Tunne niin paljon, että tiedät eläväsi

Julkaistu: 16.11.2015

Kolme ensimmäistä aamua Thakhekin kiipeilyleirissä ovat tuskaa. Jalkaterät, varpaat, kädet ja sormet eivät ymmärrä, mitä niille tapahtuu. Verenpaine tykyttää sormissa, jotka ovat riekaileina happosateiden teroittamista kivistä. Selkää särkee. Jännitän joka päivän kiipeilyjä niin paljon, että vatsaan sattuu.  Mutta pakotan itseni ylös.

Neljäntenä aamuna herään ennen herätyskelloa lintujen lauluun. Aurinko paistaa harvan mökin seinien välistä. Ei satu, ainakaan ihan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Yhtäkkiä tunnen, että kallioseinä on kanssani samalla puolella. Pisteet päässäni yhdistyvät ja alan ymmärtää, mistä tässä lajissa on kyse.

Seuraavina päivinä kiipeily asettuu omaan lokeroonsa. Kuin koira, joka aikansa myllättyään saa aikaiseksi huopaan sopivan kuopan, myös kiipeily joutuu hieman runnomaan itseään ennen kuin se solahtaa osaksi sitä, mitä olen. Samalla tajuan, että minun olisi pitänyt kiivetä aina. Minun olisi pitänyt kiivetä enemmän. Se tuntuu luonnollisemmalta kuin moni muu asia pitkään aikaan.

Haastan itseäni lisää. Ote toisensa jälkeen sormet ja varpaat tottelevat kiltisti. Huomaan, että sormissani on enemmän voimaa kuin olisin ikinä uskonut.

From the top left corner: Denise, Tree Lounge | Martin, Schnecke | Thomas, Partymeile | me, Weisse Wand | Emiel, Cave | Raymond, Tree Lounge

Viimeinen iltani leirissä tulee liian pian. Istun bambuterassilla vapaaseen pöytään. Pikkuhiljaa ihmisiä, vanhoja kiipeilijöitä, jotka ovat olleet leirissä kauan, saapuu paikalle, ja moni heistä valitsee minun pöytäni. Minun on vaikea ymmärtää tätä: ihanko oikeasti nämä kaikki ihmiset haluavat istua juuri minun pöytääni, minun seuraani?

Taivas ympärillä tummuu. Tähdet syttyvät. Keskustelut ajautuvat syvemmille urille. Moni meistä on samalla matkalla: tauolla virallisesta elämästä, miettimässä, pitääkö sinne palata, haluaako palata tai osaako palata.

Lopulta sammutamme valot ravintolasta ja palaamme leiriin. Päätän mennä vielä uimaan läheisen luolan läpi virtaavassa joessa. Makaan selälläni joen rannassa ja tuijotan tähtiä. Kaskaat sirittävät. En tiedä sitä vielä, mutta kolmen tunnin päästä aseistautuneet terroristit hyökkäävät Pariisiin.

Happiness and war, under the same stars.

Kiipeämme aamun sarastaessa vielä yhden reitin. Edellisen illan läksiäiset tuntuvat kropassa, mutta kiipeäminen on kevyttä. Halailen mennessäni isoja pyöreitä pylväitä, joita happosateet muodostavat kallioon.Aamiaisen jälkeen pakkaan reppuni. Hyvästelen ihmiset, vaikka en haluaisi. On kummallista, miten niin lyhyessä ajassa voi kiintyä ihmisiin, jotka on vasta tavannut. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki ovat leirissä tekemässä asioita, jotka tekevät heidät onnellisiksi. Ehkä siitä, että joka päivä seisomme vuorotellen köyden eri päissä luottaen ihmiselämän verran juuri tähän toiseen ihmiseen.

My first ”doublepitch” on the last morning at the camp.

Leiri jää selkäni taakse, minä lähden, mutta mieli viivyttelee. Päätän aloittaa matkan liftaamalla, sillä tarvitsen muuta ajateltavaa. Sydän hakkaa, kun heilautan kättäni ensi kertaa tien varressa. Siitä on aikaa kun olen viimeksi liftannut.

Siinä minä seison, 31 vuotta, tukka takussa, sääret mustelmilla, kurainen reppu jalkojen juuressa, laosilaisen maantien penkalla. Juuri siinä hetkessä olen niin onnellinen, että sattuu.

Ohi ajaa yksi, kaksi, kolme autoa. Neljäs auto pysähtyy. Heitän repun takapenkille ja kiipeän kyytiin. Kuulen, mitä Pariisissa parhaillaan tapahtuu. Ei. Ei.

Haluan hypätä pois kyydistä, en halua takaisin maailmaan, haluan turvalliseen leiriin, jonne nämä uutiset eivät yletä. Mutta matka jatkuu. Avoimesta ikkunasta virtaava ilma osuu kasvoihin ja heiluttelee hiuksia. Ehkä se on itsekästä, mutta päätän pitää onnensäikeestäni kiinni, tuntea täysillä surun ja ilon, tuntea niin paljon että tiedän eläväni.

// To feel so much that you know you are alive

The three first morning at the climbing camp are painful. My feet, toes, arms and fingers are sore from climbing on the sharp rocks. I am a bit afraid what the day will bring along. Do I still know how to climb and do people still want to climb with me? But every morning I force myself up.

On the fourth morning I wake up before the alarm goes off. I hear the birds sing and see the sun shining through the bungalow walls. My muscles don’t hurt, at least not as much as before. I start to understand what it is all about.

During the next days, climbing becomes more natural. In fact, it feels more natural than anything I have done in a long time. I realize I should have had climbed always. I should have had climbed more. So I challenge myself. My toes and fingers do what I tell them to do. I notice I have more power in my hands than I would have ever believed.

My last night at the camp comes way too fast. I see all the people I have become friends with, we chat, it gets dark and the stars come up. Many of us are on the same journey: having a break from our official lives, wondering, if there is ever need to go back.

Finally we turn the lights off at the restaurant and walk back to the camp. I decide to take one more swim in the river that runs in a nearby cave. I lay on my back on the river bank and watch the stars. I don’t know that yet but in three hours armed terrorists will start their attack on Paris.

We climb one more route in the morning sun. I haven’t got much sleep but it doesn’t seem to matter. Climbing feels light. After breakfast I pack my pack and say goodbye to everyone even though I don’t want to. It is weird how much you can attach to people in such a short time.

I leave the camp behind my back but my mind is still in climbing. I start the journey hitchhiking which is good because I need something else to think about. My heart beats when I wave my hand towards the first car on the road. It has been a while since I last hitchhiked. In fact, 7 years. What did I do in the mean time? Try to start an adult life as you are supposed to do in your thirties?

There I stand on a country road in Laos, 31 years, my hair tangled, legs full of bruises an a dusty backpack at my feet. At the very moment I am so happy that it almost hurts.

Three cars pass me by. The fourth car stops. I throw my backpack on the backseat and climb in. I get to hear what is going on in Paris. No. No. I want to hop off, I don’t want to go back to the world, I want to return to the climbing camp which these news can’t truly reach. But the car goes on. The window is open and the flowing air grabs my hair. Be it selfish but I decide to hold on to my string of happiness, feel the sadness, feel the joy, feel so much that I’ll know I am alive.

