Monivuotinen haave täyttyi: sain sukelluskortin

Julkaistu: 26.11.2015

Sukelluskortti on pyörinyt mielessäni vuosia. Kärsin lievästä ahtaiden paikkojen kammosta, eikä keuhkoissanikaan ole koskaan ollut kehumista. Kävin toissa kesänä Maltalla päivän mittaisen tutustumiskurssin, jossa ilokseni huomasin, että pääsin veden alle ja pystyin olemaan siellä ihan mukavasti.

Siispä kesällä päätin, että seuraavan vuoden yksi tavoite on hankkia sukelluslupa. Ajatus kuulosti yhtä aikaa ihanalta ja ahdistavalta.

Eilen oli Padin sukelluskurssin viimeinen päivä. Kun sain väliaikaisen kortin käteeni, olo oli kuin 18-vuotiaana, kun sain ajokortin ensimmäistä kertaa käteen. Olen aina rakastanut uimista, vedessä olemista ja sen kanssa puljaamista. Vaikka vesi elementtinä on minulle luonnollinen, sai kurssilla opetella asioita ihan tosissaan. Meren pohjassa piti kerrata pari kertaa, ettei ole syytä panikkiin, vaikka vahingossa vetäisin keuhkoihin vettä tai huitaisin maskin pois naamalta.

Kolmen päivän aikana laji ehti myös viedä mukanaan. Siitäkin huolimatta, että täällä on ollut aika myräkkä, vesi on melkein yhtä sameaa kuin Itämeressä ja vene keinuu niin paljon että ei voi kuin pitää kaiteista kiinni ja koittaa olla puklaamatta. Tiedän, jälleen yksi ihana laji lisää, jolle on löydettävä aikaa, mutta en välitä. Näitä kokemuksia en vaihtaisi mihinkään.

DCIM103GOPRO

Kaveri mököttää! Viime päivinä näkyvyys oli huonoa, mutta nää tyypit täällä veden alla, ihan mielettömiä. Ykkösenä tietysti Nemo (en saanut siitä kuvaa).

DCIM103GOPRO

Mahtava sukellusopettajani Susann. The Dive Ao Nang oli kaikin puolin oivallinen sukellusfirma. Välineet olivat uusia ja ihmiset ihania. Suosittelen lämpimästi! Kuvat on Phi Phi -saarilta.

Etkö sinä ole vieläkään perillä?

Julkaistu: 24.11.2015

Langan toisessa päässä ystävällinen huokaus ja hetken hiljaisuus. ”Etkö sinä ole vieläkään perillä?” kysyi isoäitini. Olin juuri kertonut hänelle aikomuksistani pitää sapattivuosi mennäkseni surffaamaan, kiipeilemään ja hiihtämään.

Oli viime äitienpäivä, ja se oli viimeinen kerta kun juttelin isoäitini kanssa puhelimessa. Hän kuoli yllättäen pian sen jälkeen. Kysymys jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Enkö minä tosiaan ole vielä perillä? Miksi aina on laskettava jyrkempää, kiivettävä korkeammalle ja sukellettava syvemmälle?

Kaikki tuntevat sananlaskun, jonkan mukaan maailman korkeimmalle vuorelle on kiivettävä, koska se on olemassa. Because it’s there. Mutta on parempiakin syitä.

Rakastan sitä tunnetta, kun olen ryhtymäisilläni johonkin, mitä en vielä osaa, johonkin, joka pelottaa ja sen takia myös kiehtoo. Enkä tarkoita maailman korkeimpia huippuja, vaan ihan tavallisia seikkailuja. Ne ovat seikkailuja minulle, koska en vielä osaa niitä.

DCIM103GOPRO

Matkalla ensimmäiselle sukellukselle Thaimaassa. Jännitti.

Yhden tai kahden epäonnistumisen jälkeen yrittäminen pelottaa vielä enemmän. Rakastan sitä vääntöä, joka on käytävä itsensä kanssa uskaltaakseen yrittää vielä kerran. Sitten onnistun. Seuraavalla kerralla tuntuu, kuin olisin osannut aina. Oppimisen tuoma ilo on aitoa ja välitöntä.

