Pinkit nousukarvat, kolmiosainen splitti ja muut poiminnot ISPOsta

Julkaistu: 31.1.2016

Mihin nämä päivät katoavat? Huomenna on helmikuu, kartanolla ollaan reissun puolessa välissä ja messuistakin ehti kulua ihan huomaamatta viikko.

Lähes epätoivoiseksi valahtanut lumitilanne alkaa onneksi näyttää paremmalta. Putskukelejä dotellessa vielä muutama kiinnostava poiminto ISPOsta.

Olimme juuri edellisen päivän randoretkellä arvuutelleet, onko olemassa pinkkejä nousukarvoja. Ei tarvinut kauaa miettiä. G3:sen Elle-skineissä on karkkivärein koristeltu karva, mukana tietysti pinkkiä. Muuten se ei taida poiketa normaalista Alpinist-versiosta mitenkään.

Plumin splittisiteet ovat vaihtoehto Karakoramille ja Sparkille. Xavier de le Rue taitaa laskea niillä, ja osastolla olikin mukavia ranskalaisia herrasmiehiä esittelemässä siteitä. Plumilla on omanlaisensa kiinnistysmekanismi; siteen pohjassa on klipsi, joka kiristää siteen pohjan kahden ovaalin kiekon ympärille. Siteissä tulee myös vakiona kantakiinnitys, jota olen ainakin itse kaivannut moneen otteeseen, kun suksimoodissa laskettelee poistumisreittejä.

Petzlin osastolta löytyi mielenkiintoinen uutuus: 150 grammaa – kyllä – painavat Altitude-valjaat vuorihommiin. Valjaat olivat saaneet ISPO Awards-palkinnon, eikä ihme. Materiaali on läpikuultavaa, kuituteipin tapaista ”nauhaa”. Samaa sarjaa näkyy olevan tulossa vapaalaskukäyttöön suunniteltu ultrakevyt hakku sekä jääraudat. Niillä kiipeily olisi varmasti aika hauskaa, mutta harmi kyllä en luultavasti uskalla laskea alas paikoista, joihin sellaisilla pääsisi.

Salomonilta tulee ensi kaudelle kolmeen osaan taiteltava splitti. Keskiosan saa irti ja taitettua keskeltä, jolloin sen saa esimerkiksi reppuun. En oikeen osaa sanoa tästä enempää, kuva puhukoon puolestaan. Itsellä hermot meinaa mennä jo nykyisen, kahteen osaan halkeavan splitin kokoamisen kanssa.

Monsin ensi vuoden raitaa ja verkkaria! Merinovilla on luksustavaraa paljon reissaavalle, koska se ei ala haista. Mulla on täällä Zillertalissa mukana kolme kerrastosettiä (toppi+pitkähihainen+paksumpi pitkähihainen), ja kukaan ei varmaankaan usko, että en ole pessyt niitä vielä kertaakaan Helsingistä lähdön jälkeen kuukausi sitten. Kaksi kertaa olen tuulettanut niitä terassilla vuorokauden, ja vasta tänään meni ensimmäinen paita pyykkisäkkiin. Eikä matkaseura ole ainakaan vielä syytellyt haisuliksi.

Naisten vapaalaskuvaatteita oli messuilla melko kitsaasti esillä. Ylimmäinen kuva Helly Hansen; vasemmalta oikealle enemmän topatusta vähemmän topattuun. Alla Marmotin kolmikerroskuorisetti.

Tähän päättyy tällä erää tämä tavararalli! ISPO oli huikea kokemus ja oli hauska nähdä harrastusvälineisiin liittyviä uutuuksia livenä. On silti myönnettävä, että huokaisin helpotuksesta kun vuoret alkoivat paluumatkalla näkyä motarin päässä. Ihmispaljous, tavaramäärä ja kauppatunnelma olivat shokki kolmen viikon vuoristokyläelämän jälkeen. Nyt ollaan jälleen Zell am Zillerissä piilossa maailman melskeiltä, ja seuraavaksi palaan täällä blogissakin laskuhommiin.

3 026 kommenttia

Ortovox tuo ensi kaudelle superkevyen Avabag-lumivyöryrepun

Julkaistu: 28.1.2016

Ortovox tuo ensi vuonna markkinoille uuden uuden Avabag-nimisen lumivyöryreppujärjestelmän. Siinä on täysin uudenlainen kahva, josta vetäminen onnistuu valmistajan mukaan kummalla kädellä tahansa. Tästä syystä kahvaa ei voi siirtää puolelta toiselle. Lisäksi kahvan vetäisyä voi ”kuivaharjoitella” samoin kun esimerkiksi Mammutin systeemissä.

