Kiipeilyä Yangshuossa: olivatko greidit kovia vai minä ruosteessa?

Julkaistu: 31.7.2016

Follow my blog with Bloglovin

Tiesin, että Yangshuo on yksi Aasian kovimmista kiipeilypaikoista, mutta olin epäileväinen ajankohdan suhteen. Kaupunki hautui kuumankosteassa heinäkuussa. Löytyiskö sieltä muita hulluja, jotka haluaisivat lähteä kiipeämään?

Katselin kaupungilla tarkkasilmäisesti ympärilleni, näkyisikö jossain kiipeilyseuraa. Viimein erään ravintolan terassilla näin käsivarret, jotka paljastivat harrastuksen. Tiedusteluretken jälkeen minulla oli kiipeilyseuraa neljäksi päiväksi ja uusi majapaikka: Climber’s Inn.

Kiipeilystä vaan ei meinannut tulla mitään. Greidit tuntuivat kovilta, ja minun tasollani kovin paljon alaspäin ei pääse. Onneksi muut valittelivat samaa, ja päädyimme yksissä tuumin syyttämään keliä. Mutta jäin miettimään: reittien haastavuus tuntui omituiselta, sillä vaikka en ehtinyt kiivetä paljoa ulkona Suomessa ennen reissuun lähtöä, olin silti kiivennyt enemmän kuin ennen marraskuista reissuani Laosiin ja Thaimaahan. Ja siellä liidi-5c:t sujuivat ilman paniikkia mainiosti, melkein 6a:tkin. Keli ja kalliokin olivat lähes samat. Mutta Yangshuossa Egg Mountainin ”tekninen nelonen” aiheutti tuskaa, vitosen liidaamisesta ei ollut ensimmäisen kahden päivän aikana toivoakaan.

Moon Hill on yksi Yangshuon legendaarisimmista kiipeilypaikoista. Se on luonnon muovaama kiviportti, jonka seinillä, katoilla ja reunoilla riittää kiivettävää. Kiipeily on siellä ”puoliksi” kielletty: Kieltoa ei valvota, mutta… viranomaiset ovat poistaneet kaikkien reittien alimmat pultit. Onneksi seurueestamme löytyi viileäpäisiä taitavia kiipeilijöitä, jotka kävivät kiinnittämässä ensimmäiset varmistukset paikalleen.

Egg Mountainin ja Moon Hillin lisäksi kävin Twin Gatella ja Swiss Cheese -crageilla. Jälkimmäinen oli täynnä helppoja reittejä ja suosittu kurssikäytössä. Twin Gate oli kerta kaikkisen upea mesta. Keskellä kalliota oli iso luola, joka pysyi viileänä keskellä päivääkin. Sain liidattua ensimmäisen viitosen, ja tahkosin jonkin matkaa 6a:ta ylöspäin.

Kun tuli aika lähteä Yangshuosta, sormet olivat teipattu ja käsiä pakotti, mutta olin onnellinen. Oli uskomattoman siistiä päästä kiipeämään taas kalkkikiveä. Jotenkin vain tykkään siitä. Hikoontuneiden valjaiden ja hyttysmyrkyn haju toi mieleen syksyn kiipeilyt Laosissa, jolloin tuntui, että oivalsin jotain kiipeilystä. Jossain tallella se oivallus vieläkin on, on vain päästävä kiipeämään lisää.

Minä kiipeämässä Moon Hillillä. Alku oli pitkän tauon jälkeen tahmea, vai liekö johtunut siitä, että minulla ei ollut omia rakkaita kiipeilykamppeita mukana? Onneksi ihanat kiipeilykaverit kävivät ripustamassa minulle yläköysiä. Kuva: Alex Oswald

Paluumatkalla Egg Mountainilta rankkasade yllätti kiipeilykolmikon. Vasemmalta Dave, Alex ja minä.

Yangshuon kiipeilyseinät sijaitsevat kaupungin ulkopuolella, joten niihin on kuljettava joko polkupyörällä, skoottereilla tai autolla. Cragit ovat 5-10 kilometrin päässä keskustasta.

Moon Hillin katossa kulkee haastavia kiipeilyreittejä. Toinen seurue kiinnitti yhteen ankkuriin köyden siten, että siitä syntyi keinu. Piti vain kiivetä pari pultillista tuota vaikeaa reittiä (mikä ihme kyllä onnistui!) ja päästää irti (ei ollenkaan yhtä helppoa!). Kuva: Alex Oswald

Hikisen päivän jälkeen pulahdimme Alexin kanssa Yilong-jokeen.

Testasin myös Yangshuon klassikon, bambulautta-ajelun. Kuten arvata saattaa, se oli kalliimman puoleinen ja melko ruuhkainen. Suosittelisin ennemmin omatoimista uintiretkeä ja pyöräilyä jokivarressa.