DCIM103GOPRO

Yhdellä naisella on nyt kyllä enemmän suuntoja kuin lääkäri määrää. Eri asia on, pääseekö oikealla suunnalla perille.

Tärkein syy siihen, miksen ole vielä perillä on se, että haluan kokea, onnistua ja oppia. Lyödä päätäni seinään, jotta voin onnistua seuraavalla kerralla. Minulle haasteiden tulee olla nimenomaan fyysisiä, siten että aivojen on yhdisteltävä oikeat piuhat jotta käteni ja jalkani tekevät sen, mitä juuri olen oppinut.

DCIM103GOPRO

Joku varmaankin kirjoitti minun nimeni vahingossa tuonne oikeiden sukeltajien joukkoon?

Tämän syksyn aikana olen yrittänyt, oppinut ja onnistunut enemmän kuin monena vuonna tätä ennen yhteensä. Osittain se johtuu siitä, että aivoilla on ollut aikaa oppia uusia asioita ja käsitellä niihin liittyviä pelkoja. Olen pakottanut itseni melomaan isojen aaltojen taakse, lukemaan niitä, uimaan niiden seassa. Olen päättänyt kiivetä seinällä monen monta kertaa vielä seuraavalle varmistukselle, vaikka olen ollut aivan varma että putoan. Olen opetellut meren pohjassa mitä tehdä, jos happipullosta loppuu happi kesken sukelluksen – vaikka olin vielä toissapäivänä aivan varma, etten ikinä pysty siihen.

Entä sitten? Nämä asiat eivät merkitse mitään kenellekään muulle, mutta jokaisen tällaisen päivän jälkeen olen ollut täydellisen onnellinen siinä hetkessä, vailla tarvetta olla missään muualla, vailla tarvetta olla tekemässä mitään muuta.

Ja haluan oppia lisää. Tekemään vesisuksitemppuja, käyttämään jäähakkua, kiipeämään vielä korkeammalle, melomaan lautalla alas Suomujokea, laskemaan kapeita kuruja ja hiihtämään niin kauas erämaahan että hirvittää.

Vene saapumassa rantaan Ao Nangin auringonlaskussa. Olen juuri tullut sukeltamasta, olen pelännyt, yrittänyt ja onnistunut. Se riittää.

En ole aikaisemmin käynyt Etelä-Thaimaassa. Se on yhdistynyt mielessäni 2000-luvun alkuun, The Beach -elokuvaan, reppureissaamisen historiaan. Thaimaan rannat ja saaret sekä ympäröivät muut maat ovat olleet monille ikäisilleni paikka johon karata – lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa. 

Mitä vastaisin isoäidille nyt? Irroittautuminen työelämän rattaista tuntui aluksi pelottavalta. Se vaikuttaa väistämättä työuraani, mahdolliseen perheen perustamiseen, ja kuten äiti jaksaa muistuttaa, eläkkeeseeni. Siitä huolimatta tiedän jo nyt, että se oli paras ratkaisu, minkä olen elämässäni tehnyt.

Mitä ulkoiluhullu tekee Singaporessa?

Julkaistu: 18.11.2015

Singapore on melkoista shokkihoitoa laosilaisella maaseudulla viettämieni kiipeilypäivien jälkeen. Olen huono kaupunkilomailija, sillä monissa kaupungeissa en saa oikein kiinni siitä, mitä siellä tehdään. Olen kuitenkin aina halunnut nähdä Singaporen, ja siksi olen täällä. Niinpä menin ja koin kaikki kliseet, mitä Singaporeen voi kuvitella kuuluvan.

