Nyt alkaa seikkailijan treeni: Pipo silmillä saa personal trainerin

Julkaistu: 29.9.2016

Jos minulta olisi kysytty viime syksynä, mikä fiilis on päällimmäisenä mielessä vapaavuoden päättymisen jälkeen, en olisi koskaan uskonut sanovani: fyysinen olo sekä kunto.

Päätinhän pitää sapattivapaavuoteni juuri siksi, että voisin liikkua koko ajan vuorilla ja tuntureilla. En treenata, vaan olla ulkona, hiihtää, juosta, kiivetä, skinnata, laskea, vaeltaa. Tulen olemaan elämäni kunnossa, olisin vastannut!

En olisi voinut olla vähempää väärässä. Vuosi kului, ja tein juuri tuota kaikkea, mitä yllä kuvasin. Lajia toisen perään. Mutta en käyttänyt tuntiakaan kehonhuoltoon, tukirankaa ylläpitävään kuntosalitreeniin tai ylimalkaan mihinkään treeniin. Ensimmäisen puolimaratonini juoksin vähäisellä harjoittelulla toukokuussa ja seuraavan yhtä huonoin valmisteluin Pyhätunturilla. Toimistotuolilta vetäisty kroppa mietti varmasti, mistä sitä rankaistaan.

Jos aerobista kuntoa ei lasketa, en ole koskaan tuntenut olevani yhtä huonossa kunnossa kuin nyt. Lihakset ovat pienentyneet, ja ne ovat venyttelemättömyyden jäljiltä niin kireät, että kohta jostain varmasti kuuluu naks. Polvent tuntuvat laskukauden jäljiltä olevan täynnä sepeliä, olkapäät muljuvat kun surffaamista varten pari vuoden kuntosalitreenillä kasvatetut hartiat sulivat jonnekin trans-siperian radalle.

Halusin käyttää vapaavuoteni jokaisen hetken tehden niitä asioita, mitä rakastan, sellaisia asioita, joita en voi tehdä kotona. Kuntosali ei kuulunut niihin. Pidän kyllä treenaamisesta, mutta tiesin, että ehdin tehdä sitä jälleen yllin kyllin, kun palaan arkeen.

Koska seikkailijan urani ei kuitenkaan päättynyt yhtä aikaa sapattivapaan kanssa, olen asettanut uuden tavoitteen. Aion olla huippukuntoinen seikkailija. Haluan, että voin jatkossa luottaa siihen, että kuntoni kestää myös iän tuomat krempat ja voimani riittävät, vaikka tulisi mikä. Että voin kantaa tarvittaessa kaverinkin alas vuorelta.

Kysyin neuvoa parhaimmalta taholta, mistä sitä voi kuvitella saavan: Levi Wellness Clubin suorapuheiselta omistajalta, personal trainer Laura Peipolta. Sovimme, että treenaan hänen kanssaan tämän talven ja osallistun mimmin myös omistamaan Arctic Challenge Winter -tapahtumaan (joukkuepari muuten puuttuu vielä!). Tavoitteena ei enempää eikä vähempää kuin maailman vahvin Milja! En tarkoita vahvalla tässä nyt sitä, että kevättalvella peilistä katselee valtaisa lihaskimppu, vaan sitä, että haluan opetella elämään ja liikkumaan vuorilla niin, että jaksan tehdä sitä vielä seuraavatkin 30 vuotta.

Perjantaina lähden kohti pohjoista. Vietämme ystävieni kanssa lokakuisen viikonlopun Villa Sivakassa, ja pidämme Lauran kanssa ensimmäiset treenit. Olen täyttänyt hänelle ruokapäiväkirjaa viikon ajan ja tuomio kuullaan pian. Pitäkää peukkuja!

Tulen seuraamaan projektin edistymistä säännöllisesti täällä blogissa, ja päivittäisiä fiiliksiä kuntokampiksesta päivitän Instagram stories -kanavalla (@milja.maaret) sekä videoblogissani.

Leuka rintaan ja kohti uusia ylämäkiä! Eikun..

Menossa mukana Merrell Finland!

Run girl, run.

Tästä edespäin treenin suhteen vallitsee spartanilainen kuri! Sponsored by Suunto.

 

Lauran blogiin Fitness from the north voi tutustua täällä ja hänet löytää instagramista tunnuksella @ptpeippo. Levi Wellness Club puolestaan instagramissa @leviwellnessclub.

 

 

Yhteistyössä: Suunto, Merrell, Superyellow Headwear, Halti, Vandernet (Camelbak, Bridgedale), Levi Wellness Club

Videoblogi: Treeniä trans-Siperian radalla

Julkaistu: 28.9.2016

Trans-Siperian radalla kuntoilu jää melko vähäiseksi, ellei vedä leukoja junahyttien ovenkarmeissa. Lähdin reissuun viime toukokuussa, ja jo Nizny Novgorodiin saapuessa olo oli aika juntturainen, joten päätin tutustua kaupunkiin kävelyn sijaan juoksemalla. Saatoin myös löytää Venäjän pisimmät rappuset.

Suunnon träkkäämä reitti näkyy Movescountissa, alla myös kuvana. Voit myös lukea varsinaisen blogijutun ihanasta Nizny Novgorodista.

 

Kiipeilyä Haukkakalliolla: epätoivosta erävoittoon

Julkaistu: 26.9.2016

Olimme sunnuntaina koko päivän kiipeämässä Haukkakalliolla Kotkan lähellä. Alue oli mulle uusi tuttavuus. Paljon uusia kiinnostavan kuuloisia ja näköisiä reittejä. Apulanta, 6a+, Sata salamaa 6a, Clint Eastwood 6a!

Aloitimme Kivikausi-sektorilta. Itseluottamusta pullistellen lupasin aloittaa ensimmäisenä liidin Air Aretesta (5+). Se näytti ihan helpolta, niin kuin ne aina. Jalkaan vielä iskemättömät kengät. Pääsin ylös kaksi ensimmäistä pulttia, mutta sen jälkeen tuli stoppi. Mitä enemmän yritin, sitä vähemmän onnistuin. Roikuin yläreunassa niin että olkapäihin sattui ja jalat lipsuivat sileältä seinältä. Kirosin ääneen ja potkin typerää seinää. Kengät sattuivat. Lopulta luovutin, kun tajusin että olin aivan liian hermostunut päästäkseni edes ensimmäiselle otteelle.

