Miltä maistuu kahviton marraskuu?

Julkaistu: 28.11.2016

Tiistaina 1. marraskuuta minun ja avopuolisoni herätyskellot soivat yhtäaikaa. Nousin ylös ja keitin meille aamupuuroa. Ajattelin, että torkuttamaan jäänyt puoliso kohta nousee keittämään kahvin, niin kuin yleensä. Ensimmäinen marraskuun aamu väsytti ja kahvihammasta kolotti.

Jostain syystä hän ei noussutkaan heti, ja odottelin kahviani turhaan. Tein etätöitä ja päätä särki. Laiskotti, enkä jaksanut lähteä keittämään kahvia itse. Olkoot koko kahvi sitten, mietin. Lopetan sen juomisen kokonaan.

Aamuihini on kuulunut kahvikupillinen yli viidentoista vuoden ajan. Oppiiko sitä enää uusille tavoille?

Että mitä? Olen juonut kahvia joka aamu siitä saakka kun olin viisitoista. Toisin kuin monilla, minulla ei ole ollut sen kanssa minkäänlaista kädenvääntöä. Elämänfilosofiani mukaisesti niin kahvia kuin kuohuviiniä (silloin tällöin jalluakin) voi nauttia, jos se sattuu huvittamaan, eikä siitä aiheudu itselle tai lähipiirille liialti  haittaa. Pysyy nuttura vähän löysemmällä!

Mutta hetken mielijohteesta päätin unohtaa koko kahvin. Tai ainakin kokeilla, miltä kofeiinin vähentäminen tuntuu.

No miltä se sitten tuntuu? Ensimmäinen viikko oli aika sumuista. Päätä särki koko ajan, lukuunottamatta hetken helpotusta mate-kupillisen jälkeen. Parin viikon jälkeen huomasin, että tavasta oli vaikeampi päästä eroon kuin itse kofeiinista. Päänsärky katosi, mutta kesti kauan totutella hakeutumaan lounaan jälkeen teeastialle kahvikoneen sijaan.

Kahviton elämä, parempi elämä?

Mielenlujuuttani koeteltiin, kun viikko sitten tiistaina olin jalan keskustassa, matkalla kohti satamaa ja Tukholman-laivaa. Ai niin, Starbucks! En käy juuri koskaan keskustassa, joten joululahjaksi saamallani Starbucks-lahjakortilla oli vielä arvoa. Eikä tiskillä ollut edes jonoa. Hykertelin tyytyväisenä. Kunnes tajusin, etten voi juoda kahvia. Mitä olinkaan mennyt tekemään? Epäilyksen aalto iski: mitä väliä sillä on kenellekään, juonko kahvia vai en? Mitä väliä on millään.

Ryhdistäydyin hetkellisestä maailmantuskastani ja tilasin tiskillä ensin kofeiinittoman kahvin. Vaihdoin sen samantien tavalliseen, koska se kuulosti niin typerältä. Onneksi myyjä katsoi arpomistani niin kummaksuen, että päätin vaihtaa vielä kolmannen kerran. Kofeiinittomana, kiitos. Selvisin.

Mitä tekee enää kahviloissa, jos ei juo kahvia?

Monet ovat kysyneet, nukunko paremmin. Ehkä hieman. En merkittävästi. Suurimman vaikutuksen olen huomannut nestetasapainossa. En luultavasti vieläkään juo tarpeeksi vettä, mutta olo on vähemmän nestehukkainen kuin aiemmin.

Muilta osin en osaa oikein sanoa, mikä tuntuu erilaiselta. Olen nukkunut enemmän siksi, että ilman kahvia en pysty sinnittelemään hereillä väsyneenä. Tästä syystä silmäpussit ovat säilyneet marraskuun yli maltillisina. Ja olo on jollain lailla freesimpi. Siitä laitan suuren osan paremman nestetasapainon piikkiin.

Loppu lienee henkistä. Iloa siitä, että sain pidettyä itseni kurissa. Pääsen aamuisin heti liikenteeseen eikä tarvitse käyttää aika kahvinjuomiseen tai reissussa miettimiseen, mistä sitä saa, onkohan se pahaa (useimmiten on) ja riittääkö se viemään väsymyksen pois.