  1. Juo ainakin yksi Singapore Sling

laos-1382-4

The Singapore Sling is a gin based cocktail. This long drink was developed sometime before 1915 by Ngiam Tong Boon, a Hainanese bartender working at the Long Bar in Raffles Hotel, Singapore. It was initially called the gin sling, – a sling was originally an American drink composed of spirit and water, sweetened and flavored. (Wikipedia)

En tiennyt tätä! Sling-sanaa olen käyttänyt viime viikkoina, kun olen kertonut varmistajalleni olevani ”safe” eli nauhalla (eli slingillä) kiinni kiipeilyreitin yläankkurissa.

2. Syö Little Indiassa

laos-1337

Söin parasta intialaista ruokaa sitten Mumbain. Jo noustessani Little Indian metroasemalta tutut tuoksut saavuttivat nenäni. Tämä ravintola oli Khansama Tandoor. Vaikka Intian-ajoista on jo kauan, Intialla on edelleen mielessäni erityinen paikka. Kuin myös  ihmisillä, joiden kanssa oli onni jakaa kaikki kokemukset ja monta vastaavanlaista ateriaa. Ja Kingfisheriä.

3. Käy juoksulenkillä Marina Bayn alueella

laos-1421-4

Kävin katsomassa valtavaa Marina Bay Sands -hotellia, jonka katolla on kuuluisa infinity-allas. Rakennus vetää, noh, sanattomaksi. Kuva on otettu Gardens by the Bay -puistosta, jossa olisi todella ihanaa juosta pitkä lenkki illan viiletessä. Niin ainakin paikalliset tekevät. Kirosin, että omat lenkkarit eivät olleet mukana.

4. Valoshow Garden by the Bay -puistossa

laos-1439-2

Kävin katsomassa valoshow’n Gardens by the Bayssa. Makoilin asfaltilla, joka on puhtaampaa kuin missään muualla maailmassa, ja musa vaihtui sujuvasti Sibeliuksesta We are the Worldiin. Se jotenkin sopii tähän kaupunkiin.

5. Etsi uima-allas, jossa on urbaanit maisemat

laos-2-2

Rehasin kuntosalilla ja loikoilin uima-altaassa katsellen pilvenpiirtäjiä. Tämä jos mikä kuului mielessäni Singaporen todo-listalle. Teki myös melko hyvää kiipeilyurakan jälkeen.

6. Käy katsomassa hassuja kukkia

laos-1196-3

Kävin Singaporen lukuisissa puistoissa katsomassa kukkia. Nämä ovat kai orkideoita? Tai sitten ei. Jos pitäisi valita vain yksi puisto, menisin Botanical Gardensiin.

7. Syö niin paljon mangoja kuin maha vetää

laos-1452

Pohjoisen asukin tärkein matkailusääntö: syö mangoja aina, kun niitä saa.

8. Kävele iltaisin

laos-1232

Singapore on iltakaupunki.  Se tuntuu heräävän eloon kunnolla vasta seitsemän jälkeen, kun aurinko on laskenut ja valot syttyvät kaduille sekä pilvenpiirtäjiin. Singapore on myös kallis kaupunki, mutta onneksi käveleminen ei maksa mitään.

9. Käy syömässä Maxwell Food Courtissa

laos-1175

Halpaa ja hyvää. Jälkkäriksi sai kokonaisen kookoksen pillin kera.

10. Juo olutta Haji Lanella

laos-1362

Osuin kadulle sattumalta, ja istahdin alkuillan siiderille (koska en voi enää juoda olutta). Kapea, söpö baarikatu on täynnä toinen toistaan hauskemmannäköisiä baareja. Alkoholi on tosin Singaporessa kallista, mutta onko se aikaisemminkaan suomalaista haitannut.

****

Tässä oli minun listani, jonka laadin kolmen päivän perusteella. Singaporen tyylinen kaupunki vaatisi, että vierailisit siellä jonkun luona, sujahtaisit osaksi paikallista elämänmenoa. Tapasin Laosissa ihanat singaporelaiset Raymondin ja Denisen, mutta harmiksemme aikataulumme menivät tällä kertaa ristiin. Minun on siis tultava tänne vielä uudestaan.

 

ENGLISH:

What does an outdoor girl do in Singapore?