Yangshuo on hauskan näköinen kaupunki. Katuja reunustivat hauskat pyöreät, metsikköjen peittämät vuoret, tai ehkä paremminkin kukkulat. Kaupungissa oli paljon kiinalaisia matkailijoita, ja ravintolakadut pursusivat tarjontaa.

Kiinassa ei oikein tunneta länsimaalaista aamupalaa, joten söimme Yangshuossa riisinuudelikeittoa sekä aamuisin että iltaisin. Päivällä sinniteltiin veden, hedelmien ja kuivatun tofun avulla.

Yangshuon kaltaisessa paikassa ylöspäästyä kannattaa katsoa maisemia. Ja ottaa selfie.

 

Yhteistyössä: Halti, Suunto

29 kommenttia

Valtterin vieraskynä: Ensimmäistä kertaa vaeltamassa

Julkaistu: 28.7.2016

Blogin vieraskynässä Valtteri, joka kävi kesällä ensimmäisellä vaelluksellaan Mongoliassa.

”Maasturi jätti meidät Mongolian maaseudulla sijaitsevan järven rannalle ja lähti sinne mistä oli tullukkin. Aattelin että selviytymismahollisuudet täältä pois on noin 50/50. Biitsiltä löyty haulikon hylsyjä ja hajonneita votkapulloja. Meno aika redneck. Järven vesi oli kuulemma juomakelposta. Maistui Itämereltä. Otin sitä 6 litraa mukaan. Laiton offiit naamaan aurinkorasvan sijasta ja sitten mentiin.

A SUV left us on a beach in the country side of Mongolia and returned where it came from. I thought our survival changes to be about 50/50. There were broken vodka bottles and shotgun shells. Quite redneck. Apparently the water of the lake was alright to drink. It tasted like the Baltic Sea. I took 6 litres of it. I put mosquito repellent on my face instead of sunscreen and we were off.

Kaksi päivää käveltiin ylämäkeen 30 asteen helteessä. Jurriset paikalliset kutsuivat jurttaansa polttelemaan jotain puoli kymmeneltä aamulla. Ei kehdannut mennä kun oli pitkä päivä edessä. Vielä toisen päivän loppupuolella sama järvi näkyi selän takana. Tuntu kun ei oltas liikuttu mihinkään. Linnut lauloivat, ötökät surisivat ja käki kukkui. Teltassa sisällä olis voinut kuvitella olevansa Suomen metsässä.

We walked two days uphill in 30 degree (celsius) weather. Drunk locals invited us into their ger at half past 9 in the morning to smoke something. We had a long day in front of us, so we had to decline the invitation. Even after two days the same lake was in sight behind us. It left like we weren’t moving anywhere. The birds were singing, bugs were buzzing and a cuckoo was calling. Inside the tent it sounded like a Finnish forest.

Vilvoittelua mäen jälkeen. Cooling down after the uphill.

Yamaatiin Valley eli Leopardilaakso oli kaunis. Viiteen päivään ei nähty muita ihmisiä tai rakennuksia. Reitti kulki joen vierellä ja oli hyvin vaihteleva: Metsää, kapeaa kivikkopolkua, leveää niittyä ja monta kosken ylitystä. Reitillä pysymiseen helpotti hevosen paskat. Reitti on sen verra suosittu, että matkailuyritykset tekevät sinne reissuja hevosilla. Puolen tunnin välein satoi ja paistoi.

The leopard valley was beautiful. We didn’t see any people nor buildings for five days. The route was very variable: Forests, narrow rock trails, wide meadows and many river crossings. Horse shit helped us to stay on the right path. The route is popular enough that commercial trips with horses are done there. The weather alternated between rain and sunshine every half an hour.

Leopardilaakson suu. The beginning of leopard valley

Leopardilaakso. Leopard Valley.

Näkymä tasangolle leopardilaaksosta poistuessa. The view to a plateau after exiting leopard valley.

Aamulla olivat tasangon järvet jäässä. Kaukana oli jotain outoja eläimiä. Harmiteltiin ettei ollut kiikaireita mukana. Käveltiin alas pienen järven rannalle lounastamaan. Oli ilmeisesti hyvä lounaspaikka, kun oudot eläimet tuli myös. Kameleita! Järveltä alkokin loppupäivän kestävä ylämäki suo. Satoi rakeita.

Loppumatka oli alamäkeä. Paljon jotain sopuleita ja murmeleita, vai mitä nyt olivatkaan. Ja sit yksi susi! Joku vaalea koiranolonen juoksee hirveetä vauhtia karkuun. Taidettiin pelästyttää se. Milja kysy, että mitäs nyt tehdään. Ehdotin että jätetään kahtitauko väliin. Kova haukkuminen ja ulvominen kuului. Toivottin ettei kavereita ollu kutsumassa. Taisi tulla vaelluksen nopeimmat kilometrit.