Tämä on juuri sitä, mitä kiipeily on. Juuri kun luulet päässeesi askeleen eteenpäin, tulee eteen joku helpoksi greidattu reitti, joka ei vaan onnistu. Ärsyttävän helpon näköisenä se palauttaa maan pinnalle. En minä vielä tiedä tästä lajista yhtikäs mitään.

Ensimmäinen yritys Air Aretea. Eihän se nyt näytä kovin vaikelta?

Hetken ajattelin, että lopetan koko lajin. Pääsisiköhän täältä liftaamalla pois, mietin. Miksen ottanut jallua mukaan.

Hetken kundien kiipeilyä katseltuani päätin kuitenkin vielä antaa jollekin toiselle reitille mahdollisuuden. Jatkoin matkaani kohti maailmanloppua: The End of the Worldin (5) halkeama meni onneksi kevyesti ylös yläköydellä. Sen jälkeen oli vuorossa vanha kunnon Clint! Tuo Dirty Harryn mukaan nimetty 6a oli yläköydellä mukavan hikoiluttava.

Evästauon jälkeen siirryimme noin viiden minuutin kävelymatkan päähän Luolamies-sektorille ja aloitimme puuhastelun Tramontanalla (5+). Tämä reitti oli ehdottomasti yksi hauskimmista Suomessa kiipeämistäni reiteistä! Alun overhang-kattomuuvit olivat superhauskoja (yläköydellä, liidillä lähinnä kammottavaa, en kokeillut) ja loppureitti oli hauskan vaihtelevaa. Tein muun muassa yhden takapuoli -edellä -hyllytyksen.

Matkalla Kivikauteen.

Välipalatauko! Jetboilin MicroMo on ollut testissä nyt parilla retkellä. Se keittää veden ihan uskomattoman nopeasti, ihmettelen sitä edelleen. Kannessa on näppärä nokkamukin tapainen kolo, josta saa suoraan juotua esimerkiksi keiton tai kahvin. Neopreenisuojuksessa on käteen sopiva hihna, josta saa pidettyä kattilaa kuin mukia kädessä. Neopreenisuojus (joita saa eri väreissä!) päästä lämpöä lävitseen juuri sopivasti, että kohmeiset sormet lämpiävät.

Huom: Jos omistat Jetboilin keittimen, tai lainaat sellaista, muista ettei siihen saa laittaa muuta kuin sen oman kattilan kiinni. Keitintä ei myöskään saa käynnistää niin, että kattila on tyhjänä. Nämä kaikki lukevat kyllä käyttöohjeissa, mutta itse ainakin olen niiden kanssa vähän huolimaton aina silloin tällöin.

Sammalluolassa! Kiipeilyharrastuksen aloittamisessa on itse lajin lisäksi ollut upea ulottuvuus: kiipeilypaikat eli cragit ovat usein toinen toistaan kreisimpiä paikkoja, jylhiä kallioita, mielettömiä pirunlouhikkoja ja kapeita luolia sekä railoja keskellä metsää. Niitä ei löytäisi ikinä, jos ei harrastaisi tätä lajia.

(Kiipeilijät ympäri maailmaa käyttävät paikan valintaan 27crags-nimistä sivustoa, jossa voi selata paikkoja vaikkapa alueittain.)

Paras lopetus päivälle! Katselin, kun kundit liidasivat Tramontanaa ja tuskailivat aloituksen kanssa. Ajattelin ensin, etten viitsi yrittää sitä edes yläköydellä. Mutta onneksi muutin mieleni. Pääsin nuo ensimmäiset muuvit yllättävän hyvin, yhdellä tippumisella. Kuvan kohdassa jouduin pari kertaa lepuuttamaan käsiä: tuosta seuraava liike on se, että pitää vasemmalla kädellä ja jalalla nostaa itsensä kurottamaan korkealla oikealla olevaan käsiotteeseen.

Hampaat irvessä kiskoin itseäni ylöspäin ja lopulta olin ylhäällä. Mahdoton muuttui mahdottomaksi. Ehkä ensi kesänä olen siinä kunnossa, että reitti onnistuu liidaten. Tämä on se, mikä minua kiipeilyssä koukuttaa: päivän aikana ehtii käydä läpi kaikki äärifiilikset epätoivosta onnistumiseen. Kun kaikista synkimmän hetken jälkeen onnistuu jossain, mitä on aiemmin pitänyt mahdottomana, voi hetken aikaa taas kuvitella tietävänsä lajista jotain.

 

Varusteyhteistyössä: Vandernet (Petzl, Jetboil, Millet), Superyellow Headwear, Halti, One Gear oy

Minusta tuli roskaton vaelluskummi numero kolme

Julkaistu: 24.9.2016

Retkeilyn suosio kasvaa, mikä on hyvä asia. Olen saanut teiltä lukijoiltakin paljon kysymyksiä liittyen lajin aloittamiseen, varusteiden hankintaan tai varustelistoihin retkiä varten. (Kaivattu talviretkivarustelista on muuten tulossa heti, kun pääsen itse pakkaamaan ensimmäiselle pakkasretkelle!).

On ihanaa nähdä, että omaa sydäntä lähellä oleva laji on alkanut kiinnostaa laajemmaltikin ja toivotan mielihyvin kaikki mukaan – Suomen tuntureilla riittää kyllä tilaa. Nuuksiossa voi välillä olla hieman ahdasta, mutta sopu sijaa antaa.

Lajin suosion kasvu tarkoittaa kuitenkin samalla sitä, että meidän luontoon kuljettamiemme roskien määrä kasvaa. Vaikka suurin osa meistä kantaa kaiken mennessään myös pois, roskia löytyy silti hurjan paljon esimerkiksi tulipaikoilta, autiotuvista sekä pelkästään polun varrestakin. Ja niitä on koko ajan enemmän.

Se on tylsää. Roskat eivät kuuluu luontoon, jonne ainakin itse menen rauhoittumaan, nauttimaan kauniista maisemista ja kuuntelemaan puiden huminaa. (Okei, aika usein myös urheilemaan kuin hullu kieli vyön alla.)

Keväällä näin ilmoituksen, jossa haettiin vapaaehtoisia luonnossaliikkujoita ryhtymään Suomen erämaavaelluskillan ja Metsähallituksen vaelluskummeiksi. Ilmoittauduin samantien.