Järjestelmä on kevyt, painaa 640 grammaa ja vie repusta 1,8 litraa tilaa, mikä on aika paljon vähemmän kuin Ortovoxin aiemmin käyttävässä ABS:n järjestelmässä. 640 gramman lisäksi tulee tietysti myös repun paino, jossa Ortovox tuntui käsituntumalla arvioiden skarpanneen. Itselläni on pari vuotta ollut Ortovoxin Free rider -ABS-reppu, joka on todella painava siitä huolimatta, että sinne ei tunnu mahtuvan mitään.

ISPOssa palkitaan joka vuosi eri kategorioiden vuoden tuotteet. Ortovox korjasi potin Ski-sarjassa parhaalla innovaatiollaan (Avabag). Olettaisin, että reppu toimii kaasupullolla samaan tapaan kuten Mammutin systeemi, vaikka tätä tietoa ei mainittu missään, eikä osaston ryysiksessä saanut asiaa varmistettua.

Reppuja oli esillä kahta sarjaa, tuttua Freerider-sarjaa lyhyemmällä ja isommalla selkäosalla (20 S ja 22) sekä Ascent-sarjaa niin ikään lyhyemmällä ja isommalla selkäosalla (28 S ja 30). Reppujen materiaaleissa on siirrytty kevyempiin kankaisiin, ainakin kun vertaa omaan, pari vuotta vanhaan reppuuni.

Repun ilmatyyny on repun yläosassa. Lokero on suljettu voimasta aukeavalla vetoketjulla, samalla tavalla kuin esimerkiksi BCA:lla.

Kahva on suunniteltu siten, että siitä vetäminen pitäisi onnistua miten päin vaan. Lisäksi lannevyön klipsiä on valmistajan mukaan muotoiltu uudelleen siten, että se olisi helpompi pukea päälle ja pois.

ABS:n uusissa repuissa kaveri voi laukaista repun toisen puolesta

ABS:n uutuus ensi kaudelle on mahdollisuus laukaista yhden tai useamman laskuseuralaisen reppu – olettaen että kaikilla on käytössä sama systeemi. Järjestelmä toimii langattomasti, ja valmistaja lupaa sille hyvää akun kestävyyttä. Lisää voi lukea ABS:n tiedotteesta. ABS on myös lisännyt ilmatyynyjensä kantavuutta ensi kaudelle muotoilemalla niitä uudelleen.

ABS:n uudet tyynyt ovat valmistajan mukaan aiempaa kantavampia.

Messuilla oli esillä myös Alpriden systeemillä varustettuja reppuja. Ferrinon repuissa on lisäksi hengitysjärjestelmä, joka hautautumistilanteessa kuljettaa uloshengitettyä hiilidioksidia laskijan taakse.

Lisää Ferrinon repuista täältä

Kaiken kaikkiaan lumivyöryreppuosastot tuntuivat olevan messujen kuhinakeskuksia. Ei ihme, sillä niiden ympärillä tapahtuu paljon kehitystä. Sekä Ortovox ja ABS ovat kohdistaneet kehitystyönsä niin kutsutun ”human factorin” eli inhimillisen virheen välttämiseen, kukin hieman eri keinoin. Ortovoxin mukaan yksi kahdeksasta laskijasta ei onnistu laukaisemaan vyöryreppua vyöryn sattuessa, ABS:n vastaava luku on yksi viidestä. Markkinointiin liitettyjä tilastoja ei aina voi ottaa numerotarkasti, mutta oikean asian jäljillä molemmat valmistajat varmasti ovat.

Lisäksi reppujen käyttömukavuus ja keveys ovat alkuvaiheen kehityksessä jääneet taka-alalle. Ortovoxin systeemi vaikutti keveydessään varsin tervetulleelta uudistukselta bisnekseen.

960 kommenttia

Uudistunut Halti vakuutti ISPOssa

Julkaistu: 27.1.2016

Kuulin viime vuonna ensimmäistä kertaa Haltin meneillään olevasta brändiuudistuksesta. 40-vuotias suomalainen ulkoilubrändi on ehtinyt aika kauas vuonna 1976 ilmestyneiden ensimmäisten rinkkojen ja telttojen jälkeen. ISPOssa oli esillä juhlavuoden kunniaksi uudistuva mallisto.

Minulla on ollut useammatkin Haltin kuorivaatteet menneinä vuosina, mutta viime aikoina paljon esillä olleet rinnelaskuvaatteet ja alppihiihtokuviot ovat jääneet etäisemmäksi. Nyt mallistossa painotetaan jälleen ulkoilu- ja kuorivaatteita, joita pääsi hypistelemään osastolla.

