Pipo silmillä -blogi on muuttanut

Julkaistu: 01.4.2017

Blogini on muuttanut! Karamellinväriset vapaalaskutarinat, vaellukset, seikkailut ja kiipeilyt löytyvät jatkossa osoitteesta piposilmilla.fi. Kiitos kaikille Lumipallon kävijöille ja lukijoille hauskoista bloggaushetkistä! Toivottavasti tavataan myös uudessa osoitteessa 🙂

Blogiani voi seurata myös Facebookissa: facebook.com/piposilmilla/

Instagram: @milja.maaret

Twitter: @miljamaaret

 

6 455 kommenttia

Näin pakkaat laskureissun matkatavarat 23 kilon laukkuun

Julkaistu: 01.3.2017

Laskureissu ja matkatavarat, jokavuotinen puheenaihe. Varsinkin lentokoneella liikuttaessa kysymykset toistuvat lomasta toiseen. Montako laukkua, paljonko maksavat sukset, laitetaanko kaverin kanssa sukset yhteen pakettiin vai erikseen? Saako suksipussiin laittaa muutakin tavaraa?

Itse olen ratkaissut pulman sillä, että matkustan lähes kaikille reissuille yhden laukun taktiikalla, ja valitsen lentoyhtiön ja lipputyypin sen mukaan. Kun on oikeanlainen laukku, 23 kiloon mahtuu kaikki tarvittava. Viimeisin reissu, jonka tein yhdellä laukulla oli 10 päivän matka Ranskan alpeille. Laukku jäi itse asiassa vielä pari kiloa vajaaksi!

Tärkeintä: laukku, johon mahtuu laskuvälineiden lisäksi muut varusteet

Haluan itse pakata laukkuun usein sekä lumilaudan että sukset, joten laukun pitää olla leveä, mutta silti vähintään 190cm (perinteisen tyylin suksieni pituus). Tällöin useimmat lautavalmistajien laukut karsiutuvat pois valikoimista. Olennaista on, että itse laukun paino on pieni, sillä 23 kilon raja tulee monoista ja laskuvaatteista nopeasti täyteen.

Päädyin aikanaan hankkimaan laukukseni Douchebagin, enkä ole harmitellut valintaa. Se ei vie tyhjänä juuri lainkaan tilaa, ja painaa ainoastaan 3,8kg. Sinne mahtuu joko sukset tai lumilauta, sillä sen pituuden voi säätää pakattavan tavaran mukaan.

Douchebag rullattuna.

Suksista tai lumilaudasta muodostuu laukun selkäranka, kun ne pakkaa oikeille paikoilleen pohjalle.

Olen matkustanut Douchebagini kanssa lukuisin eri kombinaatioin. Parhaimmillaan mukana ovat olleet telemark-sukset, lumilauta, murtsikkasukset ja kaikkiin sopivat monot. Kerran surffimatkalle lähtiessäni pakkasin Douchebagin rungoksi ainoastaan lonkkarini (pitkä skeittilauta), ja laukku toimi hyvin niinkin.

Lentoyhtiöt ja Douchebag

Lentoyhtiöistä Finnair hyväksyy toistaiseksi maksimissaan 23 kilon painoisen Douchebagin yhdeksi tavalliseksi matkatavaraksi (10-15e). Lufthansa on hankalampi: jos olet ostanut light-lipun ja siihen erikseen tavallisen matkatavaran, Douchebag ei kelpaa vaan siitä on maksettava urheiluvarusteen hinta (~50e). Jos taas olet ostanut classic-lipun, siihen kuuluu tavallinen matkatavara sekä sukset ilmaiseksi, mutta sukset eli tässä tapauksessa Douchebag eivät ainakaan sääntöjen mukaan voi olla ns. ensimmäinen matkatavara. Tuntuu kuitenkin hullulta, että myös tuolloin pitäisi maksaa tuo lisämaksu. Jos jollain on tästä kokemuksia, kommentoikaa ihmeessä alle! Itse olen mennyt tämän uuden politiikan aikana vain light-lipulla. (Aiemmin Lufthansalla oli hyvin lepsu kahden laukun politiikka, jonka vuoksin käytin heitä paljon.)

