Mitä mukaan yhden yön hiihtovaellukselle?

Julkaistu: 29.12.2015

Kävin joulun alla Pyhätunturin Huttulomassa yhden yön hiihtovaelluksella ja tein siitä lyhyen jutun blogiin. Sain sen jälkeen muutamia kysymyksiä varusteista, joten tässä katsaus siihen millaisella varustuksella itse olin tuolloin liikkeellä. Pakkasta oli melko reippaasti, noin -15 – -20.

Laskuvälineet

Suksin menemään Rossingolin S7 suksilla (kauden 12-13 malli muistaakseni), joihin olen laittanut Rottefellan NTN Freeride -siteet. Tämä kombinaatio on melko raskas, mutta toimii mielestäni ihan hyvin lyhyehköillä retkillä. Monoina ovat Garmontin Priestess NTN -telemarkmonot. Sauvat ovat Black Diamondin Expeditionit kolmella osalla, ja maksimimitta 140cm riittää hyvin skinnailuun. Skinit ovat Kohlan Tirolit, ja vetelevät aivan viimeisiään – kuten postauksesta voi lukea, toinen niistä hajosi paluumatkalla. Monoissa minulla on myös Thermicin patterilämmitteiset pohjalliset. Ääreisverenkiertoni on uskomattoman huono ja olen palelluttanut varpaat niin monta kertaa, että niiden tila menee helposti kunnon pakkasella vakavaksi, jos en pidä tarkkaa huolta siitä että varpaat pysyvät lämpimänä.

Vaatteet, ensimmäinen kerros: merinovillaa, merinovillaa, merinovillaa

Olen aivan toivoton palelija, joten päälläni on yleensä paljon kerroksia. En ole vuosiin käyttänyt ulkoilmalajeissa oikeastaan muuta kuin merinovillaisia kerrastovaatteita. Merinovillan tärkein ominaisuus on lämpö ja hengittävyys – mutta hyvänä bonuksena: se ei ala haista samalla tavalla kuin keinokuituiset kerrastovaatteet. Usein seikkailuilla kuluu useampi yö ilman, että pääsee itse suihkuun, puhumattakaan siitä että vaatteita saisi pestyä.

Hankin merinovillaa milloin mistäkin. On totta, että merinovillaiset vaatteet maksavat enemmän kuin keinokuituiset, mutta mielestäni siitä kannattaa maksaa.

Hyviä ostopaikkoja itselleni ovat olleet ainakin Savon SuksistudioCamuBergfreunde sekä Partioaitan outlet Kehä Kolmosella, jonne tulee usein Icebreakerin mallikappaleita edullisesti (koko S).

 Vasemmalta lähtien:

  • Smartwoolin merinovillainen urheilutoppi
  • Icebreakerin ohut merinovillainen toppi sekä oikealla 
  • Icebreakerin pitkähihainen ohut kerrastopaita
  • Mons Royalen pitkikset
  • Mons Royalen alushousut
  • Hartolan markkinoilta ostetut lyhyet villapöksyt (tavallista villaa)
  • (Lisäksi Bridgedalen merinovillaiset laskusukat)

Vaatteet, toinen kerros: Merinohaalari!

Hyvää huomenta Huttuloman autiotuvalla. Merinohaalarissa kelpasi kipittää puuceehen.

Sain retkelle lainaan Acliman merinovillaisen haalarin. Se oli kylmien päivien pelastus. Ja kyllä, siinä on luukku takapuolessa. Laitoin sen siis edellisessä kappaleessa mainittujen kerrastojen päälle.

Kuorikerros

Kaiken merinovillan päälle on vielä viimein aika laittaa kuorikerros. Haglöfsin Vassi II Q -puvussa on tosi väljä mitoitus, mistä tykkään – housujen taskuihin mahtuu puoli elämää, ja takin sisään sopii tarpeen vaatiessa vaikkapa molemmat skinit tai sulateltava vesipullo. Skinnailua varten väliin sujahti vielä OneWayn kalvoton softshell, jossa on Primaloft -kuitutäytettä edessä sekä kyynärpäissä. Se on todella kevyt ja toimii kuoritakin alla mutta pitää sopivasti tuulta myös yksinään.

Vaaleat kuorivaatteet ovat autiotupa- tai laavuretken jälkeen hieman vähemmän vaaleita. Nokea on joka puolella. Mutta ulkoiluvaatteiden yhteydessä mietin aina: käytettäväksi nämä ovat tehtykin.

Pipo ja hanskat

Laskiessa päässä on luonnollisesti kypärä. Otan se kuitenkin aina skinnatessa pois, ettei se hikoa turhaan. Pipojen osalta olen viime aikoina suosinut merinovillaa. Kuvassa OneWayn merinopipo, jossa on pieni tuulta pitävä kalvo edessä. Sopii mainiosti tunturin viimaan, eikä otsa jäädy. Tarkkaavaiset huomaavat, että kyseessä on eri pipo, joka alkuperäisessä postauksessa vilahtaa. Kyllä vain, silloin päässä oli Vaikon merinovillainen pipo, mutta hukkasin sen tässä välissä. Mistä syystä matkatavaralistalla kannattaa olla myös matkavakuutus.