Millä pelko lähtee

Julkaistu: 11.11.2015

Roikun laosilaisen vuoren seinämällä itku kurkussa. Lähin varmistus on puoli metriä jalkojeni alapuolella, ja pitäisi päästää irti. Se tarkoittaa noin metrin vapaata pudostusta terävälle tippukiviseinämälle, minkä jälkeen vielä metrin joustoa köydessä. Köyden toisessa päässä on eilen tapaamani kaveri, joka luultavasti tietää, mitä on tekemässä.

Miten aina päädyn tällaiseen tilanteeseen, mietin. Vastaus on helppo: mieleni janoaa jatkuvasti uusia kokemuksia, utelias nenäni vie minut paikkoihin, joissa en ole aikaisemmin ollut, yrittämään kaikkea mitä en osaa. Se tarkoittaa usein tällaisia tilanteita: jännittää ja samalla hirvittää. Tiedän, että asiat eivät ole itsessään järin vaarallisia, mutta tuntemattomuus on se mikä pelottaa.

Alas katsominen kiivetessä ei yleensä kannata.

Matka Kallion koti-ovelta Thakhekiin Laosiin kesti noin 48 tuntia: kolme lentoa, metrokyytejä, kaksi bussimatkaa ja pari taksia. Niiden tuntien aikana ehdin miettiä aika paljonkin pelkäämistä ja pelkäämättömyyttä. Olin juuri lukenut Emma Karjalaisen loistavan blogikirjoituksen pelosta.

Kolme vuotta sitten minua ei olisi saanut kirveelläkään lentämään kolmea lentoa vuorokauden sisään. Noin viisi vuotta sitten minuun iski täysin yllättäen todella voimakas lentopelko, ja oli aikoja jolloin jouduin lentokenttäputkien kaiteista kiskoen pakottamaan itseni sisään lentokoneeseen. Jonkin aikaa sitten pelko katosi. En tiedä, mitä tapahtui. Sen opin, että pelkoja on mahdollista hallita ja niistä voi oppia pois, niinkuin minulle lopulta kävi.

Yksin matkustamista on myös helppo pelätä. Päätin kuitenkin jo etukäteen, että en tuhlaa tätä reissua pelkäämiseen. Muuten saisin olla koko ajan sydän kurkussa: yksinäisiä taksikyytejä vieraissa kaupungeissa, yöbussin odottamista pimeillä asemilla.

Yksin matkustamisen miinuspuolia: monta yksinäistä ateriaa.

Hyppäämässä yöbussiin Bangkokissa.

Tuntemattomaan kiipeilykeskukseen saapumista yksin ilman kiipeilyseuraa oli myös  helppo jännittää. Kuten aina, koen hurjaa epävarmuutta liittyessäni johonkin alakulttuuriin, jossa olen aloittelija; oli kyse sitten leijailusta, sukelluksesta tai aikoinaan vapaalaskusta. Inhoan sitä, etten ymmärrä lajin slangia, enkä tiedä kaikkien varusteiden tarkoitusta. En osaa. Haluaako kukaan kiivetä kanssani vai nauretaanko minulle, mietin.

Pakotin itseni matkaan, ja kaikki meni hyvin, kunnes löydän itseni roikkumasta täältä helvetin seinältä.  Harjoittelemme liidaamiseen* liittyvää tippumista. Tunnen, että alan kohta itkeä, haluan luovuttaa, mutta muut eivät anna (sen sijaan että he nauraisivat, kaikki kannustavat minua alhaalta). Kiljun, että en uskalla päästää irti. Aistin kohta iskevän paniikin.
Hiipivän paniikin tunne on yksi pelon pahimpia muotoja. Muistan tunteneeni samoin ainakin kerran vuoren huipulla ennen laskua ja ensimmäisen kerran sukeltaessa. Joka kerralla olen saanut viimeisestä järjen narusta kiinni, juuri hetkeä ennen kuin se lipsahtaa ulottumattomiin. Olen käynyt läpi mielessäni pahimman mahdollisen tilanteen ja sen todennäköisyyden. Usein erityisesti jälkimmäisen ajatteleminen järjellä auttaa. Kuten Emma Karjalainen kirjoittaa kiipeilyblogissaan, pelot kannattaa jakaa järkeviin ja turhiin. Useimmissa yllä olevissa tapauksissa, pelkäämisessä ei ole ollut mitään järkeä.

Päästän lopulta irti. Tipun alas, köysi antaa mukavasti myöden ennen kuin se nappaa minusta kiinni, ja jalat ottavat seinän vastaan. Liidaan ensimmäisen 5c-reittini. Illalla palkitsen itseni viskisoodalla, ihanien uusien kiipeily-ystävien kanssa, juuri niiden, joiden tapaamista etukäteen hermoilin.

Se ilme, kun on kiivennyt 30-metrisen reitin 30 asteen helteessä ja luullut ainakin kolme kertaa paiskautuvansa alas juuri ennen seuraavaa varmistusta.

Välillä pelottaa, mutta onneksi aina joskus myös onnistuu.

* Liidaaminen eli alaköysikiipeily tarkoittaa sitä, että kiipeilijä vie köyttä mukanaan alhaalta eikä köysi ole jo valmiiksi yläankkurissa kiinni. Yläköydellä kiivetessä ”putoaminen” tarkoittaa yleensä senttejä, kun taas alaköysittelyssä eli liidissä köyteentulo mitataan metreissä.

Autiot tuvat, jäätyneet tunturit

Julkaistu: 30.10.2015

Lokakuussa Kiilopäällä on hiljaista. Tunturikeskus on kiinni. Urho Kekkosen kansallispuiston tuvat ovat autioita, ja harvat vaeltajat katselevat toisiaan kysyvästi: tekin täällä, miksi ihmeessä.

Luonto odottaa, me odotamme, sillä lumi on jo myöhässä. Aurinko raahautuu vaivoin taivaanrannan yläpuolelle ja paistaa viistosti puiden paljaitten oksien läpi. Joinain päivinä kolea sumu hävittää maisemat näkyvistä, ja seuraavana päivänä pakkanen liimaa vesipisarat kiinni varvikkoon. Tunturit jäätyvät.

Kaikki on henkeäsalpaavan kaunista.

Mitä ylemmäs kiipeää, sitä epätodellisemmaksi maisema käy.

-Tuntuu siltä, että ihmisen ei pitäisi olla täällä, kiteytti tapaamamme vaeltaja oudon tunteen.

Viimein kuudentena yönä talvi saapuu. Nukumme laavulla ja aamulla silmien edessä aukeaa valkoinen maisema. Ihanaa, valkoista puuterilunta. En tiedä miksi, mutta ymmärrän paremmin tätä maisemaa kuin sitä edellistä.

Tunturissa viima nakertaa poskia, mutta porot eivät välitä. Ne ovat kiivenneet nauttimaan viimeisistä auringonsäteistä ennen kaamosaikaa.