Japan Airlines hyväksyi vielä muutama vuosi sitten Douchebagin sekä kansainvälisillä että sisäisillä lennoilla yhdeksi matkatavaraksi, lisäksi ko. lentoyhtiöllä on käsittääkseni edelleen kahden sallitun matkatavaran politiikka.

Norwegianilla Douchebag kulkee urheiluvarusteena, josta joutuu maksamaan enemmän kuin tavallisesta matkatavarasta (30e). Maksimipaino on 20kg, ja virallisesti siellä ei saisi olla muuta kuin sukset ja sauvat. Air Balticilla sukset oli niin ikään ostettava erikseen (~30e), mutta siellä sai olla vapaasti muutakin tavaraa, kunhan vain kilomäärä jäi sallittuun 23 kiloon. Ukraine Airlines kuljetti kaverini ison lautapussin myös ongelmitta ja kuului hintaan.

Unohda vaihtovaatteet

Laskulaukkuni salaisuus liittyy vaatteisiin sekä niiden materiaaleihin. Kaikki vaatteeni urheiluliiveistä pipoon ovat merinovillaa, joita voi käyttää huoletta viikon putkeen ilman pesua. Viikon reissulle riittävät yhdet urheiluliivit, yhdet pitkikset, yksi kerrastopaita, merinovillainen hupparitakki, joka käy paitsi laskutakin alle, myös matkustamiseen ja satunnaiseen baarivierailuun. Kahdet alussukat ja kahden päällyssukat, pitkän viikonlopun selviää yksillä. Mukaan tulevat lisäksi yhdet oleskeluhousut, joilla voi myös matkustaa. Mahdollista ravintolailtaa varten pakkaan aina ohuet ja kevyet kangashousut. Randoretkiä varten on mukana toppahame sekä pieneen tilaan pakkautuva untuvatakki.

Meikeistä laskureissulle ei tarvitse pakata kuin ripsiväri ja huulipuna. Shampoon, hoitoaineen ja muut tuotteet pakkaan minikokoisiin Nalgenen purkkeihin, jotka eivät vie paljon tilaa. Ystäväni Miia käyttää jopa palashampoota sekä -saippuaa, jolloin ne mahtuvat pilleripurkkiin. Kokonaisuudessaan kaikki ”kempparituotteet” mahtuvat laskureissulla siis helposti puolen litran minigrip-pussiin. Hiusharjan voi korvata kammalla, tai joskus jopa unohtaa kokonaan, kuten minä olen tehnyt. Ei se sieltä kypärän alta näy kuitenkaan.

Lentoyhtiöiden käsimatkatavarasäännöissä lukee yleensä, että 8 kilon käsimatkatavaran lisäksi mukana saa olla yksi ”personal item”. Minulla se on laskureissuilla kypärä, jonka sisään saa pakattua esimerkiksi kameran objektiivin. En halua laittaa kypärää kolisemaan muiden varusteiden kanssa ruumaan. Laskureppu käy tietysti käsimatkatavarasta, ja sinne mahtuu kätevästi piipperi, tietokone, järjestelmäkamera sekä eväät.

Departure mode. Kypärän voi ripustaa reppuun, jossa se kulkee kätevästi. Laskutakki tulee päälle (tai vaihtoehtoisesti untuvatakki). Ainoat laskumonojen lisäksi mukana olevat kengät kannattaa olla sellaiset, joilla tarkenee ulkona pakkasessa, mutta jotka menevät tarvittaessa myös ravintolassa. Ja jos oikein haluaa viilata grammaa, lumilautakenkiä ja telemarkmonoja voi hyvin käyttää myös esimerkiksi öisellä revontuliretkellä – sitä varten ei tarvitse ottaa omia saappaita.

Kaiken a ja o on se, että muutaman reissun jälkeen oppii nopeasti, mitä viikon matkalla oikeasti tarvitsee. Asioita, jotka olen havainnut itselläni jäävän käyttämättä, ovat meikit, hienot puserot, tiukat farkut ja käsilaukku. Matkatavaroita, joita käytän joka reissulla ovat: verkkarihousut, merinovillainen huppari, villasukat, naamarasva ja kamera.

