Prewappu-vierailu Norjassa kruunasi kauden randoilut

Julkaistu: 27.4.2016

Eihän siinä nyt ole mitään järkeä. Ajaa Pyhältä edestakaisin Norjaan mahdollisesti vain yhden laskupäivän takia. Lähdin silti. Kilpisjärvellä oli vielä ihan talvi, mutta viisikymmentä kilometriä pohjoisempana, kun käännyin Skibotnissa vuonon rantaan, oli täysi kesä. Lokit kirkuivat lempeässä etelätuulessa, aurinko paistoi ja meri tuoksui.

Pelkästään tämän takia kannatti ajaa tänne! Jatkoin matkaa Manndaleniin, jossa odotti tolppien päällä vuonossa seisova söpö pieni punainen mökkimme

Aamulla suuntasimme Uløyan saarelle, jossa olen aina halunnut käydä. Lumiraja oli karannut jo parkkipaikalta ylöspäin, mutta träkki löytyi hetken heinäpellolla vaeltelun jälkeen. En ollut osannut odottaa mitään kelien suhteen, joten en voinut uskoa silmiäni kun lumi alkoi pikkuhiljaa muuttua kuivaksi puuteriksi.

Ylhäältä aukenivat maisemat joka suuntaan merelle – joku väitti että sieltä näkyy pohjoisnavalle asti. En tiedä siitä, mutta päivä oli ihan mieletön ja lasku kruunasi koko kauden randoilut! Kannatti, todellakin.

Ihana, kirkas Norjan meri.

Meinasi vähän hymyilyttää!

Maisemia!

Kyllä se träkki täältä vielä löytyy…

Ylhäällä puhalsi napakka tuuli, joka pysyi onneksi kuitenkin siedettävän rajoilla.

Tuomas kurvaa alas puuterissa.

Minna ja maisemat!

Saatoin huutaa JIHAAA! Kuva: Sanna Kaivantola

Maisemat Uloyalta etelään

Illalla mieletön liilanpunainen taivas peitti koko vuonon.

Veneet <3

Noissa pikkumökeissä asuttiin, partsin ovi aukesi suoraan laiturille. Kiitos kutsusta mukaan Sanna, Anna ja Maria!

 

 

987 kommenttia

Jotain ihan tavallista: päiväretki Saanalle

Julkaistu: 26.4.2016

Viime päivät ovat olleet ihania. Kiireisen viiden viikon laskurupeaman jälkeen olen saanut olla vain, omassa rauhassa, ja tehdä ihan mitä sattuu. Olen hiihtänyt murtsikkaa ja lukenut, nukkunut pitkään (kahdeksaan!) ja pysähdellyt ajattelemaan tuon tuosta. Ajatus virtaa jälleen ihan eri tavalla, kun on vapaa velvotteista. Kummasti onnistuin niitä haalimaan tähän sapattivapaalle.

Olen pitkään halunnut käydä Saanan huipulla. Se on aivan tien vieressä, niin simppeli juttu, mutta aina olen paahtanut vauhdilla ohitse, kun on muka niin kiire. Kiire Norjaan, joka kyllä pysyisi paikallaan neljä tuntia kauemminkin.

Kävin Kilpisjärvellä ensimmäisen kerran kuudennen luokan leirikoulussa, vuosi taisi olla 1996. Leirikoulubussin takapenkillä oli paljon ruutupaitoja ja Sonyn Walkman-kasettisoittimia. Pohjoiset maisemat olivat eksoottisia. Silloin katselin tunturin kohoavia seinämiä ja ajattelin, että joku päivä olen niin vahva, että jaksan kiivetä Saanalle. Sen jälkeen Vantaanjoessa virtasi aika paljon vettä, ennen kuin tulin uudestaan edes Kilpisjärvelle.

Ja nyt viimein, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, oli aikaa kiivetä ylös. Ihan tavallinen retki, jonka monet ja taas monet tekevät Kilpisjärvellä käydessään tai ohi ajaessaan. Minulle se oli silti erityinen. Kiipesin lumikengilläni pikkuhiljaa ylös – jostain syystä ne tuovat aina mieleen Mauri Kunnaksen lastenkirjassa olleen lumimiehen – ja ajattelin. En tajunnut oikeastaan edes katsella maisemia, koska ajattelin. Mietin, mitä kaikkea tuon leirikoulun jälkeen onkaan tapahtunut, ja miten arasta, mutta silti uhkarohkeasta tytöstä kasvoi tämä tyyppi, joka nyt kiertää kuudetta viikkoa vuoria ja erämaita pohjoisessa.

Huipulla ei ollut ketään muita. Kirjoitin nimeni muistikirjaan ja suljin sen takaisin peltikaappiin. Pieni tunturi monille, iso minulle.

Lähtövalmiina aamulla. Eri välineillä liikenteessä kuin yleensä.

Reitit on hyvin merkattu. Yksistään retkeilykeskuksen pihassa taisi olla neljä eri kylttiä, joissa luki ”Saana”.

Saanan jyrkänteet retkeilykeskuksen pihasta.

Nousu alkaa ensin loivana ihanassa koivikossa. Tämä osa polusta on hyvin tallautunutta, ja siinä olisi päässyt tavallisilla kengilläkin eteenpäin.

Tässä puolestaan ei. Yllättäen ylempänä oli 10-15 senttiä pehmeää, vain vähäsen pakkautunutta lunta. Olisiko pitänyt lähteä suksilla? Ei sentään, nämä TSL:n Symbioz-lumikengät olivat täysin oikea valinta päivän keliin.  Ne ovat taipuisat, kevyet ja ketterät epätasaisessa maastossa. Eräs mies suksilla kääntyi ympäri, kun sukset eivät enää pitäneet ylöspäin ja monot upottivat. Hän katseli pitkään minua kun laskeuduin alaspäin, ja kohdalle päästessäni totesi: ”Sulla on oikeat varusteet tähän hommaan.”

Maisemat Norjan suuntaan.