Ensi kauden naisten laskurotsissa on tosi kiva pitkä leikkaus. Peukku takaa pidennetylle helmalle ja tarpeeksi pitkille hihoille. Materiaali on kaksikerroksinen kuori, jossa on arviolta millimetrin paksuinen keinokuitutäyte. Itselleni valinta kuoren ja topatun laskuvaatteen välillä on ikuinen dilemma. Tavallaan olen aina ollut kuorivaatteiden kannalla, mutta suurimpana osana kauden laskupäivistä kuoritakin alla on kolme villapaitaa ja untuvatakki, missä ei ole oikein järkeä. Siksi olen hankkinut kakkostakiksi reilusti topatun version, jota voi käyttää kylminä päivinä. Haltin superohut eriste voi olla tähän ihan hyvä vaihtoehto.

Takissa on käytetty myös vähän paksumpaa kangasta, joka on myös perusteltu ratkaisu. Ostin viime kaudella ohuen kuoritakin ja -housut, ja jo nyt ne on aika monesta kohdasta teipattu jesarilla. Reikiä tulee tosi helposti kanttien, halkojen ja muiden remeleiden kanssa pelatessa.

Vasemmalta oikealle: Keskilämpöinen untsikka paksummalla kankaalla, pakkaskelien hiihtotakki (aika pirteät värit!) ja kaksikerroksinen vahakankainen kuoritakki, jonka leikkaus muistutti liilaa laskutakkia: pidennetty takahelma ja muutenkin pitkä malli.

Kerrastopuolella merinovilla valtaa alaa, myös Haltin henkareissa.

Halti voitti ISPO Awards -palkinnon tällä innovaatiolla; hiilikuituiahkiolla. Nostelin sitä ilmaan ja oli pakko naurahtaa, kun kädet tempasivat sen pikkuliikkeellä ilmaan. En ole suunnitellut (ainakaan lähitulevaisuudessa) osallistumista arktiseen retkikuntaan, joten en tiedä näkeekö tätä koskaan käytössä, mutta pätevältä vaikuttaa.

Entisajan malliin! Haltin osastolla kerrottiin yrityksen historiasta. Haltin varustamat retkikunnat ovat käyneet sekä etelä- että pohjoisnavalla kuin myös Everestillä. Tässä kuvassa on ilmeisesti Stig Björk ja vuosiluku taitaa alkaa kahdeksalla. Kuten tästä huomaa, uusi logo heijastelee kivasti retrofiilistä.

Haltin osastolta kerrottiin, että palaute uudistuksesta oli ollut messuilla myönteistä. Itse on pakko yhtyä tähän: tykkäsin kovasti uudistuneesta ilmeestä ja konseptista – ja pikakatsaus uusiin tuotteisiin oli mukava yllätys. Onnea Halti!

Muita poimintoja messuilta seuraavassa jutussa

34 kommenttia

Lauran blogivierailu osa 2: Uusi vuosi Kanadassa ja lisää hyviä hetkiä Crystal Mountainilla

Julkaistu: 25.1.2016

Jatkoa edelliseen postaukseen: Blogivieras Laura reissaa puuterin perässä Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Mount Bakerilla vietetyn puolentoista viikon jälkeen suuntasimme reissumme alkuperäiseen kohdemaahan, Kanadaan. Vietimme yön tielevikkeellä, joka oli tarkoitettu ketjujen laittoon, ja vastoin omia odotuksiani, sanomista ei tullut. Siitä lähdimme karttakaupoille Whistleriin, missä käytimme hommaan kolmisen tuntia (Starbucks, lumilautakauppa, instagram, you know…). Tämän jälkeen pääsimme tekemään tuttavuutta Duffy Laken pitkien lähestymisten kanssa. Sitä tiheän metsän määrää! Usko meinasi loppua, mutta pääsimme lopulta pöllyttämään valkoista kultaa ja nauttimaan upeasta auringonlaskusta.

Öinen tähtitaivas oli myös mainitsemisen arvoinen, kuva jälleen @tubermeister

Seuraavana päivänä teimme lisää tuttavuutta pitkiin lähestymisiin, tällä kertaa Joffren kolmen järven kautta. Kuten rakas opaskirjamme lupasi, maisemat olivat henkeäsalpaavat.

Upper Joffre Lake, @tubermeister

Laskimme Heart Strings -nimisen laskun, joka ylitti toiveemme lumen laadusta. Siitä sitten lumihankeen ”suihkuun”, Whistleriin baariin ja uutta vuotta viettämään. Vuosi vaihtui ilotulituksia katsellessa ja toisiamme selkään taputellessa.

