Nizhny Novgorod oli ihanan hip

Julkaistu: 30.5.2016

Kun juna lähti liikkeelle Moskovan asemalta, minulla ei ollut pienintäkään käsitystä, mitä on edessä. Miltä kaupungit näyttävät, mitä niiden välissä on, miltä maasto näyttää? Kun sitten saavuin Novgorodiin, hämmästys oli melkoinen. Tällainen söpö pikku kaupunki ihan tässä vieressä!

Heti saavuttuani nappasin metron rautatieasemalta kohti keskustaa. Google oli huomaamattani muuttanut kopioimastani osoitteesta pari kirjainta (näiden kanssa kannattaa olla tarkkana), ja jouduin kävelemään ylimääräisen parin kilometrin lenkin kaunista kävelykatua pitkin. Oli perjantai-ilta ja laittautuneet ihmiset olivat matkalla kohti lukuisia kävelykadun terasseja.

Terassille suuntasin minäkin. Vuorokauden matkustamisen jälkeen päätin herkutella kunnon kanafileellä ja lasilla kylmää chileläistä. Oikeasti minulla ei olisi reissubudjetissa tällaiseen varaa, mutta päätin, että ensimmäisen pysähdyksen kunniaksi saa vähän tuhlata. Ja matkailijaa toki auttaa, että ruplan kurssi on edullinen.

Novgorodin keskusta sijaitsee korkealla Volgan törmällä, vanhan linnoituksen (Kreml) vieressä. Sieltä on komeat maisemat joen ylle.

Kävelykadun vilinä oli hauskaa seurattavaa. Silmiinpistävää verrattuna vaikkapa Länsi-Euroopan kaupunkeihin oli millenniaalien valtava määrä. 10-18 -Vuotiaita on tosi paljon. Voisin kuvitella, että se on seurausta poliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta. 2000-luvun vaihtuessa ja sen jälkeen elettiin aika hulppeita vuosia, Venäjällä ne varmasti vielä korostuivat sekasortoisen 90-luvun jälkeen.

Yövyin Smile Hostelissa, joka sijaitsee aivan kävelykadun päässä. Se oli siisti, edullinen ja palvelu oli oivallista. Mutta: minä olin ilmeisesti kaupungin ainoa reppureissaaja. En ole vielä nähnyt ketään muuta Trans-Siperian rataa kulkevaa, en junassa enkä sen ulkopuolella. Missä kaikki turistit ovat? Hostellissa tapasin kylläkin hollantilaisen, joka oli matkalla kotimaastaan kohti Australiaa, pyörällä!

Aloitin aurinkoisen lauantaiaamun ostamalla kahvin kävelykadun kojusta. Valinnanvaraa riitti!

Mitäs laitetaan? Kahvimasiina pakun takakontissa,  mikä ettei.

Tästäkin minibussista olisi saanut lattea.

En arvannut, että näin pian laskukauden jälkeen pääsen gondoliajelulle. Volgan yli kulkee köysirata, josta pääsi ihailemaan maisemia. Oikeasti se kuljettaa ihmisiä joen toisella puolen sijaitsevaan kylään, mutta ainakin paikallisia turisteja oli paljon. Ohjeet löytyvät Lonely Planetista, mutta ne oikovat pari mutkaa. Kannattaa seurata kylttejä, ne näyttäisivät vievän ei minnekään, mutta kyllä sieltä gondoliasema lopulta löytyi.

Sää Novgorodissa oli helteinen, liki 30 astetta. Kuvassa näkyvästä Patagonian vyölaukusta (kiitos Onegear.fi) on tullut rakkain matka-asusteeni. Niin kätevä! Näissä keleissä tuntuu älyttömältä kantaa rinnassa pitkiä housuja, untsikkaa ja muita talvikamppeita, mutta Mongolian vuorilla telttaillessa niitä varmasti tarvii… eiks niin?

Unohdin yhden laturin kotiin, joten oli käytävä paikallisessa ostoskeskuksessa hankkimassa uusi (onneksi löytyi!), samalla hemmottelin itseäni sushilla. Siinä oli hauskoja paikallisia vivahteita: överisti smetanaa ja mätiä. Jos ei muuta niin ainakin tarpeeksi soijaa.