Singapore is urban shock treatment after my climbing days in the Lao countryside. To be honest,  I am not really a city holiday girl – the older I get the more I am struggling with the question: what can you actually do in a city? However, I have always wanted to visit Singapore, so here I am. I went and did all the clichés I could think of.

1. Drink a Singapore Sling

laos-1382-4

”The Singapore Sling is a gin based cocktail. This long drink was developed sometime before 1915 by Ngiam Tong Boon, a Hainanese bartender working at the Long Bar in Raffles Hotel, Singapore. It was initially called the gin sling, – a sling was originally an American drink composed of spirit and water, sweetened and flavored.” (Wikipedia)

I didn’t know this! The word sling has been in use for the past weeks but usually when I  have climbed up to the route anchor to attach myself.

2. Have a dinner in Little India

laos-1337

The best Indian meal since leaving Mumbai. Already when I arrived at the Little India metro station I could smell the familiar scents. I would recommend the restaurant Khansama Tandoor on the main road, North Indian cuisine.
Even though my times in India took place a zillion years ago, India will always have a special place in my heart, as will the people I was lucky to share the moments with.

3. Go running in Marina Bay

laos-1421-4

I went to see the enormous Marina Bay Sands hotel, which also houses the famous infity pool at its roof. The building looks, well, interesting. I took the picture from Gardens by the Bay which seemed an ideal place for a long run in the dark. There were a lot of locals running. I regret I didn’t have my sneakers with me.

4. Watch the Gardens by the Bay lightshow

laos-1439-2

I guess this is one of the most famous things to do while in Singapore. And totally worth it. You can lay down on the asphalt which is cleaner than anywhere else in the world and watch the large artificial grove trees change lights with the music that change from Sibelius to Elton John in such a way that it doesn’t even bother you.

5. Find a pool with urban view

laos-2-2

What luxury means for me: I had some decent work out at the gym and chilled out in the pool while watching skyscrapers. For me, this was one of the top todos here. It also felt pretty nice after all the climbing.

6. Go see funny flowers

laos-1196-3

I went to several of the city parks to see flowers. I guess these are orchids? Or maybe not..? Anyway, I see a faces in places. Do you? If I had to pick one park, I would to the Botanical Gardens even though it is a bit further away.

7. Eat as many mangos as you possibly can

laos-1452

For a Northern inhabitant, this the most important travel rule ever: whenever they are available, eat as many mangos as you possibly can.

8. Walk around at nights

laos-1232

Singapore is a night city. It seems to wake up only when the sun sets and lights in the streets and skycrapers come out. Singapore is an expensive city but walking around is free.

9. Have a cheap meal at the Maxwell Food Centre

laos-1175

Good for your stomach and wallet! I ordered a whole coconut for dessert.

10. Drink beer at Haji Lane

laos-1362

I hit this street by accident while scrolling around and sat around for a cider (because I can’t drink beer anymore). This narrow, cute bar street is full of interesting-looking bars and terrace tables.

***

This is my list that I made based on only three days in Singapore. To really enjoy the city, it would require that you would visit a local friend, jump into the normal life in Singapore. In Laos I made new Singaporean friends but we missed each others in the city this time. So, I guess I need to come back some day.

 

Tunne niin paljon, että tiedät eläväsi

Julkaistu: 16.11.2015

Kolme ensimmäistä aamua Thakhekin kiipeilyleirissä ovat tuskaa. Jalkaterät, varpaat, kädet ja sormet eivät ymmärrä, mitä niille tapahtuu. Verenpaine tykyttää sormissa, jotka ovat riekaileina happosateiden teroittamista kivistä. Selkää särkee. Jännitän joka päivän kiipeilyjä niin paljon, että vatsaan sattuu.  Mutta pakotan itseni ylös.

Neljäntenä aamuna herään ennen herätyskelloa lintujen lauluun. Aurinko paistaa harvan mökin seinien välistä. Ei satu, ainakaan ihan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Yhtäkkiä tunnen, että kallioseinä on kanssani samalla puolella. Pisteet päässäni yhdistyvät ja alan ymmärtää, mistä tässä lajissa on kyse.