Whistler tuntui vieraalta paikalta. Pubiinissa tavatut henkilöt ihmettelivät, miksemme maksa hissilipuista siitä huolimatta että haikkaamme ylös. (Ihan validi kysymys, sillä Whistlerissä ei saa haikata ylös ilman hissilippua, meille ajatus vain oli vieras.) Hissilippujen hinnat myös pelottivat, joten suuntasimme takaisin matkapuhelinverkon ulottumattomiin. Yksi päivähaikki, yksi pyydalasku, yö asuntoautossa ja lähtö lähes täydellisesti valmistellulle hüttereissulle. Olimme päätelleet, että viikonlopun jälkeen majoilla olisi tilaa. Skinnasimme Keith’s Hutille ja lähdimme tutustumaan lähimaastoon. Tälläkään kertaa vainumme ei pettänyt, vaan löysimme pehmeitä käännöksiä. Niiden jälkeen pääsimme nauttimaan alppimajan lämmöstä, joka tuntui varsinaiselta luksukselta. Makuualustan ottaminen reissuun olisi ollut ammattilaisen valinta.

Keith’s hut, kuva @tubermeister

Seuraavana aamuna valloitimme matkan ainoan huipun, jolta laskiessamme perässä toppiin tulleet kyselivät, että oliko joku meistä sponsoroitu. Tällainen kysymys kohotti itsetuntoamme, varsinkin Bakerillä kuullun ”Is this your first time in the backcountry?” –kommentin jälkeen.

Reissun viimeinen viikko oli alkanut, siitä ylväät ilmeet ja suora ryhti. Kuva @tubermeister

Hütteltä siirryimme jenkkilän puolelle Crystal Mountainille, jonne pääsimme seuraavana aamuna juuri sopivasti junioreiden lätkän mm-kisojen finaalin alettua. Voitonjuhlia vietettiin asuntoauton katolla, josta paikalliset kertoivat pohtineensa sitä, olimmeko jatkaneet pitkään vai aloittaneet aikaisin. Seuraavana aamuna investoimme hissilippuihin ($62, halpaa ku saippua) ja lähdimme tutkimaan mitä Crystalilla olisi tarjota. Maastossa on ehdottomasti potentiaalia, mutta selkeimmät reitit oli jo koluttu. Löysimme paikallisten opastuksella ja täysin yllättäen, mitä muutakaan kuin koskematonta ameriikan pyydaa. Seuraavat kaksi päivää, reissumme viimeiset, livahtivat ohi Crystalin takamaastossa. Ei ketään muuta, helppo lähestyminen ja upeita laskuja!

Kierroksia Crystalin takamaastossa. Kuvattu halvimmalla eli parhaalla Nokialla.

Ei olisi yhtään haitannut jäädä vielä, mutta Seattle ja lento kotiin kutsuivat.

Viimeisen yön ”hotellista” oli upeat maisemat, kuva @tubermeister

Kymmenen tunnin aikaerosta palautuminen vei viikon. Nyt kärsin laskemisvierotusoireista koululla ja haaveilen siitä, että saisi taas sukset jalkoihin ja vuoria vierelle. Niin on hyvä olla.

Mikäli haluat fiilistellä reissua vielä lisää, niin kuvamateriaalia löytyy osoitteesta http://tkaira.kuvat.fi/kuvat/Trips/TulppujenJoulu/

Terveisin,

Laura Wirtavuori

68 kommenttia

Ensimmäinen blogivieraani Laura: Ameriikassa kaikki on isompaa

Julkaistu: 24.1.2016

Milja pyysi kirjoittamaan vieraskynän blogiinsa reissustamme rapakon toiselle puolelle. Näin suuresta kunniasta ei voinut kieltäytyä, joten toivottavasti nautitte höpötyksistäni!

– Laura

Lähdimme kuuden hengen porukalla – viisi miehenalkua ja minä – kiertämään Amerikkaa asuntoautolla hieman yli kolmeksi viikoksi. Löysimme sen, mitä lähdimme hakemaan, höyhenenkevyttä ameriikan pyydaa, mutta kohtasimme itselleni odottamattomia haasteita, eli turhan kylmiä öitä ja suihkuttomuutta. Selvisimme kuitenkin ilman konflikteja, mitä nyt suihkuttomuuteen taisi allekirjoittaneella mennä hermot, nekin vain kerran.

Teimme harkitun valinnan lentää Seattleen (lentohinnat), mikä osoittautui erinomaiseksi päätökseksi. Snow-forecastin mukaan eniten lunta maailman hiihtokeskuksista oli muutaman tunnin ajomatkan päässä, Mt Bakerilla, joten ajattelimme suunnata sinne päiväksi tai pariksi.

