Matkat

Perillä Pekingissä, ja entä sitten?

Julkaistu: 06.7.2016

Saavuin trans-Siperian reitin päätepisteeseen, Pekingiin, vähän kuin puolihuomaamatta. Jouduin matkustamaan viimeisen pätkän Mongolian ja Kiinan rajalta yöbussilla, joka saapui perille aamuyöllä. En ensin tajunnut, että olemme jo pääkaupungissa. Kun pölähdin ulos pakokaasuista harmaantuneiden rakennusten keskelle, oli vähän aikaa pohdittava, mitäs seuraavaksi. Minulla ei ollut karttaa, opaskirjaa eikä sanakirjaa. Ei myöskään hajua siitä, missä olin. Ystävälinen riksakuski tajusi onneksi, mitä tarkoitin, kun pyysin kyytiä Tiananmenin aukiolle.

Riksan pakkarilta katselin autioita katuja, jotka peittyivät aamuöiseen usvaan. Aloin vähitellen tajuta, että olin tosiaan Kiinassa, Pekingissä, kaupungissa, joka monesti junan kolkotuksen keskellä oli tuntunut niiiiin kaukaiselta.

Koko päivän ihmettelin olemistani. Minulla ei ollut jatkosuunnitelmaa matkalleni, olin päättänyt, että mietin sitä vasta päästyäni Pekingiin. Mieleni teki matkustaa, toisaalta, Suomessa odottavat kesä ja mökki ja lämpimät järvivedet.

Mainos, sisältö jatkuu alla
Mainos, sisältö jatkuu alla

Päädyin pohtimaan matkustamisen tarkoitusta. Miksi jatkaisin matkaa, mitä järkeä siinä on, mitä järkeä näiden juttujen kirjoittamisessa on? Pohdiskelin myös kulunutta matkaa. Olen kulkenut kahden maailman suurimman maan läpi. Ymmärrän ehkä taas aavistuksen enemmän mistä kaikessa on kyse. Olen lapsuudesta saakka ollut ihmettelijä. Hain opiskelemaan historiaa, koska minusta tuntui että en ymmärtänyt tarpeeksi, miten maailma on päätynyt näyttämään sellaiselta, miltä se nyt näyttää. Opiskelujen jälkeen ymmärsin vielä vähemmän. Kaikessa on aina liian monta muuttujaa, jotta voisi olla asioista yhtään mitään mieltä. Puhutaan erilaisista maailmankatsomuksista, mutta minusta sekin on jo aika saavutus, että on maailmankatsomus. Minä vasta yritän miettiä omaani. Hyvällä tuurilla se valmistuu, ennen kun maailma on loppu.

Se on syy joka ajaa minua uusiin paikkoihin. Jotta näkisin, miten ihmiset muualla elävät, miltä siellä näyttää, mistä siellä unelmoidaan. Jokaisen näkemäni paikan myötä saan yhden palan lisää tähän palapeliini, joka on ollut tekeillä 30 vuotta. Tällä matkalla olen saanut paikalleen monta palaa. Venäjä ja Kiina ovat valtavia maita. Ne ovat kuin omia minimaailmojaan, jotka toimivat täysin omalla logiikallaan. Erityisesti Kiina tuntuu täysin eri universumilta. Suurin osa tuntemastani internetistä ei toimi täällä, ja näen metrossa kiinalaisten käyttävän täysin vieraan näköisiä applikaatioita käsittämättömällä kielellä. Tapani, välineeni ja harrastukseni tuntuvat täällä vanhanaikaisilta. Tunnen itseni vanhanaikaiseksi. Tältäkö vanhoista ihmisistä tuntuu nykyäpäivän nettimaailman keskellä? Omituista tunnelmaa lisää, että nuoret naiset pysäyttävät minut kadulla useita kertoja päivässä ja pyytävät yhteistä valokuvaa. Aluksi en ymmärtänyt ollenkaan, mistä on kyse, mutta tajusin sen johtuvan vaaleasta tukastani. Olen myös yksin, mikä luultavasti alentaa kynnystä lähestyä minua.

Muutaman Pekingissä vietetyn päivän jälkeen uteliaisuuteni alkoi kasvaa. Miltä muualla Kiinassa mahtaa näyttää?

Päätin jatkaa matkaa.

Matka kohti Pekingiä alkaa: mongolialainen junahytti. Matka Ulan Batorista rajalle kesti 22 tuntia. Bussi, jolla tulin Pekingiin oli ihan oikea makuuvaunu. Matka rajalta kesti noin 12 tuntia.

Vanhankaupungin kujilla oli iltaisin kiva tunnelma.

Kielletty kaupunki oli muutaman tuhannen muunkin mielestä kiinnostava paikka.

Mao ja minä.

Temple of Heaven -puisto oli suosikkini Pekingissä.

Kiinan muuri näyttää ihan… Kiinan muurilta.

Kävin täällä melkein joka ilta. Tarjottimellinen kasvisvoittoista ruokaa, 13 yuania (1,75 euroa).

Hutongit ovat kapeita kujia, joista löytyi kivoja kuppiloita ja baareja.

Kesäpalatsi oli launtaina tulvillaan vierailijoita.

Kameran takana oli aika lämmin: Mittarissa reilusti yli 30 astetta.

Ostin matkamuistoksi pienen käsilaukun. Viinin join samantien.