Tässä ollaan kolmen mimmin kera matkalla Rukalle. Uskokaa tai älkää, mutta mahduimme näiden pakaasien kanssa myös Oulun kentältä vuokrattuun Citroen C3:een.

 

Huom. tätä postausta ei ole tehty yhteistyössä Douchebagin kanssa.

792 kommenttia

Lahden MM-kisat ja miksi vuosi 1989 harmittaa vieläkin

Julkaistu: 26.2.2017

Helmikuussa 1989 mummolan sohvalla makasi maansa myynyt tyttö. Serkukset olivat juuri lähteneet katsomaan mäkihyppyä hiihdon maailmanmestaruuskisoihin Lahteen, kuuluisiin Salpausselän kisoihin. Minä jäin mummolaan, koska kuumemittari oli päivällä kohonnut liian korkeisiin lukemiin.

Olin katsonut televisiosta, kun Matti Nykänen hyppäsi olympiakultaa kolmeen otteeseen Galgaryssa vuonna 1988. Isän kanssa olin tuijottanut läpi mäkiviikot ja maailmancupit. Päiväkodin askartelutunnilla olin leikannut otsatukkani kahden sentin mittaiseksi, koska halusin sen näyttävän samalta kuin Matilla. Nyt viimein olisin päässyt katsomaan, kun Matti Nykänen, Ari-Pekka Nikkola, Jari Puikkonen ja Jens Weissflog syöksyisivät vuorotellen tornista legendaariseen mäkimonttuun. Paitsi että minä makasin mummolan oranssilla nahkasohvalla ja tuijotin kilpailua kuumeisin silmin telkkarista. Myöhään illalla sain serkuksilta tuliaisiksi kisamatkalta Nestori-kisamaskotin. Laiha lohtu, mutta jotain sekin. Se seisoi pitkään kunniapaikalla lipaston päällä.

Voitte vain kuvitella, miten paljon viisivuotiasta harmitti. Jos ihan totta puhutaan, sen muisteleminen tuo edelleen karvaat muistot tuoreena mieleen. En nähnyt koskaan Matti Nykäsen hyppäävän. En mennyt katsomaan mäkihyppykisoja. Lahden mäkimonttu jäi, enkä ole koskaan käynyt siellä ennen tätä päivää.

Vunna 2017 pääsin viimein katsomaan mäkihyppyä Lahden MM-kisoihin. Edellisissä kisoissa en ollut, eikä hiihtofanin kannata niitä muutenkaan muistella. Onneksi viimein tuntuu, että viidentoista vuoden kollektiivisen häpeän jälkeen on jälleen ok tunnustautua penkkihiihtäjäksi.

Jos naisten mäkihyppy olisi ollut laji 1980-luvulla, olisi minusta saattanut tulla mäkihyppääjä. Paloheinässä oli 90-luvun alussa rakennettu pienet mäkihyppymäkiä muistuttavat hyppyrit, joista pääsi laskemaan tavallisilla hiihtosuksilla. Ruinasin vuoroin kummaltakin vanhemmalta, että pääsisin hyppäämään. Hyppääminen oli loputtoman hauskaa. En muista laisinkaan, että minua olisi pelottanut, päinvastoin. Vasta nyt aikuisiällä olen tajunnut, millainen sekopäiden laji mäkihyppy on.

Tänään kisatunnelma Lahdessa oli kohdallaan. Koko päivän ripotteli hiljakseen lunta ja pakkanen nipisteli varpaita. Kun sulki silmänsä, saattoi palata mielessään lapsuuden äänimaisemaan; alppikellojen kalkatukseen ja kannustushuutoihin hiihtolatujen varrella. Kotona telkkari oli aina päällä, ja sieltä tuli hiihtoa. Katsottiinkohan niitä kesällä videolta, vai miksi en muista laisinkaan aikaa, jolloin teeveessä eivät olleet jonkin sortin hiihtokisat meneillään?

Siinä se nyt on! Lahden kuuluisa mäkimonttu. Keli oli tyyni. Hyppääjistä mahtaa tuntua taianomaiselta lentää hiljakseen laskeutuvien lumihiutaleiden lävitse kohti mäkimonttua, keskelle huutavaa ihmismerta.

