On kummallista, etten ole tullut kokeilleeksi jääkiipeilyä aiemmin. Se liippaa hyvin läheltä montaa lajia, jota harrastan. Joskus laskun perässä haikatessa olen kaivannut jotakin monoa terävämpää jalkojen alle. Vaeltaessa Mt Kenialle erityisen lumisena talvena, useammalle kuin oppaamme yhdelle hakulle olisi ollut käyttöä. Kalliokiipeily puolestaan vei mennessään samantien, kun hankin oman köyden.

Ei siis ole ihme, että päädyin viimein Pyhätunturin Tajukankaalle. Aurinko on laskenut, komea jääputous on valaistu valonheittimin ja sen päälle on satanut hieman uutta lunta. Se näyttää suurelta, ja minä tunnen itseni pieneksi. Bliss Adventuren kiipeilyopas Mikael osoittaa reittiä, joka olisi tarkoitus kiivetä ylös. Mieleni tekee jänistää.

Saan jalkoihini jääraudat, jotka muistuttavat karhun kynsiä. Kaksi hakkua, yksi kumpaankin käteen. Mikael neuvoo minulle perustekniikan.

Heti kun pääsen seinälle, käy kuten kalliokiipeillessä. Unohdan täysin roikkuvani köyden varassa koko ajan korkeammalla. Keskityn täysin siihen mitä teen; hakku jäähän, sitten toinen, jonka jälkeen napakat potkaisut jaloilla niin että pitkät karhunkynnet tarraavat jäähän. Jää lentää ja kopisee kypärän visiiriin.

Ennen kuin huomaankaan, olen ylhäällä. Vasta silloin tajuan katsoa maisemia. Olen noussut korkealle puiden yläpuolelle ja jääputouksen vieressä oleva laavu näkyy alhaalla.

Ensimmäisen reitin jälkeen Mikael tarjoilee kuumaa mehua termospullosta ja neuvoo lisää tekniikkavinkkejä. Kiipeän lisää. Sitten taas lisää mehua ja tekniikkaoppia. Lopulta käsistä loppuu voima ja luovutan lainahakut takaisin. Kyllä, tästäkin voisi tulla minun lajini. Siinä missä kiipeily on sulavaa ja hiljaista tanssia, jääkiipeily on aikamoista rymistelyä. Sopii minulle.

Tajunkankaan jääputous Pyhätunturilla on jylhän näköinen. Vaikka en juuri osannut pelätä kiipeilyä etukäteen, putouksen juurella alkoi jännittää. // The Tajukangas ice fall at Pyhätunturi looks impressive. 

Jääraudat muistuttavat pitkiä karhunkynsiä. // Ice crampons remind me of bear’s nails.

Lopulta innostuin kiipeilystä niin, että kiipesin reitin toisensa jälkeen, kunnes käsistä loppui puhti. // In the end I got so excited about climbing that I climbed several routes until there was no power left in my arms.

Lisätietoja, more information: Bliss Adventure

// ENGLISH

Ice climbing, my new sports?

I have finally ended up at Tajukangas, the icefall at Pyhä ski resort in Finnish Lapland. Many of my sports overlap with iceclimbing: freeriding, hiking and sports climbing so it is about a time I give this intriguing sports a try.

The sun has already set when we arrive at the ice fall which is just next to the hotel and the slopes of Pyhä ski resort. Darkness doesn’t matter though, since the fall has spotlights that lighten up the whole wall. New, fresh snow covers the ice and the fall looks massive. I feel small. My climbing guide, Mikael from the Bliss Adventure team, shows me the route that I am supposed to start with. I wonder if there is still time to escape?

I put ice crampons on my shoes. They look a bit like bear’s nails. Two ice axes, one for each hand. Mikael shows me the principles for getting started.

When I get on the wall, I forget where I am. The feeling is exactly the same as in rock climbing. I forget that I am hanging on a rope somewhere high up. My focus is 100 percent on what I am doing: one axe into the ice, then another, then the kick the feet in. Bites of ice bounce from my visor and helmet.

Before I notice, I am up. Until then, I haven’t looked around. I am high above the trees and can see Mikael down by the ice fall.

After the first route I am served hot juice and more tips for climbing techniques. I climb some more. Then some more juice. And technique. Finally, my arms run out of power and I give away my borrowed ice axes. Yes, I think this could be my new sport. As opposed to rock climbing which is smooth and quiet, ice climbing is a more of rumbling kind of sports. Which sounds like me.