 

Käsissä pidän aina alushanskoja sekä niiden päällä paksumpia rukkasia tai hanskoja. Koska keli oli kylmä, alushanskoina olivat Marmotin Powerstretch -hanskat (Powerstrech pitää paljon paremmin tuulta kuin silkkinen alushanska) ja niiden päällä Haglöfsin untuvarukkaset, joissa on tuulenpitävä Windstopper -kalvo. Skinnausta varten vaihdoin käsiin Marmotin XT Glove -hanskat.

Kaulaa lämmitti Mons Royalen merinovillainen kauluri.

Kun tulee kylmä

Olen siis toivoton palelija. Edellämainittujen vaatteiden lisäksi kylmillä keleillä minun on tauon tullen laitettava päälle paljon lisää, ettei pakkanen yllätä. Kun saavuin autiotuvalle, otin kuorivaatteet pois ja vaihdoin päälle toppaa.

Vasemmalta:

  • Haltin untuvatakki: paksu, mutta kevyt ja pakkautuu pieneen tilaan
  • North Facen Primaloft-toppahousut
  • Adidaksen Primaloft-toppahame
  • Huom. ei kuvassa: Jalkoja varten otin mukaan Sorelin kanada-buutseista pelkät sisäkengät, eli huovutetut villaiset töppöset. Ne eivät paina juurikaan ja sopivat hyvin autiotupakäyttöön.

Toppavaatteet saa kätevästi pakattua vedenpitäviin kompressiopusseihin (kuvassa oikealla ylhäällä). Minulla on Sea to Summitin pusseja eri koossa. Niissä on Event-kalvo, mikä mahdollistaa sen, että ilma pääsee ulos, kun pussia kompressoi hihnoilla, mutta vesi ei silti pääse sisään. Myös makuupussi kannattaa pakata tällaiseen.

Jotain varalle

Olen pitänyt pelisääntönä, että tunturissa on hyvä olla mukana yksi ekstravaate – tällä kertaa varasäkissä oli Icebreakerin pitkät merinovillaiset verkkarit, merinovillaiset varahanskat sekä mummon kutomat villasukat.


Retkeilyn sääntö numero 1: varmista, että repussa on aina kuivat villasukat

Makuupussi ja -alusta

Nukkuminen on retkillä melkein tärkeintä, mitä tehdään. Inhoan palelemista öisin, joten kannan yleensä mukana hieman liian lämmintä makuupussia. Reissussa minulla oli itse asiassa lainassa Joutsen Quantum 900 -untuvapussi, mutta kuvassa on oma kevytuntsikkani, Marmotin Never Winter. Autiotuvan saa yleensä vähintään nolla-asteiseksi kamiinan avulla, joten varsinaista talvipussia siellä ei tarvi. Itse kuitenkin nukuin kaikki edellämainitut toppavaatteet päällä – sen verran viileäksi lämpötila yöllä muuttui.


Vasemmalla Marmotin Never Winter -makuupussi kompressiopussissa, oikealla Thermarestin NeoAir -alusta.

Makuualustana käytän Thermarestin NeoAir Xlitea, joka on kolmen vuodenajan alusta. Talvella, jos yövyn esimerkiksi laavulla tai teltalla, laitan sen alle vielä yhden ylimääräisen alustan.

Muut romppeet


Vasemmalta oikealle: 

Ylärivi

  • Varavirtalähde, 10 000 mAh
  • Light My Fire -silikoninen taittomuki (Autiotuvissa on aina kattiloita ja kaasuliesi, joten kattilaa tai keitintä ei tarvitse – kannattaa toki varautua henkisesti siihenkin, että kaasu on loppu, niinkuin joskus käy. Silloin veden voi kiehauttaa kamiinan päällä.)
  • Kaksi sporkkia kätevässä sporkkikotelossa
  • Ruokaa ja patukoita (tämän lisäksi taskut oli täynnä herkkuja). Kahvi ja kaakao puuttuvat kuvasta
  • (Vessapaperi – ei kuvassa)

Toinen rivi

  • Suunto Ambit 3 (+ latauspiuha)
  • Petzl Tikka RXP (minulla oli tämän lisäksi lainassa myös Petzlin Ultra Rush -valaisin)
  • Morakniv -puukko
  • Ilmastointiteippiä käärittynä huulirasvatuubin ympärille
  • Tulitikut
  • Varanarua
  • Ensiaputarvikkeita
  • Vesipullo
  • Puuroa ja jälkiruokakiisseliä
  • Sekalaisia juomajauheita (erityisesti talvella lumesta sulatettu vesi voi maistua hassulta, joten näitä on kiva laittaa sinne sekaan)

Reppu

Uskomatonta kyllä, kaikki yllä mainittu mahtui Salomonin 45-litraiseen reppuun. En mitannut painoa, mutta arvioisin sen olleen 8-10 kilon tuntumassa. Repun kanssa pystyi hyvin laskemaan eikä se tuntunut liian painavalta.

Voitin tämän Salomonin repun Pyhän tunturimaratonin selfiekisasta viime elokuussa tällä kuvalla. Nyt mentiin samoja maastoja, mutta sukset jalassa!

Minä ja romppeet Isokurun maisemissa. Listalla ei ollut kameratarvikkeita: kaksi objektiivia (toinen kiinni Nikonin rungossa), vara-akku sekä Go Pro. Kameraa pidän kiinni rinkan olkahihnassa Capture Clipin systeemillä.