Lokakuun lopun seitsemän päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa Inarissa oli yksi hienoimmista, joita olen tehnyt. Hiljaisen, talvea odottavan luonnon ääressä on vaikea olla olematta onnellinen.

Kuva: Sampsa Sulonen

Kuvassa olen Kotakönkäällä, päivää ennen lumen tuloa.

Ystäväni lähti kiipeämään Sokostille, minä pelkäsin liikaa jäisiä kiviä. Kiersin Sokostin eteläpuolen kurun kautta ja kävelin soiden läpi takaisin Luirojärvelle. Jäinen tihkusade kuorrutti vaatteet, repun ja hiukset. Näkyvyys sumussa ei ollut hääppöinen. Yksin keskellä erämaata suunnistaessa oli muistutettava itseään useaan otteeseen, että osaan kyllä tämän. Silti jokaisen risahduksen jälkeen varmistin selkäni takaa, ettei siellä ollut karhua. Tai lohikäärmettä. Mistä sitä ikinä tietää.

Kuva: Sampsa Sulonen

Kävelimme yhteensä noin 115 kilometriä. Ensimmäinen leiripaikka oli Suomunruoktussa. Sen jälkeen kävimme Sokostin takana Muorrakkavaarassa ja tulimme sieltä jälleen Luirojärven kautta takaisin Suomujoen laaksoon. Lopuksi kävelimme tuntureiden yli Kiilopäälle. Kuin huomaamatta reissusta tuli myös yksi pisimmistä vaelluksistani, vaikka olin ajatuksissani ollut lähdössä ”muutaman päivän metsäretkelle”.

Kuva: Sampsa Sulonen

Olin aivan täysin unohtanut että UKK-puistossa on paljon jokia ja vähän siltoja. Kaiken kaikkiaan taisin lähteä tälle ”muutaman päivän metsäretkelle” hieman takki auki, sillä ruoatkin loppuivat toiseksi viimeisenä päivänä, aamuksi jäi vain pieni puuroannos. Sille on helppo vitsailla jälkikäteen, mutta ihan tosissaan erämaata, vaikka kuinka tuttua sellaista, ei kannata koskaan aliarvioida.

Kuva: Sampsa Sulonen

Vaelluksen viimeisen päivän aamuna odotti ihana yllätys: maassa oli viiden sentin lumipeite. Heräsimme laavulta auringon noustessa tähtikirkkaalle taivaalle. Kuvassa keitän aamupuuroa nuotiolla. Maistui aika hyvältä.

****

Ajankohta: 21.10.-27.10.2015

Paikka: Urho Kekkosen kansallispuisto (lähtö ja paluu Kiilopää)

Reitti:

Linkki gpx-tiedostoon (jonka voi viedä esim rastit.fi-palveluun ja tarkastella reittiä maastokartalta lähemmin).

Näin korjaat vaelluskengät silikonimassalla

Julkaistu: 21.10.2015

Meindl Island-vaelluskenkäni täyttävät marraskuussa 10 vuotta. Nuo ihanat, tutut tohvelit ovat kuljettaneet minut muun muassa Sokostille, Kebnekaiselle ja Mt. Kenialle. Mutta kuten alla oleva kuva paljastaa, seikkailut ovat vaatineet veronsa. Vesi tulee aika ajoin vasemman jalan kengän kivirannusta läpi, ja reunat ovat alkaneet muualtakin hapertua.

Ajatus uusista, kovista ja hiertävistä vaelluskengistä ahdistaa. Onneksi sain ystävältäni kullanarvoisen vinkin: kengät voi paikata silikonimassalla! Kätevää. Miten sattuikin, että juuri päättyneestä putkiremontista oli jäänyt yli vajaa tuubillinen, joten nuukana seikkailijana käytin sen loppuun. Väri ei ehkä ollut kaikista sopivin, mutta kukapa noita kenkiä keskellä erämaata katselee.

m_dsc_0602

Tilanne ennen korjausoperaatiota.

Jouduin leikkaamaan tuubin varresta palan pois, koska silikoni oli kuivahtanut ihan sen kärkeen. Tästä syystä silikonia tursusi tuubista aika lailla.

m_dsc_0612

Tursottamisen jälkeen tasasin reunat sormella. Viereen kannattaa laittaa kipollinen tiskiainetta, johon dippaa sormen aika ajoin. Näin silikoni ei tarraa käteen.

m_dsc_0616

Käytin silikonia aika reilusti. Parempi överit kuin vajarit!

Lähden tänään kohti Ivaloa ja viikon vaellusretkeä UKK-puistossa. Siellä nähdään miten korjatut kengät kestävät.

  

Lopuksi siistin vielä reunoja tussilla ja päivitin nauhat. Pieniä ovat seikkailijan ilot!

Sarekin erämaassa pääsee kauas kaikesta

Julkaistu: 15.10.2015

Siitä asti kun ensimmäistä kertaa luin Sarekista, seutu on jäänyt takaraivooon kutkuttamaan. Ruotsin suurin erämaa-alue, jossa ei ole lainkaan merkattuja reittejä tai ihmisten rakentamia mukavuuksia. Keskellä erämaata, kaukana kaikesta, kohoavat Ruotsin toiseksi korkein huippu Sarektjåkkå (2089m) sekä useat jäätiköt. Maasto on hankalakulkuista, suoraan jäätiköiltä pauhuavia jokia, viimojen piiskomaa tunturikasvillisuutta ja terävää kivilouhikkoa.

Kuva otettu Guohperjåhkå-joelta

Lomapäivät ovat kuitenkin rajallisia, ja Sarek on kaukana myös Helsingistä. Miten mahduttaa järkevä ympyräreitti viikon päiville? Vaikka karttaa pyörittelee miten päin, päivät eivät tahdo mitenkään riittää moiseen.

Lopulta onnistuimme suunnittelemaan vuoden 2014 elokuulle reilun viikon reitin, joka vaikutti toteuttamiskelpoiselta. Ainoa kysymysmerkki olivat joet, joita reitin varrella oli aika monta. Meidän onneksemme kesä 2014 oli äärimmäisen kuiva, joten selvisimme kaikista ylityksistä kahdella vaellussauvalla, lyhyillä kauhunsekaisilla hetkillä, kirosanoilla ja reisiin käärityillä lahkeilla. Tämän ansiosta olimme päivää etuajassa aikataulusta.

Pe 10.8. Helsinki – Oulu (autojuna)

Lähdimme perjantai-iltana Helsingistä kohti Oulua. Ennätysmäisiä helteitä oli kestänyt yli kolme viikkoa, ja ajatuskin vaelluskengistä ja pitkistä housuista tuntui absurdilta istuskellessamme puolenyön aikaan Pasilan autojuna-asemalla. Emme vielä tienneet iloita siitä, että sortsikelit jatkuisivat pitkälle Sarekiin.

La 11.8. Oulu – Suorvan pato – Ritsem fjällstation 

Ajoimme Gällivaren ja Stora Sjöfalletin kautta Suorvan padolle. Matka oli 529 kilometriä. Padolta hyppäsimme Länstrafikenin bussiin (Linje 93), joka vei meidät 40 kilometriä eteenpäin Ritsemiin. Olimme varanneet helikopterikyydin Fisklyg-nimiseltä firmalta Staloluoktaan seuraavaksi aamuksi. Yövyimme helikopteriparakin vieressä, Akkajauren rannassa.