Lopun alun merkit alkoivat olla ilmassa, kun löydettiin autoreitti. Se tosin johti suoraan jokeen. Polku jatkui jyrkällä seinänvierustalla. Polku vähän arvelutti, mutta aamulla telttapaikan ohi kulkenut muuttokuorma oli mennyt tästä: pari sataa lehmää, lammasta ja hevosta sekä ratsastajia ja muuttokameleita.

In the morning the lakes were frozen. There were some strange animals far away. Unfortunately we did not have binoculars with us. We walked down to a small lake for lunch. It seemed like a fine place to have lunch, because the strange animals arrived there as well. Camels! The rest of the day we walked uphill in a swamp. It hailed.

The rest of the hike was downhill. Plenty of lemmings and marmots, or whatever they were. And a wolf! Some dog like creature run away for us as fast as it could. It started howling and barking like mad. I think we scared it. We hoped it was not calling for friends. Milja asked what should we do. I suggested that we skip the coffee break. The next few miles were probably the fastest ones of the whole hike.

Finding a car path left like the begin of the end of our hike. But it lead straight to a river. The walk path continued on a steep rock bank. It seemed a little bit sketchy, but earlier we saw locals moving along this path: with couple hundred cows, sheep and horses as well as riders and moving camels.

Muuttokuorma: Jurtta matkalla uuteen sijaintiin. A moving load: A yurt on its way to a new location.

Muutosta jälkeen jäänyt lehmä odotti kohteliaasti, että mentiin ensin alta pois. A cow was left behind from the moving load. It politely waited for us to go first.

Ihan kun joenvarsimetsän puut olisivat kasvaneet tarkoituksella tehdäkseen kävelyreittejä niiden väliin. Almost like the trees on the river bank have formed walking paths in between them on purpose.”

 

 

Lisää Mongoliasta:

2 251 kommenttia

Zhangjiajien kansallispuiston kivipilarimetsä on kuin fantasiamaailmasta

Julkaistu: 26.7.2016

Pitkiä, korkeita pilareita. Luonnon rakentamia kivisiltoja ja kapeita penkereitä. Köysirata ylös kulki niiden lomassa lähes pujotellen. Matka Zhangjiajien kansallispuistoon oli ollut jälleen täynnä seikkailuja, mutta kun nämä maisemat avautuvat silmien edessä, en jaksanut edes muistaa menneitä hankaluuksia.

Zhangjiajien kansallispuisto on yksi niistä Kiinan paikoista, joiden olemassaolosta en edes tiennyt, niin noloa kuin se myöntäminen onkin. Se on keskikokoinen kansallispuisto, jota kutsutaan myös kivimetsäksi. Siksi, että alueella on yli 3000 hiekkakivistä kapeaa pylvästä ja huippua. Tiet, joet ja polut kiertelevät kivipilareiden välissä sekä niiden päällä. Sanotaan, että se on inspiroinut Avatar-elokuvan maisemia.

Puiston sisällä kulkee ilmaisia busseja. Ylhäällä on ravintoloita ja majoituspalveluita, vaikka suuri osa runsaslukuisista vierailijoista käy puistossa päiväseltään.

Itse päätin rohkeasti lähteä puistoon rinkka selässä. Kiinalaiset kaupungit eivät ole ollenkaan minun juttuni, ja halusin mielummin viettää aikani niiden ulkopuolella, vaikka se meinaisikin hikistä kamojen roudausta. Päädyin parin tunnin minibussin takapenkillä köröttelyn jälkeen puiston läntiselle portille. Tarkoitukseni oli päästä pohjoiselle portille, mutta se on ilmeisesti suljettu.

Kabiinissa kesät talvet, kelpaa!

Apinaakin taisi helle jo hieman väsyttää.

Päästyäni puistoon ostin hissilipun kabiiniin joka vei minut vuoren päälle. Sieltä hyppäsin ilmaiseen bussiin, ja ihme ja kumma, osasin jäädä pois oikealla pysäkillä. Kirjauduin homeelta haisevaan, likaiseen mutta ihan sympaattiseen hostelliin. Siellä ei ollut kunnollista ilmastointia, ja ilmankosteus oli viidakkoisen kasvillisuuden keskellä jotain aivan älytöntä. Päätin olla vaihtamatta vaatteita, koska ne lähmääntyisivät kuitenkin hetkessä.

Maisemat hostellin takaa. Vasemmalla näkyy kivisilta, joka ilmeisesti on maailman korkein laatuaan.