 

Kaikki blogissa kuvatut varusteet lukuunottamatta allaolevan listan tuotteita ovat itse hankkimiani ja esillä tässä postauksessa vastikkeettomasti.

Yhteistyössä:

Vandernet (Petzlin valaisimet, Aclima -haalari, Light My Fire -muki ja sporkit, Morakniv -puukko)

Lähde jouluna ulos, kävele metsään, hiihdä tunturiin, ole hetki hiljaa

Julkaistu: 23.12.2015

Olen ollut poissa Helsingistä käytännössä lokakuusta lähtien. Kun viikonloppuna saavuin Kallioon Kanada-buutsit jalassa, untuvatakki päällä ja pipo silmillä oli lähellä, että en tehnyt samantien u-käännöstä. Pelkästään Kalliossa ihmisiä poukkoili hirveässä kiireessä joka suuntaan, hipsterit näyttivät hassuilta, kaikki tuntui tunturin jälkeen merkityksettömältä.

Olin unohtanut joulun. Viime kuukaudet olen elänyt rinkallisen, tai ehkä kahden, sisältämien tavaroiden kanssa. Ehkä juuri siksi kauppojen tavararalli ja jouluperinteet eivät koskaan ole tuntuneet absurdimmalta kuin nyt. Tuijotan joulukoristeita, kuusia, postin jonoja ja mietin: miksi? Kun voisi yhtä hyvin lähteä erämaahan, istua oikean kuusen juurelle ja kuunnella hiljaisuutta.

Kuluneen syksyn aikana parhaat hetket olen kokenut pohjoisessa, tunturipurojen äärellä, polkujen varrella ja hankien keskellä. Vaikka kuinka mietin, en keksi mitään pohjoisen luonnon vertaista.

Lähde siis jouluna ulos, kävele metsään, hiihdä tunturiin, minne tahansa, missä tähdet näkyvät. Alennusmyyntien sijaan mene retkelle lähimpään kansallispuistoon. Keitä glögit termariin ja lähde rantakalliolle katselemaan merta. Käytä joulukatalogit nuotion sytykkeenä. Vaikkei etelässä ole lunta, oikea joulurauha löytyy luonnon keskeltä.

Rauhallisia pyhiä ja ihania jouluretkiä toivottaen,

Milja

Testissä: Otsalamppulaskua Pyhätunturin illassa

Julkaistu: 20.12.2015

Olen pitkään halunnut kokeilla, miten laskeminen otsalampun kanssa onnistuu. Erityisesti pohjoisessa, kun päivät ovat keskitalvella lyhyitä, kunnon valolla saa päivään paljon lisää tunteja.

Sain testattavaksi Pyhän reissulle Petzlin Ultra Rush -otsalampun, jossa valotehot pitäisivät riittää nopeampiinkin lajeihin. Testasin lamppua Pyhän Kultakeron rinteissä, vanhan tuolihissin vieressä, jotka eivät olleet vielä viime viikolla auki (avaustavoite näkyisi olevan ensi tiistaina 22.12.) ja siksi pimeinä. Varsinaisestihan otsalamppulaskuja olisi kiva vetää offareilla, mutta koska olin yksin enkä ole aiemmin laskenut pimeällä, ajattelin että näin alkuun on parempi pitäytyä hiihtokeskuksen läheisyydessä.

Klikkaa kuvaa, niin näet videon Vimeossa

Laskeminen otsalampun kanssa oli todella hauskaa! Ensimmäiseksi mieleen tuli, että tämähän on kuin Jukolassa, mutta monta kertaa siistimpää. Petzlin Ultra Rush lampussa on tehoja kuin Mitsun ajovaloissa, eikä näkemisen suhteen ollut ongelmaa. Laskin testatessa alppisuksillani, jotka ovat minulla kaikista välineistä huonoiten hallussa, joten vauhtini ei kasvanut kovin suureksi. Mutta lampussa olisi ilman muuta riittänyt teho reilusti nopeampaankin laskuun.

Lamppu myös istui mukavasti K2:sen kypäräni kanssa. Kuminauhat ovat tukevat ja lampussa oli mukana akkuvyö, joten takaraivolta meni vain johto ja akku pysyi taskussa lämpimänä.

Otsalamppulaskun lisäksi fiilistä nostivat Pyhän iltatunnelma: avoinna olevat rinteet olivat upeassa kunnossa ja rauhallinen fiilis käsinkosketeltava. Pyhä Express vei minut kerta toisensa jälkeen ylös, nautin kirpeästä ja tyynestä kelistä sekä hiljaisesta tunturista.

Pyhän huipulla hieman ennen auringonlaskua.

Aurinko laskee ravintola Tsokan taakse.

 

Pyhän ilta pimenee. Kohta pääsen testaamaan otsalamppua!