Lauantai-illan auringonlasku Kremlillä. Ja kuuman, hikisen päivän päätteeksi inmaistui myös pieni terassiolut. Novgorod oli aivan mahtava, suosittelee! Jos pitää verrata, tulee mieleen ehkä pienempi versio Krakovasta tai Vilnasta. Junamatka kestää nopeimmillaan kolmisen tuntia, eli oiva yhden yön retki Moskovasta.

 

 

920 kommenttia

Miksi yksin, miksi Venäjälle?

Julkaistu: 28.5.2016

27.5. Juna Moskova – Nizhny Novgorod

Juna kolisee kiskoilla. Istun tavallisella istumaosastolla, sillä matka Moskovasta ensimmäiseen kohteeseeni, Volgan varrella sijaitsevaan Nizhny Novgorodiin kestää vain neljä tuntia. Vielä tässä vaiheessa maisema ei ole muuttunut nimeksikään: pientareilla kasvaa sikin sokin koivuja, pihlajia, vuohenputkea, pusikkoa. On absurdi ajatus, että nämä kiskot vievät lopulta Tyynenmeren rantaan, tuhansien kilometrien päähän. Huomaakohan maiseman muuttumista edes, kun se tapahtuu pikkuhiljaa?

Miksi matkustan yksin?

Yksin matkustaessa aistit toimivat herkemmin. Koen eri paikkojen fiilikset sekä kohtaamani ihmiset vahvemmin. Toisaalta voin uppoutua omiin ajatuksiini tunneiksi, jäädä ihmettelemään kaupungin vilinää penkille, nähdä tai olla näkemättä nähtävyyksiä. Vapauden fiilis on suunnaton ja sellainen, jollaista ei seurassa matkustaessa voi kokea.

Yksin matkustaminen ei siis ole minulle joutumista vaan valinta. Kuulostaako se itsekkäältä? Ehkä vähän. Itsekästä se on ainakin siinä mielessä, että tiedän aiheuttavani läheisille ylimääräistä huolta. Siitä syystä lähteminen matkaan on minulle yleensä vaikeaa ja stressaavaa, kun näen vaikkapa äidin ja isoäidin silmistä miten he toivovat, että viime hetkellä muuttaisin mieleni. Ennen tätä matkaa huoleen yhtyi myös avopuolisoni, joka yleensä lähettää minut hyvillä mielin matkaan (saapa kerrankin vallata meidän pikkuruisen sohvan kokonaan).

Kun lähimmäiset pelkäävät, käy helposti niin, että heidän peloistaan tulee minunkin pelkojani. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin olen oppinut erittelemään nämä kaksi asiaa ja pitämään kiinni omasta arviontikyvystäni. Mutta usein matkani jännittävät minua itseänikin hieman. Ja silloin lähimmäisteni pelko kasvattaa helposti omaani (pelossa on kovin mielenkiintoinen sosiaalinen aspekti). Jos haluan silti lähteä, on vain ummistettava korvat ja kuunneltava niitä, jotka eivät huolehdi. Ja lopulta, aina kun pääsen matkaan, huolet kaikkoavat. Olen omillani, vastuussa vain itselleni.

”Tämä on se maa, jota te pelkäätte niin helvetisti”

Matkakohteeni oli tällä kertaa epäilemättä se, joka herätti erityistä huolta.  Myös minussa itsessäni. Kovin moni meistä ei tiedä paljoa Venäjästä. Se on edelleen suuri musta aukko, pelottava itänaapuri, jossa puhutaan omituista kieltä. Puhutko venäjää, kysytään aina kun joku on lähdössä sinne. En puhu. Enkä muuten puhu espanjaa, italiaa, egyptiä, hindiä, kiinaa, japania enkä suurinta osaa niiden maiden kielistä jossa olen matkustanut. Jostain syystä vain Venäjällä sillä on väliä.

Lähtemistä helpotti seikka, johon pyrin aina palaamaan, kun alkaa jännittää: luottamukseni ihmisiin. Piirrettiin valtioiden rajat miten tahansa, suuri osa maailman tavallisista ihmisistä ei tahdo toisilleen pahaa, päinvastoin. Ne kerrat, kun olen pulmatilanteessa saanut vilpitöntä apua voittavat määrässä moninkertaisesti ne hetket, kun ollut syytä epäillä jonkun aikeita. Uskon, että tämä pätee myös Venäjällä.