Seuraavina päivinä kiipeily asettuu omaan lokeroonsa. Kuin koira, joka aikansa myllättyään saa aikaiseksi huopaan sopivan kuopan, myös kiipeily joutuu hieman runnomaan itseään ennen kuin se solahtaa osaksi sitä, mitä olen. Samalla tajuan, että minun olisi pitänyt kiivetä aina. Minun olisi pitänyt kiivetä enemmän. Se tuntuu luonnollisemmalta kuin moni muu asia pitkään aikaan.

Haastan itseäni lisää. Ote toisensa jälkeen sormet ja varpaat tottelevat kiltisti. Huomaan, että sormissani on enemmän voimaa kuin olisin ikinä uskonut.

From the top left corner: Denise, Tree Lounge | Martin, Schnecke | Thomas, Partymeile | me, Weisse Wand | Emiel, Cave | Raymond, Tree Lounge

Viimeinen iltani leirissä tulee liian pian. Istun bambuterassilla vapaaseen pöytään. Pikkuhiljaa ihmisiä, vanhoja kiipeilijöitä, jotka ovat olleet leirissä kauan, saapuu paikalle, ja moni heistä valitsee minun pöytäni. Minun on vaikea ymmärtää tätä: ihanko oikeasti nämä kaikki ihmiset haluavat istua juuri minun pöytääni, minun seuraani?

Taivas ympärillä tummuu. Tähdet syttyvät. Keskustelut ajautuvat syvemmille urille. Moni meistä on samalla matkalla: tauolla virallisesta elämästä, miettimässä, pitääkö sinne palata, haluaako palata tai osaako palata.

Lopulta sammutamme valot ravintolasta ja palaamme leiriin. Päätän mennä vielä uimaan läheisen luolan läpi virtaavassa joessa. Makaan selälläni joen rannassa ja tuijotan tähtiä. Kaskaat sirittävät. En tiedä sitä vielä, mutta kolmen tunnin päästä aseistautuneet terroristit hyökkäävät Pariisiin.

Happiness and war, under the same stars.

Kiipeämme aamun sarastaessa vielä yhden reitin. Edellisen illan läksiäiset tuntuvat kropassa, mutta kiipeäminen on kevyttä. Halailen mennessäni isoja pyöreitä pylväitä, joita happosateet muodostavat kallioon.Aamiaisen jälkeen pakkaan reppuni. Hyvästelen ihmiset, vaikka en haluaisi. On kummallista, miten niin lyhyessä ajassa voi kiintyä ihmisiin, jotka on vasta tavannut. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki ovat leirissä tekemässä asioita, jotka tekevät heidät onnellisiksi. Ehkä siitä, että joka päivä seisomme vuorotellen köyden eri päissä luottaen ihmiselämän verran juuri tähän toiseen ihmiseen.

My first ”doublepitch” on the last morning at the camp.

Leiri jää selkäni taakse, minä lähden, mutta mieli viivyttelee. Päätän aloittaa matkan liftaamalla, sillä tarvitsen muuta ajateltavaa. Sydän hakkaa, kun heilautan kättäni ensi kertaa tien varressa. Siitä on aikaa kun olen viimeksi liftannut.

Siinä minä seison, 31 vuotta, tukka takussa, sääret mustelmilla, kurainen reppu jalkojen juuressa, laosilaisen maantien penkalla. Juuri siinä hetkessä olen niin onnellinen, että sattuu.

Ohi ajaa yksi, kaksi, kolme autoa. Neljäs auto pysähtyy. Heitän repun takapenkille ja kiipeän kyytiin. Kuulen, mitä Pariisissa parhaillaan tapahtuu. Ei. Ei.