Ja maisemat Käsivarren erämaa-alueiden suuntaan. Minulla oli alunperin tarkoitus hiihtää yksin Haltille nyt kevätviikkojen aikana, mutta se jäi, osittain ahkiolainan kariutumisen, osittain väsymyksen takia. Kausi on ollut pitkä, ja vaikka keväthangilla kuinka paistaisi aurinko, tarvii reilun viikon yksinvaellukseen aika hyvän henkisen latauksen. Varsinkin, kun nyt Saanan huipulta katselin tuonne päin, vahvistui se mitä olen lukenutkin: Kilpisjärven erämaa-alueet poikkeavat monin paikoin muusta Suomesta. Se on karua ylänköä, jossa maamerkit on laskettavissa yhden käden sormilla. Paha keli voi päälle sattuessa olla todella paha.

Kenties Haltin suhteen ajattelen nyt samoin kuin kaksitoistavuotias Milja Saanasta: kyllä minä sinne vielä hiihdän, kun olen tarpeeksi vahva.

 

335 kommenttia

Yksin retkeileminen pelottaa joskus, mutta vain vähän

Julkaistu: 25.4.2016

Pallaksella autiotuvassa päiväretkellä käynyt pariskunta kysyi, olenko liikenteessä ilman seuraa; katselivat kysyvinä ympäriinsä sisään tultuaan. Selitin heille, että minulla on hieman pidempi vapaa, eikä tälle reissulle juuri löytynyt kaveria. Tovin ihmettelyn jälkeen keskustelu siirtyi muihin asioihin, kuten viereisen järven kalaonneen.

Lähtiessään nainen huikkasi kuitenkin vielä overaosta: ”Musta on tosi hienoa, että oot lähtenyt tänne yksin.”

Jäin miettimään asiaa. Jo aikaisemmin viikolla pari kaveria sanoi, että olen rohkea, kun kiertelen kansallispuistoja talvisaikaan yksin. Olenko? Metsässä on takuulla turvallisempaa kuin pyörällä ajaminen Hämeentien ajoradalla, mitä vielä opiskeluaikana harrastin ilman kypärää.

Tähän mennessä omat retkeni ovat olleet lyhyitä, parin päivän retkiä. Huomaan, että väsyn yksin ollessani enemmän. Kai se johtuu siitä, että on koko ajan ainoana henkilönä vastuussa siitä, että toimii fiksusti. Oikealla reitillä, tarpeeksi ruokaa mukana, kaasuhella sammutettuna ja kamiinassa puita.

Toisaalta yksin ollessa voi tehdä juuri niin kuin haluaa. Kääntyä takaisin, jos ei jaksa, pitää tai olla pitämättä taukoja. Jäädä valokuvaamaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Tuvassa istuskellessa rauhallisuus on mieletöntä.

Pelottaako minua? Ehkä joskus, illan hiipiessä, kun mieli on väsynyt. Omituisia ääniä ulkoa, risahduksia ja rasahduksia. Mutta tunnen itseni ja vilkkaan mielikuvitukseni onneksi hyvin: osaan olla piittaamatta niistä. Jos iltaisin alkaa tulla yksinäinen olo, paras lääke siihen on käydä nukkumaan, sillä aamulla kaikki on taas toisin, kun ajatus on virkeä.

Toki olen yksin myös varovainen. En laske liian jyrkistä paikoista ja mietin tarkkaan ennen purojen ylityksiä. Perinteisten suunnistuvälineiden lisäksi tallennan Suunnon kelloon aina tupien ja muiden tärkeiden paikkojen sijainnit, jotta löydän takaisin pimeän tai lumimyräkän sattuessa. Ja kannan mukana paksua untuvatakkia sekä varavirtalähdettä puhelimen ja Suunnon lataamista varten.

Alla kuvaterveisiä Pallakselta. Lommoltunturin retki hipoi täydellisyyttä.

Telemarkit parkissa Punaisen hiekan autiotuvalla.

Kaira Clothingin kaverit lähettivät minulle kivan kangaskassin, jossa oli sisällä oli tyylikäs Maatushka-t-paita. Taisivat tietää, että olen kulkenut sen verran täällä kairassa, että tarvitsin puhtaita vaatteita.

Aamulla heräsin – kyllä – lumisateeseen!

Maisema järvelle oli sumuinen. Mietin, näinköhän päiväksi luvattu auringonpaiste on lopullisesti peruutettu.

Aamukahvia juodessa keli onneksi selkeni, ja lähdin pian matkaan!

Melkein perillä! Kuten yleensä, hiljalleen nousun edetessä vauhti kasvoi, kun tajusin, miten kiva lasku on edessä.

Topissa! Ihanaa, kun ei tuullut ja sai rauhassa pakata kamat kasaan. (Ja ottaa selfieitä.)

Tuvalle palatessa oli luvassa tulenteko. Puut olivat aivan litimärkiä, eikä minulla ollut sytykkeitä, joten sen kanssa saikin nähdä vähän enemmän vaivaa. Onneksi on tuo uusi Moraknivin puukko, jota olenkin täällä jo kiitellyt moneen otteeseen.

Tuvan vieraskirjassa luki, että joku oli käynyt ruokkimassa kuukkeleita. Tätä kaveria kun katsoo, niin en ole ihan varma miten paljon näitä tarvii enää ruokkia. Hyvä ettei kaide notkahtanut, kun hän laskeutui tuohon.

Auringonlaskua odotellessa luin Tommi Kinnusen mainion romaanin, joka sopi teemaltaan tänne pohjoiseen. Tykkään lukea, mutta eläydyn kirjoihin niin paljon, että pää tarvitsee niille tilaa. Siksi normaalissa kiireisessä arjessa lukeminen ei oikein onnistu. Eikä kyllä nyt kevään laskuhommienkaan aikana. Mutta sitten kun luen, niin yleensä menee kirja samalta istumalta – en osaa lopettaa, kun uppoudun kirjan maailmaan. Mun kirja-arvostelut löytyy Goodreads-palvelusta, jota suosittelen lämpimästi! Oon löytänyt sieltä tosi paljon uutta luettavaa.