Tänään tapasimme porukalla, pienellä tosin, ensimmäistä kertaa. Oli hauska tavata ihmisiä eri puolilta Suomea. Jaoimme vaelluskokemuksia, joista vanhimmat olivat peräisin 60-luvulta. Oli hauska kuunnella tarinoita siitä, miten 60-luvulla liftattiin nykyisen Urho Kekkosen kansallispuiston alueelle vaeltamaan. Kovin paljoa eivät ole ajat muuttuneet, muistui mieleen se, kun ystäväni kanssa kymmenisen vuotta sitten liftasimme pois Karhunkierrokselta napoja myöten mudassa. On myös mielenkiintoista ajatella, miten maisemat kestävät aikaa – tunturirakka on tismalleen samoilla sijoilla kuin viisikymmentä vuotta sitten.

Kävimme Nuuksiossa läpi yhteisiä toimintatapoja, ja lyhyenä tiivistelmänä koen itse roolini vaelluskummina seuraavaksi:

  • Mietin roskien määrää jo luontoon lähtiessä. Pyrin pakkaamaan kaiken siten, että roskaa syntyy mahdollisimman vähän tai se on kamiinassa taikka nuotiolla puhtaasti palavaa paperia.
  • Tuon kaikki roskani pois maastosta. Tämän lisäksi kerään mahdollisuuksien mukaan pois luonnosta kaikki muutkin roskat, mitä löydän.
  • Kun käytän tulipaikkoja, laavuja tai autiotupia, siivoan myös muiden jättämiä jälkiä ja huolehdin siitä, että paikka jää jälkeeni erinomaisen siistiin kuntoon.
  • Puutun roskaamiseen rakentavalla tavalla sitä kohdatessani.
  • Pidän asiaa esillä blogini ja verkostojeni kautta.
  • Osallistun luontopäivän 20.5. järjestettävään roskattoman retkeilyn tempaukseen eri puolilla Suomen kansallispuistoja.

Täältä voi lukea lisää Roskattoman retkeilyn kampanjasta. Kummiksi voi ryhtyä kuka vain luonnossa liikkuja, joka sitoutuu noudattamaan yhteisiä pelisääntöjä ja kokee tämän asian tärkeäksi. Lähtekää siis mukaan!

Hmm.. unohtuiko jotain? No roskapussi!

Mongolian yhdeksän päivän vaelluksella syntyi tämän verran roskia.  Olen miettinyt pitkään, että pitäisi ommella itselle kestoroskapussi. Fjällräven Classicissa on ainakin ollut sellaisia jaossa (en ole itse ollut, mutta olen nähnyt), ja idea on minusta kiva. Vaelluksella syntyvät roskat ovat usein luonteeltaan aika kuivia tai vähä-lähmäisiä, joten pussin saisi helposti pestyä aina pesukoneessa, eikä olisi sitä ongelmaa, että rinkan ulkopuolella roikkuvat roskapussit repeävät ja maastoon tippuu roskia vahingossa.

Näiden keskelle roskat eivät sovi.

Tänään palaveerasimme Nuuksiossa Aarnitulen varattavalla nuotiopaikalla.

Tällai voisi useamminkin palaveerata!

Terveisin vaelluskummi numero 3

 

Lisätietoa roskattomasta retkeilystä Metsähallituksen sivuilta

 

Vaellusjuttuja:

Altai-vuorien vaelluksen parhaimmat ja pahimmat jutut

Lokakuinen ensilumen vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

Yksin kaamosretkellä Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Viikon vaellus Sarekin erämaassa

Vaelluksen jälkeisiä tunnelmia

 

Yksinäinen riippumattoyö Napapiirin retkeilyalueella

Julkaistu: 22.9.2016

Kuluneen vuoden aikana olen matkustanut melko paljon nelostietä pohjoiseen ja takaisin. Jos olen menossa pidemmälle Lappiin, on yleensä jossain matkan varrella kiva yöpyä. Elokuun alussa päätin viettää yön riippumatossa Napapiirin retkeilyalueella, kun olin matkalla Ivaloon Kiilopään tunturikuvauskurssille.

Napapiirin retkeilyalue on heti nelostien kupeessa Rovaniemen ja Napapiirin matkailukeskuksen jälkeen. Retkeilyalueella on kaunis Vaattunkikönkään koski ja useampi laavu sekä tulipaikka.

Alueella sijaitsevassa Könkäänsaaressa kulkee esteetön luontopolku, mikä tarkoittaa, että retkeily”polku” on käytännössä puinen laveri, jossa pääsee liikkumaan pyörätuolilla. Myös Könkäänsaaren laavualue on kokonaisuudessaan tasaista puualustaa.

Ripustin riippumaton laavun kupeeseen. Könkäänsaaren laavu on synkkää havumetsää, ja ajatus yksin yöpymisestä pelotti. Laavulla ei ollut ketään muita, paitsi tuulen suhina korkeissa kuusipuissa.

Ajattelin ensin yöpyä Karhukummun laavulla; mietin, että onpa hauska nimi! Sen jälkeen mieleen tuli, että mistäköhän nimi on peräisin. Päätin laittaa leirin mieluummin saareen.

Tuohon aikaan aurinko laski vasta lähempän yhtätoista ja alkoi nousta heti kolmen jälkeen. Kovin kauaa en ehtinyt riippumatossa karhuja odotellen torkkua, kun halusin nousta kuvaamaan auringonlaskua. Se kannatti, kuten yleensä.

Aurinko nousee Raudanjoen ylle.

Vaattunkiköngäs höyrysi kauniisti viileän yön jälkeen.

Alueella on useampia reittejä, jotka ovat oivallisen hyvin opastettu.

Hieman ennen auringonlaskua.

Tällaiseen pakettiin se menee…

…ja tältä se näyttää kasattuna (paitsi hyttysverkko ei ole vielä kiinnitettynä ylös. Melko kätevää!

Yksin retkeily jännitti taas vähäsen, mutta ei liikaa. En minä tiedä mikä siinä pimeässä metsässä oikein pelottaa, tiedättekö te?

Kotakönkään laavun vieressä on myös kaunis katselutasanne Raudanjoelle.

Aamuinen taikametsä. Missäs se mörrimöykky on?

Huomenta vaan. Karhu ei syönyt, tälläkään kertaa! Napapiirin retkeilyalue oli kaunis paikka, suosittelen pysähtymään, vaikkapa ihan päiväseltään.

Yhteistyössä: Vandernet (Ticket to the Moon), Superyelloe Headwear, Halti

Muista vielä hetken aikaa kesää: Hiidenportin kansallispuisto

Julkaistu: 20.9.2016

Olen kuluneen vuoden aikana reissannut paljon autolla Suomessa, erityisesti pohjoisessa. Matkabudjetti on ollut pieni, joten olen hotellihakupalvelun sijaan naputellut selaimeen osoitteeksi yleensä Metsähallituksen sivut: www.luontoon.fi.