Kiertelin iltapäivän hostellin läheisyydessä. Maisemat olivat mielettömät, mutta niin oli myös lauantaipäivän ruuhka. Kiinalaiset turistit tungeksivat puiston päänähtävyyden, korkean hiekkakivisillan ympärillä kulkevilla poluilla. Olihan se hieno, mutta nautin paljon enemmän seuraavan päivän retkestämme, jonka teimme tapaamani toisen soolomatkaajan Mincan kanssa puiston rauhallisemmalla alueella. Bussipysäkkien läheisyydestä päästyä ryysis helpotti heti. Siinä kuumuudessa kukaan muu hullu paitsi me ei ollut liikenteessä jalan.

Auringonnousu viiden jälkeen.

Kivipilareita oli aivan joka puolella.

Iltapäivällä pysähdyimme hiljaisen kylän ravintolaan syömään lounasta. Paistettua tofua, nam! Riisi tuotiin isossa puukiulussa.

Melko korkealla ollaan!

Joko huimaa?

Teimme vielä muutaman tunnin lenkin auringonlaskun aikaan, ja maisemat olivat henkeäsalpaavat. Seuraavana aamuna herätyskello soi aikaisin, ja ostimme liput ulkoilmahissiin, joka on ilmeisesti korkein maailmassa. Se vei meidät pilarilaakson pohjalle. Siellä virtasi joki, jota reunustavaa polkua pitkin pääsi kolmessa tunnissa puiston pääportille.

Aamuvarhaisella merkityillä helppokulkuisilla reiteillä ei ollut ruuhkaa.

Joki höyrysi auringonsäteiden lämmittäessä sitä yön jälkeen.

Kävelimme hiljaisessa aamussa eteenpäin. Joki höyrysi vasta heräilevän auringon viistossa valossa. Aivan kuin olisin ollut toisessa maailmassa. En edes muistanut aiemmin kovin painavalta tuntunutta rinkkaa. Jälleen kerran, kaikki epätoivon hetket ja kyyneleet pyyhkiytyivät pois mielestä. Tämä oli kaiken vaivan arvoista.

 

Yhteistyössä: Halti, Suunto, One Gear Oy

177 kommenttia

Jangtsen luksusristeily oli pako reppureissaajan arjesta

Julkaistu: 17.7.2016

Mitä Kiinassa kuuluu nähdä tai tehdä? Nolottaa myöntää, mutta en oikeastaan tiennyt Pekingin ja Kiinan muurin lisäksi paljoa tämän maan nähtävyyksistä. Koska Pekingissä on (ainakin kirjakaupan myyjän mukaan) kiellettyä myydä Kiinasta kertovia opaskirjoja, olin hieman hukassa matkasuunnitelmani suhteen kun saavuin.