Juuri äsken lukemastani Ville Haapasalon haastattelusta jäi mieleen seuraava pätkä: ”Idea niihin ohjelmiin lähti siitä, että mua ärsytti, kun Venäjästä puhuttiin vain ja ainoastaan pahaa. Venäjällä on paljon huonoa, mutta myös paljon hyvää, hyviä ihmisiä. Mä halusin näyttää, mitä ihmisille Venäjällä tapahtuu, mitä ne tekee, mitä ne syö ja juo. — Ajattelin, että mennään nyt vain Venäjän halki ja näytetään, mitä siellä on, tämä on se maa mitä te pelkäätte niin helvetisti. Siellä ihmiset ajaa mopolla, käy diskossa ja kalassa ja tekee samoja asioita, mitä muuallakin maailmassa tehdään.” Lähde: Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä ja Juha Metso: Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä

Edellisestä Pietarin reissusta on vierähtänyt viisi vuotta ja Moskovan railakkaasta opiskelijamatkasta jo vuosikymmen. Yksi asia naapurimaassa ei ole muuttunut: maailman paras pikaruokaketju, Kartoshka! Uuniperuna muhkealla voinapilla, johon saa valita haluamansa täytteet (esim sienisalaattia, graavilohta, napolin salaattia…) gluteeniton tietysti!

Jouduin noukkimaan etukäteen venäläiseltä matkatoimistoltani tilaaman Irkutsk – Ulan Batoor – junalipun kaupungin laitamilla heti aamupäivällä kun saavuin. Helteisessä Moskovassa ja ruuhkaisessa metrossa sukkulointi rinkan kanssa oli taattua hupia. Vinkki: siellä pärjää ihan mainiosti ilman Venäjän taitoa, mutta kyrillisten aakkosten osaaminen helpottaa tosi paljon esim googlen reittiohjeiden seuraamista. Asemien nimiä ei ole kirjoitettu meikäläisellä litteroinnilla ollenkaan.

Moskovan Kurskaya-asemalla oli hetki aikaa odotella junan lähtöä Nihzny Novgorodiin. Ja lukea kirjaa. Olen ollut vuorokauden matkalla, ja jo nyt on nähtävissä, että olen täysin aliarvioinut kindleen lisäämieni kirjojen määrän.

Junaa odotellessa.

Matkakirjastossa nyt

Kesä ilman miehiäKesä ilman miehiä by Siri Hustvedt
My rating: 4 of 5 stars

Päähenkilö Mian ajatukset poukkoilevat kuin omani. Samaistuin.

View all my reviews

”Et muuten tätäkään usko…” – Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä by Ville Haapasalo

My rating: 3 of 5 stars

En uskonut edellistäkään, enkä kyllä usko tätäkään. Mutta sopii kyllä hyvin teemaan.

View all my reviews

199 kommenttia

Kuvia Kvarnbyn kiipeilyretkeltä

Julkaistu: 25.5.2016

Kävimme viime lauantaina Kirkkonummella Kvarnbyssä kiipeilyretkellä. Paikka oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta seinät vakuuttivat korkeudellaan. Pitää palata tuonne.

Olen slingillä kiinni ankkurissa, joka näkyy jalkojeni alla sekä köydellä kiinni yläpuolella olevassa puussa. Enää pitäisi ylettää sinne ankkurille saakka.

Minulla ei ole laisinkaan korkean paikan kammoa, oikeastaan päinvastoin, olen usein tarpeettoman kiinnostunut kurkkimaan kaiken maailman reunoilta alas. Ankkurien teko korkeissa paikoissa on kuitenkin pieni poikkeus. Tai ei oikeastaan niiden teko, vaan niiden varaan tiputtautuminen ylhäältä käsin. Huih!

Valmista tuli! Eikun alas. Köysilaskeutuminen ylhäältä käsin on myös minusta todella paljon kuumottavampaa kuin ylös kiipeäminen.

Minä varmistan, Heidi kiipeää. Reitti taisi olla Pintahiki/Kiemura. Heidin kiipeilytouhuja voi muuten seurata hänen mainiossa blogissaan. Kuva: Sampsa Sulonen

Minä samalla reitillä. Kuva: Sampsa Sulonen

Kvarnbyn seinät olivat aika aurinkoisia, näillä keleillä ei onneksi sentään tullut vielä liian kuuma.

No kukkuu! Sampsa ja Heidi kiipeää, minä otin selfieitä.

Okei, otin minä kiipeilijöistäkin kuvia.