Lisää lampusta
Erityistä kiitosta lamppu saa yksinkertaisesta käyttöliittymästä. Kytkimiä on yksi, ja sitä saa pyöritettyä helposti paksut rukkaset kädessä. Asteet ovat yksinkertaisia: 1,2,3,4 – heikommasta suurempaan tehoon. Käytin lamppua myös hiihtovaelluksella Huttuloman tuvalla (lue postaus täältä), ja sen kanssa oli helppo suunnistaa pimeällä. Valokeila on pitkä – valmistajan mukaan 170 metriä ensimmäiset kaksi tuntia. Vaelluksella pidin lamppua ensin hiihtäessä päällä noin puolitoista tuntia – lämpötila oli n. -15 – minkä jälkeen testimielessä kämpän valona toiset pari tuntia täydellä teholla, edelleen kovassa pakkasessa, kunnes tupa pikkuhiljaa lämpeni. Tämän jälkeen akku näytti olevan punaisella. Jos lamppua käyttäisi esimerkiksi toisiksi kovimmalla teholla (joka oli varsin riittävä, 115 metriä), sen kesto yli tuplaantuu.

Lamppu asettui mukavasti lasien ja kypärän kanssa.

Jos pimeät touhut ja otsalamppurandoilut kiinnostavat, Pyhän hiihtokoululla on tulossa tälle kaudelle mielenkiintoinen uutuus: Petzlin iltarando, jossa randoillaan tunturin läheisyydessä kera Petzlin otsalamppujen.

 

Yhteistyössä:

Pyhätunturi

Vandernet (Petzl Ultra Rush + Belt kit)

 

Yhden yön kaamosretki Pyhä-Luoston kansallispuistoon

Julkaistu: 18.12.2015

Halusin nähdä, miltä hieman pidemmällä Pyhä-Luoston puistossa näyttää, ja koska lunta on enemmän kuin tarpeeksi, päätin hiihtää yöksi Huttuloman autiotuvalle.

Pakkasin siis reppuun makuupussin ja paljon evästä ja hyppäsin Pyhä Expressiin ala-asemalta. Laskin huipulta kohti Karhunjuomalammelle vievää kesäreittiä – kuten jo edellisessä postauksessa mainostin, loivassa takametsässä riittää lunta! Karhunjuomalammelta suuntasin edelleen kesäreittiä pitkin kohti Huttulomaa. Edellinen matkaaja oli hiihdellyt samaa reittiä ennen edellisiä lumia, joten polun pohja onneksi kannatteli vähän.

laos-3363

Skinit suksiin ja menoksi!

Ennen Karhunjuomalampea mennessä kannattaa pysähtyä ihailemaan Isokurua, jonne on polulta pikku mutka. Tähän vuodenaikaan valo taittui upeasti maalaten sen seinämät punaiseksi.
laos-3389-2
Lunta, lunta, lunta!

Karhunjuomalammen jälkeen, kun ohittanut Ukonhatun eli Kakkosen, voi nousta Noitatunturia pitkin ylös, ohittaa Laakakeron ja Peurakeron ja lasketella sitten loivaa rinnettä alas Huttuloman tuvalle. Syvän lumen aikaan, mikäli polkua ei ole tallattu, matkanteko on melko hidasta, varsinkin jos tekee matkaa yksin eikä voi vuorotella polun avaamisessa. Itse etenin todella hitaasti, sillä halusin ihailla maisemia ja pysähtelin ottamaan kuvia tuon tuosta. Olin myös aamulla myöhästynyt (voiko sooloretkeltä myöhästyä?) lähdöstä hieman, mistä johtuen päivänvalo loppui kesken muutama kilometri ennen Huttulomaa.

Onneksi olin saanut testilainaan Petzlin Ultra Rush -otsalampun. Siinä oli kätevä akkuvyö mukana, joten akun sai taskuun piiloon pakkaselta, jota oli arviolta -15 astetta. Kun räpsäytin valon päälle, näytti melkein siltä, kuin aurinko olisi noussut uudestaan. Pitkän valokeilan avulla oli helppo suunnistaa loput kilometrit perille. Olin myös piirtänyt reitin etukäteen Suunnon Ambit-kellooni, mikä helpottaa talvisuunnistusta aika lailla, kun lumi peittää reitti- ja maamerkit näkyvistä.

laos-3418
Olen miettinyt monesti, miksi yksin kulkiessa pelkään syksyistä pimeää metsää, mutta en lainkaan talvista. Talvella lumi tekee luonnosta jotenkin pehmeämmän, ystävällisen. Kulkijat, eläimet tai ihmiset, joita kohtaa, ovat kaikki heimolaisia. Sinäkin täällä, hankien keskellä.

Huttuloman autiotupa on pienehkö kuuden hengen tupa. Kun saavuin  tuvalle, oli ihana edellinen tunturivaeltaja tehnyt kiehiset ja pikkupuut valmiiksi. Sanomattakin on selvää, että laitoin hyvän kiertämään. Vaikka kämpässä ei ole tuulikaappia, ovia on kaksi ja kamiina tuntui pitävän kämpän hyvin lämpimänä pakkasellakin. En jättänyt yöksi tulia kitumaan, ja siitä huolimatta lämpötila oli aamulla mukava, arviolta nollassa – kun se ulkona oli reilusti yli kymmenen.

laos-3424

Huttuloman tupa illansuussa.

Illalla kävelin tuvan ympäristössä ja kuuntelin lumisen metsän hiljaisuutta. Olen monesti yrittänyt kertoa ulkomaalaisille, kuinka lumisen metsän hiljaisuuden voi Suomen Lapissa oikeasti kuulla, mutta kukaan ei ikinä usko. Oletteko samaa mieltä?