Ritsemissä olisi ollut myös STF:n mökki- ja telttapaikka, mutta se oli helikopterikentältä vielä kilometrin verran ylämäkeen, joten pyysimme bussikuskia jättämään meidät kentän viereen. Ystävällinen lentäjä, Bastian, antoi luvan yöpyä parakin pihamaalla.

Su 12.8. Ritsem-Staloluokta-Tuottarstugor

19km, 6h

Helikopteri lähti klo 7:30. Noin 60 kilometrin matka kesti vajaan tunnin. Maisemat olivat aivan mielettömät. Ensimmäisen päivän varsinainen vaellusosuus alkoi Staloluoktasta. Maasto oli helppokulkuista ja polku vielä leveä, mutta silti jalat tuntuivat raskailta.

Kuva väliltä Staloluokta – Tuottar

Kuva otettu Tuottar-mökeillä

Ma 13.8: Tuottarstugorna – Alkavare Kapell

15km, 5h

Polut loppuivat, ja oli kaivettava kartta esiin. Päivän reitille mahtui kolme jokea. Ensimmäinen oli heti Tuottar-mökeiltä lähtiessä, ja sen yli päästiin kuivin jaloin. Miellädno-joen yli menee paikallisten poromiesten ylläpitämä riippusilta, joka oli nähnyt parhaat päivänsä. Gáinájjågåsi-joen yli oli kahlattava.

Kuva otettu Gáinájjågåsi-joelta

Kuva otettu kappelin takaa. Vasemmalle kaartuu Álggavággen laakso.

Kuva otettu leiripaikalta Alkavaren kappelin vieressä. Sateenkaaren takana alkaa Àlkavággen laakso.

Ti 14.8. Alkavare kapell – Guohperjåhkå (Sarekin kansallispuisto)

17km, 6h

Sitä puskan määrää! Àlkavággen laakso on lähes läpipääsemätöntä tunturipusikkoa, parhaimmillaan ihmisen mittaista. Matkanteko oli tuskaisen hidasta, eivätkä piiskava sade ja yhden tiimiläisemme vatsatauti nostaneet fiiliksiä. Laaksossa oli yksi joen ylitys, joka sujui kahlaten. Tuskainen eteneminen palkittiin laakson toisessa päässä, kun horisontissa alkoi siintää Sarekin massiivi. Ylitettyämme Guohperjåhkå-joen laitoimme teltan pystyyn. Märän päivän jälkeen oli mukava pötkötellä teltassa kuivat villasukat  jalassa.

Kuva Àlkavággen laaksosta (Miia)

Kuva Àlkavággen laakson koillispäädystä.

Telttavalintamme oli Fjällrävenin neljän hengen vaellusteltta (malli Abisko). Kolme henkeä ja tavarat mahtuivat sinne mukavasti sadepäivinäkin.

Ke 15.8. Guohperjåhkå – Bierikjåhkå

17km, 5h

Reitti oli mukavaa loivaan alamäkeen jolkottelua, ja keli kirkastui. Kuljimme satelliittipuhelimen ohi, muutaman sillan yli ja jatkoimme alavirtaan pitkin Ráhpajåhkå-joen vartta, minkä jälkeen käännyimme takaisin koilliseen kohti Bierikjávrre-järveä. Ylitimme rutiininomaisesti Tjågnårisjågåsi-joen ja pidimme pienen lounastauon. Kun olimme lähteneet jälleen liikkeelle, olimme tallata lakkavarvikon päälle. Keräsimme vauhdissa muutamat marjat suuhumme – kunnes. Nostimme katseet ylös vaelluskengistä ja näimme lakkamättäiden jatkuvan ties kuinka pitkälle. Rinkat levisivät niille sijoilleen. Keräsimme lakkoja maanisesti ja vähintään joka toinen meni suuhun, joka toinen kippoon. Miten on mahdollista, että kukaan ei ollut löytänyt Sarekin lakkataivasta aiemmin?

Kuva: Miia

Pian lakkojen kerääminen oli lopetettava, sillä kukaan ei voi syödä määräänsä enempää lakkoja eikä meillä ollut mitään keinoja kantaa niitä kotiin saakka. Mikä vääryys!

Halusimme seuraavana päivänä huiputtaa Sarekin viereisen huipun, Vuoinestjåkkån, joten leiriydyimme sen juurelle hieman Bierikjávrre-järveltä koilliseen. Kiitämme erityisesti: maisemia sekä reissun kylmintä puroa, jossa kävimme vuorotellen peseytymässä. Vuoristopuroissa peseytyminen on vaelluksilla parasta ja samalla kamalinta. Vesi on järkyttävän kylmää. Edes avanto ei tunnu yhtä kylmältä kuin virtaava jäätikköjoki. Puroon meneminen tuntuu etukäteen älyttömimmältä ajatukselta ikinä. Mitä se oikeastaan onkin.

To 16.8: Vuoinestjåkkå (1952m)

Noin 1100m nousua, 7h

Sää oli aamusta aurinkoinen, joten päätimme lähteä yrittämään huipulle. Kuin tyhjästä ilmestyneet sadepilvet saivat meidät kuitenkin kiinni ennen kuin ehdimme ylös, joten maisemat jäivät puolimatkan jälkeen vähäisiksi. Mutta kesken ei voinut jättää, vaikka huipulta alastuleminen pitkin liukkaita kiviä oli koko vaelluksen huonoimpia ideoita. Onneksi kaikki säilyivät ehjin nahoin.

Pe 17.8: Bierikjåhkå – Suorvan pato

30km, 8h

Aamulla meille valkeni raastava totuus: vessapaperi oli lopussa. Kolmen naisen vaelluksella kyseessä on vakava asia – niin vakava, että harkitsimme tosissamme kiirehtimistä saman päivän illaksi takaisin padolle, jonne oli matkaa reipas päivämatka, 30 kilometriä.

Sateenkaaret ilmestyivät jälleen horisonttiin jouduttamaan askelia, ja käännyttyämme Njavvetjåhkkån jälkeen lähes kohtisuoraan pohjoiseen emme olleet uskoa silmiämme: Näimme jo Suorvan padon, ja jos oikein tarkkaan kuvitteli, saattoi jopa nähdä yksinäisen auton nököttämässä sen parkkipaikalla. Matkaa padolle oli vielä yli kymmenen kilometriä, mutta ajatus Stora Sjöfalletilla odottavasta suihkusta, ravintola-ruoasta ja ennen kaikkea vessapaperista vei meitä reipasta vauhtia alamäkeen kohti patoa.

Olimme lukeneet jostakin, että matkalla alas kohti Suorvan patoa kannattaa pysytellä mahdollisimman pitkään ylhäällä. Alempana laaksossa on pusikkoa sekä jyrkänteitä. Emme tietenkään malttaneet noudattaa ohjetta ja pian löysimme itsemme keskeltä suota, jossa kulki polkuja ristiin rastiin. Viimeisiin kilometreihin kului meiltä aikaa useampi tunti. On vaikea kuvata sitä tunnetta sanoin: niin lähellä, mutta niin kaukana.