Luulen, että jatkan kahvittomalla linjalla. Satunnaisia herkutteluhetkiä varten ostan kotiin kofeiinitonta kahvia tai käyn Starbucksissa. Lahjakortillakin on vielä arvoa. (Siinä muuten oiva joululahjavinkki kahvihirmuille!)

 

Kuvat Tukholma / Pyhätunturi

5 283 kommenttia

Rukan tunnelmaa lapsuuden kuva-albumeissa

Julkaistu: 22.11.2016

Ruka on kuin vanha rakkaus. Se, jonka kanssa kasvoit ja koit monet seikkailut ennen kuin niitä tallennettiin Instagramiin. Se, jonka tavatessa tulee edelleen hauska, nostalginen fiilis.

Vaikka olen kotoisin Helsingistä, lähes kaikki laskuoppini ovat peräisin Rukalta. 80-luvulta lähtien olen kavunnut nyt jo edesmenneen vanhan Skibistron rappusia, jotka olivat kolmevuotiaalle silloin kovin korkeat. Ravasimme perheen kanssa Rukalla, ja opin ulkoa rinteiden mutkat ja metsien montut. Perhelomat vaihtuivat jossain vaiheessa opiskelijamatkoihin, Tellu Nightin hämyiset tunnelmat uudenkarheaan Piste-ravintolaan ja ne edelleen ystävien ensilumenreissuihin.

Vaikka laskureissuni kotimaassa tätä nykyä suuntautuvat useimmiten toisaalle, Ruka tuo aina lämpimän mielen. Aivan kuin se eksä, jonka nähdessäsi mietit, miten paljon on vuosien saatossa muuttunut, ja toisaalta, miten paljon säilynyt ennallaan.

Tyylikäs skimbaaja Rukalla vuonna 1989.

…Ja vuonna 2016. Väritkin säilyneet aika samana!

Minä ja äiti Vuosselin ala-asemalla. Ehkä vuosi 1990.

Tauolla. Oltiin usein parkissa joko Saaruassa, Vuosselissa tai Mastolla. Istuttiin serkkujen kanssa autojen vieressä maassa ja mutustettiin mökillä tehtyjä voileipiä ja kuumaa mehua termareista.

Huomatkaa ketunhäntä!

Laskutyyliä Rukalla marraskuussa 2016.

Lentokenttäbussissa vuonna 1989. Hieno paita!

Paljon on muuttunut, mutta maisemat tunnistaa aina! Kuva Rukalta marraskuussa 2016.

860 kommenttia

Videoblogi: Toiset treenit personal trainer Laura Peipon kanssa

Julkaistu: 18.11.2016

Treenikuuriani kohti Arctic Challenge Winter -kisaa on kulunut hieman yli kuukauden. Minulla oli väliaikatreffit pt Laura Peipon kanssa viime viikolla.

Treenien aloittaminen lokakuussa tuntui tovin aikaa tyhjäkäynniltä, eivätkä lihakset oikein reagoineet treeniin. Viimeisten parien viikkojen aikana kävi tapahtui kuitenkin jotain ja yhtäkkiä punttitreeni alkoi tuntua taas hauskalta. Tämähän menee eteenpäin kuin Suomen jääkiekkomaajoukkue!

Oli myös kiva kuulla Lauran kommentit, kun saavuin Levi Wellness Clubille. Hän sanoi että näytän freesimmältä kuin edellisen kerran tavatessamme. Ja siltä tuntuu oma olokin. Säännölliset rutiinit, järkevä syöminen ja treeni tekevät tehtävänsä, vaikka aloitusohjelmani oli melko kevyt. Sitä ei voi sanoa uudesta ohjelmasta…

”Kun aloitettiin, muistutit huojuvaa heinäkortta. Nyt näytät pajulta, ja tarkoitus olisi tehdä sinusta kelohonka”, Laura virkkoi.

Videolla palasia uuden ohjelmani toiminnallisesta osuudesta.

