Sukset ovat jälleen kyydissä. Mitsun takapenkillä monoja sikin sokin, pakkanen kuuraa ikkunoiden reunat. Kylmyys hohkaa läpi auton lattian, kun käännyn tutusta nelostien risteyksestä. Loputtoman pitkä syksy on ohi, ensilunta on tullut taivaan täydeltä ja laskuvaatteet on kaivettu esiin kellarista.

Aurinko nousi tervehtimään kauden ensimmäistä laskupäivää.

Siellä se on, tunturi. Lumen peittämänä se odottaa innokkaita laskijoita. He, tai siis me, tiedämme, että edessä on jälleen kuusi kuukautta elämää lumen maailmassa, lumen ehdoilla. Jokaisilta kasvoilta tunturissa paistaa innostunut ilo.

Pyhätunturin kausi alkoi tänä vuonna aiemmin kuin koskaan ennen, marraskuun 11. päivä. Se tarkoittaa, että on kuusi kuukautta aikaa käydä täällä. Jättää kiireinen Helsinki hetkeksi.

En osaa selittää sitä, miksi olen tunturissa niin onnellinen. Kuva: Miia Alapeteri

Kun pääsemme Miian kanssa mäkeen lauantaina, pakkasta on kaksitoista astetta. Kylmyys kipristää nenää ja monot tuntuvat hassuilta jalassa. Lähteminen ulos on loputonta sähellystä, niin kuin aina kauden ensimmäisenä laskupäivänä. Kaikki laskuvarusteet näyttävät pitkän tauon jälkeen aavistuksen vierailta. Jos vaatteet ovat jääneet kesän korvalla pesemättä, niiden taskuista löytyy aarteita. Viime kauden rinnekarttoja tai afterski-kuitteja. Muistoja hyvin käytetyistä talvipäivistä. Itse löysin myös puoliksi syödyn suklaalevyn. Mikä mahtava ylläri!

Ylhäällä tunturissa lunta riittää. Kuva: Miia Alapeteri

Vielä suksia jalkaan kiinnittäessä tunne on omituinen. Kuin tapaisi vanhan ystävän pitkästä aikaa. Mutta kun lykkää ne matkaan ja tekee ensimmäisen käännöksen, kuluneet kuusi kuukautta unohtuvat. Tekee mieli huutaa ilosta. Huudan. Se olkoon tervetuliaishuuto tälle tunturille, josta kuin vahingossa on tainnut tulla melkein kuin toinen kotini.

 Yhteistyössä: Pyhätunturi, Halti, Mons Royale