Kilometrin kävely seinälle oli myös mainio tilaisuus sisäänajaa iskemättömiä Meindlin vaelluskenkiä, joilla pitäisi kymmenen päivän päästä vaeltaa Mongoliassa. Vanhat kymmenen vuotta vanhat meindelit tuntuu näihin verrattuina ihan aamutossuilta. Kuva: Sampsa Sulonen

Seuraavaksi edessä on pitkä kiipeilytauko, sillä palaan Trans-Siperian, Mongolian, Kiinan, toivottavasti-Tiibetin, toivottavasti-Nepalin reissulta vasta heinäkuun loppupuolella. Toivottavasti ei mene nämä vähäisetkin taidot ihan ruosteeseen!

 

 

Yhteistyössä: Vandernet (Petzl)

15 kommenttia

Pulkkilanharjulla on hienot pyöräilymaisemat

Julkaistu: 22.5.2016

Pyöräilin mummolaan pihahommiin. Matkaa kertyi yhteensä 68 kilometriä ja jätski- ja leipätaukojen kanssa aikaa kului 3:22. Pulkkilanharjun maisemat on hienot ja erityissuositus kahvila Kanavan Helmelle Vääksyssä!

Videoblogi retkestä:

Suunnon träkki

21 kommenttia

HCR:n jälkeen katseet kohti Pyhän tunturimaratonia

Julkaistu: 19.5.2016

Lähden kesäksi reissuun, joten juoksuharjoituksia tulee luultavasti kesän aikana vähän. Siitä huolimatta yksi kesän urheilullisista kohokohdista on elokuun 13. päivänä juostava Pyhän tunturimaraton, jossa on matkat aina kympistä 60 kilsan ultrajuoksuun. En ole vielä päättänyt, lähdenkö itse yrittämään puolikasta vai täysmaratonia.

Lisätietoa tästä polkujuoksutapahtumasta löytyy netistä ja Facebookista. Mökkimajoituksia sai ainakin viime vuonna varsin edullisesti tuohon aikaan. Viime vuoden fiiliksistä voi lukea täältä.

Lähdössä tunturimaratonille elokuussa 2015

Tässä yksi kuluneen vuoden ~15 juoksulenkistä: CamelBak-tiimin mäkitreenit Paloheinässä.

CamelBakin tiimissä nesteytys on kaiken a ja o! Ja Berocca auttaa jaksamaan.

Tunturimaratonille ehtii hyvin, jos lähtee torstai-iltana ajelemaan pohjoiseen. Itse lähdin suoraan töistä ilman pitkiä housuja, mikä ei ollut elokuussa kaikista paras idea.

Selfie-kisasta irtosi palkinto tällä ilmeellä! Viimeinen nousu Kultakerolle.

HCR oli hyvä testi

Juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin viime lauantaina Helsinki City Run -tapahtumassa. Olen juossut kuluneen vuoden aikana ehkä 15 kertaa, joista yksi Jukolassa ja toinen juuri yllä mainitulla viime elokuun Pyhän tunturikympillä. Skinnannut sen sijaan olen senkin edestä.

Syystä siis pelkäsin, että en pääse HCR:llä ollenkaan maaliin. Kirjoitin juoksua edeltävänä päivänä Facebookissa:

”Pidän itseäni suht hyväkuntoisena tyyppinä, minkä takia juoksemisen vaikeus on ollut mulle aina vähän vaikea pala niellä. Useimmiten, kun juoksen, olo on ihan hirveä. Haluan koko ajan lopettaa, jalkoihin sattuu, lantioon ja olkapäähän pistää eikä keuhkot pysy vauhdissa mukana. Tällaisella riuhtomisella olen saanut kympin lenkeillä aikoja, joihin olen miten kuten tyytyväinen, mutta niistä kilometreistä on juoksijan flow kaukana.”

Onneksi juoksu sujui paremmin kuin pelkäsin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä hölkkäsin hyvää vauhtia ja hyvillä mielin. Vasta 13 kilometrin jälkeen jalat alkoivat väsyä. Keskuspuiston pikku ylämäet ottivat mittaa sisustani, mutta en keskeyttänyt vaikka mieli teki. Yhdessä mäessä otin kolme kävelyaskelta, enempää en itselleni sallinut. Ihan vain siksi, että ärsytti, kun olen niin huono juoksemaan.

Maalissa kello pysähtyi aikaan 2:08. Ihan ok, alitin oman minimitavoitteen 2:15 – mutta kahden tunnin alitukseen on vielä matkaa.