Haluan hypätä pois kyydistä, en halua takaisin maailmaan, haluan turvalliseen leiriin, jonne nämä uutiset eivät yletä. Mutta matka jatkuu. Avoimesta ikkunasta virtaava ilma osuu kasvoihin ja heiluttelee hiuksia. Ehkä se on itsekästä, mutta päätän pitää onnensäikeestäni kiinni, tuntea täysillä surun ja ilon, tuntea niin paljon että tiedän eläväni.

// To feel so much that you know you are alive

The three first morning at the climbing camp are painful. My feet, toes, arms and fingers are sore from climbing on the sharp rocks. I am a bit afraid what the day will bring along. Do I still know how to climb and do people still want to climb with me? But every morning I force myself up.

On the fourth morning I wake up before the alarm goes off. I hear the birds sing and see the sun shining through the bungalow walls. My muscles don’t hurt, at least not as much as before. I start to understand what it is all about.

During the next days, climbing becomes more natural. In fact, it feels more natural than anything I have done in a long time. I realize I should have had climbed always. I should have had climbed more. So I challenge myself. My toes and fingers do what I tell them to do. I notice I have more power in my hands than I would have ever believed.

My last night at the camp comes way too fast. I see all the people I have become friends with, we chat, it gets dark and the stars come up. Many of us are on the same journey: having a break from our official lives, wondering, if there is ever need to go back.

Finally we turn the lights off at the restaurant and walk back to the camp. I decide to take one more swim in the river that runs in a nearby cave. I lay on my back on the river bank and watch the stars. I don’t know that yet but in three hours armed terrorists will start their attack on Paris.

We climb one more route in the morning sun. I haven’t got much sleep but it doesn’t seem to matter. Climbing feels light. After breakfast I pack my pack and say goodbye to everyone even though I don’t want to. It is weird how much you can attach to people in such a short time.

I leave the camp behind my back but my mind is still in climbing. I start the journey hitchhiking which is good because I need something else to think about. My heart beats when I wave my hand towards the first car on the road. It has been a while since I last hitchhiked. In fact, 7 years. What did I do in the mean time? Try to start an adult life as you are supposed to do in your thirties?

There I stand on a country road in Laos, 31 years, my hair tangled, legs full of bruises an a dusty backpack at my feet. At the very moment I am so happy that it almost hurts.

Three cars pass me by. The fourth car stops. I throw my backpack on the backseat and climb in. I get to hear what is going on in Paris. No. No. I want to hop off, I don’t want to go back to the world, I want to return to the climbing camp which these news can’t truly reach. But the car goes on. The window is open and the flowing air grabs my hair. Be it selfish but I decide to hold on to my string of happiness, feel the sadness, feel the joy, feel so much that I’ll know I am alive.

Millä pelko lähtee

Julkaistu: 11.11.2015

Roikun laosilaisen vuoren seinämällä itku kurkussa. Lähin varmistus on puoli metriä jalkojeni alapuolella, ja pitäisi päästää irti. Se tarkoittaa noin metrin vapaata pudostusta terävälle tippukiviseinämälle, minkä jälkeen vielä metrin joustoa köydessä. Köyden toisessa päässä on eilen tapaamani kaveri, joka luultavasti tietää, mitä on tekemässä.

Miten aina päädyn tällaiseen tilanteeseen, mietin. Vastaus on helppo: mieleni janoaa jatkuvasti uusia kokemuksia, utelias nenäni vie minut paikkoihin, joissa en ole aikaisemmin ollut, yrittämään kaikkea mitä en osaa. Se tarkoittaa usein tällaisia tilanteita: jännittää ja samalla hirvittää. Tiedän, että asiat eivät ole itsessään järin vaarallisia, mutta tuntemattomuus on se mikä pelottaa.

Alas katsominen kiivetessä ei yleensä kannata.

Matka Kallion koti-ovelta Thakhekiin Laosiin kesti noin 48 tuntia: kolme lentoa, metrokyytejä, kaksi bussimatkaa ja pari taksia. Niiden tuntien aikana ehdin miettiä aika paljonkin pelkäämistä ja pelkäämättömyyttä. Olin juuri lukenut Emma Karjalaisen loistavan blogikirjoituksen pelosta.