Yksi asia sentään oli jäänyt jostakin muistiin: jokiristeily Jangtsella. Kiinan matkaajien klassikko, Aasian lemmenlaiva. Risteilyt alkavat useimmiten Chongqingista ja päättyvät Kolmen vuonon padolle, joskin matkaa olisi ilmeisesti mahdollista jatkaa Shanghaihin asti. Päätin Chongqinigissä varata risteilylipun. Arvelin, etten ainakaan hetkeen palaa näille suunnille, ja olin myös pienen breikin tarpeessa. Puolitoista kuukautta ahkeraa reissaamista oli takana, ja olin juonut vasta yhden mojiton! Laskin moneen kertaan pennosiani ja päädyin lopulta valitsemaan kunnon luksusristeilyn, President-nimisellä laivalla. Kerrankos sitä.
Laiva lähti Chongqingistä illansuussa. Maisemat kaupungille olivat upeat.
Sain koko hytin itselleni, sillä laivalla oli vähän porukkaa. Saapuessamme tapaamani hollantilaispariskunnan kanssa laivaan meille koetettiin myydä runsaasti lisäpalveluita – muun muassa täysihoitomme upgreidaamista kakkoskerroksesta kutoskerrokseen. Päätimme kolmisteen pitäytyä lipun hintaan kuuluvissa ruokailuissa, jotka osoittautuivat mainioiksi.
Aamiais-, lounas- ja illallisbuffet, jossa oli sekaisin kiinalaisia ja länsimaalaisia ruokalajeja. Ruoka maistui niin freesiltä kuin se laivan buffetissa voi maistua. Myöhemmin kävi ilmi, että risteilyn muut länsimaalaiset olivat ostaneet upgreidauspaketin. Jäi epäselväksi, mikä oli näiden ero, vai oliko kyseessä vain rahastus.
Risteilyn ensimmäisenä aamuna heräsin radion soittoon kello 6:45. Aamiainen tarjoiltiin klo 7-8, jonka jälkeen oli aikaa löhöillä kannella. Laiva valui verkkaisesti alavirtaan ja viilentävä tuuli teki olemisesta mukavaa. Oli kivaa lukea kirjaa ja nostaa välillä katse vaihtuviin maisemiin. Kun olimme parkissa, kalastajat tulivat myymään kalaa alakerran ikkunoista.
Ensimmäinen pysähdys  Shibaozhain temppelissä.
Illallisen jälkeen kannella maistui kylmä valkkari. Täydellistä.
Seuraavana päivänä pääsimme ensimmäiseen ja toiseen vuonoon (englanniksi risteily kulkee nimellä The Three Gorges cruise). Upeat maisemat!
Seuraavana päivänä siirryimme risteilylaivasta pienempään veneeseen ja lopulta soutuveneisiin. Shen Dong stream oli upea, ja voi vain kuvitella miltä se on näyttänyt ennen kuin joki padottiin, kun joen pinta oli 40 metriä alempana.
Ennen illallista istuskelin hetken oman hyttini parvekkeella, söin pistaasipähkinöitä ja join maista salakuljettamani oluen (säästö se on pienikin säästö!). Aurinko laski laivan taakse sen lipuessa hiljakseen eteenpäin. Se oli yksi tämän reissun parhaita hetkiä.
Siinä vaiheessa kun ostin lipun luksuslaivalle, oli käytävä ostamassa kaupasta yksi mekko, jolla kehtaisin mennä illalliselle. Pikainen muuntautuminen reppureissajasta risteilymatkustajaksi kävi käden känteessä, voilá!
Hytin parvekkeella oli mainio kuivattaa pestyjä vaatteita. Täällä on muuten niin kosteaa, että vaatteet eivät tahdo oikein kuivaa.
Myöhään, kolmantena iltana laivalla, illalla saavuimme Kolmen vuonon padolle. Megalomaaninen projekti ei ole vieläkään täysin valmis, vaikka se aloitettiin ilmesesti jo 90-luvun puolella. Moni muistaakin varmaan uutisoinnin aiheesta: kyseessä on yksi maailman suurimmista padoista, jonka rakentamisen seurauksena 1,3 miljoonaa ihmistä menetti kotinsa nousevan vedenpinnan takia. Kaikki alkuperäiset jokivarsikaupungit padon yläjuoksulla ovat huuhtoutuneet menneeseen, jäljellä on vain uudisrakennuksia. Laivojen kulku padon läpi kestää kolme-neljä tuntia. Korkeusero on 175 metriä. Sulkuja on yhteensä viisi ja niiden portit ovat ilmeisesti niin ikään maailman suurimmat. Niitä katsellessa olo tuntui kovin pieneltä.
Lipun hintaan kuului kierros padolla. Alueella oli tarkat turvatoimenpiteet.
Ennen määränpäätä, Yichangin kaupunkia seilasimme vielä viimeisen eli kolmannen vuonon läpi. Se oli erilainen kuin kaksi aikaisempaa sillä se sijaitsee padon alajuoksulla. Alkuperäiset kylät ja rannan rakennukset ovat säilyneet. Vasta siellä oikeastaan tajuaa, mitä yläjuoksulta puuttuu. Risteily oli juuri sopivan mittainen: en ehtinyt kyllästyä, mutta sain vähän aikaa nauttia luksusmatkailun mukavuuksista. Laivan saavuttua satamaan oli aika pakata taas reppu ja palata reppureissaajan arkeen. Edessä oli hikinen matka Yichangin kaupunkiin ja yöjuna seuraavaan kohteeseen.

18 kommenttia

Chongqing ja Kiinan matkan vaikea alku

Julkaistu: 12.7.2016

En ole kirjoittanut paljoa Kiinasta. Miksi? En tiedä mitä sanoa, tässä maassa on paljon, tai siis liikaa, kaikkea: ihmisiä, kauniita paikkoja, hauskoja juttuja, typeriä juttuja, vaikeita hetkiä.

Luulin olevani suhteellisen parkkiintunut matkustaja. Kiinassa nämä luulot karisevat. Lähes joka päivä olen itkenyt, lähinnä siitä syystä että hostellin tai muun kohteen löytäminen tuntuu mahdottomalta ja ihmiset vaikuttavat vihamielisiltä. Kartat eivät pidä paikkaansa, hostellien saapumisohjeet eivät ole vain huonoja, vaan yksinkertaisesti vääriä. Onneksi joka kerran olen löytänyt ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat auttaneet eteenpäin.

Kiinalainen kulttuuri on yksinmatkaavalle naiselle melko raskas. Minua ei kovinkaan usein oteta vakavasti; nähtävyyskohteissa ihmiset tallovat ja tönivät surutta. Välillä neuvoa kysyessä miesten reaktiot ovat tylyjä, jopa avoimen vihamielisiä. Voin vain kuvitella millaista bisneksen tekeminen täällä on. Ainakin skandinaavisesta kulttuurista tulevalle paikalliset arvot vaikuttavat tosi kovilta.