Muistan sen hetken, kuun pyyhkäisin viimeisen puskan tieltäni ja astuin padon rantaan poroerotusaidan vieressä. Jäljellä olevasta parista kilometristä massiivisen padon yli kyllä selvittäisiin. Yksi tiimiläisemme oli aloittanut unelmoinnin erilaisista ravintola-annoksista jo vaelluksen toisena päivänä, me muut ehtisimme miettiä vaihtoehtoja vielä hetken.

Ja lopulta koitti se hetki, kun avasin auton takakontin ja heitimme rinkat sisään. Mieli oli yhtä aikaa iloinen ja haikea. Kuten aina, vaellukset päättyvät aivan liian aikaisin, mutta kuitenkin niin, ettei olisi jaksanut enää kilometriäkään pidemmälle.

Kulkemamme reitti:

Sarekin kartta STF:n sivuilla:

Anna tunturin selvittää

Julkaistu: 12.10.2015

Tärkeä osa vaeltamista ovat vaellusystävät. Vaelluksella toiseen tutustuu ihan eri tavalla kuin arkiympyröissä: nälkäisenä, haisevana, väsyneenä, rakkojalkaisena, pahimmassa tapauksessa kipeänä tai loukkaantuneena. Teltassa nukutaan kylki kyljessä ja polulla kuljetaan peräkanaa. Junnukin sen tiesi: pitkospuiden toisessa päässä oppii tuntemaan ystävän.

Kaksitoista vuotta sitten omalle kohdalleni osui onnenpotku: tapasin ensimmäisen vaellusystäväni. Siitä lähtien olemme tallanneet yhdessä lukemattoman määrän polkuja, pystyttäneet punaisen Hilleberg Nallon kymmeniin eri leiripaikkoihin kesähelteessä, sateessa, lumimyräkässä, tunturikivikossa, metrisessä hangessa, Suomessa ja ulkomailla. 

Pienet ajan saatossa yhteen hitsautuneet tavat muistuttavat menneistä retkistä. Telttaa pakatessa on aivan selvää, että kun on aika pakata kolmeen osaan taiteltu kangas, minä rullaan ja ystäväni hyppää mahalleen vielä avonaisena olevan kangaspätkän päälle, jotta sieltä saadaan ylimääräiset ilmat pois.

Moni asia on elämässä muuttunut 12 vuoden aikana, ja lähes yhtä moni niistä on ruodittu puhki vaelluspolkujen varrella. Tunturit ovat kuulleet analyysimme niin ihmissuhteista, opiskelukuvioista kuin työura-asioistakin.

Viime vuosina olen saanut lisää vaellusystäviä, jotka ovat ihanasti sulautuneet yhdeksi tiiviiksi vaellusystäväporukaksi. Kolmen tai neljän hengen porukassa vaeltaessa yksi voi niin halutessaan vetäytyä hetkeksi omiin oloihinsa muiden touhutessa leiripuuhiaan. Jos jotakuta uuvuttaa tai kolottaa, muut voivat ottaa kannettavaksi enemmän yhteisiä tavaroita. Ja mikä tärkeintä: ratkottaviin elämänprobleemeihin saa kaksin- tai kolminverroin ratkaisuehdotuksia ja näkökulmia.

Tässä ystävämuistoja menneiltä lokakuilta:

Vuonna 2008 lokakuu oli astetta haastavampi. Olemme pikavauhtia vaelletun Karhunkierroksen viimeisellä etapilla, ystävälläni on reilusti kuumetta ja kaksi päivää kuvan ottamisen jälkeen minä menin polvileikkaukseen. Salmiakki tuli tarpeeseen.

Lokakuussa 2013 elämä hymyili jo kauniimmin Helvetinkolussa Helvetinjärven kansallispuistossa.

 
Kiitokset Facebookille näistä muisteloista! Jos laulatuttaa, tässä linkki Juha Vainion sanoittamaan Ystävän lauluun.

Vain paras kelpaa: luksusretkeily eli glamping

Julkaistu: 05.10.2015

Syksyn kirpeät aamut, pimeät illat ja matalalta paistava aurinko saa joka vuosi retkivarpaan kutisemaan. Herätäpä teltasta viileään aamuun, joka nopeasti lämpenee ihanaksi syyspäiväksi.

”Mutta mitä te sitten teette siellä metsässä, kun olette siellä?”, kysyi avopuolisoni kun perjantaina pakkasin rinkkaa vuotuista syysretkeä varten.

Hyvä kysymys. Aikaisemmin kirjoitin, että pidän vaeltamisesta, koska erämaassa saa kävellä niin paljon, että ajatukset katoavat päästä ja kavereille kerrottavat jututkin loppuvat. Mutta viikonlopun telttaretki eroaa siitä kuin Kanarian-loma reppureissusta. Kohtuullisen ajomatkan päässä pääkaupunkiseudulta ei löydy satojen kilometrien erämaita.

Viikonloppuretkilläkin kävellään, mutta jo kahdenkymmenen kilometrin ympyräreitin etsimiseksi on käytettävä luovuutta. Viikonloppuretkillä parasta on tähtitaivaan tarkastelu, jonka melkein unohtaa arkisin kaupungin valojen keskellä. Ja tietysti nukkuminen sekä syöminen. Siihen se kaikki aika myös kuluu: viikonloppuretkelle voi varustautua monimutkaisin illallisreseptein, toisin kuin pitkälle vaellukselle. Pullo kuohuviiniä kulkee viikonloppuna kevyesti mukana.

Viime vuonna opin, että ”luksusretkeilylle” on oma terminsä: glamping. Meille se tarkoittaa, että mukana voi olla ylimääräinen retkikeitin ainoastaan kahvinkeittoa varten, varta vasten jauhetut kahvipavut, inkiväärit, valkosipulit, keitetyt kananmunat ja vihreää leivän päälle.

Viikonloppuretkillä perjantai näyttää yleensä tältä: Leiripaikalle on saavuttu pimeällä, ja otsalamppujen valokeilat hohkaavat teltan sisältä. On aina yhtä jännittävää odottaa päivänvaloa, ja nähdä, millaisessa paikassa sitä ollaankaan!

Viikonloppuretkillä perjantai näyttää yleensä tältä: Leiripaikalle on saavuttu pimeällä, ja otsalamppujen valokeilat hohkaavat teltan sisältä. On aina yhtä jännittävää odottaa päivänvaloa, jotta näkee, millaisessa paikassa sitä ollaankaan.

Viime perjantaina pakenimme suosiolla Valio-myrskyltä suojaan teltan eteiseen. Mikäs siellä skumppaa ja jallutotia juodessa!

Viime perjantaina pakenimme suosiolla Valio-myrskyltä suojaan teltan eteiseen. Mikäs siellä skumppaa ja jallutotia juodessa!

Aamuyöllä tuuli tyyntyi. Savilahden leiripaikka Liesjärven kansallispuistossa näytti parhaat puolensa syysauringossa.