Sitä hyvää Bakerilla, kuva by @henumies

Vietimme joulun Bakerin parkkiksella, oli siellä toinenkin auto. Juhlat eivät olleet aivan perinteiset, mutta ruokaa oli riittävästi ja tähtitaivas aivan upea.

Hieman joulun jälkeen lähdimme Vancouveriin käymään suihkussa. Mietimme, että voiko tullimiehille kertoa, että syy vierailuun upeassa maassanne on suihkuun pääsy. Suihkukelpoista vettä ei voinut pitää asuntoautossa, sillä se olisi jäätynyt.

Vancouverissa vietetyn yön ja päivän (ahh, Victoria’s Secret) jälkeen suuntasimme minnekä muuallekaan kuin takaisin Bakerille laskemaan uusimmat pyydat alta pois. Eväsmandariinit menetimme tulliin, sillä niitä ei saanut tuoda maahan.

@tubermeister pääsi kerrankin kameran toiselle puolelle, kuva @il.georgimo

Reissun virallinen joulukortti, @tubermeister

Alun perin päiväksi tai kahdeksi suunniteltu Bakerin osuus venyi useastakin syystä, joista laskumaasto ja lumi olivat tärkeässä osassa. Eniten kuitenkin kosketti pienessä keskuksessa vallinnut ilmapiiri. Paikalliset olivat käsittämättömän ystävällisiä. He vetivät asuntoautomme ulos ojasta, neuvoivat laskureittejä, tarjosivat pitchereitä affessa ja veivät meidät eeppisille offareille. Kaikkien kanssa pystyi höpöttämään niin mäessä kuin parkkipaikallakin ja kuulimme lausahduksen ”Oh it’s you in the RV with California plates!” useammin kuin kerran. Bakerin takamaasto alkoi käydä tutuksi ja hissipyydaakin tuli paukutettua.

Tutustumiskierroksella Bakerin takamaastoon, kuva @tubermeister

Muutama päivä ilman uutta lunta, lumisade, lämpeneminen ja viileneminen ainakin tiedotteiden ja oman logiikan mukaan olivat antaneet  riittävän vakaat olosuhteet, että päätimme lähteä valloittamaan Stoneman’s Couloiria. Opaskirjamme mukaan paikalliset silmäilevät sitä vuosia odottaen oikeita olosuhteita, joten puolisentoista viikkoa pitäisi olla tarpeeksi meille extreme-laskettelijoille? Eihän se koskaan turvallista ole, mutta on vaikea kuvitella vakaampia olosuhteita lähteä laskemaan jotain pyydalla, skinit pohjaan ja ylös siis. Kahta nousua ja yhtä laskua myöhemmin löysimme itsemme Stonemanin yläpuolelta, ja kyllä se kannatti. Aivan mieletön lasku uskomattoman hyvällä lumella!

@henumies Kuva: @tubermeister Paikka: #mountbaker

Bakerilla vietetyt päivät jättivät meihin lähtemättömän vaikutuksen, mutta halusimme kokea muutakin. Aika jatkaa matkaa oli koittanut.
Seuraavista kohteista lisää seuraavassa jaksossa!

kirjoittanut Laura Wirtavuori

52 kommenttia

Kuvatunnelmia Kitzbühelin maailmancupista

Julkaistu: 23.1.2016

Kitzbühelin maailmancup on yksi alppihiihdon ikonisimmista kisoista. Hahnenkammin syöksyrinteellä, Streifilla, on vaarallisen kuuluisa maine. Muistan jo lapsuudesta kuvat tuhansien ihmisten katsojien täyttämästä kisamontusta, kelloista, torvista ja liehuvista lipuista.

Valhallan kartanossa päätettiin perjantaina pitää välipäivä upean puuteriviikon päätteeksi. Kitzbüheliin on Zillertalista vajaan kahden tunnin matka. Eväät reppuun, toppavaatetta päälle ja matkaan! Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja pakkasen kuuraamat vuoret komeilivat kisamontun taustalla. Joka puolella näkyi kapeaakin kapeampia suksia ja virtaviivaisia laskuasuja. Me olimme aika muukalaisia tässä joukossa, mutta se ei haitannut ollenkaan kisatunnelmaa.

Maisema kisarinteeltä aamupäiväauringossa kylpevään Kitzbühelin kylään.

Ennen kisan alkua hävittäjät, Red Bullin laskuvarjohyppääjät ja taitolentokoneet lentelivät kisamontun yllä. 

Super-g alkoi!

Puikkakisan alkua odotellessa. Jännää!

Sit mennään!

