Vapaalasku pelottaa monia, myös minua. Minulta kysytään usein, miten uskallan laskea. Onkin nyt heti alkuun sanottava, että laskeminen on minulle jatkuvaa pelkojen kanssa kamppailua. Joku voi olla kanssani eri mieltä, kun väitän, että niin sen kuuluukin olla.

Vapaalaskuun liittyvistä peloista puhutaan harvoin, vaikka se on ainakin itselleni yksi suurimmista lajiin liittyvistä möröistä. Tiedän myös lähipiirissäni monia, jotka kamppailevat saman tuskan kanssa: harrastus on rakas, mutta uskaltaako sitä harrastaa? Olkoot klisee, mutta vanhenemisen myötä riskit harrastuksessa kuin harrastuksessa ovat alkaneet näyttää erilaisilta.

Tässä kiipeän kohti elämäni ensimmäistä kurua. Pelotti, mutta jatkoin.

Monia voi myös peloittaa huipulta ”putoaminen”. Paikat, jossa varusteita joutuu kasaamaan, ovat joskus melko jyrkkiä. Kuva Zillertalista viime vuodelta.

Sosiaalisessa mediassa vapaalaskusta näkyy usein tämä puoli. Selfieissä hymyillään, ja niitä seuraavat upeat laskukuvat. Niin teen itsekin. Mutta harvoin tulee puhutuksi siitä, miten paljon matkalla pelotti. Tällä reissulla kävimme tosi paljon keskustelua siitä, jatkammeko matkaa ja osa porukasta päättikin kääntyä puolimatkassa pois. Kuva Achenseeltä viime kaudelta.

Mikä siinä sitten pelottaa? Lumivyöryt, vastaa moni. Rinteiden ulkopuolella laskiessa se on aina riski, piste. Pelko on täysin aiheellinen. Sen lisäksi pelkoa voivat aiheuttaa kaatumisen tai kiveen laskemisen riski, ehkä eksyminenkin.

Minulla oli ilo tavata syksyn tapahtumissa ammattilumilautailija Miikka Hast, joka puhui Adventure Night – esityksessään siitä, miten kasvanut perhe on vaikuttanut riskien sietokykyyn. Oli lohdullista kuulla, että ammattilaistakin pelottaa. Emme ole pelkojemme kanssa yksin, vaikka välillä siltä tuntuu. Mielestäni onkin hyvä sääntö, että jos pelottaa, kerro se laskukavereillesi, vaikka miten nolottaisi.

Luin jostakin, että vapaalaskijan ja vuorilla liikkujan pitäisikin pelätä aina hieman. Se on ainoa tapa, jolla riskit tulevat huomioiduksi riittävällä tasolla.

Vaikka pelot useimmiten liittyvät lumivyöryihin, voi rinteiden ulkopuolella sattua muutakin. Tämä kuva on viime vuodelta Norjasta, kun ystäväni laski vaikeissa lumiolosuhteissa puuta päin. Ehdin säikähtää, kunnes Katan eleet onneksi vinkkasivat, että tilanteessa ei käynyt kuinkaan.

Hyvä ja huono pelko

Minä jaan pelon kahteen näkökulmaan. Pelko voi olla hyvää, jolloin se on edellämainitun kaltaista: se saa minut suhtautumaan nöyrästi luonnonvoimiin. Huono pelko taas on sellaista, joka estää tekemästä asioita, joista nauttii. Jotta tietäisin, kummasta vinkkelistä pelkotilaa tulisi tarkastella, yritän ottaa olosuhteista mahdollisimman paljon selvää ja tehdä omat johtopäätökseni, sen lisäksi että kuuntelen ystävien mielipiteitä. Viime kädessä päätöksen riskin ottamisesta tulee olla jokaisen oma, vaikka se tehtäisiinkin yhdessä.

Tässä pohditaan porukalla päivän keliä ja reittivalintaa. Kuva viime alkukaudelta Zillertalista.