Aamuyöllä tuuli tyyntyi. Savilahden leiripaikka Liesjärven kansallispuistossa näytti parhaat puolensa auringon noustessa myrskyn jälkeen.

Aamupuuro maistuu parhaimmalta, kun sen keittää retkikeittimellä ja lusikoi vuonna -94 lahjaksi saadusta Trangian retkipakista.

Aamupuuro maistuu parhaimmalta, kun sen keittää retkikeittimellä ja lusikoi naamaan vuonna -94 lahjaksi saadusta Trangian pakista. Taustalla glamping-retken varustusta levällään.

Melkein tekisi mieli ottaa päiväunet pehmeällä jäkälämättäällä.

Melkein tekisi mieli ottaa päiväunet pehmeällä jäkälämättäällä.

Pienellä siksakilla Liesjärven kansallispuistossa sai aikaan mukavan 13 kilometrin lauantaipatikan leiripaikalta toiselle.

Pienellä siksakilla Liesjärven kansallispuistossa sai aikaan mukavan 13 kilometrin lauantaipatikan leiripaikalta toiselle.

Paras hetki: päivän samoilut on samottu, ilta-aurinko ja mukillinen retkiviiniä. Nykyään muovipulloissa löytyy mukavasti valinnanvaraa.

Paras hetki: päivän samoilut on samottu, ilta-aurinko ja maistiaiset retkiviiniä. Nykyään muoviviinipulloissa löytyy jo valinnanvaraakin.

Pimeän tultua alkaa glamping-retken olennainen osa: kokkaus. Yksi pilkkoo, toinen keittää riisiä, kolmas kastiketta.

Pimeän tultua alkaa glamping-retken olennainen osa: kokkaus. Yksi pilkkoo, toinen keittää riisiä, kolmas kastiketta. Tässä meneillään pikariisipussien kiehutus.

Yksi parhaista gluteenittomista ja lihattomista retkiruokaresepteistä: inkivääri-tomaatti-kiinankaali-halloumikastike ja riisiä.

Lihaton lokakuu alkoi juuri sopivasti retkemme aattona. Tässä yksi parhaista gluteenittomista ja lihattomista retkiruokaresepteistä: Kiinankaalia inkivääri-halloumi-kastikkeessa! Kvinoan voi retkiolosuhteissa korvata riisillä.

Jotta glamping-retkellä näkee kokata, tarvitaan valoa. Sain retkelle testattavaksi Petzlin Tikka Rxp-valaisimen, joka on reaktiivinen eli valoteho säätyy automaattisesti sen mukaan katsonko kaukana vai lähellä olevaa kohdetta. Olen ollut reaktiivisten lamppujen suhteen hieman epäilevä, mutta myönnettävä on: kätevää. Erityisesti pidin siitä, että lamppu tajuaa, kun tulen metsän pimeydestä ihmisten pariin ja heikentää valotehoa automaattisesti ilman että kaverit häikäistyvät. -Ja mikä parasta, värit sopivat kynsilakkaan!

Jotta glamping-retkellä näkee kokata, tarvitaan valoa. Sain retkelle testattavaksi Petzlin Tikka Rxp-valaisimen, joka on reaktiivinen eli valoteho säätyy automaattisesti sen mukaan katsonko kaukana vai lähellä olevaa kohdetta. Olen ollut reaktiivisten lamppujen suhteen hieman epäileväinen, mutta myönnettävä on: kätevää. Vertaisin fiilistä siihen, kun ajaa ensimmäistä kertaa automaattivaihteista autoa. Hajamielinen retkeilijä pitää erityisesti siitä, että lamppu tajuaa, kun tulen metsän pimeydestä ihmisten pariin ja heikentää valotehoa automaattisesti ilman että kaverit häikäistyvät. Ja mikä parasta, värit sopivat kynsilakkaan!

MItä vanhemmaksi tulee, sitä vakavampi asia aamukahvi on. Retkiolosuhteissa vaihtoehtoja on monia: perinteinen pannukahvi, pikakahvi - ja tietysti glamping-versio: kaasukeittimeen sopiva pressopannu! Taustalla on meneillään Berocca-annostelu eli parin vuoden takainen retki-innovaatiomme. Mukillinen Beroccaa ajaa mukavasti mehun asian retkibrunssilla.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vakavampi asia aamukahvi on. Retkiolosuhteissa vaihtoehtoja on monia: perinteinen pannukahvi, pikakahvi – ja tietysti glamping-versio: kaasukeittimeen sopiva pressopannu! Taustalla on meneillään Berocca-annostelu eli parin vuoden takainen retki-innovaatiomme. Mukillinen Beroccaa ajaa mukavasti mehun asian retkibrunssilla.

Jokainen retkiaamu alkaa puuronkeitolla.

Jokainen retkiaamu alkaa puuronkeitolla. Glamping-retkellä sen tekoon tarvitaan vähintään naparetkikuntatasoinen bensakeitin. Ja kokoon taitettava puurokauha, tietenkin.

Puuron päälle laitetaan itse tehtyä hilloa. Nam!

Puuron päälle laitetaan itse tehtyä hilloa. Nam!

Glampin-retken brunssiin kuuluu myös maukkaat sämpylät, joiden päälle laitetaan tuoreita vihanneksia.

Glamping-brunssiin kuuluvat myös maukkaat sämpylät, joiden päälle laitetaan tuoreita vihanneksia.

Retki-innovaatio jo useamman vuoden takaa: Aamupuuron keittämisen jälkeen kiehautetaan tiskivesi samoilla

Retki-innovaatio jo useamman vuoden takaa: Aamupuuron keittämisen jälkeen kiehautetaan tiskivesi samoilla ”tulilla” ja laitetaan termospulloon odottamaan, että aamiainen on syöty. Näin keitin jäähtyy aamiaisen ajan ja sen saa pakattua pois.

Sunnuntaibrunssin jälkeen täytyy enää löytää tie takaisin parkkipaikalle.

Sunnuntaibrunssin jälkeen täytyy enää löytää tie takaisin parkkipaikalle.

Liesjärven kansallipuistossa portaat ovat vähän lyhyempiä kuin Lapissa.

Liesjärven kansallipuisto sopii mainiosti syksyisen glamping-retken kohteeksi.

Viikonlopun retken jälkeen on vaikea olla hymyilemättä.

Viikonlopun retken jälkeen on vaikea olla hymyilemättä.

Varusteet:

Kaasukeitin: Jetboil MiniMo + Jetboil Grande Coffee Press*

Otsalamppu: Petzl Tikka RXP*

Puukko: Mora Companion*

*Vandernet Oy

Tämän verran maksaa neljän viikon reppureissu

Julkaistu: 24.9.2015

Selasin läpi kuvat, pesin pyykit ja purin repun. En voinut enää paeta nettipankin ja luottokorttilaskujen avaamista. Onneksi sieltä paljastui mukava yllätys!

