Langan toisessa päässä ystävällinen huokaus ja hetken hiljaisuus. ”Etkö sinä ole vieläkään perillä?” kysyi isoäitini. Olin juuri kertonut hänelle aikomuksistani pitää sapattivuosi mennäkseni surffaamaan, kiipeilemään ja hiihtämään.

Oli viime äitienpäivä, ja se oli viimeinen kerta kun juttelin isoäitini kanssa puhelimessa. Hän kuoli yllättäen pian sen jälkeen. Kysymys jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Enkö minä tosiaan ole vielä perillä? Miksi aina on laskettava jyrkempää, kiivettävä korkeammalle ja sukellettava syvemmälle?

Kaikki tuntevat sananlaskun, jonkan mukaan maailman korkeimmalle vuorelle on kiivettävä, koska se on olemassa. Because it’s there. Mutta on parempiakin syitä.

Rakastan sitä tunnetta, kun olen ryhtymäisilläni johonkin, mitä en vielä osaa, johonkin, joka pelottaa ja sen takia myös kiehtoo. Enkä tarkoita maailman korkeimpia huippuja, vaan ihan tavallisia seikkailuja. Ne ovat seikkailuja minulle, koska en vielä osaa niitä.

Matkalla ensimmäiselle sukellukselle Thaimaassa. Jännitti.

Yhden tai kahden epäonnistumisen jälkeen yrittäminen pelottaa vielä enemmän. Rakastan sitä vääntöä, joka on käytävä itsensä kanssa uskaltaakseen yrittää vielä kerran. Sitten onnistun. Seuraavalla kerralla tuntuu, kuin olisin osannut aina. Oppimisen tuoma ilo on aitoa ja välitöntä.

Yhdellä naisella on nyt kyllä enemmän suuntoja kuin lääkäri määrää. Eri asia on, pääseekö oikealla suunnalla perille.

Tärkein syy siihen, miksen ole vielä perillä on se, että haluan kokea, onnistua ja oppia. Lyödä päätäni seinään, jotta voin onnistua seuraavalla kerralla. Minulle haasteiden tulee olla nimenomaan fyysisiä, siten että aivojen on yhdisteltävä oikeat piuhat jotta käteni ja jalkani tekevät sen, mitä juuri olen oppinut.

Joku varmaankin kirjoitti minun nimeni vahingossa tuonne oikeiden sukeltajien joukkoon?

Tämän syksyn aikana olen yrittänyt, oppinut ja onnistunut enemmän kuin monena vuonna tätä ennen yhteensä. Osittain se johtuu siitä, että aivoilla on ollut aikaa oppia uusia asioita ja käsitellä niihin liittyviä pelkoja. Olen pakottanut itseni melomaan isojen aaltojen taakse, lukemaan niitä, uimaan niiden seassa. Olen päättänyt kiivetä seinällä monen monta kertaa vielä seuraavalle varmistukselle, vaikka olen ollut aivan varma että putoan. Olen opetellut meren pohjassa mitä tehdä, jos happipullosta loppuu happi kesken sukelluksen – vaikka olin vielä toissapäivänä aivan varma, etten ikinä pysty siihen.

Entä sitten? Nämä asiat eivät merkitse mitään kenellekään muulle, mutta jokaisen tällaisen päivän jälkeen olen ollut täydellisen onnellinen siinä hetkessä, vailla tarvetta olla missään muualla, vailla tarvetta olla tekemässä mitään muuta.

Ja haluan oppia lisää. Tekemään vesisuksitemppuja, käyttämään jäähakkua, kiipeämään vielä korkeammalle, melomaan lautalla alas Suomujokea, laskemaan kapeita kuruja ja hiihtämään niin kauas erämaahan että hirvittää.

Vene saapumassa rantaan Ao Nangin auringonlaskussa. Olen juuri tullut sukeltamasta, olen pelännyt, yrittänyt ja onnistunut. Se riittää.

En ole aikaisemmin käynyt Etelä-Thaimaassa. Se on yhdistynyt mielessäni 2000-luvun alkuun, The Beach -elokuvaan, reppureissaamisen historiaan. Thaimaan rannat ja saaret sekä ympäröivät muut maat ovat olleet monille ikäisilleni paikka johon karata – lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa. 

Mitä vastaisin isoäidille nyt? Irroittautuminen työelämän rattaista tuntui aluksi pelottavalta. Se vaikuttaa väistämättä työuraani, mahdolliseen perheen perustamiseen, ja kuten äiti jaksaa muistuttaa, eläkkeeseeni. Siitä huolimatta tiedän jo nyt, että se oli paras ratkaisu, minkä olen elämässäni tehnyt.