Kolme vuotta sitten minua ei olisi saanut kirveelläkään lentämään kolmea lentoa vuorokauden sisään. Noin viisi vuotta sitten minuun iski täysin yllättäen todella voimakas lentopelko, ja oli aikoja jolloin jouduin lentokenttäputkien kaiteista kiskoen pakottamaan itseni sisään lentokoneeseen. Jonkin aikaa sitten pelko katosi. En tiedä, mitä tapahtui. Sen opin, että pelkoja on mahdollista hallita ja niistä voi oppia pois, niinkuin minulle lopulta kävi.

Yksin matkustamista on myös helppo pelätä. Päätin kuitenkin jo etukäteen, että en tuhlaa tätä reissua pelkäämiseen. Muuten saisin olla koko ajan sydän kurkussa: yksinäisiä taksikyytejä vieraissa kaupungeissa, yöbussin odottamista pimeillä asemilla.

Yksin matkustamisen miinuspuolia: monta yksinäistä ateriaa.

Hyppäämässä yöbussiin Bangkokissa.

Tuntemattomaan kiipeilykeskukseen saapumista yksin ilman kiipeilyseuraa oli myös  helppo jännittää. Kuten aina, koen hurjaa epävarmuutta liittyessäni johonkin alakulttuuriin, jossa olen aloittelija; oli kyse sitten leijailusta, sukelluksesta tai aikoinaan vapaalaskusta. Inhoan sitä, etten ymmärrä lajin slangia, enkä tiedä kaikkien varusteiden tarkoitusta. En osaa. Haluaako kukaan kiivetä kanssani vai nauretaanko minulle, mietin.

Pakotin itseni matkaan, ja kaikki meni hyvin, kunnes löydän itseni roikkumasta täältä helvetin seinältä.  Harjoittelemme liidaamiseen* liittyvää tippumista. Tunnen, että alan kohta itkeä, haluan luovuttaa, mutta muut eivät anna (sen sijaan että he nauraisivat, kaikki kannustavat minua alhaalta). Kiljun, että en uskalla päästää irti. Aistin kohta iskevän paniikin.
Hiipivän paniikin tunne on yksi pelon pahimpia muotoja. Muistan tunteneeni samoin ainakin kerran vuoren huipulla ennen laskua ja ensimmäisen kerran sukeltaessa. Joka kerralla olen saanut viimeisestä järjen narusta kiinni, juuri hetkeä ennen kuin se lipsahtaa ulottumattomiin. Olen käynyt läpi mielessäni pahimman mahdollisen tilanteen ja sen todennäköisyyden. Usein erityisesti jälkimmäisen ajatteleminen järjellä auttaa. Kuten Emma Karjalainen kirjoittaa kiipeilyblogissaan, pelot kannattaa jakaa järkeviin ja turhiin. Useimmissa yllä olevissa tapauksissa, pelkäämisessä ei ole ollut mitään järkeä.

Päästän lopulta irti. Tipun alas, köysi antaa mukavasti myöden ennen kuin se nappaa minusta kiinni, ja jalat ottavat seinän vastaan. Liidaan ensimmäisen 5c-reittini. Illalla palkitsen itseni viskisoodalla, ihanien uusien kiipeily-ystävien kanssa, juuri niiden, joiden tapaamista etukäteen hermoilin.

Se ilme, kun on kiivennyt 30-metrisen reitin 30 asteen helteessä ja luullut ainakin kolme kertaa paiskautuvansa alas juuri ennen seuraavaa varmistusta.

Välillä pelottaa, mutta onneksi aina joskus myös onnistuu.

* Liidaaminen eli alaköysikiipeily tarkoittaa sitä, että kiipeilijä vie köyttä mukanaan alhaalta eikä köysi ole jo valmiiksi yläankkurissa kiinni. Yläköydellä kiivetessä ”putoaminen” tarkoittaa yleensä senttejä, kun taas alaköysittelyssä eli liidissä köyteentulo mitataan metreissä.