 

Yhteistyössä: Levi Wellness Club, Suunto, Merrell, Mons Royale, Superyellow Headwear

31 kommenttia

Vinkit revontuliretkelle Pyhätunturiin

Julkaistu: 16.11.2016

Vannoin, ettei minusta tule koskaan revontuliharrastajaa. Äkkiseltään ei tule mieleen hommaa, joka sopisi huonommin iltauniselle tyypille, jonka varpaat ovat kesälläkin kohmeessa. Toisekseen ajattelin, että hyviä revontulikuvaajia on vaikka kuinka, eikä minulla olisi kekoon kovin paljoa kannettavaa.

Niinpä niin. Minkäs teet, kun valokuvaaminen on niin kivaa? Öiset, lumiset maisemat ovat upeita, ja kamera tuo ainakin itselleni niiden katselemiseen hauskan ulottuvuuden; se antaa syyn valvoa ja kiivetä tunturin huipulle keskellä yötä. Mitä siitä, että näitä kuvaa joku muukin? Itseni takiahan minä tätä teen.

Varpaatkin pysyy lämpimänä kun laittaa tarpeeksi monta villasukkaa.

 

Viime viikonlopun lauantaiaamu valkeni Pyhällä kirkkaana, mutta iltapäivästä tunturi peittyi sumuun. Niin kuin tähän vuodenaikaan yleensä, pimeä laskeutui jo neljän maissa, jonka jälkeen kävimme Miian kanssa vielä Hotelli Pyhätunturin kuntosalilla sekä saunassa, syömässä hotellin uudessa Colorado-ravintolassa sekä loikoilimme hotellihuoneessa.

Iltapäivästä sumu hiipi pikkuhiljaa tunturiin.

Pakkanen kiristyi ja illalla mittari näytti jo -16. Parhain aika nähdä revontulia on yleensä myöhään illalla, vaikka niitä periaatteessa voi nähdä milloin vain, kun on pimeää. Ennusteen mukaan näytti kuitenkin siltä, että kovin hiukkasmyrsky sattuisi vasta puolenyön maissa.

Ja ulkonakin oli sumuista. Jaksaisiko sitä ollenkaan lähteä? Pyhätunturin hotelli ja lähestulkoon kaikki majoitukset sijaitsevat tunturin eteläpuolella. Revontulet näkyvät yleensä pohjoisella taivaalla, varsinkin mitä etelämpänä ollaan. Pyhällä se tarkoittaa, että pitää kiivetä lihasvoimin tunturin huipulle nähdäkseen revontulia kunnolla.

Kellon lähestyessä kymmentä tarkistimme vielä huipun kamerakuvista säätilanteen. Alhaalla oli täysin sumuista, mutta kas kummaa: ylhäällä näytti olevan kirkasta. Kysäisin vielä Kiilopäällä revontulikuvauskurssia pitämässä olleelta ystävältäni Sampsa Suloselta, miltä keli näytti parisataa kilometriä pohjoisemapana. Sain viestin, että revontulia näkyi, mutta sielläkin oli pitänyt kiivetä sumuisilta metsämailta ylös tunturiin.

Ei siinä sitten ollut vaihtoehtoa. Pakkasimme päälle kiipeämiseen sopivat vaatteet ja reppuun paljon lämmintä. Valokuvaus on siitä vaikea harrastus, että joutuu olemaan paljon paikoillaan, jolloin tulee helposti kylmä. Olen toivoton palelija, siispä tungin reppuuni kamerakamppeiden lisäksi vielä kokonaisen untuvaparkatakin. Eipä sinne sitten juuri muuta enää mahtunutkaan.

Lähdimme kiipeämään jalan, sillä Miia ei ollut ehtinyt päivittää vielä skinejään uusille suksille. Helpoin tapa kiivetä huipulle olisi varmaankin pitkin huipulle kiertävää huoltotietä. Me päätimme kuitenkin kiivetä suoraan Piste Palander -rinteen vierustaa. Se oli aika jäinen, ja paikoin valuin alas metrikaupalla kun mikään ei pitänyt jäisessä ja jyrkässä rinteen vierustassa. Olisi tarvinnut jäähakkua! Harmi kun Bliss Adventure -tiimin kaverit olivat vielä etelässä, heiltä olisi kenties saanut vuokralle hakun. Team Bliss järjestää myös ohjattuja revontuliretkiä Pyhän maisemissa, joihin kuuluu kamerajalustan laina sekä opastusta kuvaukseen.