Sieltä näkee listan retkeilyalueista, joissa voi hyvin yöpyä teltassa tai riippumatossa. Jokamiehenoikeus toki takaa sen, että voisin yöpyä lähes missä vain, mutta kivampi se on keitellä aamukahvit jonkun muun etukäteen valitsemissa maisemassa! Ne ovat usein aika hyviä.

Heinäkuun lopulla olimme matkaamassa Ukkohallan wakeboard-viikonlopusta kohti etelää ja kaipailimme nokosia. Kappas: läheltä löytyi kansallispuisto, josta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Hiidenportti.

Kauniissa puistossa yllättivät komeat maisemat, mustat kalliolammet ja jyrkät kalliot. Ja hiljaisuus. Kesäviikonloppunakin puistossa oli todella hiljaista. Paitsi tietysti hieman itikoiden ininää.

Emme olleet varsinaisesti ajatelleet retkeilyä, joten huomasin vasta parkkiksella, että ainoa reppuni oli Fjällrävenin totepack, joka on siis käsilaukku, jossa on myös olkahihnat. Valtterilla sentään oli edes selkäreppu. Mutta eipä se nyt kesällä ole niin justiinsa. Kävelimme kolmen kilsan näköalareitin lähimmälle nuotiopaikalle ja laitoimme teltan pystyyn.

Hiidenportin kansallispuisto sijaitsee Sotkamossa, melko lähellä vitostietä. Kannattaa käydä tutustumassa, jos on aikaa.

Lähellä Palolammen parkkipaikkaa oli kaunis soiden ympäröimä järvi.

Aika pitkä laituri!

Saihan ne retkikamat käsilaukkuunkin kiinni.

Kaunis reitti ohjasi Hiidenportille, eli kallioiselle murroslaaksolle, jonka reunat ovat parhaillaan 20 metriä korkeat.

Kahden kuukauden Aasian reissun jälkeen nämä mustat vedet ja kotimainen kallio olivat juuri sitä mitä kaipasin. Suomen luonto <3

Laakso jatkui aika pitkälle ja männyt heijastuivat tyynestä vedenpinnasta. Kello oli yhdeksän illalla, ilma enteili ukkosta ja luonto oli aivan hiljaa.

Nuotiopaikalla söimme vähäiset eväät ja kömmimme telttaan pakoon itikoita.

Aamulla ennen matkanteon jatkamista oli kiva käydä pulahtamassa, laituri sijaitsi ihan Palolammen parkkiksen vieressä. Tätä kuvaa katsoessa tulee melkein ikävä takaisin kesään. Kiiretön lomafiilis, roadtrip ja lämpimät vedet.

Yhteistyössä: Superyellow Headwear, Suunto

Joko olet käynyt glamping-retkellä?

Julkaistu: 15.9.2016

Viime postauksessa kirjoitin, mitä otan mukaan viikonloppuretkelle. Tavalliselle viikonloppuretkelle. Glamping-retket ovat kokonaan asia erikseen. Glamping-retkelle on lupa ottaa mukaan painavia asioita – kuten vaikkapa viinipullo – sekä ruokaa, jonka valmistamiseen tarvitaan useampi keitin.

Kirjoitin viime syksynä jutun glamping-retkestä, ja tässä seuraa toinen. Kävimme Teijon kansallispuistossa ”glamppailemassa” viime viikonlopun lähes helteisissä keleissä.

Hirvikärpäsiä ei ollut juuri lainkaan häiritsemässä retkeilijöitä.

 

Teijon kansallispuiston pohjoispääsyssä sijaitsee Kalasuntti, josta löytyy laavu ja runsaasti telttapaikkoja. Ne ovat saarella, jonne kuljetaan käsin vedettävällä lossilla saaren molemmilta puolilta.

 

Lossissa oli kivaa.

Perille päästyä glamping-retki jatkui cocktaileilla. Cocktailiin kuului Koskenkorva-vodkaa, ginger alea, limelohko sekä koristeena puolukka.

Alkudrinksujen jälkeen paistettiin lettuja, joiden päälle runsaasti kermavaahtoa sekä mustikkahilloa.

 

Lettujen kera istuskeltiin lämpimillä rantakallioilla ja katseltiin auringonlaskua.

Miia ripusti tässä vaiheessa myös oman glamping-majansa pystyyn. Me muut nukuimme kolmen hengen teltassa.

Sitten olikin jo aika laittaa ruokaa: inkivääri-kasviskimara sweet&sour-kookoskastikkeessa paistetulla tofulla / kanalla sekä riisiä.

 

Jälkkäriksi uutta Blossa-vuosimakua (variksenmarja).

Illalla katseltiin tähtitaivasta.

 

Aamulla oli niin lämmin, että pulahdimme herättyämme uimaan. Sen jälkeen glamping-brunssi! Kananmunat, letut ja leivät paistuvat kätevästi Jetboilin MicroMo- ja MiniMo- keittimillä, joiden tarkan lämmönsäätelyn ansiosta niillä voi jopa hauduttaa. Paistinpannuna käytettiin suoraan Jetboilin keittimeen kiinnitettävää paistinpannua. Lisäksi keitettiin puuroa ja vastajauhettua kahvia, joka valmistui suoraan Jetboilin keittimeen käyvässä kahvipressossa.

Mikäs siinä, aurinkoisena sunnuntaipäivänä glamping-retkellä! (Ja nenällä uudet Pocin aurinkolasit.)

Yhteistyössä: Vandernet (CamelBak, Jetboil, Ticket to the Moon, Light my Fire, Petzl), Halti, Superyellow Headwear, Poc

Viikonloppuretken pakkauslista

Julkaistu: 13.9.2016

Minulta on kysytty monesti, mitä pakkaan mukaan retkille. Viime perjantaina pakatessani viikonloppuretkelle Teijon kansallispuistoon listasin, mitä reppuun sujahti. Tässä lista ensin kirjallisena ja sen jälkeen kuvin ja tarkemmin selityksin. Suluissa ne, jotka jätin pois, kun keli oli niin lämmin.