En ole juoksija, en ole koskaan ollutkaan eikä minusta koskaan tule sellaista. Mutta tykkään juoksutapahtumista. Tai siis, ylipäätään urheilutapahtumista. Vasta aikuisiällä olen tajunnut, että vaikka en ole ammattilaisurheilija, kaikkia kisoja ei tarvitse katsoa kotisohvalta. Numerolapun saa omaankin rintaan, sen kuin ilmoittautuu mukaan. Nähdään siis Pyhällä elokuussa!

Juoksurepun taskusta löytyi viime vuoden kisakartta kun kaivoin sen esiin pari viikkoa sitten.

 

 

Yhteistyössä: Pyhätunturi, Vandernet (Camelbak)

3 065 kommenttia

Pikavinkit talvivarusteiden huoltoon

Julkaistu: 16.5.2016

Laskukausi päättyi, mutta edessä oli vielä yksi työläimmistä urakoista: varusteiden huolto. Olen luonteeltani hieman laiska tällaisissa asioissa, mutta monet vuodet Partioaitan myymälässä opettivat sen, että hyvistä tavaroista kannattaa pitää huolta. Jokaisen retken jälkeen kuivatan ja mahdollisuuksien mukaan tuuletan makuupussin, teltan ja makuualustan. Kuorivaatteita pyykkään usein, ja aina välillä muistan kyllästääkin. Merinovillaa pyrin tuulettamaan ja säilyttämään laatikoissa, johon villatuholaiset eivät löydä. Olen jopa joskus lisännyt Fjällrävenin Greenland -vahaa tuotemerkin puuvillasekoitevaatteisiin.

Ympäri vuoden talven laskuista muistuttaa tämä ihana pyykkipussi, joka on matkamuisto Sapporon kentältä Japanista. Siinä on kätevät rullat ja tukeva kangas, niin että se pysyy itsekseenkin pystyssä. Jos tällaisia sieltä vielä saa,  suosittelen!

Tässä omat peukalosääntöni huoltohommiin:

1. Pesen ja kyllästän kuorivaatteet riittävän usein.

Aina joskus kuulen kysymyksen, ”voiko kuorivaatteita pestä”. Vastaus siihen on kyllä, ehdottomasti, ja niitä myös pitää pestä, monta kertaa vuodessa. Takkiin kertyy likaa, joka heikentää sen hengittävyyttä – hajuhaitoista puhumattakaan.

Pesen kuorihousut sekä takin varta vasten suunnitellulla pesuaineella normaalilla 40:n pesuohjelmalla. Myös normaali nestemäinen pesuaine käy, tosin itse ainakin annostelen sitä tavallista vähemmän.

Ensimmäisen pesun jälkeen vaatteet kannattaa laittaa uusintakierrokselle pesukoneeseen, ja pesuaineen tilalle varta vasten kuorivaatteiden kyllästämiseen suunnattua ainetta, jota saa ainakin ulkoiluvarustekaupoista. Ainetta kantsii annostella ohjeiden mukaan, eikä kitsastella määrässä. Usein määrä ilmoitetaan esimeriksi ”kaksi korkillista per vaate”, eli housun ja takin kanssa pitää tuplata. Kyllästäminen parantaa takin vedenpitävyyttä, koska se kyllästää päällikankaan, niin että parhaassa tapauksessa vesipisarat helmeilevät kankaan pinnalta pois. Tämä kylläste kuluu käytössä, joten kyllästäminen on hyvä uusia aika ajoin. Itse kyllästän kuorivaatteet pari kertaa kaudessa.

Huom. tämä on eri asia, kuin vedepitävä kalvo, joka on niin kutsutussa kolmikerroksisessa kuoritakissa laminoituna päällys- ja vuorikankaan väliin. Se ei kulu käytössä, mutta päällikankaan kyllästys vaikuttaa takin vedenpitävyyteen kokonaisuutena.

Vinkki: Jos on kiire, käytä pesuainetta, joka sekä pesee että kyllästää. Minulla sattui olemaan kaapissa Granger’sin 2-in-1 -pesuainetta, jolla pesin sekä kyllästin kelta-pinkin Haglöfsin Vassi -asun.

Pesun jälkeen vaatteet kannattaa laittaa miedolle lämmölle pyörimään kuivausrumpuun. Se aktivoi kyllästeen.