Mutta sitten on se kolikon toinen puoli. Tämä maa täynnä valtavia luonnonihmeitä, joista en ole osannut edes unelmoida, pilvenpiirtäjien täyttämiä miljoonakaupunkeja, joista en ollut kuullutkaan. Loputtomasti hyvää tofua. Ja niitä ihania ihmisiä, jotka pysähtyvät auttamaan kielitaidotonta muukalaista, kantavat rinkkaani täpötäysissä junissa ja joskus, jos oikein tuuri käy, hymyilevät.

Olen nähnyt kahden viikon aikana hyvin vähän muita länsimaalaisia – risteilyä lukuunottamatta jossa ”meitä” oli yhdeksän ja kiinalaisia kaksi sataa. Lienee ihan realistinen suhdeluku noin ylipäänsä. Mutta tästä syystä matkanteko on ollut paikoin melko yksinäistä. Olen junissa, rautatieasemilla, ravintoloissa ja jopa hostelleissa yleensä ainoa länsimaalainen. Varvassandaalituristien kansoittaman Väli-Amerikan ja Kaakkois-Aasian jälkeen se tuntuu ravistelevalta.

Entäs itse matka? Alkuperäinen tarkoitukseni oli mennä Tiibetiin, mutta olin liikenteessä liian myöhään. Lupia olisi pitänyt alkaa hakea kuukausi etukäteen, mutta Trans-Siperian lippujen ja Mongolian vaelluksen järjestely vei alkukesästä kaiken fokuksen. Lisäksi Nepalin ja Tiibetin välinen raja on ilmeisesti edelleen kiinni maanjäristyksen jäljiltä, joten olisin joutunut matkustamaan edestakaisin Lhasaan. Ja vielä, Tiibetissä olisi pitänyt kulkea koko viikko parijonossa muiden turistien kanssa, koska liikkuminen siellä on rajoitettua. Koko ajatus alkoi kuulostaa aivan liian vaikealta. Olen huomannut, että reissatessa, jos joskus, kannattaa kuunnella perstuntumaa. Jos jokin alkaa tuntua huonolta idealta, se luultavasti on sitä. Tiibet ja Nepal jäivät tulevaisuuden matkalistalle.

Oli aika ottaa käyttöön suunnitelma B! Jatkaisin junalla matkaa niin kauas etelään kuin ehdin. Edellisellä Vietnamin reissulla en käynyt Hanoissa, joten nyt olisi hyvä tilaisuus paikata moka.

Jos joku haluaa lukea, miten matka Pekingistä lähti rullamaan, selostus löytyy loppupäästä blogia. Sitä ennen tunnelmia Chongqingistä. Niitä kaupunkeja, joissa asuu saman verran ihmisiä kuin Ruotsissa ja joista moni länsimaissa ei ollut kuullutkaan ennen 2010-lukua.

Chongqing sijaitsee niemellä Jangtsen jokihaarassa. Sen skyline muistuttaa hyvin paljon Manhattania, varsinkin kun sitä tarkastelee iltahämärän aikaan joen yli kulkevalta köysiradalta. Ajelin köysiradalla useaan otteeseen, koska näkymät olivat niin hienot. Tuli mieleen New York ja Roosevelt Islandin köysirata. Sitä sai käyttää kuukausilipulla ja ilmaiseksi ja 2006 siellä oleskellessani (onko siitä muka jo kymmenen vuotta) ajelin sillä harva se päivä, ihan vain maisemien vuoksi.

Päiväsaikaan Chongqing näytti rujomman puolensa. Likaisia tornitaloja näkyi silmänkantamattomiin ja yritin kuvitella sitä ihmismäärää, joka niihin mahtui asumaan. Näissä taloissa asuvat ne ihmiset, jotka tekevät kaikki tavaramme, mietin.

Keskustassa keltaiset taksit kiisivät kiitävien pilvepiirtäjien seassa. Kävelykatua reunustivat luksusmerkkien tavaratalon kokoiset myymälät.

Hieman sivummalta löytyi kauppakujia, joissa tavara oli enemmän omalle kukkarolleni sopivaa. Harmi etten juuri tarvinnut uimarengasta.

Chongqingin skyline päiväsaikaan.

Auringon laskeuduttua.

Kukkuu!