Heräsin sattumalta yöllä, ja näin ikkunasta kajastavan auringonnousun. Menin ulos, ja henki meinasi salpaantua tästä näkymästä. Kaikki oli hiirenhiljaista, kello oli 3:40, ja uusi päivä sarasti jo.

Ps. Olen aloittanut myös videobloggaamisen, ja minua voi seurata YouTubessa. Tässä videomuotoinen raportti Pallakselta.

 

540 kommenttia

Kevätfiilis! Fatbike ja hankikanto Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Julkaistu: 19.4.2016

Kevään tullen olen alkanut ikävöidä pyöräilyä. Se on kalliokiipeilyn lisäksi oikeastaan ainoa asia mitä ikävöin talvisin.

Lääkkeeksi ikävään sopi fatbike-lenkki Pyhätunturissa. Pääsin jo kertaalleen viime joulukuussa kokeilemaan Bliss Adventuren rohkaisemana fatbikea eli läskipyörää Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Silloin oli kaamos, pimeää ja hanki upotti. Tykkäsin kuitenkin lumen keskellä pyöräilystä heti tokkiinsa. Kiersin karttaan merkityn talvifillarireitin, joka kulkee Isokurun kodan kautta kansallispuiston eteläreunan lintutornille ja sieltä takaisin kohti hiihtokeskusta.

Isokurun laavulta lähtevä alamäki suolle oli hauska ajaa, harmittaa vain että en uskaltanut päästellä tarpeeksi lujaa! Suolla taas oli kiva puikkelehtia puiden välissä, sillä hanki kantoi aamupäivällä jopa metsässä. Fiilis oli vähän kuin laskiessa metsässä, oksat hakkasivat kypärään ja laseihin, kun piti yrittää ahtautua aina mahdollisimman kapeasta välistä.

Lukuunottamatta kerran testaamaani alamäkiajoa, en ole ajanut maastossa fillaria juurikaan edes kesäisin, joten kokemus on myös siltä kannalta uusi. Maastopyöräily on paljon enemmän koko kropan tekemistä kuin kadulla pyöräily, ja ohjatessa pitää olla koko ajan hereillä. Fatbikella ajaessa tuli mieleen, kuinka lapsena leikin pyörällä pihaa ympäriajaessa olevani ratsailla kiitävä Zorro, joka miekka toisessa kädessä yritti sohia vihollisia (ruusunmarjapensaita). Vähän sama fiilis tuli nyt tunturissa rullatessa, sen verran hyökkäävä asento saa olla siinäkin.

Lopuksi pyöräilin kevytliikenneväylää pitkin Wurstiin kokikselle. Olipa muuten aivan sairaan kivaa ajaa pyörää ihan asfaltillakin. Aika paljon piti tuulettaa jaa ajaa ilman käsiä, koska se on fättärillä ihan sika helppoa!

Isokurun kodalta alkaa hauska alamäkipätkä, jota voi rullata niin kovaa kuin uskaltaa.

Kansallispuistoissa fillarointi ei ole yleensä sallittua, mutta Pyhä-Luostolla se on luvallista.

Oli tosi hassua olla pyörällä liikenteessä näissä maisemissa, jotka on yleensä tottunut näkemään sukset jalassa. Hanki kantoi aamupäivällä viileän yön jäljiltä mainiosti oikeastaan missä vain.

Lopuksi rullasin Wurstiin terdelle. Tuli hiki!

 

Alla vielä pikkuklippi fillaroinnista. Ei mitään ihmeellistä, mutta oli aika kivaa! Ja niin, ps. blogilla on nykyään myös YouTube-kanava, koska 2010-luku. En ole mitenkään hirveen hyvä esiintymään videolla, joten mitään spektaakkeleita ei ole luvassa, mutta kaverien painostuksesta tuokin nyt pystyssä. Ja vanhat klipit siellä tallessa.

 

Lisätiedot: Bliss Adventure

2 840 kommenttia

Pyhä Randonnée tarjosi hikeä, nousuja, laskuja ja mahtavaa meininkiä

Julkaistu: 17.4.2016
Osallistuin viikonloppuna ensimmäisiin ski mountaineering -kilpailuihini. Pyhä Randonnéen kilpasarja käsitti yhteensä seitsemän nousua, kolme tunturia, vertikaalimetrejä noin 1500 ja horisontaalimatkaa vajaa 15 kilometriä.

En osannut etukäteen oikein odottaa, mitä tuleman pitää. Tiedän, että lajin kovat nimet juoksevat mäet ylös aivan käsittämätöntä vauhtia. Jännitin etukäteen aika paljon, en niinkään itse kisaa, vaan kontekstia. Heräänkö ajoissa, toimiiko skinit, osaanko laittaa oikean verran päälle, muistanko leimata rastit, pysynkö reitillä?

Startissa nopeimmat lähtivät vauhdilla liikenteeseen. Oma taktiikkani oli vetää kisa läpi tasaista vauhtia, niin, että voimat riittävät vielä varmasti loppuun. Lähdin kisaan telemark-suksillani, Rottefellan ntn-siteillä, tavallisilla tellumonoilla sekä täysleveillä nousukarvoilla. Niiden kanssa ei paljon lennokkaita hiihtopotkuja tehdä, tosin eipä kunto olisi riittänyt siihen varmasti muutenkaan.