Vaatteet

Villasukat
Retkihousut (tai trikoot)
Viileä paita kävelyyn
Pitkähihainen huppari
Untuvatakki
Toppahame
(Kuoritakki- ja housut)
Pipo, hanskat, kauluri, merinoalushousut, urheiluliivit
(Pitkikset)
Pitkähihainen paita
Vaellusjalkineet
(Leirikengät)

Olennaiset

Makuupussi
Makuualusta
Retkityyny
(Pieni pyyhe)
Keitin
Tulitikut
Kompassi
Korvatulpat
Otsalamppu
Puukko
Retkilautanen ja taittomuki
Muutama luha
Särkylääkettä, sideharsoa ja laastaria
Teltta / Riippumatto
Vesipullo
Juomaleili (jos repussa on sille paikka)

Lisävarusteet

Silmälaput
Nenäliinoja
Käsidesi
Istuinalusta
Kamera + jalusta
(Termospullo)
GPS-kello
(Varavirtalähde ja tarvittavat johdot)

Ruoat

kuivattuja retkiaterioita
välipalaksi lämmin kuppi
aamuksi puuroa
herkutteluun suklaata
Pieni pullo jallua
Ruokaideoita kuivamuonan sijaan: pikariisi, tortillalätyt, tonnikalaa (pussissa, ei metallipurkissa), nuudelit, soijarouhe, tofu, juustoviipaleet, riisikakut. Ruokien osalta rajana on vain mielikuvitus ja laiskuus. Itse kannan mieluummin kameratarvikkeita kuin ruokaa, mutta retkikaverini ovat usein toista mieltä.

Jostain syystä aloitan retkelle pakkaamisen aina villasukista. Aina ei välttämättä edes tiedä, mihin menossa, ja silloin villasukat on helppo alku, koska ne tulee aina mukaan.

Käytän kevät-, kesä- ja syysretkillä Marmotin Never Winter –untuvamakuupussia, joka kulkee Sea to Summitin vedenpitävässä kompressiopussissa. Pärjään sillä hyvin noin kymmeneen asteeseen,  mutta viisi astetta lisää saa pukemalla yöksi untuvatakin ja toppahameen. Myös silkkilakanaa käytän usein.

En vaihtaisi tätä makuualustaa mihinkään: Thermarestin kolmen vuodenajan Neoair, joka eristää kylmälläkin tosi hyvin ja pakkautuu ihan minimaaliseen tilaan.

Olen palelija, joten untuvatakeissa en kitsastele. Mulla on kolme untuvatakkia: ohut, keskipaksu ja paksu. Plussakeleillä teen valinnan kahden ensimmäisen välillä. Kuluneen vuoden aikana hankin myös toppahameen, enkä enää tiedä, miten pärjäsin ilman sitä. Tai no, tavallaan tiedän: takapuoli oli aina jäässä. Toppahameet on yleensä sivusta kokonaan vetskarilla aukeavia. Se lämmittää mukavasti kankkuja makuupussissa  ja nuotiolla istuessa ja mahdollistaa sen, että kesällä voi lähteä retkelle vaikka pelkillä jumppatrikoilla. Oma hameeni on Adidaksen, Primaloft-keinokuitutäytteellä. Näitä on myös untuvaisia, ainakin Marmotilla.

Jos luvataan sadetta pakkaan kesällä mukaan superkevyen kuoritakin (Haltin Kaakko) ja superkevyet kuorihousut. Jos ei luvata sadetta, jätän ainakin kuorihousut kotiin.

Pipo ja hanskat. Superyellow’n merinovillaiset pipot on löytäneet tiensä mun sydämeen. Merino ei hiosta, kuivuu nopsaan, lämmittää olematta tukala. Hanskoina käytän lähes ympärivuoden Marmotin powerstretch -materiaalista tehtyjä hanskoja, nyt on jo toiset menossa (ja aika rei’illä). Kävelyä varten otan jonkun hikipannan, nyt mukana oli Superyellow’n hauska lippapanta.

Peruskerroksena käytän merinovillaisia alushousuja, esim. Mons Royalen, merinovillaista urheilutoppia (Smartwool). Ihoa vasten menevä paitakerros on aina merinovillaa, koska se ei haise ja tuntuu mukavalta päällä. En yleensä ota sitä edes pois parin päivän reissuilla, koska se ei mene samalla tavalla lähmäiseksi kuin keinokuituiset. Lisäksi kauluri, sekin merinovillaa. Ja pikku pyyhe sitä varten, että voi käydä uimassa! Mulla on postimerkin kokoinen MSR:n pack towel.

Joskus käytän retkillä pelkkiä jumppatrikoita. Viime viikonlopun reissulle sain Haltilta uudet katkolahjehousut, ja luulenpa että ne kiilaa vakkarivarustukseen jatkossa. Olen pitänyt niitä vähän keski-ikäisten juttuna, mutta onhan ne nyt vaan niin kätevät, kun ei tarvi olla erikseen sortseja mukana. Sitäpaitsi, mä alan olla kohta keski-iässä.

Lisäksi mukana on aina joku kevytkankainen huppari, mieluiten sellainen jossa on pitkä vetoketju, niin sitä saa helposti puettua päältä ja pois kelin vaihdellessa. Talvisin merino on must, kesäisin käy se, joka nyt sattuu olemaan kaapissa puhtaana. Nyt sain testiin uutta Haltia, jossa oli kerrankin mulle tarpeeks pitkät hihat. Ihanaa.

Jos jostain voivat retkeilevät ihmiset olla eri mieltä, ne ovat kengät. Korkeaa, matalaa, Gore-texillä tai ilman, pehmeää vai jäykkää, nahkaa taikka keinokuituista. Olin itse pitkään Partioaitassa töissä, ja siitä pari vuotta Yrjönkadun kenkämyymälässä, ja minusta tuli aika kranttu kenkien suhteen. Viime vuosina olen keventänyt raskaista nahkavaelluskengistä pehmeämpiin jalkineisiin, kun olen treenin avulla saanut lisää voimaa jalkoihin. Nyt loppukesän ja syksyn käytössä olleet Merrellin Moab FST:t ovat aivan täydelliset: mukavat kuin lenkkarit, silti tukevat nilkkaa ja pohjassa ärhäkkä pito. Gore-tex pitää merinosukat kuivina. Niidenkin suhteen olen kranttu: laatikoista löytyy enää vain Bridgedalea ja Smartwoolia.

Ihanat kamalat crocsit! Tämä 2000-luvun keksintö on paras leirikenkä koskaan: kevyet, pestävät, villasukanmentävät.

Särkylääkettä ja laastaria, pieni kompassi, Marmotin puhallettava retkityyny, pieni pullo jallua, silmälaput (teltassa ei oo pimennysverhoja!), Petzlin reaktiivinen otsalamppu ja kamera. (Mulla kulkee mukana myös järkkäri, mutta usein kannan tätä pokkaria myös mukana, siltä varalta että järkkäri hajoaa.) Pokkarikamera on parempi kuin puhelin, sillä niissä kestää akku vähän kauemmin.

