näimme lakkamättäiden jatkuvan ties kuinka pitkälle. Rinkat levisivät niille sijoilleen. Keräsimme lakkoja maanisesti ja vähintään joka toinen meni suuhun, joka toinen kippoon. Miten on mahdollista, että kukaan ei ollut löytänyt Sarekin lakkataivasta aiemmin?

Kuva: Miia

Pian lakkojen kerääminen oli lopetettava, sillä kukaan ei voi syödä määräänsä enempää lakkoja eikä meillä ollut mitään keinoja kantaa niitä kotiin saakka. Mikä vääryys!

Halusimme seuraavana päivänä huiputtaa Sarekin viereisen huipun, Vuoinestjåkkån, joten leiriydyimme sen juurelle hieman Bierikjávrre-järveltä koilliseen. Kiitämme erityisesti: maisemia sekä reissun kylmintä puroa, jossa kävimme vuorotellen peseytymässä. Vuoristopuroissa peseytyminen on vaelluksilla parasta ja samalla kamalinta. Vesi on järkyttävän kylmää. Edes avanto ei tunnu yhtä kylmältä kuin virtaava jäätikköjoki. Puroon meneminen tuntuu etukäteen älyttömimmältä ajatukselta ikinä. Mitä se oikeastaan onkin.

To 16.8: Vuoinestjåkkå (1952m)

Noin 1100m nousua, 7h

Sää oli aamusta aurinkoinen, joten päätimme lähteä yrittämään huipulle. Kuin tyhjästä ilmestyneet sadepilvet saivat meidät kuitenkin kiinni ennen kuin ehdimme ylös, joten maisemat jäivät puolimatkan jälkeen vähäisiksi. Mutta kesken ei voinut jättää, vaikka huipulta alastuleminen pitkin liukkaita kiviä oli koko vaelluksen huonoimpia ideoita. Onneksi kaikki säilyivät ehjin nahoin.

Pe 17.8: Bierikjåhkå – Suorvan pato

30km, 8h

Aamulla meille valkeni raastava totuus: vessapaperi oli lopussa. Kolmen naisen vaelluksella kyseessä on vakava asia – niin vakava, että harkitsimme tosissamme kiirehtimistä saman päivän illaksi takaisin padolle, jonne oli matkaa reipas päivämatka, 30 kilometriä.

Sateenkaaret ilmestyivät jälleen horisonttiin jouduttamaan askelia, ja käännyttyämme Njavvetjåhkkån jälkeen lähes kohtisuoraan pohjoiseen emme olleet uskoa silmiämme: Näimme jo Suorvan padon, ja jos oikein tarkkaan kuvitteli, saattoi jopa nähdä yksinäisen auton nököttämässä sen parkkipaikalla. Matkaa padolle oli vielä yli kymmenen kilometriä, mutta ajatus Stora Sjöfalletilla odottavasta suihkusta, ravintola-ruoasta ja ennen kaikkea vessapaperista vei meitä reipasta vauhtia alamäkeen kohti patoa.

Olimme lukeneet jostakin, että matkalla alas kohti Suorvan patoa kannattaa pysytellä mahdollisimman pitkään ylhäällä. Alempana laaksossa on pusikkoa sekä jyrkänteitä. Emme tietenkään malttaneet noudattaa ohjetta ja pian löysimme itsemme keskeltä suota, jossa kulki polkuja ristiin rastiin. Viimeisiin kilometreihin kului meiltä aikaa useampi tunti. On vaikea kuvata sitä tunnetta sanoin: niin lähellä, mutta niin kaukana.

Muistan sen hetken, kuun pyyhkäisin viimeisen puskan tieltäni ja astuin padon rantaan poroerotusaidan vieressä. Jäljellä olevasta parista kilometristä massiivisen padon yli kyllä selvittäisiin. Yksi tiimiläisemme oli aloittanut unelmoinnin erilaisista ravintola-annoksista jo vaelluksen toisena päivänä, me muut ehtisimme miettiä vaihtoehtoja vielä hetken.

Ja lopulta koitti se hetki, kun avasin auton takakontin ja heitimme rinkat sisään. Mieli oli yhtä aikaa iloinen ja haikea. Kuten aina, vaellukset päättyvät aivan liian aikaisin, mutta kuitenkin niin, ettei olisi jaksanut enää kilometriäkään pidemmälle.

Kulkemamme reitti:

Sarekin kartta STF:n sivuilla:

Avainsanat:
, ,