Kiipeämiseen hotellilta huipulle kului meiltä vajaaa 40 minuuttia (ks. Suunnon reitti). Kävelimme Pyhä Expressin yläaseman ohi, sillä halusimme pois rinteiden valoista. Olimme ottaneet mukaan myös otsalamput, mutta niitä ei superkuun valossa todellakaan tarvittu.

Nämä ilmaantuivat näkyviin heti, kun pääsimme pois valojen alta.

 

Kun pääsimme pois keinovalon piiristä, alkoi silmä heti erottaa taivaanrannassa vihreitä loimuja. Pysähdyimme kuvaamaan niitä, ja muutaman minuutin kuluttua taivas lehahti suoraan yläpuolellamme vihreän ja punaisen eri sävyihin. Lieskat tanssivat nopeampaa kuin olen koskaan nähnyt, eikä kamera tehnyt oikeutta näkymille.

”Mitä täällä tapahtuu”, kysyi Miia kun päidemme yläpuolella alkoi loimuta. Toisin kuin revontulet yleensä, nämä olivat paljain silmin vielä hienompia kuin kuvaan tallentuneet hetket.

Pää ei meinannut edes kääntyä niin moneen suuntaan kuin missä revontulia näkyi!

Pyhä Expressin yläasema ja revontulet.

 

Oli käsittämätön fiilis olla yksin tunturin huipulla, keskellä valkoisia hankia. Revontulet tuntuivat olevan niin lähellä, että niitä olisi voinut koskettaa.

Mieletöntä näytöstä kesti noin vartin verran, jonka jälkeen leiskat siirtyivät kauemmas taivaanrantaan. Kävelimme kohti Kultakeron luoteisrinnettä, paikkaan josta näki Isokurun ja kauniit, kuun valossa kylpevät Pyhä-Luoston kansallispuiston tunturit.

Kuunvalossa näkyi kauas Luostolle saakka.

 

Vihreitä lieskoja vaan riitti ja riitti!

Kuvailimme aina välillä leimahtavia revontulia, kuuntelimme hiljaista tunturia ja katselimme maisemia. Yhtäkkiä tajusimme, että olimme olleet huipulla melkein puolitoista tuntia. Jalat alkoivat pikkuhiljaa kylmettyä ja päätimme lähteä takaisinpäin.

Ohitimme paluumatkalla vanhan tuolihissin, jonka jäätyneet istuimet näyttivät todella aavemaisilta kuunvalossa, taustalla vihreät revontulet. Oli vaikea käsittää, että tällaista voi olla – ja että olimme ainoat henkilöt koko Pyhän huipulla sitä todistamassa.

Need a ride?

 

Lopulta raaskimme lähteä, ja kävelimme alas tunturin reunaa. Olimme iloisia siitä, että sinnikkäästi lähdimme kokeilemaan onneamme, vaikka oli riski, ettei ylhäällä näkyisi mitään. Olen tehnyt muutamia revontuliretkiä aiemminkin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun kohdalle osui jättipotti.

 

Yhteistyössä: Pyhätunturi

4 941 kommenttia

Onnellisia laskuja Pyhätunturilla

Julkaistu: 14.11.2016

Sukset ovat jälleen kyydissä. Mitsun takapenkillä monoja sikin sokin, pakkanen kuuraa ikkunoiden reunat. Kylmyys hohkaa läpi auton lattian, kun käännyn tutusta nelostien risteyksestä. Loputtoman pitkä syksy on ohi, ensilunta on tullut taivaan täydeltä ja laskuvaatteet on kaivettu esiin kellarista.

Aurinko nousi tervehtimään kauden ensimmäistä laskupäivää.

Siellä se on, tunturi. Lumen peittämänä se odottaa innokkaita laskijoita. He, tai siis me, tiedämme, että edessä on jälleen kuusi kuukautta elämää lumen maailmassa, lumen ehdoilla. Jokaisilta kasvoilta tunturissa paistaa innostunut ilo.

Pyhätunturin kausi alkoi tänä vuonna aiemmin kuin koskaan ennen, marraskuun 11. päivä. Se tarkoittaa, että on kuusi kuukautta aikaa käydä täällä. Jättää kiireinen Helsinki hetkeksi.