Aamulla pienen verryttelyn jälkeen lähdin nousemaan jälleen ylös Peurakeroa kohti, tällä kertaa kohti sen etelän puoleista reunaa. Lunta oli alkumatkasta todella syvästi, eikä kesäträkillä mennyt jälkiä, joten eteneminen oli melko raskasta. Onneksi tunturiin päästyä kulkeminen helpottui, kun lumi muuttui koppuraiseksi.

laos-3466

Saavuin Peurakerolle sopivasti auringonnousun aikaan. Laskin mainiossa lumessa alas Peurakurun juurelle, mistä oli suunnistettava Noitatunturin reunaa pitkin takaisin kohti kesäreittiä, joka laskeutuu vasta idempänä alas tunturista. Eteneminen oli aika hidasta, vaikka nousin ylemmäs rinteeseen, syvää lunta oli edelleen paikoin polveen saakka. Eli laskemaan sinne, mars! Minulla loppui päivänvalo kesken, ja koska olin liikenteessä yksin, jyrkimmät laskut jätin suosiolla seuraavaan kertaan.

Suunnistin Peurakurulta Oravalammen laavulle ja söin siellä loput evääni. Jalkoja lepuutellessani vuolin hieman tulentekotarpeita seuraaville. Olen luullut, etten osaa tehdä kunnon kiehisiä. Sain kuitenkin reissuun testattavaksi Moraknivin superterävän selviytymisveitsen (tuotteen nimi taitaa oikeasti olla Bushcraft Survival, hih), jossa on mukana sekä teroitin että tulukset. Jo alkoi kiehiset syntyä! Puukko on myös sen verran jytä, että sillä on mukava halkoa puita pienemmäksi. En ole mikään puukkohifistelijä, kunhan jonkin sortin veitsi on ollut mukana, niin olen ollut tyytyväinen. Mutta näköjään näilläkin on eroja. Kyseistä ”moraa” tehdään ilmeisesti eri väreissä, mutta tämä räikeä oranssi sopii minulle, se loistaa silmään niin että sitä on vaikeampi unohtaa laavulle tai leiripaikalle.

laos-3483

Psst. Jos joululahjat on teilläkin jääneet viime tippaan, tässä oiva lahjavinkki ahkeralle eräpetterille tai -mirjalle.

Oravalammen laavulta pääsee kesäreittiä pitkin Isokurun kodalle. Toinen skineistäni hajosi heti laavulta lähdettyäni, mutta painelin aiemmin talvella tallottua polkua pitkin yhdellä suksella potkiskellen kuten Lalli konsanaan. Reilun kolmen kilometrin päästä edessä ovat Isokurun jyrkät portaat, jotka ovat talvisaikaan haastavat. Niistäkin selvittiin! Melkein maalissa siis. Kodalta on enää pari kilometriä hotellille, mutta kannattaa varmistaa, että lähtee sieltä oikealle polulle (vasemman puoleiselle), ellei halua kiertää tunturiin alakautta, niin kuin minä hämäränäköni kanssa tein. Onneksi tajusin virheeni pian ja otin suunnan pusikon läpi kohti Calle-taloa ja jalluglögiä.

Yhteistyössä:

  • Pyhätunturi
  • Vandernet (Varusteet: Petzl Ultra Rush + Belt Kit -otsalamppu, Morakniv Bushcraft Survival -puukko)

 

Seuraa seikkailuja Instagramissa: @milja.maaret

Liikkuva leijarandoleiri Lyngenissä ja Pallaksella

Julkaistu: 08.12.2015

Parhaimmat retket syntyvät usein hieman vahingossa. Olin suunnitellut pääsiäiseksi hiihtovaellusta Urho Kekkosen kansallispuistossa Saariselällä, mutta toisin kävi.

Alkuperäinen matkaseurani sairastui, ja pyörittelin pääsiäisviikon alussa käsissäni lentolippua Ivaloon. Viisi päivää yksin hiihtovaelluksella olisi tylsää. Vaihtoehtoinen matkaseura löytyi, mutta ongelmana oli, että he olivat menossa leijahiihtämään. En ollut koskaan nähnytkään oikeata leijaa. Kova tuuli saa minut huonolle tuulelle. Mutta koska kaikkea on kokeiltava, tilasin netistä halvimman löytämäni leijan ja pakkasin Finnairin mukaan kaikki mahdolliset varusteet splittilaudasta ja skineistä kiipeilyvaljaisiin. Varusteita oli niin paljon, että mukaan mahtui ainoastaan kaksi paitaa, ja toinen niistä päällä.

Löysin ystävät kiirastorstaina Sodankylästä. Leijailustani ei tullut mitään, mutta Lapin keväthangilla on vaikea olla pahantuulinen. Vietimme päivän Vaalajärvellä ja illalla oli edessä kysymys: mihin seuraavaksi?

Joku taisi ehdottaa, että mennään Norjaan. Joku taisi vastata, että mennään vaan. 400 kilometriä myöhemmin pystytimme liikkuvan telttaleirin Skibotniin Jäämeren rantaan.

Leijahiihtoa Vaalajärvellä
Leijahiihtoa Vaalajärvellä. Omasta leijanlennättämisestäni ei tullut yhtään mitään.
Leiripaikka Skibotnissa
Leiripaikka Skibotnissa.