Huom. Itse en kyllästä vaatetta kaikilla pesukerroilla. Pyykkään kuorivaatteita aika usein, ja laitan ne vain normaalisti kuivausrumpuun. Se aktivoi myös vanhaa kyllästettä päällikankaassa.

2. Varjelen merinovillaa turkiskuoriaisilta

Luultavasti paras vaihtoehto merinovillan pesemiseen olisi käsinpesu, mutta tsiisus, kenellä muka on aikaa sellaiseen? Itse pyöritän merinovillat normaalissa 40 asteen pesussa, mikä on luultavasti kuidulle hieman rankkaa, mutta tulevatpahan puhtaaksi. Pakkaan merinot isoihin valkoisin pesupusseihin, jotta ne eivät kuluisi tai nukkaantuisi pesun aikana yhtään enempää kuin tarvis. Käytän nestemäistä pesuainetta, koska se huuhtoutuu käsittääkseni helpommin pois. Merinovillaa ei kannata kuivata kuivausrummussa, sillä se nukkaantuu.

Säilytän merinovillaa läpinäkyvissä muovilaatikoissa, sillä asunnossamme (kuten ilmeisesti suuressa osassa Helsingin vanhoja kerrostaloja) on turkiskuoriaisia, joille merinovilla on mitä suurinta herkkua! Jos olet ihmetellyt, miksi merinovillaisiin vaatteisiin ilmestyy toinen toisensa viereen pieniä pyöreitä reikiä, asialla on mitä luultavimmin turkiskuoriainen. Hassua on, että meidän asunnossamme niille ei kelpaa mikään muu kuin merinovilla. Tavalliset villavaatteet säilyvät kaapissa aivan koskemattomina. Aika kranttuja kuoriaisia siis.

Huom: En pese merinovillaa niin usein kuin keinokuituisia urheiluvaatteita. Talven aikana pesin esimerkiksi merinokerrastohaalarin vain muutaman kerran, kerrastopaidat käytöstä riippuen parin viikon välein – jopa harvemmin. Merinovilla raikastuu mainiosti, jos sen jättää parvekkeelle yöksi tuulettumaan.

3. Talvimakuupussi pesulan kautta varastoon

Kuten lakanat ja peitot, makuupussikin kerää likaa. Untuvaan kertyvä lika heikentää makuupussin eristävyyttä, mistä syystä makuupussia kannattaa pestä tai pesettää usein.

Talvimakuupussin olen pesettänyt aina Suomen Höyhenen pesulapalvelussa, sillä se vaatii ison koneen. Suomen Höyhen tosin ei taida ottaa vastaan muuta kuin heidän tekemiään makuupusseja, joten muut pussit on pestävä muilla keinoin. Kotikoneet ovat usein liian pieniä, ja esimerkiksi meidän alakerran pesulan seitsemän kilon kone tulee aivan täyteen yhdestä makuupussista. Joten itse suuntaisin muiden pussien kanssa johonkin laadukkaaseen pesulaan, esimerkiksi Solille. Edessä on itsellänikin Marmotin kevyemmän pussin pesu, jonka ajattelin viedä juuri sinne.

Parhaiten makuupussit säilyisivät henkareissa pitkittäin roikkumassa, samaan tapaan kuin ne ovat esillä esimerkiksi ulkoiluvarustekaupoissa. Harvalla kuitenkaan on sellaiseen mahdollisuutta, joten toiseksi paras vaihtoehto on hankkia varta vasten makuupussille suunniteltu säilytyspussi, verkkokankainen tai vaikkapa hyvin hengittävä puuvilla. Joidenkin pussien mukana tuleekin valmiiksi tällainen. Pusseissa ne saa hyvin pinottua esimerkiksi yläkaappiin. Kellariin en ole raaskinut näitä viedä.

Nämä ihanuudet tarkoittavat minulle aina makoisia unia jossakin tähtien alla! Vasemmalla Suomen Höyhenen Joutsen Ruka -34 -talvipussini, oikealla Marmotin Never Winter -kevytpussi.