Maalissa!

Ilta pimeni ja tunnelma katsomossa kohosi, kun kuuman ryhmän viimeiset laskijat pujottelivat mäkeä alas. Kyllähän tänne voisi tulla joskus vaikka uudestaankin!

 

1 086 kommenttia

Päiväretki Zillertalista: Bärenkopfin skitour upeassa järvimaisemassa

Julkaistu: 20.1.2016

Kun laakson seinät alkavat kaatua päälle, on aika käydä päiväretkellä kauempana. Ajoimme Zillertalista hieman pohjoiseen, Achenseen vuoristojärven kulmalle. Pertisaun pienestä hiihtokeskuksesta nousee yksi gondoli ylös. Kertanousu maksoi 11 euroa, mutta sitä varten piti selittää, että lumilautamme saa halki ja olemme lähdössä skitourille. Gondolilta vielä yksi ankkuri ylös, ja lähdimme skinnaamaan keskuksesta kohti Bärenkopfia.

Reitti kulkee kaakkoon, ensin metsäisen rinteen läpi ja sen jälkeen vähän aukeammalla. Teimme melko paljon lumiarvioita matkan varrella. Lumi näytti hyvältä: pohjan sokerikerros oli selvästi vähemmän irtonaista kuin edellisen skitourin alueella, eikä liukukerroksia ollut nähtävissä. koko Tirolissa vyöryvaroitus oli alle 1800 metrissä laskettu kakkoseen. Bärenkopfin reitti kulkee alle 1900 metrissä, joten korkeuden puolesta reitti oli oiva valinta näille päiville.

Retkikuntamme jakaantui kahteen osaan hieman ennen skinnausosuuden (merkattu keltaisella) loppua ja päädyimme laskemaan eri puolilta harjannetta. Kuvassa minun ja Valtterin lasku liilalla ja Jeren ja Sampsan reitti sinisellä piirrettynä jälkikäteen. Punaisen X:n kohdalla sinisellä reitillä on droppi, josta pääsee kuulemma ”kikkailemalla” alas. Dropin jälkeiselle kentälle pääsee hiihtokeskuksesta skinnaamaan, joten siellä oli jo jonkin verran jälkiä. Liilalla reitillä tuoreita jälkiä ei ollut. (Katso reitti Movescountissa) Liilan reitin lasku meni kahdessa osassa: ensimmäinen osa harjanteelta lähtevän kentän laskijan vasenta reunaa, sen jälkeen skiniträkkiä pitkin vielä enemmän laskijan vasemmalle, josta toinen osa kurun pohjaa pitkin kyläänlaskulle. Laskun olisi voinut vetää vielä hieman pidemmälle kuin me, mutta pelto muuttuu melko loivaksi kurun jälkeen.

Kuvassa vielä topo-shotti Movescountista.

Harjanteen päältä oli hyvä maisemat Achenseen järvelle. Reitin maksimikorkeus oli gps-tietojen mukaan 1879m.

Video laskusta. Sain (eli uskalsin) korkata toisen pätkän kurun pohjaa pitkin. Se fiilis, kun saa vetää ekat jäljet pöllyävään puuteriin! (Luulimme lopuksi laskeneemme exitistä vähän ohi, kunnes kävikin ilmi, että se oli alempana, siksi lopussa vähän könytään. Kuuluu lajiin!)

Me käytimme Powder Guide Tirolia oppaana. Se löytyy vain paperisena. Tourentopp.de -sivustolta löytyy infoa samasta reitistä.

72 kommenttia

Zillertalissa pääsee pikkuhiljaa offareille

Julkaistu: 15.1.2016

Todella vähälumisen talven jälkeen Zillertaliin on viimein sadellut lunta. Olemattomat pohjat offareilla ovat pikkuhiljaa vahvistuneet. Tällä viikolla pääsin kurvailemaan ekat kunnon käännökset puuterissa niin suksilla kuin laudalla. Näinkö hauskaa se olikin!

Lyhyt videoklippi ekasta puuteripäivästä (Laatu on huono, koska nettiyhteys täällä on melko hidas)

Huono puoli alkutalven surkeissa keleissä on, että se on tehnyt olemassaolevista lumikerroksista paikoin hyvin epävakaita. Pohjalla on kymmenen sentin kerros sokerilunta, jonka päällä parikin erilaista epästabiilia kerrosta. Vapaalaskijan on siis syytä olla kärsivällinen ja tarkkana siitä, minne menee. Tilannetta ei auta kiristyvä pakkanen. Ensi viikoksi on luvattu jopa kahdenkymmenen asteen pakkasia.

Aamukahvihetki kämpällä, jonka olemme ristineet Valhallan kartanoksi.