Seuraavana päivänä nautimme aamukahvit ja vohvelit Statoililla, koska emme jaksaneet alkaa keittää vettä retkikeittimellä. Päivän huipuksi valittiin Sörfjelltinden. Lähdimme ylös, mutta keli huononi iltapäivällä, ja jouduimme jättämään nousun kesken.

Sörfjelltindenin parkkiksella
Leiri levällään Sörfjelltindenillä

Joimme kahvit ja söimme kokosbullat puolimatkassa, ja aloimme miettiä, missä seuraava yö nukuttaisiin. Topo-kirjaa selaillen ajelimme Olderdaleniin Lyngenin niemen vastapuolelle. Leiri pystytettiin tällä kertaa lossirantaan.

Illallinen lauttarannassa
Olderdalenin lossirannasta löytyi illallispöytä.

Seuraavana päivänä topitimme Gillavarrin ja laskimme muikean laskun takaisin lauttarantaan. Oluet oli todellakin ansaittu!

@ Gillavarri
@ Gillavarri

Laskusta voi katsoa pätkän Instagramissa.

Afterski-juomien jälkeen oli taas edessä visainen kysymys: mihin seuraavaksi? Pääsiäistä oli jäljellä enää muutama päivä, ja tiistaina pitäisi olla jo kotona Helsingissä. Päädyimme ajamaan 500 kilometriä takaisin Pallakselle. Saimme auton parkkiin puolenyön maissa. Rämmimme infrapunavalot päällä lumihangessa ikuisuudelta tuntuvan ajan etsiessämme laavua. Selässä oli reilusti yli 30 kiloa eli puolet painostani. Siitä huolimatta nautin joka hetkestä, pimeä, talvinen metsä oli äänetön, yhtäaikaa pelottava ja rauhoittava. Eikä kovin moni asia voita sitä tunnetta, kun keskellä pimeää löytää kauan etsimälleen leiripaikalle. Saa pudottaa rinkan maahan, ottaa jalat pois monoista tai vaelluskengistä ja kömpiä lämpimään makuupussiin tietäen että aamulla herätessä silmien edessä on taas uusi maisema.

Lähdössä skinnaamaan
Lähdössä skinnaamaan Sarvijärven laavulle Pallaksella.

Laskimme Pallaksella kaksi päivää, ensimmäisenä päivänä leijailimme huipulla, jossa oli 10 cm pehmeätä lunta. Leijaluistani ei tullut vieläkään mitään, mutta lasku Pyhäkurun kautta alas oli mainio. Oli huhtikuu, mutta lumi ylhäällä oli säilynyt puuterina. Maanantaiaamuna kävimme vielä laskemassa yhden laskun ennen kotiinlähtöä.

sarvijarvi
Lunta tupaan! Raikas herätys Sarvijärven laavulla.

Sitten oli aika koota leiri viimeisen kerran. Pakkasin rinkkaa haikein mielin, sillä näin hyviä laskukelejä ei joka pääsiäisenä Lapissa ole. Intensiiviset viisi päivää poissa verkkoyhteyksistä olivat tehneet tehtävänsä. Mielessä rauha, kropassa ihana väsymys. Matka jatkui Pallakselta Sodankylän kautta takaisin Ivaloon. Ivalo River Campingissa odotti kauan kaivattu suihku ja lyhyet yöunet ennen aamukoneen lähtöä takaisin Helsinkiin. Kaikki kamat olivat märkiä, kaikista laitteista akut loppu ja vaatteet haisivat tunkiolta. Hyvän reissun merkkejä.

Pääsiäinen tuntuu naamassa.
Matkalla kotiin. Pääsiäinen tuntuu naamassa.

Kiipeämään Thaimaan Tonsaille vai Laosin Thakhekiin?

Julkaistu: 07.12.2015

Tehtävä on mahdoton, mutta yritän silti. Mennäkö kiipeämään Tonsaille Thaimaahan vai Laosin Thakhekiin? Itse en osannut päättää, ja lopulta päädyin molempiin. Seuraa lista plussista ja miinuksista.

Greidit

Suuri ero Tonsain ja Thakhekin välillä on se, että Tonsailla ei käytännössä ole viitosen reittejä. Greidit alkavat kuutosesta, mikä tarkoittaa monille kaltaisilleni vähemmän kiivenneille menemistä reilusti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Toisaalta, se on hyvä keino siirtyä viitosen ja kuutosen haamurajan yli: itse huomasin Tonsailla roikkuvani puolessa välissä 6c-reittiä, koska se sattui olemaan ainoa joka kyseisellä spotilla oli vapaana. Jos joku olisi neljä viikkoa sitten väittänyt niin tapahtuvan, olisin pitänyt sitä hyvänä vitsinä. Tässä kiteytyykin kiipeilyn olennaisin juju: älä tuijota greidejä vaan kiipeä, kokeile, tipu. Muuten et koskaan pääse ylös.