Muutama mutka matkalla Chongqingiin

Matkani Pekingistä Chongqingiin ei alkanut lupavaasti. Heti aamulla unohdin tabletin hostellin sähköpistokkeeseen, ostin väärän metrolipun ja haahuilin kauan metron uloskäynneillä, ennen kuin löysin täpötäyden lippuhallin, josta olisi pitänyt vielä noutaa junalippu ennen lähtöä. Jonottamisen ja turvatarkastuksien jälkeen olin lopulta junan lähtöportilla neljää minuuttia ennen junan lähtöaikaa, mutta Pekingissä portit menevät kiinni viisi minuuttia ennen lähtöaikaa. En päässyt enää kyytiin.

Viidentoista minuutin nyyhkyttämisen jälkeen aloin miettiä jatkosuunnitelmaa. Menin takaisin lippuhalliin, jossa olin juuri jonottanut tunnin verran. Siellä tajusin jättäneeni pikkureppuni lähtöportille. Siellä olivat kaikki tärkeimmät tavarani, passia ja lompakkoa lukuunottamatta, jotka kulkevat koko ajan vyölaukussa (sitä ei voi unohtaa). Juoksin puolen kilometrin matkan takaisin asemahalliin,  ja siellä yksinäinen Haltin reppuni nökötti edelleen yksinäisenä väkijoukon keskellä. Huh!

Palasin lippuhalliin ja jonotettuani toisen tunnin (ensin 40 minuuttia väärässä jonossa) sain selville, että käyttämättä jääneen junalipun saa vaihtaa saman päivän aikana kulkevaan junaan. Jäljellä oli kuitenkin vain numeroimattomia, kaikista halvimpia lippuja. 30 tuntia seisomapaikalla tupakansavussa ei houkuttanut. Asemalla oli kuuma, yli 30 astetta ja olin yltäpäältä hiessä juoksenneltuani ympäri asemaa useita kilometrejä rinkka selässä. Kello oli yhdeksän aamulla ja olin siinä vaiheessa ollut hereillä jo neljä tuntia ilman suupalaa taikka kahvikupillista. Jos nyt ihan suoraan sanon, niin otti vähän päähän.

Menin norkoilemaan Starbucksin kulmalle ja löysin ilokseni toimivan nettiyhteyden. Tovin tuumailtuani tein kolmekymppisen ratkaisun: ostin illaksi lentolipun Chongqingiin. 2,5 tunnin metromatkustamisen jälkeen olin lopulta perillä lentokentällä ja aikaa koneen lähtöön oli enää 8 tuntia eli ei paljon mitään.

Lentokoneessa viereeni istuutui Kiinan kommunistisen puoleen rivijäsen, ammatiltaan englanninopettaja Chongqingin yliopistossa. Sitä oli erittäin vaikea uskoa, sillä sain selvää vain joka toisesta lauseesta. Se ei haitannut, sillä puhe tuli kuin nauhurista. Hän tivasi, eikö minustakin demokratia ollut perin epätehokasta ja eikö meidänkin maassamme kannattaisi harkita toisenlaista järjestelmää. Kysyin vuorostani, eikö ollut väärin, että Kiinassa ei ollut mahdollista käyttää Googlea taikka Facebookia. Keskustelukumppanini vastasi, että se on täysin ymmärrettävää, sillä ”eihän museoissakaan saa ottaa kuvia esillä olevista esineistä.” Samaan hengenvetoon hän totesi Mao Tse Tungin tehneen aikanaan ”myös muutamia virheitä”. Tämän jälkeen kiitin keskustelusta ja työnsin Kindlen nenän alle. Olin saanut yliannostuksen Kiinaa 12 tunnin sisään.

Koneen laskeuduttua Chongqingiin katselin kun muut matkustajat noukkivat laukkunsa hihnalta. Pinkkiä rinkkaani ei näkynyt. Se oli jäänyt Pekingiin, koska olin unohtanut vasta ostamani kameran akut etutaskuun (nykyään ei saa laittaa litiumakkuja ruumaan, mikä oli mennyt minulta ihan ohi). No, oli minulla repussa hammasharja ja puhelimen laturi. Otin lentokentältä taksin hostelille. Kuski eksyi matkalla pilvenpiirtäjien keskelle, ja ehdin jo ajatella, mitenhän tässä käy. Oikea katu ja hostelli löytyivät lopulta. Oluen juotuani kävin nukkumaan samoissa vaatteissa, joissa olin matkustanut 18 tuntia. Mietin, että seuraavan päivän täytyy sujua paremmin.

19 kommenttia

Perillä Pekingissä, ja entä sitten?

Julkaistu: 06.7.2016

Saavuin trans-Siperian reitin päätepisteeseen, Pekingiin, vähän kuin puolihuomaamatta. Jouduin matkustamaan viimeisen pätkän Mongolian ja Kiinan rajalta yöbussilla, joka saapui perille aamuyöllä. En ensin tajunnut, että olemme jo pääkaupungissa. Kun pölähdin ulos pakokaasuista harmaantuneiden rakennusten keskelle, oli vähän aikaa pohdittava, mitäs seuraavaksi. Minulla ei ollut karttaa, opaskirjaa eikä sanakirjaa. Ei myöskään hajua siitä, missä olin. Ystävälinen riksakuski tajusi onneksi, mitä tarkoitin, kun pyysin kyytiä Tiananmenin aukiolle.

