Sapattivuoteni päättyi toissa viikolla. Olen käynyt läpi valokuvia ja palautellut mieleen, mihin kaikki aika oikein kului. Kiipesin, hiihdin ja vaelsin. Kirjoitin rakkaaksi muodostunutta blogiani autossa, busseissa, kuppiloissa ja junissa. Sytytin autiotupien kamiinoita ja kaadoin retkikeittimellä keitettyä vettä pikanuudeleiden päälle.

Siihen se aika kului. Ihan hyvin käytettyä aikaa, kun näin jälkeenpäin miettii.

Olen julkaissut aika paljon kuvia reissuilta Instagram-tililläni. Sen sijaan, että kävisin taas kerran läpi hienoja maisemia, tarkastelin tällä kertaa mitä kaikkea tuli vuoden aikana syötyä ja juotua – ja ennen kaikkea missä. Noh, arvaatte varmaan että ruokakuvia ei kauhean paljoa löytynyt, mutta juomia sentään muutama.

Mistä kaikki alkoi. Vapaavuoden ensimmäisenä lauantaina seisoin ystäväni kanssa Charles de Gaullen lentokentällä kädessäni lentolippu, jossa luki ”Havanna”. Päässä soi Haloo Helsinki, edessä oli 365 päivää vapautta. Kuubassa oli syyskuussa mielettömän lämmin. Ainoa hetki päivästä, jolloin ei ollut liian kuuma oli aamulla kahdeksalta, kun majatalomme kattoterassilla (kuvassa) tarjoiltiin aamupalaa.

Isla de Ometepe Lake Nicaragualla oli Väli-Amerikan reissun kohokohtia. Huristelimme skoottereilla auringonlaskuun ja kuuntelimme hurjaa ukkosta hostellissamme tulivuoren kupeessa. Viimeisenä iltanamme saarella kävimme ihan oikeassa ravintolassa, ja tilasin kalaa. Tuli kala.

Päätimme Väli-Amerikan surffi-kiertomatkan Nicaraguan Granadaan. Kävimme tutustumassa paikalliseen saaristoon veneajelulla. Sen lomassa maistui Coco Loco! Eli siis kookospähkinä rommilla.

Lokakuun vietin Suomessa. Ystäväpiirissämme on tavattu järjestää lokakuussa perinteinen luksustelttaretki eli glamping-retki. Siihen kuuluvat hyvät ruoka-ainekset, pullollinen kuohuviiniä ja paljon muita herkkuja. Kuvassa aamupuuroa Liesjärven kansallispuistossa.

Varasin hetken mielijohteesta lentoliput Kaakkois-Aasian marraskuuksi. Vaikka rakastan talvea, ja marraskuun viettäminen toisaalla tarkoitti muun muassa ensilumireissujen skippaamista, päätin lähteä. Halusin mennä kiipeämään ja paikaksi valikoitui Thakhekin kiipeilykeskus Laosissa. Koska en ollut ihan varma, mihin tie vie, pakkasin mukaan jonkin verran retkiruokia. Nuo oranssit pussit tuolla kuvan ylänurkassa tulivat muutenkin kovin tutuiksi vuoden aikana. Olisi varmaan pitänyt alkaa laskea montako kuivamuonapakettia kaiken kaikkiaan kului.

Sen jälkeen kun muutin pois Mumbaista vuonna 2009, en ole missään saanut kunnollista intialaista ruokaa. Ennen kuin Singaporessa marraskuussa. Oi taivas, miten hyvää. Ravintola oli Khansama Tandoor Little Indiassa.

Loukkasin jalkani kiipeillessä Tonsain saarella Thaimassa, enkä päässyt palaamaan kotiin suunnitellusti. Kun itsenäisyyspäivän aattona viimein saavuin, ikävä hangille oli jo melkoinen! Muutaman kotona vietetyn lepopäivän jälkeen pakkasin sukset autoon ja lähdin pohjoiseen kohti Pyhätunturia. Vilkkaan Aasian jälkeen lumisen metsän hiljaisuus oli rauhoittavaa. Sininen tähtitaivas ja pakkasen keskellä lämmin autiotupa. Termospullossa oli kaakaota. Olin onnellinen.