Ensimmäinen nousu otti koville, mutta kun pääsin viilettämään alas mäkeä kohti Karhunjuomalampea, tajusin, että eihän tämä kisa nyt kauheasti eroa siitä, mitä olen koko talven tehnyt: hiihtänyt ylös, laskenut alas. Tykkään muutenkin olla pitämättä kovin pitkiä taukoja skinnatessa, ettei kroppa pääse jäähtymään, ja nyt sai kerrankin hyvällä syyllä paahtaa täysillä koko matkan ylös. (Suunnon träkki reitistä)

Puolivälissä kisaa jalat alkoivat pikkuhiljaa hyytyä. Oli pakko hidastaa vauhtia, vaikka mieleni olisi tehnyt kipittää kärjen perässä kohti maalia. Potku kerrallaan tökin ladulla ylöspäin ja laskin jäljellä olevia nousuja. Kunne yhtäkkiä olin jo nousemassa viimeistä nousua ylös Isokurun kodalta kohti Kultakeron huippua. Aloin tajuta, että pääsen kuin pääsenkin maaliin ja vielä ihan hyvällä sijoituksella! Ahmin viimeiset suklaat huipulla ja tökkäsin sukset matkaan kohti Aittakurua. Lopullinen sijoitus oli naisten sarjan neljäs, ja olen siihen huisin tyytyväinen. Jäin kolmossijasta niin paljon, ettei siihen olisi ollut mitään saumaa.

Kisan jälkeen olin aika puhki. Olin mitoittanut eväät normaalin skinnauspäivän mukaan, eikä se tietystikään riittänyt. Syke oli sen verran korkea koko ajan, että suklaankin pureskeleminen oli hankalaa. Onneksi pääsin kisan jälkeen Ravintola Kultakeron hoiviin illalliselle. Nam.

Illalla kisatunnelma huipentui palkintojenjakoon Calle-talolla sekä Radio Helsingin tunturiklubiin, jossa Tiisu heitti todella viihdyttävän keikan. Olen harvoin ollut laskulomilla keikoilla, osaksi ehkä siitäkin syystä, että musiikkimakuni on hieman erilainen kuin hiihtokeskusten keikkatarjonta. Tämä oli kuitenkin jotain aivan muuta, ja mikä parasta, paikalla oli paljon mahtavia uusia tyyppejä, joihin olen saanut Pyhällä kauden aikana tutustua.

Kiitos Pyhätunturille ja Pyhän hiihtokoululle mainiosti järjestetystä kisasta, onnittelut voittajille ja yläfemmat kaikille kanssakisaajille kivasta päivästä. Etukäteen pelotti, että tunnenkohan täältä ketään ja sovinko porukkaan. Haloo! Tämä on Pyhätunturi, miten täällä EI tapaisi kivoja tyyppejä?

Lähdössä matkaan! Vasemmalta: Mikko, minä, Aleksi ja Teija

Mainion viikonlopun järjestävänä tahona toimi Pyhätunturin hiihtokoulu, jolla oli koko viikonlopun mahtava meininki. Myös hieno keli oli saatu tilattua! Kuvassa Ville.

Kilpasarjan reitti

Selfietauko! Syke meinasi matkalla vähän karata, joten tää oli hyvä tekosyy pitää pieni hengähdyspaussi.

Ihan kauheasti ei ehtinyt katselemaan maisemia, mutta olihan ne taas aika hienot.

Miesten kilpasarjan voittokolmikko. Vasemmalta: Mikko Kolehmainen (3.), Joonas Kortelainen (1.) ja Tero Lahtinen (2.) 

Naisten voittokolmikko: 1. Salla Ruosaari, 2. Teija Laukka, 3. Terhi Jaakkola

Onneksi kisoissa on aina arpajaispalkintojakin meille hitaammille! Voitin La Sportivan pannan, ja lisäksi kaikki osallistujat sai sika hienon tarran. 

Reitillä tuli vähän nälkä. Maalintulon jälkeen Wurstin makkaraperunat (joka on aivan sairaan iso annos) hävisi ihan taivaan tuuliin, ja parin tunnin päästä maistuikin jo illallinen Ravintola Kultakerossa.

Illan päätteeksi Radio Helsingin tunturiklubi, lavalla Tiisu. Jos on koskaan mahdollista mennä katsomaan kyseistä bändiä livenä, niin menkää! Huikee setti.

Lisätietoa: 

Pyhä Randonnée
Randohiihdon abc Lumipallon sivuilla
Tsekkaa myös Huipun juttu kisan voittaneesta Joonas Kortelaisesta

Yhteistyössä: Pyhätunturi

689 kommenttia

Neljä syytä, miksi aikuisenakin kannattaa mennä hiihtokouluun

Julkaistu: 15.4.2016

Hiihtokoulu. Mikko Alatalon taikanappi sekä aurajono lastenrinteessä? Kokeneita laskijoita, joilta saa hyviä vinkkejä laskemiseen? Unelma-ammatti? Omat ajatukseni hiihtokoulusta ovat lähempänä jälkimmäisiä, mutta en siitä huolimatta ole käynyt hiihtotunneilla sen jälkeen, kun kymmenen vuotta sitten aloitin telluilun. Kunnes viime kaudella innostuin alppihiihdosta. Pääsen kyllä alas mäkeä kuin mäkeä, mutta teoriapuoli on hukassa. Marssin 40-vuotisjuhlakauttaan viettävälle Pyhätunturin hiihtokoululle kysymään, josko sieltä löytyisi apua. Ja löytyihän sieltä.

Sain opettajaksi mukaan Tanelin. Hänelläkin oli kuulemma lumilautataustaa ja jalassa tellumonot. Tutunkuuloinen kombo siis, ajattelin: hän osaa kenties antaa hyviä vinkkejä tähän laskuvälineiden bermudan kolmioon.

Hiihtotunnin opit olivat todella avartavia. Alle listasin neljä hyvää syytä, miksi hiihtokouluun kannattaa mennä näin aikuisiälläkin.

1. Luulin olevani parempi laskija kuin olenkaan

Olin ajatellut, että alppisuksilla laskeminen sujuu ihan hyvin. Saan suksia ajettua mukavasti kantillaan ja vauhti suhisee korvissa.

Olin väärässä. Aloitimme, tai oikeastaan käytimme koko tunnin korjaamalla laskuasentoani, joka on aivan liian takapainoinen ja muutenkin pielessä. Kiitos Tanelin, tajusin, että osa polvikivuistanikin johtunee siitä, että lasken alppisuksilla paino aivan liian takana. On kuulemma tavallista, että lumilautailijat saavat sukset nopeasti kantilleen, mutta laskuasento tai muunlaiset käännökset eivät välttämättä luonnistukaan.