Yhdistetyn joukkuekilpailu meni myös ihan jännäksi! Kuvassa Taylor Fletcher ajaa takaa Eero Hirvosta.

 

Kävin mäkimontun Monttubaarissa! Mitäpäs muuta siellä nyt voisi maistaa, kuin yhden Lahden erikoisen.

Illan hämärtyessä yleisö kertyi mäkimonttuun. Oli hauskaa nähdä myös naisten hyppäävään sekajoukkuekilpailussa.

Mäkihyppytornit ovat aivan hirvittävän kokoisia. Vasta niiden vierellä voi kokea aavistuksen siitä, miltä hyppääjästä tuntuu hivuttautua lähes pystysuoraan alaspäin viettävälle ladulle. Ja kun kerran lähdet penkiltä, on mentävä alas asti. Ei ole vaihtoehtoa, sillä mäkihyppyladulla ei jarruteta.

 

6 258 kommenttia

Mahdoton tehtävä: vapaalasku ja parisuhde?

Julkaistu: 21.2.2017

Silläkin uhalla, että tämän pandoran lippaan avaaminen koituu vielä minun ja blogini kohtaloksi, ajattelin kirjoittaa siitä, miten parisuhde ja vapaalasku sopivat yhteen. Vai sopivatko?

Ongelma 1: Rakkaus lajiin tai sen puute

Ajankäytöllisesti vapaalasku on kuin mikä tahansa harrastus parisuhteessa. Luultavasti toinen on siitä enemmän innoissaan kuin toinen, mikä asettaa paineita yhteiselle ajankäytölle. Pidetäänkö lomat erikseen vai yhdessä? Tammi- vai heinäkuussa?

Jos toinen ei tunne lajia entuudestaan, hommasta tulee monimutkaisempaa. Parisuhde-etiketin mukaan on kai kohteliasta ainakin kiinnostua toisen tärkeästä harrastuksesta, kenties kokeillakin. Jos suksi ei siltikään luista, en ole varma onko asialle mitään tehtävissä. Enemmän lomaa, jotta voi reissata sekä laskujen, että rakkaan perässä? Tai sitten voi etsiä yhdessä jonkun vapaalaskua vielä siistimmän harrastuksen, kuten vaikkapa.. oravapuvuissa lentämisen!

Me olemme avopuolisoni kanssa tavanneet laskureissulla, ja molemmille vapaalasku on yksi tärkeimmistä harrastuksista. Mutta minä tykkään matkustaa paljon enemmän, mistä syystä reissaan usein laskemassa myös omine nokkineni. Kotona kiistellään onneksi lähinnä siitä, kuinka monta päivää laskukamani saavat lojua eteisessä purkamatta reissun jälkeen.

Vapaalasku on siitä hankala harrastus, että se vaatii lomaa ja matkustamista. Jos toinen ei pidä lajista, se tarkoittaa että laskuhommat ovat pois yhteisestä ajasta. Kuva Georgiasta: Tiia Suomalainen

Ongelma 2: Molemmat haluavat laskea, mutta eri paikoissa

Tämä onkin sitten vaikeampi pähkinä. Molemmat ovat harrastaneet laskemista pitkään, ja talvilomat ovat plakkarissa. Mutta. Hiihtohississä huomataan, että toinen haluaakin laskea rinteen vierustaa ja toinen 40-asteisia kuruja. Kuulostaako tutulta?

Meillä tilanne oli tällainen, kun alunperin tapasimme. En ollut kovin kokenut vapaalaskija, kun taas avopuolisoni oli hiihtopummannut ympäri alppeja jo ajat. Olin epävarma, pelkäsin etteivät taitoni riitä, ja että minua ei kelpuuteta porukkaan. Ennen kaikkea pelkäsin omaa pettymystäni siitä, että en uskaltaisikaan. Halusin silti lähteä yhteiselle matkalle, ja tulokset olivat sen mukaiset. Ensimmäisellä yhteisellä kuukauden reissullamme Alpeille laskin itseni henkisesti ja fyysisesti aivan loppuun, ja purin muutamana päivänä turhautumistani viattomaan avopuolisooni. Oli lähellä ettei reissusta tullut myös viimeinen laskureissumme.