En osaa selittää sitä, miksi olen tunturissa niin onnellinen. Kuva: Miia Alapeteri

Kun pääsemme Miian kanssa mäkeen lauantaina, pakkasta on kaksitoista astetta. Kylmyys kipristää nenää ja monot tuntuvat hassuilta jalassa. Lähteminen ulos on loputonta sähellystä, niin kuin aina kauden ensimmäisenä laskupäivänä. Kaikki laskuvarusteet näyttävät pitkän tauon jälkeen aavistuksen vierailta. Jos vaatteet ovat jääneet kesän korvalla pesemättä, niiden taskuista löytyy aarteita. Viime kauden rinnekarttoja tai afterski-kuitteja. Muistoja hyvin käytetyistä talvipäivistä. Itse löysin myös puoliksi syödyn suklaalevyn. Mikä mahtava ylläri!

Ylhäällä tunturissa lunta riittää. Kuva: Miia Alapeteri

Vielä suksia jalkaan kiinnittäessä tunne on omituinen. Kuin tapaisi vanhan ystävän pitkästä aikaa. Mutta kun lykkää ne matkaan ja tekee ensimmäisen käännöksen, kuluneet kuusi kuukautta unohtuvat. Tekee mieli huutaa ilosta. Huudan. Se olkoon tervetuliaishuuto tälle tunturille, josta kuin vahingossa on tainnut tulla melkein kuin toinen kotini.

 

 Yhteistyössä: Pyhätunturi, Halti, Mons Royale

 

1 420 kommenttia

Millaisia ulkoilukenkiä käytän?

Julkaistu: 08.11.2016

Yhteistyössä: Merrell Finland

Minulle tarjoutui tänä syksynä tilaisuus testata erilaisia Merrellin malleja, joita kutsutaan myös ”speed hiking” -kengiksi. Tämä oli minulle aivan uusi aluevaltaus, sillä en ole käyttänyt tällaisia kevyempiä retkeilykenkiä aiemmin.

Ulkoilukengät sinänsä ovat tuttu teema, sillä työskentelin lukion jälkeen aika pitkään Partioaitan myymälässä Yrjönkadulla. Partioaitalla oli silloin myymälä kellarissa, jonne mentiin ajoluiskaa pitkin. Tämän lisäksi katutasossa oli 2000-luvun alkuvuosina pieni kenkämyymälä, jossa tein aika paljon vuoroja. Se oli hauskaa, sillä kenkien myyminen oli kuitenkin aivan erilaista hommaa kuin muiden varusteiden. Jokaiset jalat ovat erilaisia!

Partioaitan aikojen jäljiltä minulla oli yli kymmenen vuoden ajan nahkaiset, painavat ja jäykät vaelluskengät. Ne tulivat kuitenkin jo tovi sitten tiensä päähän. Mietin, että mitä ihmettä sitten laitan jalkaani. Olisiko tällaisista kevyistä kengistä haastajiksi?

Tykästyin näihin mataliin lenkkarimaisiin kenkiin heti kun vedin ne jalkaan. Varsi ylttää hieman yli nilkan, niin että kostea kanervikko ei kastele sukkia. Lisäksi kengässä on Gore tex -kalvo, jonka turvin saattoi hyppiä yli kosteiden sammalmättäiden. Käytin näitä syksyn ajan mökillä, töihin pyöräillessä kun satoi, kävelin niillä koko tunturivalokuvauskurssin ajan Kiilopäällä, glamping-retkellä Teijossa sekä kiipesin Lofoottien vuoret. Pohjassa on niin hyvä pito, että se ansaitsee erikoismaininnan. En tiedä onko se kiinni pohjan materiaalista, vai mallista – pohjan reunat leviävät ikään kuin hieman alaspäin ja tuntuu melkein, että ne pitävät sinua maassa imukuppien tavoin. Lestin istuvuus on napakka ja aika matala, mutta kärjessä on hyvin tilaa räpylävarpailleni.