Sain viime talvena testiin Moraknivin jytän puukon, jossa on tulus mukana. Pari kertaa olen sytyttänyt kaasukeittimen tuluksella, kun tulitikut on olleet hävöksissä. Istuinalusta lämmittää takapuolta, käsidesi ja nessut on kiva lisäbonus vessareissuilla.

Nyt oli testissä Jetboilin MicroMo –kaasukeitin. Se on yksinkertainen laittaa päälle (pietso) ja kiehuttaa veden hävyttömän nopeasti integroidussa kattilassa. Ruokaillessa voi samoilla vauhdeilla keittää vettä myös termariin, sillä voi sitten syömisen jälkeen vaikka huuhdella astiat.

Kunnon aterimet pitävät kiinni sivistyksessä. Olen tykännyt Sea to Summitin taittolautasesta. Light my Firen taittomuki ja sporkit ovat olleet vakiovarusteita jo pitkään. Sporkkeja kannattaa olla mukana useampi, koska vähintään yksi on koko ajan hukassa. Ne pysyvät puhtaana kätevässä kotelossa.

Vuosikaudet ihmettelin, miksi mulla särki vaelluksilla aina päätä. Sen jälkeen kun hankin ensimmäisen vesileilini, ei särkenyt enää, kun tuli juotua jatkuvasti kävelyn aikana. Camelbakilla vältät siis nestehukan!

Vesileilin lisäksi on hyvä olla luotettava vesipullo, jonka uskaltaa ottaa vaikka makuupussiin sisälle. Suosin retkillä litran pulloja, joissa on desimerkinnät, jolloin voi tarvittaessa myös mitata vettä.

Jos haluaa träkkäillä kuljettuja polkuja, Suunnon kello kannattaa ottaa mukaan. Siihen voi myös tallentaa reitin etukäteen! Muista laittaa lajiasetuksista vaeltamiselle taajin mahdollinen tallennusväli, ettei akku lopu. Vaihtoehtoisesti varavirtalähde mukaan.

Lukuunottamatta termospulloa ja crocseja, nämä sujahtivat Haltin 30-litraiseen päiväreppuun (ja osa vaatteista tietysti päälle). Sen lisäksi mukana oli vielä kameraan pari lisäobjektiivia sekä kamerajalusta, joka kulkee tuossa ulkopuolella. Telttakaaret sopivat toiselle sivulle ja itse teltta repun läpän alle. Ja kuksan otin mukaan, koska se tuo kivaa fiilistä.

Onko jotain mitä listastani mielestäsi puuttuu tai on liikaa? Laita kommenttia alle!

Yhteistyössä Halti, Petzl, CamelBak, Jetboil, Suunto, Superyellow Headwear

Surffaus Lofooteilla oli kesän siisteimpiä juttuja

Julkaistu: 09.9.2016

Eräänä päivänä Lofooteilla, ajaessamme E10-tiellä huomasimme yhtäkkiä tien varressa rannan, jolla oli ihmisiä surffaamassa. Mitä ihmettä! Kyllä, siellä oli surffiranta, Skagsanden beach ja rannalla kontti, josta vuokrattiin lautoja ja märkkäreitä. Rannan vieressä oli myös Skagen-niminen leirintäalue, johon parkkeerasimme.

Lähdin heti kärkkymään surffikopin seutuville. En oikeasti halunnut mennä surffaamaan edellisen surffimuistoni jäljiltä (Nicaraguasta), mutta kun se nyt kerran oli siinä. Voisihan sitä ainakin kysyä, mitä lautavuokra maksaa.

Kopista löytyi pari mimmiä sekä firma nimeltä Schibevaag Adventure. Heillä oli kuulemma koppi vasta ensimmäistä kesää kyseisellä rannalla. Aalto oli hyvää ja vesi lämmintä (jep, ihan varmaan). Firma oli menossa kiinni, mutta saisimme kuulemma pitää lautoja niin pitkään kuin halusimme. Ei siinä muu auttanut.

Vähän arvelutti, miten vedessä tarkenee. Lofoottisurffista kertovan North of the Sun -dokkarin nähtyäni olin päättänyt, että tuohon minä en sentään lähde: surffata nyt hyytävässä Pohjois-Atlantissa. Hullut.

Parinkymmenen minuutin päästä seisoimme kuusi millimetriä paksut märkäpuvut päällä, töppöset jalassa ja tumput kädessä valmiina tepastelemaan veteen. Jännitti, sillä edellisistä aalloista oli kulunut vuosi. Mutta kun pääsin laudan päälle, ei hommaa tarvinnut edes ajatella. Melominen tuntui luonnolliselta, veden liike kotoisalta ja laudan liikuttelu helpolta. Mitä hittoa, minähän tajuan tästä jotain, mietin.

Ranta oli tasainen hiekkapohja ja vesi alimmillaan. Aalto oli tasaista ja siistiä kuin tehtaasta tulisi. Ei pelottanut ollenkaan. Näin sopivan aallon alkavan kasautua kauempana, meloin, lauta nappasi vauhtia, sain aallon kiinni ja pääsin palan matkaa sen kyydissäkin. Meloin takaisin aaltojen taa, ja näin heti seuraavan. Tuohon mennään, ja mentiinkin.

Setit rauhoittuivat hetkeksi ja vahdimme Helin kanssa horisonttia, jonka päällä aurinko jaksoi kiikkua. Vedessä ei ollut ketään muita, taustalla näkyivät merestä kohoavat vuoret, joiden seinämät ilta-aurinko maalasi oransseiksi. Vesi maistui tutun suolaiselta ja tuntui puvun läpi ihanan viileältä, mutta ei yhtään kylmältä. Kaikki oli täydellistä. Pelkästään kulunut puolituntinen oli riittänyt pyyhkimään mielestäni kaikki ne tuskaiset surffipäivät ja kauhun hetket. En halunnut mitään muuta kuin surffata, kaikki muu oli hetken aikaa turhaa.

Parin tunnin jälkeen käsistä loppuivat voimat. Paksussa märkkärissä melominen oli raskasta. Olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Tämä fiilis kai on se mikä surffauksessa kokouttaa, vielä pahemmin kuin laskemisessa.

Lautoja oli ihan hyvä valikoima ottaen huomioon surffareiden määrän. Minä valkkasin aaltoihin nähden aika pienen laudan, johtuen ihan puhtaasti siitä, että kammoan olkapääonnettomuuteni jälkeen isoja lautoja. Onnettomuus sattui aikanaan Portugalissa niin, että en saanut isoa lautaa ranta-aallokossa oikein käännettyä ja aalto löi laudan vasten minua niin että käsi jäi laudan taakse.