Ilman lentoja minulta kului Kuubassa ja Väli-Amerikassa asumiseen, liikkumiseen, syömiseen ja muihin menoihin noin 1300 euroa. Tämä tekee pyöreästi 50 euroa päivässä. Tästä yöpyminen vei keskimäärin 10-15 euroa. Arvioisin, että sekä matkaseurani että minä olemme molemmat luonteeltamme melko käytännöllisiä ja vaatimattomia (loma-aamupalaksi riittää kaurapuuro ja hionnutta puuvillapaitaa voi hyvin käyttää kolme päivää putkeen), joten pärjäsimme summalla mukavasti. Mikäli tietää pitävänsä oluesta, nauttii hyvästä ruoasta ravintoloissa ja käyttää mielellään taksia, päiväbudjettiin kannattaa lisätä 20 euroa. Jos haluaa tehdä ostoksia ja syödä naposteltavia, niistä kymppi lisää. Lentojen kanssa, siten että siirryimme viikon jälkeen Kuubasta Panamaan lentäen, koko matkan hinnaksi tuli noin 2200 euroa. Olin etukäteen budjetoinut Väli-Amerikan matkan käyttörahaksi 1500 euroa, joten toteutuma oli myönteinen yllätys.

”Reppureissaaminen” ei tarkoita automaattisesti edullista matkustamista. Paljon riippuu siitä, mitä termillä tarkoitetaan. Jos vaihtaa matkalaukun 30 kiloa rinkkaan, se ei vielä auta pitkälle. Rinkka on kätevä, mutta välillä olen nähnyt hostelleissa valtavien rinkkojen kanssa vaappuvia ihmisiä ja miettinyt, että perinteisissä pyörällisissä matkalaukuissa on puolensa!

Laukkuvalinnalla voi säästää rahaa, jos on sellainen määrä tavaraa, että ne selässä jaksaa kävellä 35-asteen helteessä paikasta toiseen sen sijaan että kulkee taksilla. Monissa maissa taksit (tai riksat) ovat kuitenkin niin edullisia, että näin ei synny merkittävää säästöä. ”Reppureissu” tarkoittaakin ehkä oikeammin mitä vaan matkaa, jossa valitaan halvimmat majoitukset ja ravintolat – ja tietysti vaihdetaan maisemaa tiuhaan tahtiin.

Meidän matkamme kuuluu tähän kategoriaan. Olimme neljä viikkoa tien päällä. Asuimme lähes aina halvimmissa majoituksissa, mutta emme telttailleet tai nukkuneet riippumatossa. Joimme hanavettä silloin kuin paikalliset sitä suosittelivat: tämä tarkoittaa koko Panamaa, Costa Ricaa ja Nicaraguan suuria kaupunkeja. Teimme ruoan itse silloin kun se oli järkevää (ravintolat joko kalliita tai kaukana) ja söimme halvimmissa katugrilleissä kun kävimme ulkona, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Jäätelöä, hedelmiä, limpparia ja olutta ostimme aina kun siltä tuntui. Pyrimme kulkemaan kaikki matkat paikallisilla yhteiskyydeillä, busseilla tai kävellen ja käytimme taksia vähän. Näiden osalta auttaa, jos tavaraa on rajallinen määrä: pieni reppu sujahtaa helpommin tupaten täynnä olevaan Hiaceen, paikallisbussin katolle tai pick-upin lavalle. Meillä molemmilla oli noin 10 kilon reppu sekä käsilaukkuna pikkureppu, johon mahtui kamera, vesipullo, lompakko ja muut arvotavarat. Sekin tuntui välillä olevan liikaa.

Se mistä emme tinkineet, oli tekeminen. Maksoimme lähes mutinoitta pääsymaksut nähtävyyksiin, pyörävuokrat, skootterivuokrat ja surffilaudat. Ei ole järkeä matkustaa maailman toiselle puolen miettiäkseen siellä, onko rahaa mennä katsomaan Panaman kanavaa.

Kulutaso vaihtelee tietysti paljon kohdemaan ja valuuttakurssien mukaan. Väli-Amerikan maat ovat kytköksissä dollariin (Panamassa käytetään dollareita ja Nicaraguassa kurssi on sidottu), minkä takia vuonna 2007 matkustaminen Meksikossa oli huomattavasti halvempaa, vaikka maa itsessään on alueen kalliimpia. Intiassa puolestaan pärjäsi vuonna 2005 noin 15-20 eurolla päivässä; reilun viiden viikon matka maksoi lentojen kanssa noin 1400 euroa, mikä oli silloisella opiskelijabudjetilla hurja summa.

Tein suurimman osan pidemmistä matkoistani vuosina 2005-2008, ja silloin eurojen kanssa kelpasi matkustaa. Nykyään tunnelmat ovat toiset, mutta hintataso on myös noussut monissa maissa. On mielenkiintoista nähdä syksyllä, millaisia muutoksia Kaakkois-Aasiassa näkyy matkailijan silmiin sitten vuoden 2008. Tarkkaa budjettia en ole vielä laatinut.

Jos teillä on tuoreita kokemuksia Laosin, Malesian ja Thaimaan hintatasosta, vinkatkaa alle kommenttikenttään!

Panamassa kolmen dollarin aterialla. Edulliset syöttölät saattavat näyttää alkuun epäilyttäviltä, varsinkaan kun tussilla kirjoitetusta lounaslistasta ei ymmärrä mitään, mutta ruoka on hyvää, ja ennen kaikkea sen saa nopeasti.

Panamassa kolmen dollarin aterialla. Edulliset syöttölät saattavat näyttää alkuun epäilyttäviltä, varsinkaan kun tussilla kirjoitetusta lounaslistasta ei ymmärrä mitään, mutta ruoka on hyvää, ja ennen kaikkea sen saa nopeasti.

Costa Rican turistikaupungista löytyi grillikioski, josta sai valtavan kana-riisiannoksen neljällä eurolla! Vähemmästäkin hymyilyttää.

Costa Rican turistikaupungista löytyi grillikioski, josta sai valtavan kana-riisiannoksen neljällä eurolla! Vähemmästäkin hymyilyttää.

Granadassa kysyimme neuvoa paikalliselta, mistä saada myöhäinen lounas. Kolme dollaria!

Granadassa kysyimme neuvoa paikalliselta, mistä saada myöhäinen edullinen lounas. Kolme dollaria!

Välillä herkuteltiin. Vastatehtyä ananasmehua ruokaa odotellessa sivukujalta löytyneessä mainiossa ravintolassa, joka oli puolet halvempi kuin muut paikat Ometepellä.

Välillä herkuteltiin. Vastapuristettua mehua (ehkä guavasta) ruokaa odotellessa sivukujalta löytyneessä mainiossa ravintolassa, joka oli puolet halvempi kuin muut paikat Ometepellä.

Aika usein herkuteltiin. Tässä taas tuoremehua ...jostain hedelmästä.

Aika usein herkuteltiin. Tuoremehua tällä kertaa appelsiinista.

Matkaopaskirjan sivut hiirenkorvilla, jallut juotu

Julkaistu: 21.9.2015

  
Neljä viikkoa sitten makasimme toisen matkapäivän jälkeen havannalaisen vuokrahuoneen sängyillä jalat nostettuna kohti kattoa. Lattialla oli vielä repullinen puhtaita vaatteita ja uutuuttaan hohtava Lonely Planet -matkaopas. 