Opettelun lomassa keskustelimme laskemisesta ja eri lajeista ylipäätään, ja aloin miettiä myös muita välineitäni. En ole todella pitkään aikaan keskittynyt lumilaudalla tai telemarkeilla laisinkaan siihen, miten lasken. Nyt loppukaudesta on hyvää aikaa keskittyä siihen, kun parhaimmat puuterikelit ovat jo takanapäin.

Yritin tehdä perässä, mutta ei meinannut tulla yhtään mitään. Olo on avuton, kun polvet vispaa, en saa kantaa irti suksesta, eikä monot taivu tarpeeksi eteenpäin!

2. Hiihtokoulussa on pakko laskea hitaampaa

Oma todella paha tapani on laskea kaikilla välineillä aina niin kovaa kuin niistä lähtee. (Poikkeuksena viime viikot, kun polvia on pitänyt vähän varoa.) Kovaa laskeminen on kivaa, mutta monesti käy niin, että jossain vaiheessa ”paketti hajoaa” ja joutuu tekemään äkkinäisiä korjausliikkeitä. Voin kuvitella, että oma laskemiseni näyttää välillä aika karmealta. Hiihtokoulussa lasketaan hiljempaa, ja kropanhallinta korostuu. Suorastaan ärsytti, miten vaikeaa oli hallita hidasta liikettä. Mieleen tulivat ne monet uudenvuoden lupaukset, kun olen päättänyt aloittaa joogan ja venyttelemisen.

Lasken alpeilla pihtipolviasennossa, mikä lisää polvien rasittumista. Oli yllättävän vaikea keskittyä pitämään ne erillään.

3. Ohjelmaa rinnepäivään

Kun on laskenut useita vuosia, aika saattaa rinteessä tai niiden ulkopuolellakin käydä lopulta pitkäksi. Jos uutta lunta ei ole ja rinteet on tullut laskettua jo pariin kertaan, hiihtokoulu on hyvä ohjelmanumero.

Pyhän hiihtokoululla on paljon erilaisia tunteja. Erityisesti puolen päivän randokurssit ovat hiihtokoulun mukaan kasvattaneet suosiotaan, eikä ihme, sillä Pyhän maastot ovat mainiot lajiin tutustumiseen. Täällä olen itsekin aloittanut randotouhut vuosia sitten, mitä muistelinkin kauden ensimmäisissä postauksissa.

4. Hiihtokoulussa tapaa kivoja uusia tyyppejä

Hiihtokoulutunnilla tutustuu väistämättä ainakin hiihdonopettajaan, ja jos mukana on ryhmä, sen muihin jäseniin. Itse tykkään Pyhästä erityisesti juuri siksi, että melkein kenet tahansa täällä tapaakin, kaikilla on vaikka mitä laskutarinoita kerrottavaan. Saan vinkkejä uusista laskupaikoista ja kuulen millainen kausi on missäkin päin maailmaa ollut. Tällä kertaa hiihtotunnin lomassa Taneli kertoi muun muassa työstään offarioppaana Japanissa. Kuulosti aika siistiltä! Hauskinta oli, kun tunnin lomassa edellisinä päivinä lasten hiihtokurssilla käyneet tytöt kävivät tuomassa Tanelille kiitokseksi piirustuksen. Taisivat hekin olla sitä mieltä, että hiihtokoulu kannattaa.

Taneli meinasi, että olisi ollut hyvä käydä parturissa ennen blogikuvia. Tämän kuvan nähtyäni hieman nauratti, omat hapsut sojottavat siinä määrin, että kampaajani etelässä varmaan pyörtyy, kun menen vuoden tauon jälkeen taas käymään.

 

Yhteistyössä: Pyhätunturi, Pyhän hiihtokoulu

1 091 kommenttia

Mene Svansteiniin nyt, kun se vielä on aidoimmillaan

Julkaistu: 13.4.2016

Astun sisään hiljaiseen aulaan ja kurkin, näkyykö paikalla henkilökunnan näköistä heppua. Olen juuri tullut ensi kertaa Övertorneåssa sijaitsevaan Svansteiniin, joka tunnettiin aiemmin nimellä Pullinki. Keskus on viimeistä viikkoa auki, ja lauantailtakin hissit ovat menneet jo kiinni. On hiljaista. Minulle tarjotaan kahvia ja saunakin on kuulemma pian lämmin. Ajomatkan jälkeen on mukava retkahtaa aulan retrosohville, nurkassa lojuu sopivasti pari vanhaa Slammeria, seiniä koristavat hienot vanhat sukset.

Svansteinilla on takana pari kautta uudessa omistuksessa. Ja mikä tarina tällä paksujen lumipakkojen peittämällä jyrkkäseinäisellä vaaralla onkaan! 1990-luvun legendaariset lumilautailijat Johan Olofsson, Ingemar Backman sekä Jacob Söderqvist ovat muovanneet monien vaiheiden läpi seilanneesta keskuksesta omannäköisensä paikan, jossa rakkaus lajiin määrää, mitä tehdään. Mukaan projektissa on pyörinyt monta muutakin lumilautailupiireissä tunnettua pipopäätä.

1990-luvun lumilautaskenen kasvattiin Svansteinin nostalginen fiilis uppoaa kuin veitsi sulaan voihin. Unohdun muistelemaan toissa vuosikymmenen lapsuusvuosia ja aikaa, kun lumilautailu oli paitsi itselle myös maailmalle uutta, kaikki laskivat pipot päässä, laskuhousujen lahkeet revittiin ja hissiliput kiinnitettiin kumilenkillä takinliepeeseen. On hienoa, miten tyylikkäällä tavalla Svansteinin uudet omistajat ovat onnistuneet tuomaan omaan puuteriparatiisiinsa mukaan aidon säväyksen tuota vanhojen aikojen tunnelmaa.