 

surffaus lofootit

Surffikontilla oli tietysti myös oma surffikoira!

 

Menossa tukkahevikaraokeen vai surffaamaan..?

 

Skagen Camping Lofootit

Skagen Camping iltavalaistuksessa. Meidän teltta ja Mitsu kuvan oikeassa laidassa.

 

auringonlasku lofootit

Vedestä ei olisi ollut kiire vielä pitkään; aurinko laski vasta yhdentoista maissa. Mutta harmi kyllä voimat loppui aika lyhyeen.

teltta lofooteilla

Telttapaikkaa ei voinut ainakaan moittia maisemista!

 

auringonlasku lofootit

Miia rannalla katselemassa kun aurinko tipahtaa Atlanttiin.

 

 

suppailijat lofooteilla

Aalto oli seuraavana aamuna liian flättiä surffaamiseen mutta airon kanssa ihan hauskaa!

 

 

stand up paddling lofootit

Ja kyllähän suppailijaakin hymyilytti rannalle palattua.

 

 

Olkapää sijoiltaan ja muita surffimuistoja

Olen surffauksessa täysi aloittelija. Seisoin ensimmäistä kertaa surffilaudan päällä Meksikossa Puerto Escondidossa vuonna 2005. Kävin lyhyen kurssin ja saman päivän illalla koitin sählätä yksinäni laudan kanssa rantavaahdoissa. Sain laudasta päähän eikä homma oikein lähtenyt rullaamaan. Jälkeenpäin olen tajunnut, että kyseinen breikki ei kai toiminut nousuvedellä ja aallot breikkasivat aivan liian lähellä rantaa. No juu. Surffasin seuraavan kerran heti perään Portugalissa vuonna 2012. Keskikesän aallot Algarvessa olivat sotkuisia ja lopulta meni olkapää sijoiltaan. Vahva alku surffiuralle siis! En luovuttanut. Olin kuitenkin ehtinyt saada Portugalissa yhden vihreän aallon (eli sellaisen joka ei ole vielä muuttunut vaahdoksi) ja muisto siitä kantoi pitkälle. Tosin Valtteri totesi, ettei enää lähde mun kanssa surffaamaan, koska kiukuttelin kuulemma koko ajan.
Seuraavana vuonna pääsin laudan päälle Biarritzissa, jossa olimme äidin kanssa reissussa. Cote de Basquesin pitkä, rauhallinen hiekkabreikki ei pelottanut, ja sain rauhassa totuteltua taas laudan päällä olemiseen. Pelotti, että olkapää menisi taas sijoiltaan. Seuraavana vuonna olkapää lopulta leikattiin, enkä uskaltautnut surffaamaan ennen kuin parin vuoden kuluttua. Mutta silloin lähdin, itsenikin yllättäen varta vasten surffimatkalle Espanjaan Santaderin lähelle. Sain lautaan kahden viikon aikana jälleen lisää tuntumaa, vaikka aallot olivatkin välillä mitä sattuu. Pieni surffikipinä jäi kytemään. Sapattivapaani alkajaisiksi lähdin surffariystäväni Viivin kanssa Väli-Amerikkaan. Panamassa aalto oli hieman vähäistä, mutta ihan mukavaa. Taisin saada pari kivaa aaltoakin. (Ja törmäsin paikalliseen tilanteessa, jossa väistämisvelvollisuus olisi ollut minun. Kundi loukkaantui tilanteesta niin, että loikki katkerana tiehensä rannalta.) Nicaraguassa puolestaan oli aivan kauhea keli, eikä minulla olisi ollut mitään asiaa lineuppiin. Typeränä lähdin silti, ja sen seurauksena melkein hukuin erään monsterisetin alle. Ryömin vettä yskien takaisin rannalle ja päätin, että meikäläisen surffit oli siinä. Kaikkea ei tarvitse hanskata. No, kuinkas sitten kävikään? Norjan ihanan surffi-illan jälkeen mietin taas, mihin ne lomaviikot oikein haluaisikaan käyttää. Laskemiseen, kiipeilyyn vai surffaukseen. Vai vaeltamiseen, sukeltamiseen tai valokuvakurssille? Siinäpä pähkinää.
 
Yhteistyössä Superyellow Headwear, Suunto

Lofootit elokuussa: ei ruuhkia, helle hemmotteli

Julkaistu: 06.9.2016

Jos Lofooteilla on aikaisemminkin ollut ruuhkaa, tänä kesänä sitä tuntuu olleen vielä enemmän. Facebookin kuvavirtaan on soljunut tasaiseen tahtiin kauniita kuvia vuorista ja niitä reunustavasta turkoosista Atlantista.

En voinut väistellä fiilistä, että onko sinne nyt enää järkeä mennä jonottelemaan. Kaikki on jo siellä, kaikki on jo nähty, niin kuin siinä Stellan biisissä sanotaan. No, silti päätimme lähteä. Kun elokuu läheni, tajusin, että vaikka olin nähnyt monta kuva-albumia Lofooteilta, ei minulla ollut hajuakaan, mitä siellä oikeasti kuuluu nähdä. Kvalvika-rannalle sijoittuvan North of the Sun -surffidokkarin olin katsonut silloin kuin kaikki muutkin, Banffissa pari kolme vuotta sitten.

Toukokuussa olimme pitäneet suunnittelupalaverin, jonka päällimmäinen huomio meni Aperol Spritzereiden tekemiseen. Siinä sivussa käytimme pari tuntia sen pohtimiseen, mistä saisimme asuntoauton tai voiko mitsulla vetää asuntovaunua, minkä jälkeen hylkäsimme kaikki siihen mennessä tehdyt suunnitelmat.

Tältä näytti lopullinen matkasuunnitelma. Lähtisitkö näiden kanssa reissuun…?

 

Aiheeseen palattiin seuraavan kerran 15.8., kun piti miettiä, mihin käännytään Tromssan tieristeyksen jälkeen. Pikaisten googlailujen jälkeen totesimme, että lauttayhteys Gryllefjordista Andenesiin toimisi kannaltamme parhaiten.

Andenesista ajelimme Andoyan länsirantaa ja löysimme mitä mainioimman telttapaikan Nordmelan ja Nossin kylien välistä. Aurinko paistoi toista päivää putkeen, eikä missään ollut juuri ketään.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa Sortlandin kautta kohti Henningsvaeria. Huiputimme matkan varrella Kvittindenin, minkä jälkeen lähdimme etsimään Henningsvaerista mökkiä ja suihkua. Saimme luultavasti kylän viimeisen vapaan mökin. Seuraavana päivänä nautimme aamupalasta merimaisemalla. Ihmetykseksemme aurinko paistoi edelleen.