Mietin, miten selviän tukahduttavasta kuumuudesta ja reppureissaamisesta, olen kuitenkin pohjimmiltani talvi-ihminen, joka on tullut vanhemmiten mukavuudenhaluiseksi. Mutta ihan huomaamatta matkajännitys katosi, tavarat löysivät pian paikkansa repussa eivätkä hikinorot enää häirinneet. Viikon päästä tuntui, kuin olisi ollut aina matkalla.

Neljän viikon jälkeen lika on pinttynyt vaatteisiin ja matkaoppaan tahmaantuneet sivut ovat hiirenkorvilla. Jallu on juotu ja repun hihnan tarrassa lukee outojen kirjainyhdistelmien sijaan HEL.

Palasin jo neljä päivää sitten Madridiin. Kaksi asiaa kiinnittivät huomion yli muiden: ihmiset kulkivat nenä kiinni älypuhelimissaan ja melkein jokaisella oli jalassa uudet lenkkarit.
Monet tuijottivat minua epäluuloisesti, takkuinen tukka, likaiset vaatteet, repsottavat kantamukset. Piilouduin hostellin peiton alle ja havahduin vasta illalla, kun huonetoveri tiedusteli oliko mukanani sattumoisin hiustenkuivaajaa. Lyhyen hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen sain vastattua kieltävästi. Jätin mainitsematta, että olin aikaisemmin päivällä käynyt toisessa lämpimässä suihkussa neljään viikkoon ja tuijotellut pitkästä aikaa auringossa kurtistuneita kasvojani kirkkaasta, kunnollisesta peilistä.

Matkustamisen tapoja on niin montaa erilaista, kaikki yhtä hyviä. Neljä viikkoa tai neljä kuukautta, hiustenkuivaajalla tai ilman. Keskipitkät, puolisuunnitellut seikkailut sopivat minulle. Olen valmis tinkimään majoituksesta ja ruoasta, mutta en kuukausia putkeen. En myöskään halua säästää surffilaudan vuokrasta tai köysiseikkailusta. Ja matkabudjettiin pitää aina jäädä sen verran varaa, että voi ostaa kotimatkalle puhtaan paidan.

 

Illan grillaukset granadalaisittain 
Illan tullen granadalaiset vierittävät keinutuolinsa jalkakäytävälle, kuin pihanjatkeeksi. Kun katsoo kadulta avoimiin yksikerroksisiin koteihin, voi nopeasti päätellä, että monet elävät köyhästi. Siitä huolimatta näyttää siltä, ettei heiltä puutu mitään. Latinalaisen musiikin rytmit kaikuvat kaikkialta ja elämänilo näkyy ihmisten kasvoilla.
  
Tuonne ei kantsi pudota!

  


Masaya-tulivuoren kraaterista nousi savua

Nicaragualaiset elävät kirjaimellisesti tulivuorten päällä. Uusia ja vanhoja kraatereita on joka puolella, ja katukyltit kertovat evakuointisuunnan.
  

Myrsky nousemassa Apollon kraaterijärvellä

  

Myrsky nousemassa Granadan ylle

En ole koskaan aikaisemmin matkustanut trooppisissa maissa sadekaudella. Iltapäivän ukkosmyrskyt ovat voimakkaita ja näyttävät noustessaan maailmanlopun enteiltä. Kaikki on kosteaa, eikä mikään kerran kastuttuaan kuiva. Toisaalta, kaikki on ihan uskomattoman vihreää.

  
Katukoira Granadan helteessä

Minusta tuntui Granadassa samalta kuin kuvan koirasta. Pitkät kadut ja tuskainen kuumuus Ometepen tuulisen saaren jälkeen yhdistettynä orastavaan matkaväsymykseen koettelivat. Onneksi reppu piti pakata enää kotimatkaa varten.

  
Centennial Olympic Park, Atlanta

Atlantan välipysähdyksellä sai valita monista nähtävyyksistä, kuten World of Coca Cola ja CNN:n pääkonttori. Valitsin tietysti Tuulen Viemää -Museon.

Pari päivää hiipparoin Madridissa tuijottaen muodikkaasti pukeutuneita ihmisiä, ihmisiä urheilutrikoissa, sykemittareita, älypuhelimia, älypuhelimia ja älypuhelimia. Sitten sain kotoa kavereiden mukana toimituksen, jossa tulivat omat urheilutrikoot ja hame. Matkaseurani muistutti ystävällisesti, että Euroopassa on tapana olla haisematta kovin pahalle. Eristin likapyykkipussin repun pohjalle ja laitoin vähän ripsiväriä. Kyllä se tästä taas!

  

Uskoisitko Ometepe-saaren olevan olemassa?

Julkaistu: 14.9.2015

En voi käsittää, että Ometepen kaltaisia paikkoja on vielä olemassa. Tulivuorisaari keskellä Nicaragua-järveä, joka ainakin näin hiljaisen sesongin aikaan oli oikeasti hiljainen. Paikalliset puuhastelivat omia puuhiaan saaren tulivuorten ympäri kiertävän, kahdeksikon muotoisen tien varrella. Skootterilla hiljaisia teitä huristellessa piti tämän tästä vilkuilla taustapeilissä vilkkuvaa taustalakanaa, jolle joku oli maalannut tulivuoren. Makeaan Nicaragua-järveen voi pulahtaa melkein mistä vaan rengastieltä. Tielle hypähteli välillä lehmiä, välillä hevosia, koiria, kanoja ja porsaitakin. Matkalla vesiputoukselle ympärillä lenteli isoja, värikkäitä perhosia, ja oli lähellä ettei apina pissannut puusta päähän. Ihmettelimme, mistä jalkojen viereen alkoi yhtäkkiä valua vettä, kunnes syyllinen löytyi yläpuolelta.

Eilisillan mieletön ukonilma kruunasi matkan parhaimman päivän. Salamat välkkyivät ympärillä ja rytinä kaikui tulivuoren seinämistä kovempaa kuin mikään ukonilma koskaan.

Jo nyt mietin, olimmeko oikeasti siellä ja oliko koko paikkaa oikeasti olemassa. 

 

Reilun tunnin lauttamatka saarelle oli melkoista kyytiä! Nicaragua-järvi on valtava ja siellä tulee.

 
Saaren tulivuoret vilkkuivat joka mutkasta ja niemennokasta.

 
Iltauinti Nicaragua-järvellä. 

 

Matka 500 metrissä sijaitsevalle vesiputoukselle oli hikinen, mutta perillä pääsi onneksi suihkuun. 

 

Taas joku toi sen taustalakanan! 

 

Päivän päätteeksi ajoimme skoottereilla auringonlaskuun. 

 

Iltataivas ei vielä auringon laskiessa näyttänyt kovin myrskyisältä. 

 

Tilasin ravintolassa kalaa, sain kalan. Ja banaania, tietty. Olisi matkan alussa pitänyt alkaa laskea, montako banaania ehtii syödä. Melko monta nimittäin.

 

Elämää Ometepellä voi kutsua todellisiksi kissanpäiviksi.