(Malli: Merrell Moab FST Mid Waterproof Wmns)

Näissä ihanan sinisissä kengissä on enemmän nilkkatukea, ja kenkä on astetta jämäkämpi muutenkin. Nämä ovat lestiltään huomattavasti reilummat kuin Moabit, ja niihin mahtuu hyvin paksu villasukka. Katsotaan, miltä ne tuntuvat nyt talvikeleissä! Paino 850 grammaa per pari.

(Malli: Merrell Capra Mid Waterproof Wmns)

Näitä rakastan. Barefoot-kengät ovat siis nimenomaisesti paljasjalkajuoksuun tehdyt. Olen koittanut totutella hiljakseen niillä juoksemiseen, mutta käytän niitä myös kiipeillessä oleilu- ja varmistuskenkinä sekä aika usein muutenkin. Ne istuvat kuin se kuuluisa hanska ja tuntuma maahan on ihana. Ja painavat 230 grammaa per pari.

(Malli: Merrell Bare Access Arc 4 Wmns)

Last but not least! Juoksin Pyhän tunturipuolikkaan Merrellin kevyellä All Out Crush -mallilla, mutta päädyin kuitenkin lopulta maastojuoksukengässä tähän astetta jämerämpään All Out Charge -malliin (kuvassa). Siinä on paksumpi pohja ja tukevampi lesti. Nämä istuvat samantapaisesti kuin Moabit, lesti on napakka ja matala, mutta varpaista leveä. Täydellistä.

Olen juossut näillä myös lyhyitä kuuden-seitsemän kilometrin asfalttilenkkejä silloin tällöin. Suunnitelmissani on asentaa kenkään nastat talvitreeniä varten.

(Malli: Merrell All Out Charge Wmns)

Merrells with a view! Tämän syksyn testin perusteella nämä kevyemmät retkeilykengät menevät jatkoon.

 

1 007 kommenttia

Seikkailujen bucket list

Julkaistu: 05.11.2016

Kuva: Sampsa Sulonen

Unelmat eivät toteudu, jos niitä ei suunnittele, sanoi äitini kun kävin hänen luonaan viime viikolla. Olin juuri todennut, miten hassulta tuntuu olla yhtäkkiä mukana lyhytelokuvakilpailussa, jota olen aina katsonut katsomosta, miettien ”kunpa minäkin jonain päivänä”.

Äiti taitaa olla ihan oikeassa. Suunnittelemisen ensimmäinen askel on haaveiden ylös kirjoittaminen. Tai kuvittaminen, miten vain. Sen jälkeen tarvitaan sinnikkyyttä. Ei yhtä isoa päätöstä, vaan monta pientä.

Niin kävi lyhytelokuvanikin kanssa. Sanoin ajatuksen ääneen itselleni ensimmäistä kertaa vuosi sitten, jolloin se konkretisoitui. Se oli kuitenkin kytenyt takaraivossa jo pidempään. En tarkoita pelkästään lyhytelokuvakilpailua, vaan kaikkea sitä, mitä se on edellyttänyt: laskutaitojen kehittämistä, uskaltamista sekä laskemisen että itsensä esille laittamisen suhteen. Valo- ja videokuvaamisen opettelemista. Monet pienet päätökset veivät minua pikkuhiljaa haluamaani suuntaan. Olen tehnyt monena vuonna päätöksen käyttää kaikki vuosilomani talvella. Kesällä olen päivittänyt tyhjässä toimistossa verkkosivuja, katsellessani aurinkoisessa kesäsäässä kylpeviä lomalaisia Facebookista. Kompastellut tavaroihin miniyksiössämme, jossa on halpa asua, polkenut räntäsateessa töihin säästääkseni bussilipuissa.  Olen hankkinut kameroita, jolla kuvata ja kiikuttanut niitä mukanani ylös vuorille. Ladannut akkuja, alustanut muistikortteja ja palelluttanut sormia niitä räplätessäni. Skrapannut jäätä splittini siteistä huipulla jäätävässä tuulessa, irroittanut ja kiinnittänyt nousukarvoja aina uudestaan. Olen pelännyt ylös kiivetessä ja alas laskiessa, ja joka hetki sillä välillä. Olen kierinyt laudan kanssa kuperkeikkaa ja kerännyt irronneita telemark-suksiani ylärinteestä. Herännyt aamuisin treenaamaan ennen töitä, jotta pysyisin seuraavalla kaudella taas kundien perässä. Näiden pikku päätösten lisäksi tähdet  taisivat olla tänä syksynä oikeassa asennossa, kun odotin lyhytelokuvakisan finaalissa voittajaleffan nimeä. Sieltä se tuli, minun elokuvani!