Thakhekissa viitosen reittejä löytyy niin paljon, että samaa reittiä ei tarvi kahdeksan päivän aikana kiivetä kahdesti. Jos haluaa tehdä liidikurssin, harjoittelu on huomattavasti mukavampaa Thakhekin reiteillä. Tilaa spoteilla on myös enemmän, mikä tuo kiipeilyyn tietynlaista rauhaa.

laos--2

Vaaleaa, pyöristynyttä kalkkikiveä Tonsailla

Kivi

Sekä Tonsailla että Thakhekissa kivi on kalkkikiveä, monimuotoisia tuffeja, upeita muotoja, ihania otteita. Thakhekissa kivi on todella terävää – totesin jollekin, että kiipeäminen siellä on sama kuin tarttuisi joka otteella siiliin. Kolmen päivän jälkeen melkein jokainen sormeni oli teipattu.  Thakhekissa syy kiven terävyyteen ovat kuulemma happosateet, mistä syystä kivi on siedettävää noin 7 metriin asti, mutta siitä ylöspäin äärimmäisen terävää.

Photo 10.11.2015 13.45.12

”Dude, I think you need a rest day”, totesi kanadalainen kaverini minulle. Sormet kolmen päivän jälkeen Thakhekissa.

Tonsailla kaikki kuutosen reitit, sekä monet seiskat, ovat kuluneita, pyöristyneitä sekä kiiltäviä. Sormet kiittävät, mutta sanomattakin on selvää, että se tekee reiteistä vaikeampia.

Volyymi

Sekä Thakhekissä että Tonsailla on todella paljon reittejä, molemmissa yli sata. Thakhekissä niitä on suhteessa väkimäärään huomattavasti enemmän.

Reittien pituus vaihtelee. Korkein yhden pitchin reittini taisi Thakhekissa olla 31 metriä. Tonsailla ehdin kiivetä ainoastan yhden päivän ennen kuin loukkasin jalkani, joten siellä jäin matalammalle. Keskimäärin reitit ovat 18-30 metrin välillä – niin että 60 metrisellä köydellä pärjäsi hyvin.

Thakhek route frequency

6-topo_route-frequency

Tonsain ja Railayn kartta (mustat ovat crageja):

 

Sää

+ 30C. Kuuma. Kosteaa. En voinut kuvitella, että kiipeilykamppeet voivat haista näin pahalle. Kaikki on hiestä läpimärkää: kengät, valjaat, vaatteet. Eikä mikään kuiva.

Thakhekin Green Climbers Home on auki lokakuusta huhti-toukokuuhun. Sadekaudeksi se sulkee ovensa, sillä koko alue muuttuu järveksi – siitä syystä kaikki rakennukset Thakhekissa seisovat paaluilla. Marraskuun alussa keli oli kuiva.

Tonsailla sadekauden pitäisi yleensä loppua loka-marraskuun vaihteessa, mutta ainakin tänä vuonna marraskuun kolmen viimeisen viikon aikana Krabilla satoi lähes joka päivä. Useimmiten sateet olivat lyhyitä kuuroja. Kalliot kuivavat nopeasti niiden jälkeen.

Ötökät

Thakhekissa on enemmän itikoita kuin Tonsailla. Kiipeilyspotit ovat aika pusikkoisia, mistä johtuen ötökät viihtyvät siellä. Laosissa on myös dengue-kuumetta, jota levittävät erityisesti päiväsaikaan liikkuvat itikat, minkä takia niiltä suojautumiseen kannattaa kiinnittää huomiota. Laosissa on myös malariaa, mutta ilmeisesti vähän. Sitä kai levittävät pääosin pimeällä liikkuvat itikat.

Thaimaassa esiintyy myös dengue-kuumetta. Rannalla sijaitsevat kiipeilyspotit ovat siitä hyviä, että tuuli karkoittaa ötökät. Malariariski on käsittääkseni hyvin pieni.

Molemmissa paikoissa seinillä on ampiaispesiä, hämähäkkejä ja muurahaisia. Ilmeisesti käärmeitäkin (minä en nähnyt yhtään). Tonsailla bungalowissani hengasi myös valtava torakka. Itselläni oli mukana kyypakkaus (kortisonitabletteja), antihistamiinia sekä aloe veraa tai muuta puremiin tepsivää.

Meininki

Thakhek ja Tonsai eivät voisi olla paikkoina vähempää toistensa kaltaisia. Thakhek sijaitsee Laosissa melko kaukana mistään, mikä tarkoittaa, että kaikki sinne eksyvät haluavat kiivetä. Paljon. Green Climbers Home on ainoa mahdollinen majoitus. He pyörittävät kahta leiriä, joista ”ykkönen” on vanhempi ja kauempana ohikulkevasta tiestä, ”kakkonen” puolestaan uudempi. Thakhekissä kaikki kokoontuvat iltaisin syömään samaan – ainoaan – ravintolaan, joten tuntuu melkein, kuin kaikki siellä olisivat samaa perhettä. Thakhek on sisämaassa, mutta Green Climbers Homen luona on joki, jossa voi käydä uimassa.

Thakhekin ykkösleiri

 

Tonsai on paikkana isompi, ja siellä näkee myös paljon matkailijoita, jotka eivät ole kiipeämässä. Tonsai sijaitsee Krabilla ja osa kiipeilyreiteistä lähtee suoraan rannalta, siten että niitä ei välttämättä nousuveden aikana voi edes kiivetä. Ranta- ja kiipeilyloman voi helposti yhdistää.

laos-2108

Kiipeilyä rantahiekassa Tonsailla

Ehkä samasta syystä, Tonsailla kiipeily on verkkaisempaa. Porukkaa valuu kiipeilypaikoille pitkin päivää – siinä missä Thakhekissä seinällä ollaan viimeistään yhdeksän jälkeen.