Miksi näin sitten kävi? Turhautuminen on ymmärrettävää, jos liikkuu pidemmän aikaa omalla epämukavuusalueella. Mutta sitä ei saisi purkaa toisiin, vaikka vieressä kulkeva puoliso olisi oivallinen kohde. Tajusin itse tuolloin, että minun on kerättävä laskukokemusta muussa porukassa, ennen kuin voimme oikeasti alkaa laskea yhdessä. Sillä ystäville ei voi kiukutella siitä, että eväspatukka jäi kotiin, että skinit eivät luista tai että seuraava lasku vähän pelottaa. Silloin niellään mutinat, purraan hammasta ja jatketaan matkaa. Vaikka jalat vähän tutisisivatkin. Jännä juttu, mutta itselläkin on usein silloin hauskempaa.

Pikkuhiljaa olemme päässeet tasapainoon, jossa bongaamme yhdessä laskulinjoja ja löydämme parhaat laskut samoista spoteista. Tämä alkoi luonnistua sen jälkeen kun ymmärsin, että minun on oltava itse sujut tämän homman kanssa. Mihinkään ei saa mennä siksi, että toinen haluaa, vaan siksi, että myös itse haluaa mennä. Se on vaatinut paljon laskuja erilaisissa seurueissa, joskus enemmän, toisinaan vähemmän tutuissa. Mitä vieraammassa porukassa olen liikkunut, sitä enemmän olen oppinut. Vieraassa porukassa joutuu ottamaan enemmän vastuuta reittivalinnoista, päivän suunnittelusta ja kaikesta siitä, mikä jää parisuhdelaskuissa helposti kokeneemman hommaksi.

Mistä laskuseuraa?

Mistä sitten löytää muuta laskuseuraa? Itse olen tehnyt laskureissuilmoituksia muun muassa Facebookiin, jossa kerroin olevani halukas lähtemään puuterin perässä minne tahansa, olevani surkea kokki mutta osaavani ajaa hyvin myös vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Ilmoitukseen vastattiin ja päädyin Japaniin! Viime talven sapattivapaalla löysin lisää laskuystäviä Pyhätunturilta. Hengasin yksikseni tunturissa (ja Callen baaritiskillä) blogini tiimoilta ja yhtäkkiä huomasin, että minullahan on täällä mitä mainioimpia tuttuja. Ensi viikolla olen lähdössä jälleen blogimatkalle Pyhän Mimmifreekendiin, jonne on tänä vuonna ilmeisesti tulossa ennätysmäärä osallistujia. Heidän joukostaan löytyy varmasti taas lisää uusia laskuystäviä.

Yhdessä vai erikseen? Viime aikoina meillä kiistakapulana on ollut vain se, että kuulemma hiihdän takana skinnatessani koko ajan suksien kannoille. Kuva Georgiasta: Eero Martela

On meillä itse asiassa toinenkin kiistakapula ja se on valokuvaaminen. Avopuolisoni on lopen kyllästynyt poseeraamaan kuvissa ja kiipeämään vuorilla mitä kummallisimpiin paikkoihin, jotta minä saisin otettua valokuvia. Näkisittepä tässäkin kuvassa ilmeen! Oli uudenvuoden aatto Georgiassa, olimme olleet kaksisteen skinnaamassa aamuyhdeksästä pelkkien patukoiden voimin. Kello lähenteli viittä iltapäivällä. Jostain syystä valokuvasessio juuri ennen afteriolutta ei innostanut, vaikka kuinka yritin selittää, että kun se valo oli juuri nyt hieno.

Ongelma 3: Toisen laskeminen pelottaa

Olen sykemittarini tiedoista monesti havainnut, että sykkeeni on lähes yhtä korkealla sekä oman että avopuolison laskun aikana. Tämä johtuu siitä, että pelkään hänelle sattuvan jotakin. Toki ystävistäkin kantaa huolta, mutta eri tavalla. Jos olemme jonkun vaativan laskun yläpäässä ja toinen meistä korkkausvuorossa, molempien äänessä on erilainen jännitys. Kaveriporukassa olen paljon riippumattomampi.