Henkisesti lumitilanne on melko raastava. Into mäkeen on kova, mutta lumen epävakaus pelottaa. Olen salaa iloinen siitä, ettemme ole Ranskan alpeilla, jonne lunta on satanut turvallisen laskemisen näkökulmasta aivan liikaa.

Tänään teimme pienen skitourin Gerlossteinin yläasemalta, mutta lumi alkoi yli 2000 metrin korkeudessa olla niin epävakaata, että lumitestien jälkeen käännyimme takaisin.

Lumikerroksien kaivaminen esiin oli varsin opettavaista. Harvoin olen nähnyt kerrokset noin selvinä kuin täällä nyt.

Huimat laskut jäi laskematta, mutta norjalaishenkinen päivä vuorilla voittaa aina sisällä istumisen!

 

1 749 kommenttia

Onko mitään järkeä skinnata rinteitä pitkin 1565 korkeusmetriä?

Julkaistu: 11.1.2016

Olen aina ihmetellyt niitä, jotka skinnaavat Alpeilla rinteitä pitkin ylös. No, Zillertalissa ei vieläkään ole lunta, joten mikäpä siinä, kokeillaan.

Ekaa pikku breikkiä edeltävän pätkän jouduin tulemaan bootbackkina, sillä Zillertal Arenan kyläänlaskurinne on tosi jyrkkä laaksosta lähtiessä.

Schnitzelhütte Tur 2016: Lähdimme Zillertal Arenan Rosenalmin ala-asemalta (580m) heti aamutuimaan. 1:47 minuutin päästä olin gondolin väliasemalla (1330m).

Reitin väri indikoi sykettä. (Linkki Movescountiin)

Pienen evästauon jälkeen matka jatkui kohti Schnitzelhüttea. Tauon jälkeen oli pakko pitää hetki untsikkaakin päällä. Ei tosin kestänyt kauaa kun sen sai repiä pois. Ja ps.tällä legillä voitin pojat 17 minuutilla!

Kuten kuvasta näkyy, sykkeet huitelivat aika korkealla. (Linkki Movescountiin) Schnitzelhütteltä lähdettiin makoisten schnitzeleiden jälkeen kahden maissa kohti Karspitzbahnin yläasemaa (2100m).

Viimeinen legi, 39 minsaa. (Linkki Movescountiin). Viimein alkoi myös pyryttää lunta. Sitä onkin odotettu!

Ekana topissa!  Ilman taukoja aikaa kului 3 tuntia 20 minuuttia. Huh. Lumen puute saa ihmisen epätoivoisiin tekoihin.

150 kommenttia

Valinnan vaikeus: lumilautailu, telemark vai alppihiihto?

Julkaistu: 06.1.2016

Kun laskijat tapaavat, yksi ensimmäisistä kysymyksistä on usein: millä sä lasket? Sitä saankin usein selitellä. Alpeilla lasken lumilaudalla, Suomessa telemarkeilla. Jos alkaa kyllästyttää, vaihdan alppisuksiin.

Minut laitettiin kolmevuotiaana alppisuksille, koska 80-luvulla Suomessa ei tiedetty muusta. Tuli 90-luku, ruutupaidat ja Terje Haakonsen. Vihdin hiihtokeskuksen stereoissa soi smurffimusiikki ja puhelinmyyjät kauppasivat Slammeria. Kaikki halusivat lumilaudan, minäkin. Harjoittelin vuokraamoista löytyneillä, täysin vääränkokoisilla lankuilla, kunnes mäet ja pian sen jälkeen myös hissinousut alkoivat sujua ilman kaatumisia. Viimein sain oman lumilaudan; K2 Tricky, pituutta 150. 11-vuotiaalle neidille vähän kasvuvaraa.

Pitkään olin tyytyväinen. Mutta retkeilystä, ulkoilusta ja muista vaellushommista alkoi tulla yhä suurempi osa elämääni. Suomen rinteissä lumilautailu kyllästytti, enkä koskaan yrityksistä huolimatta tuntenut parkkilaskua omaksi jutuksi. Työkaverit Partoiaitassa puhuivat välillä telemarkista, ja aloin ymmärtää, että se on muutakin kuin nahkamonoissa ja villapaidoissa laskemista.

Ensimmäisiä tellupäiviä kymmenen vuotta sitten Rukalla. Ilman kypärää, jestas sentään. Kuvakin on kellastunut ajan saatossa.