Olen joitakin kertoja kääntynyt takaisin reitiltä (silloin kun se on ollut turvallista tehdä). Olen myös ollut porukassa, jossa on tehty yhdessä kääntymispäätös. Se on aina vaikeaa, sillä usein se tarkoittaa, että koko päivän retki menee hukkaan. On herätty aikaisin, pakattu reput ja kenties jo noustukin johonkin korkeuteen. Vaatii itsekuria lopettaa, kun vaistot sanovat niin.

Mutta joskus pitää myös uskaltaa. Yritän arvioida tilannetta aina rauhallisin mielin. Liioitteleeko mieleni riskejä? Mielikuvitukseni on vilkas, joten näin käy usein. Silloin viilennän pääni ja päätän jatkaa. Viime kaudella sellaisia tilanteita oli monia. Pelon kanssa oppii myös olemaan. Tärkein askel itselleni oli hyväksyä se, että se on läsnä. On ok pelätä. Se ei aina tarkoita, että pitää kääntyä takaisin.

Lumipakan tutkimista Zillertalissa.

Pelkotila vaikuttaa myös laskemiseen, ja se on asia, joka minun on pitänyt opetella. Mitä jyrkempi huippu, sen jännittyneempi on olo huipulla. Siitä huolimatta on kasattava kamppeet tehokkaasti, toimia järkevästi ja lähteä lopulta laskemaan alas, vaikka jalat tärisisivätkin. Se on erilaista laskemista kuin se, joihin tottuu rinteissä. Pelkän laskemisen lisäksi on hallittava myös mieli.

Vapaalaskuun liittyvät turvavälineet ovat yksi keino hallita pelkoja. En tarkoita, että niiden luomaan turvaan voi tuudittautua, mutta itseäni auttaa, kun tiedän että turvanani ovat mahdollisimman hyvät välineet.

Ostin oman ensimmäisen lumivyöryreppuni jo joitakin vuosia sitten, ja suurin syy siihen oli, että se auttoi minua hallitsemaan pelkojani. Se voi kuulostaa jonkun mielestä typerältä, mutta jos se auttaa minua pysymään rakastamani lajin parissa, en välitä.

Tälle kaudelle päivitin turvallisuusvarusteeni yhteistyössä Ortovoxin kanssa. Vanhakin reppuni on Ortovox, mutta viime kaudella Ortovox vaihtoi aiemmin käyttämänsä ABS-järjestelmän itse kehittämäänsä Avabagiin. Avabag toimii myös kaasupatruunalla, mutta kahvassa ei ABS:n tapaan ole räjähdettä, vaan se on mekaaninen, mikä tarkoittaa, että sen käyttöä voi harjoitella. Itse yllätyin ensimmäisen kerran ABS:n laukaistessani (vuosittaisessa tsekissä), miten paljon voimaa se itseasiassa vaati.

Avabag on ilmeisesti myös markkinoiden pienin ja kevyin ilmatyynyjärjestelmä, alle 700 grammaa. Uusi Ascent 30-reppuni on 30-litrainen ja sinne mahtuvat tarvittaessa myös yöpymiskamppeet. Ortovox sai innovaatiostaan viime vuoden ISPO-messuilla ”vuoden tuote” -maininnan.

Lisäksi päivitin vanhan piipperini Ortovoxin 3+ malliin. Se on yksinkertainen käyttää, mutta siinä on patentoitu antennijärjestelmä, jolloin lähetin osaa valita parhaassa asennossa olevan antennin onnettomuustilanteessa.

Uudessa Beast-lapiossa on teleskooppivarsi, joka helpottaa lapion käyttöä. Lapio on turvallisuusvarusteista, se jota tarvii usein ihan normaaleissakin tilanteissa; milloin sillä haluaa tutkia lumipakkaa, kaivaa lounastauoksi suojakuoppaa tai vaikkapa autoa ojasta.

Turvallista talvea kaikille!

Yhteistyössä: Ortovox