Ajelimme Reineen, josta lähtevällä veneellä pääsi länsirannikon upeille biitseille. Jäimme pois Vinstadissa, josta oli lyhyt kävelymatka Bunes Beachille. Yövyimme rannalla, tähtitaivas oli kirkas ja minä kiipesin makuupussini kanssa ylemmäs kallioille vahtimaan revontulia. (Turhaan, harmi kyllä). 

Seuraavana päivänä ajelimme niin pitkälle kuin Lofooteilla pääsee, Å:n kylään. No eipä sielläkään mitään ihmeellistä, söpöjä veneitä ja punaisia taloja vieretysten. Lofooteilla on joka puolella niin ihanan näköistä, että maisemiin turtuu. Aurinko paistoi edelleen siniseltä taivaalta ja sortseissa tarkeni.

Seuraava yö vietettiin Rambergin lähellä sijaitsevalla Skagen-nimisellä leirintäalueella. Ja arvaatkaa mitä, siellä pääsi surffaamaan! (Kirjoitan siitä seuraavaksi erikseen).

Aamupäivällä aalto oli flättiä, joten kävimme lyhyellä suppailuretkellä. Reissun viimeinen kokonainen päivä oli edessä. Kai se sitten on mentävä katsomaan se Kvalvika, mietimme. Ajelimme Rambergista sillan yli Fredvangiin, parkkeerasimme auton ja lähdimme kapuamaan ylös kohti satulaa, josta rannalle pääsee. Olimme saaneet vinkin, että itse rannan sijaan kannattaisi pystyttää teltta Kvalvikan rantaa reunustavan Rytenin rinteille. Noudatimme ohjeita ja tälläsimme Haltin neljän hengen majamme komealle näköalapaikalle. Auringonlaskusta kiipesimme nauttimaan Rytenin huipulle.

En edes yritä kuvailla fiiliksiä reissun päätteeksi. Pelätyistä ruuhkista ei ollut tietokaan. Kaikista vitsikkäintä oli keli, sillä olimme varautuneet koleaan räntäsateeseen, emmekä helteiseen intiaanikesään. Ei aurinko sentään koko aikaa paistanut. Se käväisi kerran pilven takana, taisi olla torstaina klo 19 ja 20 välillä.

Meidän reissumme oli siis yhtä upea kuin kaikki ne muutkin reissut Lofooteille, joita olen nähnyt ystävieni tekevän. Mutta se oli meidän matkamme, meidän hetkemme ja meidän auringonlaskumme. Lofootit ovat jokaiselle vähän erilaiset, mutta varmasti aina yhtä henkeäsalpaavat. Kannattaa mennä katsomaan, miltä ne omaan silmään näyttävät.

Kilpisjärven arktiset kasvit -opastuspolku. Hyvä syy nousta autosta ulos jaloittelemaan!

Ensimmäinen leiripaikka Skibotnin rannassa. Kuvassa Miia.

Aamulla herätessä meri oli tyyni ja vuoret heijastuivat vuonon pintaan.

Mihis sitten? Ei ole vanhan kunnon analogisen kartan voittanutta.

Lautassa Gryllefjordista Andenesiin.

Sininen meri <3

Miia nauttii maisemista. Tätä Turusta Köpikseen purjehtinutta seilorileidiä ei moiset merimatkat hetkauta. Miian keltainen takki oli myös Haltilta saatu tiimitakki.

Toisen yön telttapaikalla. Tässä vaiheessa oltiin jo että mitääh.

Kiivettiin Kvittindenille!

Sieltä oli aika muikeet maisemat. Koko reissuun meni vajaa neljä tuntia, koska kierrettiin alas kiertoreittiä. Muuten oltaisi selvitty kahdessa. Kuvassa Superyellow’n ihana panta, Haltin takki, Niken trikoot (ostin ne muuten Andenesin sporttikaupasta!) sekä Merrellin Moab FST -tossut. Hyvä reissuvaatekombo.

Henningsvaerin kylä oli tosi symppis. Kuvassa sataman veneitä.

Vietettiin ihana hengailuaamupäivä Henningsvaerin kylässä. Kuva: Miia Alapeteri

Retki Bunes Beachille kannattaa ehdottomasti. Siellä oli meidän lisäksi vajaa parikymmentä telttaa, en tiedä sitten millainen ruuhka heinäkuussa.

Hyvää yötä! Tähtitaivaan alla kelpasi nukkua, rauhallinen tuuli suhisi heinäkorsissa ja aallot kohisivat taustalla.

Meidän retkikeittiö on aika hyvin varusteltu. Lautaset ja kokoontaitettavat mukit saatiin Light My Fire -valikoimasta.

Aamukahvit pysyy lämpimänä Camelbak Forge -termosmukeissa. Ai miten niin meillä on kaikilla sama maku..?

Nesteytyspuolikin oli meillä hyvin hoidossa, kiitos CamelBakin.

Haltin vedenpitävissä bägeissä oli kätevä kuljettaa leiriytymiskamppeet autosta telttapaikalle.

Henningsvaerista ajettiin Å:hon. Aivan siellä kärjessä telttailu on kielletty, siellä on ilmeisesti aiemmin ollut aika ruuhkaista. Nämä veneet bongattiin matkalla!

Skagenin leirintäalueen vieressä oli mahtava surffiranta. Kirjoitan ensimmäisistä omista norjasurffeista ihan erikseen.

Sitten lähdettiin legendaarista Kvalvikan rantaa kohti. Tämä söpöliini tuli vastaan kun kiivettiin rannalta ylös Rytenin rinnettä. Bää!

Viimeiseksi yöksi Lofooteilla löydettiin ihan komia telttapaikka!

Sitten kiivettiin kohti Rytenin huippua ja auringonlaskua. Kuvassa Heli ja Miia.

No morjens!

Ei mikään ihme, että mimmeille tuli tarve laittaa pientä skittasooloa kehiin.

Illan pimetessä kylien valot alkoivat loistaa kuin Välimerellä konsanaan. Yöllä alkoi viimein sataa, mutta se ei enää haitannut, sillä meillä oli edessä enää auton pakkaus ja kotimatka.

 

Yhteistyössä: Halti, Superyellow Headwear, Merrell, Vandernet (Camelbak, Light my Fire), Suunto