Syy miksi halusin pitää vapaavuoden oli, että halusin laskea koko kauden, ensimmäistä kertaa elämässäni. Tammi- ja helmikuu sujahtivat nopeasti Itävallan Alpeilla Zillertalissa. Kuvassa meillä oli kerrankin mukana toppijuomaa – vaikkei sillä kertaa edes menty huipulle saakka. Ajatuksia kahdesta kuukaudesta vapaalaskun parissa voi lueskella täältä.

Kun maaliskuu koitti, pakkasin taas sukset, teltan ja makuupussin autoon ja lähdin kohti pohjoista, aikomuksenani laskea niin pitkään kunnes lumi loppuu. Tässä keitellään parhaillaan aamukahvia Abiskossa huhtikuussa. Telttailukeli oli kerrassaan mainio: oli tyyntä eikä kovasti pakkasta.

Se oli siinä! Vappuna koitti kauden sadas ja viimeinen päivä monot jalassa. Fiilikset olivat korkealla, vaikka polvia jo vähän jomottikin. Katso kuvat: Pyhätunturin hellevappu!

Laskukauden jälkeen päätin toteuttaa toisen unelman. Olin joskus ajat sitten päättänyt, että kun ensimmäistä kertaa menen Kiinaan, on mentävä junalla. Ja niin minä läksin. Matkalla reppuun kertyi monta elämystä ja muun muassa tämä elämäni paras kalakeitto, Baikal-järven Olkhon-saarella.

Treffasin poikaystäväni Mongoliassa, ja vaeltelimme yhdeksän päivää Altai-vuorilla. Viiteen päivään emme nähneet ketään muita, paitsi pari villikamelia ja suden. Ateriat koostuivat kuivatusta retkimuonasta.

Mongolian jälkeen jatkoin matkaa yksin. Huomasin, että reissuväsymys alkoi vähän painaa. Ehkä osa syynsä oli vaelluksella kuihtunut varteni. Onneksi Pekingissä tämä jälkimmäinen ongelma oli helposti korjattavissa. Se ruoka!

En malttanut kuitenkaan lopettaa reissua Pekingiin. Jatkoin matkaa etelään, mutta kulkupeli vaihtui junasta laivaksi. Jangtsen risteilyllä oli hetki aikaa hengähtää, juoda kylmää valkkaria ja lukea kirjaa. Siis olla ihan oikealla lomalla!

Junamatkani päättyi lopulta Vietnamiin. Rakastan vietnamilaista kahvia, enkä tehnyt Hanoissa juuri muuta kuin istuin terasseilla ja join jääkahveja. (Okei, välillä söin vähän vietnamilaisia kevätrullia.) Kahden kuukauden jälkeen kaipasin kotoa erityisesti ruokaa, omia, tuttuja raaka-aineksia ja freesejä vihanneksia.

Sapattivapaa sai arvoisensa päätöksen roadtripillä Lofooteille parhaimpien ystävien kera. Aurinko paistoi, laski ja nousi kirkkailta, kuulailta taivailta. Kesän värit alkoivat jo taittua syksyyn ja minäkin olin jo aika kypsää kamaa mitä tulee reissaamiseen. Paluu arkeen ei ahdistanut, päin vastoin. Elämä ei voi olla aina pelkkää seikkailua, vaan välillä pitää ehtiä juoda vähän kuohuviiniäkin.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat RIMMA+LAURA -matkablogi, Travellover ja Muru Mou -matkablogi. Instagram Travel Thursday on aina joka kuukauden ensimmäisenä torstaina vietettävä blogitempaus, johon kuka tahansa voi osallistua. Tempauksen tarkoituksena on vahvistaa Instagramia matkainspiraation ja -tiedon levittämiskanavana, ja tuoda esille Instagramin matkailueksperttejä. Lue tempauksesta lisää täältä. Pipo silmillä -blogi seikkailee Instagramissa nimellä @milja.maaret.