Jos haikailee yöelämän ja baarien perään, Tonsai on ehdottomasti parempi vaihtoehto. Ruoka- ja yöpymisvaihtoehtoja löytyy laajemmalla skaalalla kuin Thakhekissa. Suurin osa majoitteista on bungaloweja, mutta niiden taso vaihtelee. Halvemman saa 200 bahtilla, kalliimmista saa pulittaa liki 1000 bahtia. Lisäksi Tonsain rannalle rakennetaan parhaillaan suurta resorttia, joka avautuessaan muuttanee koko rannan sielunelämää.

Auringonlasku Tonsain rannalla

 

laos-2128

Bungaloweja Tonsailla

Valitsisin Laosin

Jos minun pitäisi nyt valita, lähtisin Laosiin. Syyt: siellä on enemmän kiivettävää viitosen ja kuutosen kiipeilijälle. Se on paikkana aidompi – jos niin nyt saa sanoa – ja siellä tapaa ainoastaan ihmisiä, jotka ovat yhtä innoissaan kiipeilystä kuin minä itse. Ei ole mitään muuta tekemistä kuin nukkua, syödä ja kiivetä.

laos-0928

Thakhekin ykkösleirin dormitory (mikä se on suomeksi?)

Mustat hevoset: Yangshuo

Tonsai ja Thakhek eivät tietenkään ole Aasian ainoita kiipeilykohteita. Thaimaassa kova sisämaan vaihtoehto on Chiang Mai, ja Laosin puolella yöelämän ystävät voivat suunnata Vang Viengiin. Oma seuraava kohteeni on mitä luultavimmin Kiinan Yangshuo Hong Kongista luoteeseen. En ole käynyt koskaan Kiinassa, joten matkaan voi mukavasti yhdistää myös uusia seikkailuja. Eritoten, kun useita vuosia sitten tein itselleni pyhän lupauksen: jos ja kun menen ikinä Kiinaan, sinne on mentävä junalla.

 

Kuvia:

laos-0965-2

Maisemia seinältä Thakhekissa

DCIM105GOPRO

Tonsai on mantereella, mutta sinne on kuljettava veneellä. Samalla veneellä pääsee myös Railayn rannalle.

 

laos-1856

Sisämaa vai rantakohde? Rantakohteessa on puolensa.

laos-2041

Kiipeilyä Tonsailla

Thakhekin ykkösleiri myöhään illalla.

 

Kiipeilyä Thakhekin luolassa.

 

Thakhekin ykkösleirissä aikaisin aamulla.

 

DCIM103GOPRO

Tonsailla sateli iltapäivisin, mutta monet reitit ovat sen verran negatiivisia, että se ei haittaa. Tässä kuvassa minä en tosin enää kiipeillyt.

Tikkejä ja tippaa Tonsailla

Julkaistu: 03.12.2015

Jos harrastaa paljon vauhdikkaita lajeja, aina välillä sattuu havereita. Jos on minä, niitä sattuu vaikkei harrastaisikaan.

Saavuin Tonsain kiipeilyrannalle sunnuntaina hieman aamuyhdeksän jälkeen. Klo 11:15 mennessä olin saanut jalkaani syvän haavan ja tiputtanut sekä mankkapussini että puhelimeni mereen. Klinkkasin syvässä nousuvedessä kohti klinikkaa, joka on toisella puolen niemeä.

Alku näytti lupaavalta. Sain haavaan tikkejä, sillä hyvä, ajattelin. Thaimaan kosteissa ja likaisissa haava kuitenkin tulehtui ja äityi niin pahaksi ettei jalkaa voinut pitää kuin vaakatasossa.

Alkuperäinen paluulentoni oli ja meni, enkä voinut ajatellakaan klenkkaamista veneeseen, saatikka sitten lentokentälle ja matkaa sieltä kolmen vaihdon kautta kotiin.

Saan vakuutusyhtiön kautta uuden lennon kotiin, kunhan jalan tulehdus paranee. Olen käynyt pari kertaa hakemassa antibioottia tipan kautta suoraan kämmenselkään. Tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että Tonsain kylällä vastaantulevat kysyvät, miten jalkani jaksaa ja paikalliset hoitajat ottavat selfieitä kanssani.

Vakuutusyhtiöni onneksi korvaa tapaturmasta aiheutuneet kulut. Jalka on paranemaan päin, joten pääsen toivottavasti pian kotimatkalle.


Yksi monista matkoista klinikalle hoidattamaan jalkaa. Tällä kertaa meritse viidakkoisen vuoristopolun sijaan.

 


Railayn klinikalla. Hoito on ollut hyvää, vaikka huono englanti ja koti-Suomesta hieman eroavat toimenpiteet aina välillä vähän ihmetyttävät.

Vakuutusyhtiön henkilö: ”Voisitko sinä kysyä sieltä hotellin respasta, saisitko puhelimen käyttöösi?” Minä: ”No.. täällä ei varsinaisesti ole respaa. Kun täällä ei varsinaisesti ole hotellejakaan…” Vakuutusyhtiön henkilö: ”Mikä sinun hotellisi osoite on?” Minä: ”Luulen, että näillä ei varsinaisesti ole osoitettakaan –”


Thaimaan sadekaudenkin pitäisi kuulemma loppua marraskuussa. Täällä ei kyllä näytä siltä!