4. Laskukamat kesävahaan

Varsinaiset laskukamat eli sukset ja laudat säilytetään kesän yli meillä näppärässä seinätelineessä, jonka sain 30-vuotislahjaksi. Jossei pohjissa ole kummempia vaurioita, eli harvoin, paikataan pikkukolot ja laitetaan tavallinen vaha pohjaan, muttei siklata sitä pois ennenkuin syksyllä. Jos on isompia vekkejä, eli usein, lankut menevät Ski Servicen kautta kesäteloille. Murtsikoista yritän muistaa poistaa pitovoiteet ja jättää pohjustuvoidetta pohjaan, siklaamatta. G3:n ja Kohlan skinit olen itse säilyttänyt cheat sheetien kanssa, taiteltuna laatikossa. Optimi olisi saada ne ilmeisesti suoraan roikkumaan, mutta meidän kahden hengen 30-neliön yksiössä ei moiseen ole oikein tilaa.

Sitten saakin kesä tulla!

251 kommenttia

Takaisin kalliolla, takaisin Kalliossa

Julkaistu: 05.5.2016

Tuntuu hullulta ajatukselta, että olen kiivennyt vasta pari vuotta tosi pitkän tauon jälkeen. Se tuntuu hullulta, koska kiipeilystä on lyhyessä ajassa tullut niin suuri osa identiteettiäni. Rakastan kiipeämistä melkein yhtä paljon kuin laskemista, enkä ymmärrä, miten tämä harrastus kymmenen vuotta sitten jotenkin livahti käsistäni. Oli liian kiire suorittamaan aikuisten elämää, kenties.

Sopivien kiipeilykenkien etsiminen on aina yhtä tuskaa. Viime syksynä nappasi: Milletin Cliffhangerit istuivat täydellisesti.

Kun pääsin toissapäivänä ensi kerran kalliolle sitten marras-joulukuun kiipeilyreissun jälkeen, valtavat ihanat fiilikset velloivat yli. Syksyn matka Thakhekiin, Laosiin ja Thaimaan Tonsaille oli täynnä vahvaa kokemista, tuntemista ja olemista. Opin uudestaan kiipeämään, muistin, miksi tämä laji on minun. Laosin syrjäiset kalliot olivat vapaavuoden kiivastahtisen aloituksen jälkeen paikka, jossa monet siihen asti piilossa olleet ajatukset ryöpsähtivät esiin.

Kuva: Sampsa Sulonen

Ei ole ihme, että kiipeilystä muototui tämän vapaavuoteni symboli. Matkustin yksin, tapasin mahtavia ihmisiä, opin liidaamaan, pelkäsin, tipuin, onnistuin. Kiipeily nivoutui osaksi sitä kaikkea. Nykyään pelkästään valjaiden pukeminen ja kiipeilykenkien jalkaan laittaminen tuo nuo mielettömät fiilikset mieleen. On ihana ajatus, että jatkossakin, kun tämä vapaa aika eittämättä joskus päättyy, voin kiipeilyn kautta pitää elossa tuota fiilistä noista aivan täydellisen vapaista hetkistä.

Eka suomiliidaus! Kuva: Heidi Karnaattu

Liidasin ensimmäiset reittini vasta talven reissulla, enkä siis ole liidannut koskaan suomalaisella kalliolla. On hassua, että Laosissa ja Thaimaassa mikään muu paitsi alaköysi oli harvoin edes vaihtoehto. En ajatellut asiaa ennen kuin pääsimme Käärmekalliolle, jossa on paljon helppoja reittejä. Vähän laiskottikin, enkä jaksanut kävellä ylös tekemään ankkuria. No enhän minä nyt voi täällä liidata, ajattelin. Niin miksen? Ennen tropiikin liidi-bootcamppiani näin alaköysittelyn suurena mörkönä, ja meinasin nyt ajautua samaan ojaan. Höh, jatkot vyölle ja menoksi!

Minulla on tavoite, että joskus vielä tulen näyttämään tyylikkäältä kiipeilijältä. Aloittelija saa onneksi paljon anteeksi silläkin saralla. Vantaan gangstan kuvasi: Sampsa Sulonen

Yllätyskesän aurinko paistoi vielä iltamyöhään Käärmekalliolle. Tätä fiilistä ei voi kokea muualla kuin näillä leveyspiireillä. Linnut laulavat, aurinko on lämmittänyt kiveä, joka tuntuu kättä vasten silti vielä vähän kylmältä.

Kesähousut! Oikeiden vaatteiden, siis ei verkkareiden tai laskuhousujen, käyttökerrat viimeisen puolen vuoden sisään ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Olipa ihanaa laittaa eilen kesähousut jalkaan! Ostan melkein aina vaatteeni ulkomailta, koska silloin on aikaa käydä ostoksilla. Vaatteet toimivat samalla matkamuistoina. Nämä jäivät mukaan viime kesän reissulta Irlantiin, ja kengät ovat parin vuoden takaa Lontoon visiitiltä.