Saunomme ja laskemme lähes yksityisesti meille auki olevassa keskuksessa. Lumi on täydellistä loskasurffia, ja jyrkemmät metsäseinämätkin vielä ihan laskettavia. Lääniä riittäisi suuremmallekin porukalle. Kun hissit laitetaan kiinni, saamme kyytejä ylös lumikelkan perässä. Terassin vieressä oleva palju lämpiää joka ilta ja siitä höyryävä vesi nousee kohti taivaalla loimuavia revontulia. Soitamme musiikkia keskuksen ravintolassa iltamyöhään ja omistajat skoolaavat kanssamme päättymäisillään olevalle loistavalle kaudelle.

Eihän tällaista paikkaa voi olla olemassa, mietin. Eikä varmaan olekaan, kauaa. Juttelen henkilökunnan kanssa, ja heillä on paikan varalle paljon suunnitelmia. Aika näyttää, mitä niistä kulloinkin toteutuu. Sitä odotellessa, menkää käymään nyt, kun Svanstein vielä on aidoimmillaan.

Svanstein Ski:n logo on tyylikkäästi retro.

Päärakennuksen sisustuksessa on käytetty hauskasti vanhoja laskuvälineitä.

Tommi ja rauhallinen hetki laskupäivän jälkeen.

Mäessä löytyy paljon eri profiilivaihtoehtoja. Näin huhtikuussa ne ovat täydellistä loskasurffattavaa! Kuvassa Katri.

Henkilökunnan koira Söpö juoksee vierellä, kun kurvaillaan alas.

Rinteiden ulkopuolelta löytyy todella mainiota jyrkkää metsäpätkää, osa jopa tarkoituksella laskemista varten harvennettua.

Vanhoja Slammereita lukiessa ihanat muistot teinivuosilta tulvivat mieleen! Lautailu oli niin uskomattoman päheetä, ja vaatteet kokoa XXL.

After-ski terassin ikkunat oli piirretty perheviikonloppuna täyteen hauskoja piirustuksia.

Päärakennuksessa on uusittu saunaosasto, kylmäallas ja lämmitettävä palju.

Uudet omistajat ovat houkutelleet Svansteiniin paljon kovia nimiä, ja siellä on kuvattu viime aikoina paljon. Tämä ruttuinen poliisiauto lienee monelle tuttu! Kuvassa Tommi.

Päärakennuksen diskon seinää komistavat omistajien lukuisat pro modelit.

Kiitos mahtavista kevätpäivistä Svansteinin koko jengi! Tulen varmasti uudestaan.

Ps. Jos et, usko, kurkkaa vaikka täältä, miltä laskut näyttää: Svanstein Mini Movie. Tai täältä (uulemma yksi perusmaanantai viime kaudelta)

Yhteistyössä: Svanstein Ski

77 kommenttia

Mikä on paras, Riksgränsen, Björkliden vai Abisko?

Julkaistu: 10.4.2016

Lomaa reissusta Riksgränsenin hotellilla

Roadtrip jatkui Norjan viikkojen jälkeen kohti Ruotsin keväthankia. Varasimme Riksgränsenin hotellista edullisen maanantai-torstai -paketin. Se piti sisällään asumisen kahden hengen ”hiihtohytissä” eli kapeassa pikkuruisessa huoneessa, järjettömän hyvän aamiaisen sekä hissilipun neljäksi päiväksi. Riksgränsenin hotelli on normaalisti kai aika hintava, mutta näitä paketteja (2500 SEK per henkilö) kannattaa metsästää.

Kuukauden skinnaamisen jälkeen oli taivaallista päästä tuolihissiin. Ei edes haitannut, että lunta oli aika vähän ja hauskoja pieniä muotoja täynnä olevat hissioffarit olivat kivisiä ja jäisiä. Fiilistelimme siis rinteissä, nautimme auringosta kahvilan terassilla ja loikoilimme hotellihuoneessa iltaisin. Kunnon löhöloma!

Malin kiipesi Riksgränsenin kodan katolle, ennen kuin ehdin edes ehdottaa sitä.

Kodassa saatiin myös kokkailtua kätevästi budjettilounaat omista eväistä.

Kuntoutusrando Vassille

Toisena rinnepäivänä polveni alkoivat olla aggressiivisen telemark- ja alppihiihtokurvailun jäljiltä niin kipeät, että päivä oli jätettävä kesken, mistä kirjoitinkin jo aiemmin. Onneksi paikalle juuri saapuneet Jenni, Jussi ja Nyyti-koira kutsuivat meidät mukaan seuraavan päivän kuntoilurandolle. Uskalsin lähteä laudalla matkaan, ja alun lämmittelyn jälkeen polvet eivät tulleet tolkuttoman kipeiksi. Kävimme melkein Vassi-tunturin pohjoistopissa. Lumi oli ylhäällä aika möykkyistä, mutta alempana oleva kivan profiilin leveä kuru oli pehmeämpää ja ihan laskettava. Tänne pitää tulla joskus paremmilla lumilla! Lähestyminen on lyhyt ja nousureitti oli hieman koppuraisenakin oikein mainio.

Vassilla pakkaantunut lumi teki laskemisesta aikamoista ryskytystä, mutta maisemat olivat hienot ja ulkoilu teki hyvää. Kiitokset retkikutsusta Jennille (kuvassa), Jussille ja Nyyti-koiralle!

Jussi, minä ja Malin tarkastelemassa karttaa Vassilla. Tajusin, että minun Haglöfsin kelta-pinkki laskuasuni on nimeltään Vassi, ja se toki viittaa juuri tähän samaiseen tunturiin. Vai vuoreen? Oli siis jo aikakin hiihdellä käymään siellä. Kuva: Jenni Kaipainen

Loivempaa linjaa Björklidenissä

Jatkoimme seuraavana päivänä matkaa Björklideniin, joka on Riksgränsenin vieressä sijaitseva pienempi keskus. Uutta lunta oli tullut pikkuriikkisen, mutta harmi kyllä rinteet olivat niin sinkissä, että entuudestaan tuntemattomille offareille ei ollut mitään asiaa. Paitsi pari kertaa vahingossa, kun en sumussa nähnyt rinnetolppia ja laskin ulos rinteestä. Björklidenin profiili on loivempi kuin Riksgränsenin, mutta sieltäkin varmasti löytyisi mukavaa losoteltavaa hyvällä kelillä.