Eräänä päivänä marssin Rukan vuokraamoon ja sanoin, että tarvitsin telemark-sukset ja opettajan. Se oli hyvä päätös. Seuraavat vuodet laskin melkein lähestulkoon telemarkia. Vaihdoin ensin vuokrasuksia, sitten omia, aina isompiin, kunnes viimeisten suksieni myyjä totesi, että ei haluaisi myydä niitä minulle, koska ne olivat kuulemma minulle aivan liian suuret. Möi ne kuitenkin.

Ensimmäiset ongelmat tulivat vastaan, kun kiinnostuin isoista vuorista ja vapaalaskusta. Vaikka kuinka halusin, en jaksanut laskea telemarkeilla muiden perässä pitkiä alppimäkiä. Vuonna 2013 marssin Zillertalissa vuokraamoon ja sanoin vuorostani, että tarvitsen lumilaudan ja kengät. Kaikki varpaani olivat kolmen telemark-puuteripäivän jäljiltä teipattu. Jalat tarvitsivat lepoa.

Alpeilla vuonna 2012 mentiin vielä telemarkeilla. Lopputulos oli usein jotain tämänkaltaista. Kuva: Miia Alapeteri

Zillertalissa piti hakea vuokraamosta lumilauta, kun jalat eivät enää pystyneet telemark-kyykkyyn. Kuva: Sampsa Sulonen

Montafonissa vuonna 2014 olin jo luovuttanut alppitelluttelun kanssa. Telemarkit olivat mukana, mutta kuukauden aikana laskin niillä kaksi päivää.

Kun homma karkasi käsistä

Kun tajusin, että lumilauta oli kuitenkin se, jonka kanssa nautin vaativimmista laskuista eniten, halusin ilman muuta splittilaudan, sillä olin jo telemarkeilla päässyt skinnaamisen makuun. Kaverit ympärillä hankkivat asuntoja ja farmariautoja. Minä ostin laskuvälineitä.

Roxyn Banana Smoothie splitboard oli Japanissa ensitestissä vuonna 2015. Pituutta sillä on 155cm. Se on twin tip, mikä on oikeastaan laudan ainoa miinus, puuteribackflipit kun eivät ole vielä hallussa.  Kuvassa splitin alla on vielä kaverin jeesusteipistä ja rautalangasta rakentamat skinit.

Viime kevään Norjan reissulle sain hankittua lautaan myös splittisiteet. Voilén setti, johon voi siis kiinnittää tavalliset lumilautasiteet, on kätevä, mutta sen kanssa askartelu vuorituiskussa ei sovi näille hermoille.

Alppisukset tulivat mukaan kuvioihin vasta viime vuonna. Vaihdoin vanhoihin telemark-suksiini alppisiteet ja huomasin, että niillähän pääsee kovaa! Jai! Nyt mietin, mistä saisin hankittua niihin halvalla randositeet, skinit löytyvät jo, koska olen käyttänyt samoja suksia aiemmin telemarkissa.

Oli hauska ottaa vanhat telemark-sukset käyttöön alppimoodissa. Nämä Armadan TST:t ovat pituutta 174, melko löysät ja tosi leikkisät. Grafiikka on tehty vuonna 2009 menehtyneen Travis Steegerin muistoksi.

Viime vappuna skimbailin Pyhän takamaastoissa vuokraamon Salomon Rockette-putskusuksilla – alppina tietty! Garmontin NTN -telemarkmonot ovat toimineet hyvin myös alppimonoina, mutta ovat ne toki löysemmät kuin varsinaiset alppimonot.

Ymmärrän, että monelle tulee mieleen kysymys: miksi? Oikea vastaus on: koska kaikki on niin kivaa. Pidän siitä, että välineet toimivat periaatteessa samalla idealla, mutta kuitenkin eri tavalla. On hauskaa vaihdella painonsiirron tapaa ja tuntea erilaiset liikkeet kropassa. Tykkään siitä fiiliksestä, kun välineiden vaihdon jälkeen hermot kaivavat muistista tutun liikeradan, ja parin laskun jälkeen homma loksahtaa taas kohdalleen.

Laskemisen kannalta tässä kakofoniassa ei ole mitään järkeä. Jos olisin keskittänyt kaiken energiani yhteen välineeseen, voisin olla siinä jo ihan hyvä. Nyt sählään kaikkien välillä. Mutta en silti vaihtaisi mitään välinettä pois, vaikka valinta niiden välillä onkin toisinaan vaikeaa. Ja pidän myös siitä, että sotken olemisellani ainakin vähän keinotekoisia, joskus hieman ärsyttäviäkin kategorioita ”lautailijoiden” ja ”suksijoiden” välillä. Sillä pääasia on se, että mäessä on kivaa riippumatta siitä, mitä jalkaansa kiinnittää.

 

767 kommenttia