Seikkailujen bucket list

1. Himalaja

Kuva: Wikimedia Commons

 

Haluaisin mennä käymään näiden jättiläisten äärellä. Ne ovat vuori-ihmisten New York: paikka, jonka olet nähnyt miljoona kertaa kuvista, mutta joka pitää kokea itse. Ja kyllähän sinne pääsisi, mutta en ole vielä lähtenyt koska en oikein tiedä, mitä siellä haluaisin tehdä. Kenties kiivetä jonkun niistä jättiläisistä? Se on pitkä tie, eikä sinne voi lähteä ihan suoraan Pyhätunturilta. Enkä ole ihan varma, mitä järkeä siinä on.

2. Antarktis

Kuva: Wikimedia Commons

Haluaisin joskus mennä puoleksi vuodeksi töihin jonnekin Etelämantereen tutkimusasemalle. Ehkä hiihtää Etelänavalle?

3. Mt. Kinabalu

Kuva: Wikimedia Commons

Tämä Borneon huiputus on astetta käytännöllisempi haave, jonka toteuttaminen on ollut jo mimmiporukallamme puheissa.

4. Svalbard

Kuva: Wikimedia Commons

Tämäkään haave ei ole enää se kaikista kaukaisin. Norwegianin lennoilla pääsee Huippuvuorille, kun lähtee vaan. Ehkä tästäkin puuttuu vielä se konsepti: mitä menisin sinne tekemään? Laskemaan, hiihtämään, valokuvaamaan?

5. Amazonin viidakko

Kuva: Wikimedia Commons

”Because it’s there.”

6. Kiipeilyreissu Yosemiteen

Kuva: Wikimedia Commons

Minun pitäisi kehittyä kiipeilijänä vielä aika paljon, ennen kuin tuonne olisi järkeä lähteä. Mutta jonain päivänä.

7. Oppia surffaamaan

Kuva: Wikimedia Commons

Surffaaminen on uskomattoman vaikeaa. Olen tahkonnut sitä sen verran, että osaan suurinpiirtein pysyä vedessä pois muiden tieltä, ja onnistun saamaan muutaman hyvän aallon per reissu. Mutta siihen se jää. Haluaisin oppia lajia ihan oikeasti, mutta en tiedä, riittääkö sinnikkyyteni siihen.

8. Hiihto- ja randoreissu Käsivarren erämaahan

Kuva: Otettu Saanan huipulta viime huhtikuussa.

Tämä on ollut jo muutamana talvena mielessä, mutta aika ei ole ollut oikea. Tänäkään talvena en kerkeä, mutta kenties ensi vuonna.

9. Pacific Crest Trail

Kuva: Wikimedia Commons

Kalliovuorten vaellusreitti Cheryl Strayedin jalanjäljissä! Jos ette ole lukeneet kirjaa Wild tai katsoneet elokuvaa, kannattaa ehdottomasti. Tosin kannattaa varautua siihen että reitti ilmestyy omallekin bucket-listalle.

10. Laskureissu Kaukasukselle

Tämä on ehkä listan ensimmäisiä asioita, joka toteutuu! Olemme varaamassa reissua Georgiaan näillä näppäimillä. Jännittää!

BONUS Joku muu, mikä?

Seikkailut riippuvat aina myös seikkailukavereista. Käytännön elämässä ihmisten toiveet ja haaveet täytyy sovittaa yhteen, joten bucket-listalleni ilmestyy uusia asioita myös sitä kautta. Jonkun toisen haaveesta voi tulla myös minun unelmani.

Kuva: Mt. Kenyan huipulla yhdessä Helin kanssa jouluaatonaattona 2012. Meillä on ollut useita yhteisiä bucket-listan asioita: Kebnekaise, Sarek sekä Mt. Kenya.