Lähetääks ettii puuteria?

Sokerina pohjalla Abisko ja Nuoljan offarihiihtokeskus

Björklidenistä kurvasimme Mitsun Abiskoon. Yövyimme yhden yön verran Abisko.netin kautta varaamassamme hostellissa rautatien kupeessa. Hinnat olivat kohtuulliset, 250 SEK per yö. Hotellissa oli muutamia ranskalaisia nuoria sekä yksi metsästysporukka. Oli hassua, että keskeltä Ruotsin Lappia löytyi rento, edullinen hostelli, joka olisi voinut sijaita missä tahansa Euroopan pääkaupungeista.

Abiskon vieressä sijaitsee äärimmäisen mielenkiintoinen hiihtokeskus, Nuolja offpist, jossa nimensä mukaisesti ei ole ollenkaan hoidettuja rinteitä, vain tuolihissi sekä maastoon hakattuja väyliä. Uutta lunta oli satanut jonkin verran, mutta mietiskelimme silti, haittaisivatko vanhat pohjat liikaa laskuja. Ystävällinen henkilökunta möi meille yhden nousun lipun, jonka saatoimme halutessamme muuttaa päivälipuksi.

No, tämä nyt oli kenties ilmiselvää, mutta yhden laskun jälkeen kävimme upgreidaamassa liput ja kurvailimme harvassa koivikossa loppupäivän. Eri puolilta hissiä löytyi eriprofiilisia linjoja ja hauskoja pikkukuruja. Ylhäältä löytyi suojaisesta paikasta jopa pikkaisen pöllytettävää! Keskuksessa oli meidän lisäksemme noin kymmenen henkeä, henkilökunta mukaan lukien. Ylhäällä sijaitsevasta rinnekahvilasta (joka ilmeisesti toimii öisin myös revontulien katselupaikkana) oli mahtavat maisemat. Voin vain kuvitella, millainen paikka Nuolja offpist on kunnon lumilla. Jatkoon!

Nuoljan vanha ja kapea tuolihissi on tehty aikana, jolloin takapuolet olivat kapeampia. Mahduimme onneksi kyytiin juuri ja juuri.

Terve vaan! 20 minuuttia myöhemmin oltiin ylhäällä.

Ekalla laskulla vähän tunnusteltiin miten paljon varvikko hidastaa ja kuinka ohutta lumipeite oli. Onneksi pohjat tuntuivat olevat aika peittävät, vaikkakin ohuet.

Nuoljasta sai myös ihanat vanhanaikaiset hiihtoliput, jotka ripustettiin käsivarteen.

Yläaseman kahvila oli kodikas ja sieltä sai hyviä kookospullia. Seinällä roikkuvan nallen voisi jättää pois.

Hoppaa! Tunturikoivikossa oli hauska puikkelehtia, vaikka alempana lumet olikin jo paikoitellen sulaneet.

Teltassa nukuttaa parhaiten

Roadtripin Ruotsin etapin päätteeksi hiihtelimme muutaman kilometrin verran Kungsledeniä pitkin Abiskon kansallispuistoon ja parkkeerasimme teltan kanssa lumihankeen. Emme laittaneet edes herätyskelloa soimaan. Kurkkasin kelloa ensimmäisen kerran 11 tuntia sen jälkeen kun olin mennyt nukkumaan. Yöllä oli jälleen tullut hieman uutta lunta, joka oli huurruttanut maiseman valkoiseksi. Talven viivytystaistelu kevättä vastaan, eläköön!

Makoisat yöunet ja rauhallinen teltta-aamu Abiskossa.

Entä mikä oli parasta? Tykkäsin kovasti Riksgränsenistä, mutta kaikesta huomaa, että helihiihto on paikan päälaji, ja palvelut hintoineen ovat sen mukaiset. Budjettimatkalaisina keittelimme muun muassa omat illalliset parkkipaikalla, sillä alueen ravintolatarjonta oli melko hintavaa. Björklidenin loiva profiili ei vakuuttanut, mutta olisi silti kiva käydä siellä joskus niin, että näkee, minne laskee. Ehdottomasti paras ja persoonallisin näistä kolmesta oli mielestäni STF:n pyörittämä Nuolja offpist, jonka ristimme Malinin kanssa  ”köyhän naisen helihiihdoksi”. Seuraavalla kerralla suuntaan sinne ensimmäiseksi.

400 kommenttia

Polven rasitusvamma mietityttää Riksgränsenissä

Julkaistu: 05.4.2016

 

Terveisiä Riksgränsenistä! Meinasin kirjoittaa seuraavaksi siitä, miksi tämä maailman pohjoisin hiihtokeskus on hurmannut minut täysin. Mutta. Päällimmäisenä mielessä on tällä hetkellä toinen juttu, terveys.

Niveleni ovat olleet aina riesa. Olin reväyttänyt nivelsiteeni oikeasta nilkasta kolme kertaa ennen kymmenettä ikävuotta. (Kerran hyppäsin muun muassa liukumäen ylätasanteelta alas, kun kaveri sanoi ne kuuluisat sanat. Et varmaan uskalla!) Hmph. Sittemin on korjattu sekä polvea että olkapäätä.

Viime vuosina polveni ovat kipeytyneet rasituksesta, ja olen miettinyt, kuinka kauan ne jaksavat näitä harrastuksia. Viimeiset kaksi päivää Riksgränsenin rinteillä ovat olleet aikaisempaa tuskaisempia, ja tänään jouduin lopettamaan päivän kesken oikean polven inhottavan vihlomisen takia.