Riksan pakkarilta katselin autioita katuja, jotka peittyivät aamuöiseen usvaan. Aloin vähitellen tajuta, että olin tosiaan Kiinassa, Pekingissä, kaupungissa, joka monesti junan kolkotuksen keskellä oli tuntunut niiiiin kaukaiselta.

Koko päivän ihmettelin olemistani. Minulla ei ollut jatkosuunnitelmaa matkalleni, olin päättänyt, että mietin sitä vasta päästyäni Pekingiin. Mieleni teki matkustaa, toisaalta, Suomessa odottavat kesä ja mökki ja lämpimät järvivedet.

Päädyin pohtimaan matkustamisen tarkoitusta. Miksi jatkaisin matkaa, mitä järkeä siinä on, mitä järkeä näiden juttujen kirjoittamisessa on? Pohdiskelin myös kulunutta matkaa. Olen kulkenut kahden maailman suurimman maan läpi. Ymmärrän ehkä taas aavistuksen enemmän mistä kaikessa on kyse. Olen lapsuudesta saakka ollut ihmettelijä. Hain opiskelemaan historiaa, koska minusta tuntui että en ymmärtänyt tarpeeksi, miten maailma on päätynyt näyttämään sellaiselta, miltä se nyt näyttää. Opiskelujen jälkeen ymmärsin vielä vähemmän. Kaikessa on aina liian monta muuttujaa, jotta voisi olla asioista yhtään mitään mieltä. Puhutaan erilaisista maailmankatsomuksista, mutta minusta sekin on jo aika saavutus, että on maailmankatsomus. Minä vasta yritän miettiä omaani. Hyvällä tuurilla se valmistuu, ennen kun maailma on loppu.

Se on syy joka ajaa minua uusiin paikkoihin. Jotta näkisin, miten ihmiset muualla elävät, miltä siellä näyttää, mistä siellä unelmoidaan. Jokaisen näkemäni paikan myötä saan yhden palan lisää tähän palapeliini, joka on ollut tekeillä 30 vuotta. Tällä matkalla olen saanut paikalleen monta palaa. Venäjä ja Kiina ovat valtavia maita. Ne ovat kuin omia minimaailmojaan, jotka toimivat täysin omalla logiikallaan. Erityisesti Kiina tuntuu täysin eri universumilta. Suurin osa tuntemastani internetistä ei toimi täällä, ja näen metrossa kiinalaisten käyttävän täysin vieraan näköisiä applikaatioita käsittämättömällä kielellä. Tapani, välineeni ja harrastukseni tuntuvat täällä vanhanaikaisilta. Tunnen itseni vanhanaikaiseksi. Tältäkö vanhoista ihmisistä tuntuu nykyäpäivän nettimaailman keskellä? Omituista tunnelmaa lisää, että nuoret naiset pysäyttävät minut kadulla useita kertoja päivässä ja pyytävät yhteistä valokuvaa. Aluksi en ymmärtänyt ollenkaan, mistä on kyse, mutta tajusin sen johtuvan vaaleasta tukastani. Olen myös yksin, mikä luultavasti alentaa kynnystä lähestyä minua.

Muutaman Pekingissä vietetyn päivän jälkeen uteliaisuuteni alkoi kasvaa. Miltä muualla Kiinassa mahtaa näyttää?

Päätin jatkaa matkaa.

Matka kohti Pekingiä alkaa: mongolialainen junahytti. Matka Ulan Batorista rajalle kesti 22 tuntia. Bussi, jolla tulin Pekingiin oli ihan oikea makuuvaunu. Matka rajalta kesti noin 12 tuntia.

Vanhankaupungin kujilla oli iltaisin kiva tunnelma.

Kielletty kaupunki oli muutaman tuhannen muunkin mielestä kiinnostava paikka.

Mao ja minä.

Temple of Heaven -puisto oli suosikkini Pekingissä.

Kiinan muuri näyttää ihan… Kiinan muurilta.

Kävin täällä melkein joka ilta. Tarjottimellinen kasvisvoittoista ruokaa, 13 yuania (1,75 euroa).

Hutongit ovat kapeita kujia, joista löytyi kivoja kuppiloita ja baareja.

Kesäpalatsi oli launtaina tulvillaan vierailijoita.

Kameran takana oli aika lämmin: Mittarissa reilusti yli 30 astetta.

Ostin matkamuistoksi pienen käsilaukun. Viinin join samantien.

1 248 kommenttia