4 653 kommenttia

Syksyn huoltotauolla Hotelli Nuuksiossa

Julkaistu: 01.11.2016

Milloin viimeksi ollessasi retkellä pysähdyit hetkeksi metsän keskelle, suljit silmäsi ja kuuntelit luonnon ääniä? Vedit sisään metsän rikastuttamaa happea ja annoit mielen rauhoittua?

Oma vastaukseni on: liian kauan sitten. Liikun paljon luonnossa, hiihtäen, vapaalaskien, retkeillen, vaeltaen, marjassa tai juoksulenkillä. Myönnän sen, metsäkokemukseni ovat täynnä suorittamista: enää 8 kilometriä seuraavalle autiotuvalle, enää 300 vertikaalimetriä huipulle, enää yksi tunturi juostavana ennen maalia. Vielä puoli ämpärillistä puolukoita.

Kävin tutustumassa pari viikkoa sitten Hotelli Nuuksioon, ja pitkästä aikaa olin luonnon äärellä ilman mitään suoritettavaa.

Hotelli Nuuksio sijaitsee Siikarannassa Nuuksion kansallispuiston eteläreunassa.

Hotellilla on vuokrattavana riippumattoja sekä katoksia, joiden avulla voi kokeilla yöpymistä riippumatossa, jossei omaa vielä omia välineitä. Minä olin jättänyt omani kotiin, ja testasin lainavarusteita.

Sain vinkkejä melontatekniikkaan Hymyilevän Punaketun testikierroksella Siikajärvellä. Olen kyllä melonut eri näköisiä kanootteja, mutta yhtäkään kurssia ei ole tullut koskaan käytyä. Sen kuulemma huomaa tekniikassa.

Tämä Punaketun telakalla ollut kanootti suorastaan kutsuu melontaretkelle! Niin söpö.

Muistelen käyneeni Nuuksion kansallispuistossa ensimmäistä kertaa vuonna 1994. Aika paljon ovat polut siitä tallautuneet!

Aktiviteettien lomassa marssin täysihoidon valmiiseen ruokapöytään aamupalalla, lounaalla ja illalla. Tämä oli erilainen tapa nauttia luonnosta, kuin mihin olen yleensä tottunut – ja on myönnettävä, että ihan mukava sellainen.

Voimaannuttavalla metsäkävelyllä keskityttiin erilaisiin tekniikoihin, joilla metsästä voi saada rauhaa kiireisen arjen keskelle.

Sapattivuoden seikkailut olivat aika hektisiä, ja tämä syksy on töihin paluun lisäksi kasannut stressiä Helsinki Adventure Nightin esiintymisen ja kaiken maailman elokuvakilpailujen muodossa. Lisäksi töissä toimeenkuvaani kuuluu uutena asiana valokuvausta, josta kyllä nautin, mutta jota tehdessäni koen edelleen olevani mukavuusalueen ulkopuolella. Hätäännyn, kun joku on niin sanotusti ”tilannut jotain”, eli kuvaan jotakin muuta kuin itseäni tai omaa blogiani varten, eikä oikeaa kuvakulmaa tai hetkeä tahdo heti löytyä.

Yhden viikonlopun mittainen huoltotauko oli siis ihan paikallaan. Aina välillä on ok vain nauttia siitä, mitä lähiympäristö tarjoaa. Kuten saunoa Hotelli Nuuksiossa ja käydä hieronnassa, jossa hieroja Kari Issakainen selvitti minulle, että oikean puolen selkälihakset ovat niin juntturassa että oikea jalka oli 1,5 senttiä korkeammalla kuin toinen! Kokeilin myös elämäni ensimmäistä kertaa akupunktiota. Kielessäni oli kuulemma todella paljon merkkejä stressistä. Ei minusta nyt sentään siltä tunnu, mutta ehkä se on perfektionistille niin pysyvä olotila, etten edes huomaa sitä. Muuten se oli tosi jännän tuntuista. Ihmettelin erityisesti sitä, miten pelkästään neulojen avulla aina kohmeiset sormeni ja varpaani lämpenivät kuin itsestään.

Milloin sinä viimeksi kiinnitit luonnossa huomiota yksityiskohtiin?

 

Yhteistyössä: Hotelli Nuuksio

Varusteyhteistyössä: Halti, Superyellow Headwear, Merrell

6 811 kommenttia