Toisaalta, vielä pahempaa on se, jos toinen on laskureissulla ilman toista. Sitten vasta pelottaakin, koska kotisohvalta käsin ei voi tehdä mitään. Vaikka puolisoni ei sitä myöntäisikään, tiedän että häntäkin välillä jännittää, kun olen reissulla omine nokkineni.

Välillä on kiva olla offareilla ihan kaverien kesken. Tavataankohan Pyhän Mimmifreekendissä jälleen tunturiseepra, alppitiikeri ja Napapiirin yksisarvinen?

Entä ne plussat, onko niitä?

Kun aloin kirjoittaa, ensimmäisenä mieleen tulivat ongelmat. Mutta kai niitä plussiakin on.

Hmm.

Vapaalaskuun liittyy paljon elämäni merkittävimpiä hetkiä. Upeita fiiliksiä, vaaran paikkoja, kinkkisiä tilanteita, itsensä voittamista, jonkin hienon suunnitelman onnistumista, huippujen saavuttamista. Jos osa näistä hetkistä on mahdollista jakaa puolison kanssa, siinä muurautuu parisuhteelle useampi kerros perustustiiliä, joiden päälle on hyvä rakentaa.

 

 

Aiheeseen liittyvää:

Mitä jos vapaalasku pelottaa?

 

 

 

Yhteistyössä: Pyhätunturi Mimmifreekend

5 063 kommenttia

La Clusaz ja muut pienet keskukset Chamonix’n lähellä

Julkaistu: 20.2.2017

Kiertelimme toissa viikolla pieniä hiihtokeskuksia Chamonix’n lähellä – toiveissamme välttää pahimmat ruuhkat ja löytää paikkoja, joissa löytyisi jotakin laskettavaa vielä aamun ensimmäisen gondolin jälkeen.

 

Megève – fiini kylä, kotoinen mäki

Megève on Alppien mittakaavassa keskikokoinen keskus Chamonix’n laaksosta lounaaseen kohti Albertvilleä.

Megèvessä on iso kylä, jossa turkiksia näkyi katukuvassa melko lailla. Itse kylä on aika ”posh”, mutta mäessä sitä ei huomannut kuin rinneravintolassa, jossa samppanjalista oli pääruokalistaa pidempi.

Löysimme Megèvestä lumisateisena päivänä Côte 2000 -hissin lähettyviltä mukavaa metsälaskua, ja vaikka olimme mäessä vasta yhdentoista maissa aamupäivällä, tilaa laskea oli kohtuullisesti.

Täältä ravintolasta olisi saanut melko kallista samppanjaa.

Samppanjan sijaan tilasin kanaa.

Katri ja minä kävelemässä ulos Rochebrune-hissiltä. Kuva: Tuomas Kaira

La Giettazin tappajasompa ja mainiot metsäpätkät

La Giettazin pieneen keskukseen kavutaan Megèven ohi ylöspäin kiemurtelevaa tietä. Siellä ei ole laisinkaan gondolia, vain pelkkiä tuolihissejä, sekä yksi sompa. Se on metallivartinen pitkä sompa, joka nykäisee aikusenkin kaksi kertaa useamman kymmenen senttiä ilmaan, joten beware!

Osuimme La Giettaziin aamupäivän aurinkoon, ja keskuksen hisseiltä löytyi mukavasti pöllytettävää, tosin joidenkin reittien exitit olivat hieman monimutkaisia.

Le coq français. Näin komea kukko löytyi La Giettazin ala-asemalta.

Päivä oli upea, pumpulipilvet leijuivat harjanteiden päällä.

Ja laskettavaakin löytyi! Tämä pätkä oli tosin hieman liian loiva. Kuva: Lauri Kiiski

Saint Gervaisin kuruparatiisi eikä ketään missään

Saint Gervais on kai oikeastaan osa Megèven hiihtokeskusta, mutta eri alue, kuin se missä olimme ensimmäisenä päivänä. Tykästyin tähän paikkaan kenties kaikista eniten: löysimme toiseksi ylimmältä hissiltä aivan uskomattoman kuruparatiisin, jossa kukaan ei ollut ennen puolta päivää ehtinyt vielä laskea.