Parasta viime päivissä on kiipeämisen lisäksi ollut koti. Olen asunut Kalliossa jo 12 vuotta, kolmasosan elämästäni. Synnyin ja vietin lapsuuteni Savelassa, Pukinmäen juna-aseman ja Pihjalamäen korkeiden kerrostalojen väliin jäävällä vihreällä kaistaleella, jota Vantaanjoki reunustaa. Vaikka lajivalikoimani ei oikein sovi kaupunkiin, tulen olemaan aina helsinkiläinen. Sydän pohjoisessa, jalat Kalliossa. Tai toisinpäin.

 

3 422 kommenttia

Elämäni paras laskukausi huipentui Pyhätunturin helteiseen vappuun

Julkaistu: 03.5.2016

Ajellessani Pyhätunturia kohti viime viikon lopulla olo oli epätodellinen. Loputtomalta tuntuva kausi olikin yhtäkkiä huipennusta vaille paketissa. Mielessä rullasivat erilaiset laskupaikat, sadat skinien vaihtamiset ja erimalliset vuorenhuiput, jotka kulloinkin olivat siintäneet horisontissa. Keskitalven lumihanget olivat huomaamatta vaihtuneet ruskeankirjaviin tienpenkkoihin, ja vappua kohti mentäessä lämpömittari oli alkanut kivuta ennätyslukemiin.

Vappuviikonlopusta tuli käsittämättömän hieno päätös kaudelle. Kävimme auringonlaskurandolla, laskimme teepaidoissa, joimme kuohuviiniä ja loikoilimme auringon lämmössä. Pyhän terassit pursuilivat iloisia ihmisiä. Iltaisin tanssimme hotellilla yömyöhään.

Kauden 100. laskupäivä osui vappupäivään eli sunnuntaille, jolloin myös Pyhätunturilla laitettiin hissit kiinni. Minäkin pakkasin auton tällä erää viimeistä kertaa ja käännyin nelostien risteyksestä etelään. Kun olin jättänyt ystävät Rovaniemen lentokentälle, jouduin vähän aikaa kuivailemaan silmäkulmia. Auton trippimittari kertoi, että puuterin perässä tuli kuljettua yli 16 000 kilometriä. Viisi kuukautta lajin parissa, jota rakastan kaikista eniten, viisi kuukautta lumisia maisemia. Viisi onnellista kuukautta.

Sain vappuviikonlopuksi vielä testiin Haltin ensi kauden Vuolu-laskuasun sekä Olos-repun. Kuva: Miia Alapeteri

Haltin reppu oli varsinainen tilaihme, sinne mahtui koko vapun tarvikkeet kerralla! Kuva: Miia Alapeteri

Vappua edeltävänä torstaina käytiin auringonlaskurandolla, jonka päätteeksi maistui lasilliset kuohuvaa. Kuvassa Miia.

Kävin myös laskemassa banked-slalom -radan! Lisäksi vappuna laskettiin telemarkin cup-kisa Gs-radalla. Olen laskenut rataa ehkä kolme kertaa elämässäni, joten kakkossija oli melko mukava yllätys! Ensi vuonna pitää lähteä muihinkin tellukisoihin mukaan. Kuva: Miia Alapeteri

Vappuaattona aurinko jatkoi porottamista. Tunturiseepra, alppitiikeri ja Napapiirin yksisarvinen paistattelevat päivää.

Wurstin terassilla kelpasi viettää vappua.

J-P:n nappi vaatevalinta tunturivappuun: farkkusortsit ja hawaii-paita.

Wurstin lämpömittari ei taida olla mukana virallisissa listauksissa? Jos olisi, niin tämä olisi varmaan vapun lämpöennätys.

Japadapaduu! Kävin tottakai testaamassa myös allaslaskua. Harmi, että surffisortsit jäi kotiin.

Selvisin kaatumatta! Kuva: Miia Alapeteri

Vappuaamun auringonnousu Pyhätunturilla.

Se oli sitten siinä. Kauden päätöslaskut laskettu, mieli on haikea mutta silti onnellinen.

Kyllä ne hissit taas ens talvena aukeaa. Eikä siihen oo kuin kuusi kuukautta <3

Kuva: Miia Alapeteri

 

697 kommenttia