En voi olla oikeasti harmissani, jos tämä tarkoittaa, että loppukausi mennään hiljaisempaa tahtia. Sillä jos pitäisi valita yksi asia, josta olen kuluneen vuoden aikana ollut kaikista kiitollisin, se on terveys. Olen saanut olla terveenä koko sapattivapaani ajan, lukuunottamatta kiipeilytapaturmaani Tonsailla. Toisinkin olisi voinut käydä, sillä viime keväänä kymmenen vuotta kipuillut selkäni kipeytyi niin pahasti, etten kuukauteen voinut tehdä muuta kuin maata tai kävellä. Syynä oli välilevyjen rappeuma. Tuo aika tuntuu nyt kaukaiselta, mutta pelkäsin tosissani, etten koskaan enää voi laskea.

Pikkuhiljaa kuntouttamalla pahimmat selkäoireet hävisivät. Juoksin ensimmäistä kertaa Venlojen viestissä, ja seuraavan kerran Pyhän tunturikympillä. Surffaaminen tervehdytti selkää, ja marraskuussa onnistui kiipeilykin. Ainoastaan pitkillä ajomatkoilla Zillertaliin ja takaisin sekä tänne pohjoiseen olen joutunut käymään buranapurkilla.

Siispä, olen kiitollinen. Samalla harmittaa, sillä kautta on vielä jäljellä, ja haluaisin laskea. Näissä ristiriitaisissa fiiliksissä terveisiä etelään, siellä taitaa olla jo kevät.

Talviolosuhteissa kylmähoito on sentään helppoa. Ja onneksi Bridgedalen uudet merinosukat piristää.

Olen laskenut kymmenen vuotta telemarkia ja kaksikymmentä vuotta lumilaudalla. Alppisukset ovat minulle viime vuosien uutuuslaji, ja olen fiilistellyt sitä, miten kovaa niillä pääsee. Näyttää pahasti siltä, että tuo vauhti on polville hieman liikaa. Kuvassa aamun eka nousu, alla vielä yön levänneet nivelet.

P.s. Jos teillä on kokemuksia vastaavista rasitusvammoista polvissa, olisi kiva kuulla, miten niiden kanssa harrastaminen sujuu.

506 kommenttia

Norja osa 2: Miksi en luovu telemarkista

Julkaistu: 03.4.2016

Kova tuuli saa minut huonolle tuulelle. Tunnen onneksi itseni niin hyvin, että tajusin pysyä neljän seinän sisällä, kun tuuli alkoi Norjan Lyngenissä puhaltaa myrskylukemia viime sunnuntaina. Olin puuterintäyteisen edellisviikon jälkeen niin puhki, että en halunnut tehdä mitään enemmän kuin maata toimettomana sohvalla. Väsymys huokui minusta metrien päähän, mikä vähän harmitti, sillä Lyngeniin saapui autollinen mahtavia mimmejä, joiden kanssa halusin laskemaan.

Parin välipäivän jälkeen uskaltauduin mäkeen ja pitkästä aikaa alla olivat telemarkit. Tuuli oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja puuterit olivat kuin salamaniskusta muuttuneet valkoiseksi aaltopelliksi. Laskemisesta ei tahtonut tulla oikein mitään, kun sukset upposivat kannen läpi kaksikymmensenttiseen jäätyneeseen sokerilumeen. Kävi mielessä, että lopetan koko lajin. Yksi kavereista köhi öisin flunssaansa. Kaikki tuntui tahmealta kuin liima nousukarvoissa.

Kunnes tuli perjantai. Tuuli oli tyyntynyt, aurinko mollotti sinisellä taivaalla ja pehmensi lumen mukavaksi kevätsohjoksi. Löysimme ylhäältä suojaisesta paikasta puuteria, ja yhtäkkiä muistin miksi tykkään telemarkista. Tykkään siitä vartalonkierrosta, jonka kunnon vauhti vaatii, sekä siitä, että koko ajan tapahtuu, kun jompikumpi jalka kyykkää. Vaikka lasken paljon lumilaudalla, koen olevani henkisesti telemark-laskija. Sillä telemark on enemmän kuin laskuväline, se on elämäntyyli, jossa mennään yleensä sieltä, missä aita näyttää kaikista mahdottomimmalta.

Okei, en lopeta laskemista. Vaikka telluilu useimmiten nykyään tarkoittaa minulle illanviettoa kylmäpussit polvilla, niin tätä fiilistä en vaihda mihinkään. Kuva: Lauri Kiiski.

Kata kyykää Sörfjelltindenillä.

Alkuviikko oli vähän vaikee, mut näiden kaa on aika vaikee murjottaa. 

Kun vuorilla vielä myrskysi, lähdettiin Tromssaan ostoksille. Olen pitkään halunnut ostaa norjalaisvillapaidan, koska olisihan se nyt tyylikäs telluilla. Sellainen löytyi Snarbyn Strikkestudiosta tuomiokirkon läheisyydestä.

Treffasin Norjassa pitkästä aikaa Malinin, joka asui kanssamme Zillertalissa helmikuun. Houkuttelin hänet jatkamaan roadtrippia kanssani, ja mimmihän suostui! Malin on yksi kreisimpiä laskijoita mitä tiedän. Tykätään molemmat laskea aika kovaa, mutta jos eteen tulee vaikka jokin kupera jyrkänne, jonka taakse ei nää, Malin painelee kuin ohjus sivulta ohi sillä välin, kun minä jään muistelemaan, että mitäs siinä alapuolella nyt olikaan.

Norjassa älyttömintä on se, että jokaisen mutkan takaa paljastuu maisemapostikortti. Veneet nököttävät vuonon rannoissa, punamullalla suditut vajat heijastuvat veden pinnasta. Vuorten jyrkänteet sukeltavat syvyyksiin.

Kaksi upeaa viikkoa Norjassa hujahti ihan vilauksessa. Toinen toistaan parempia päiviä. Kiitos jälkimmäisestä viikosta Laten Laskumatkat, Maarit, Pauliina, Kata, Malin, Ellu ja Erte!

 

930 kommenttia