Suoraan kurujen yläpuolelta löytyi myös ihana, pikkuruinen ravintola, jossa tilasimme karahvillisen punaviiniä. Minä söin lautasellinen maistuvaa tartiflettiä.

Tube tykittämässä alas eräästä kurusta.

Minä päivän viimeisellä etapilla, jonne päästiin laskemaan suoraan rinneravintolasta. Kuva: Tuomas Kaira

La Clusaz ja yksi niistä päivistä

Olette varmasti nähneet One of those days -laskuleffoja? Ainankin jonkun osista 1, 2 tai 3. Pelkästään siinä on syy käydä tutustumassa La Clusazin hiihtokeskukseen, jossa nämä Candide Thovexin uskomattomat pätkät on kuvattu.

La Clusazissa olimme aurinkoisena päivänä, jolloin lumisateesta oli kulunut jo tovi. Hissien ympäristöt olivat melko koluttuja, mutta pienellä haikkaamisella saimme pari käännöstä pehmeää. Sen jälkeen siirryimme viinikarahvin äärelle ravintolaan, jonka voi bongata One of those days 2:n loppukohtauksesta, jossa Thovex laskee kyseisen ravintolan terassin läpi.

La Clusazista löytyi nimikkokyltti. Yritin mahtua ceen sisään. Kuva: Tuomas Kaira

Ilmeestä päätelleen hauskaa oli. Kuva: Tuomas Kaira.

Tämä koskematon pätkä oli aikamoisen umpihankihaikin takana. Mulla oli splitti, mutta ei tietenkään skinejä ja sauvoja mukana. Ei kun lauta kainaloon. Kuva: Lauri Kiiski

Vallorcinessa on lääniä

Vaihdoimme loppuviikosta majoitusta Chamonix’n kylään. Runsauden keskellä oli vaikea päättää, mihin suunnata laskemaan, mutta päädyimme lopulta Vallorcinen keskukseen, joka on ns. viimeinen Chamonix’n laakson keskus ennen Sveitsin rajaa.

Laskijasta nähtynä kaikkein oikeinpuolimmaiselta hissiltä alkavat mielettömät maastot, jossa pienellä haikilla on saavutettavissa mainioita kuruja, jyrkkää kenttää ja harvaa metsikköä. Ainoa miinuspuoli siinä on, että sieltä on kuljettava takaisin hissille poikkaria pitkin, joka on lautaijalle aika vaivalloinen.

Vallorcineen haluan ehdottomasti tulla uudestaan tuoreemmilla lumilla!

Katri kiipeämässä hissiltä kohti päivän laskuja. Taustalla näkyvä harjanne oli aikamoisella nuudelilla, mutta pidempää löysimme vielä omaakin laskettavaa.

 

Varusteyhteistyössä: Ortovox, Mons Royale, Halti, Poc, Millet

2 067 kommenttia

Sunnuntain skitour Pointe Rondella ja miksi taas pelotti

Julkaistu: 18.2.2017

Harva asia aiheuttaa minussa niin ristiriitaisia fiiliksiä kuin vapaalasku. Kirjoitin joulun alla siitä, miksi vapaalasku joskus pelottaa. Asia ei kuitenkaan ole yhdellä blogipostauksella pihvi.

Olimme viime sunnuntaina skinnailemassa Sveitsin ja Ranskan rajamailla, lähellä Chamonix’n laaksoa. Kiipeämisen jälkeen pääsimme vihdoin ylös ja aloimme tarkastella mahdollisia laskupaikkoja. Reitti oli suosittu, ja sen oli laskenut meitä ennen useampi kymmenen ihmistä. Leveimmät ja ilmiselvimmät laskureitit olivat täynnä jälkiä.

Ristiriita numero yksi. Kun skitour-reitillä näkyy paljon muiden jälkiä, ensimmäinen reaktioni on pettymys: emme pääsekään laskemaan koskematonta lumikenttää! Heti perään sen jälkeen seuraa helpotus: huh, nytpä reitin laskeminen on hieman turvallisempaa. Molempi pahempi.

Tarkastelimme  Pointe Rondella (2600m) vaihtoehtoisia laskulinjoja. Nuudelikiharaksi lasketun seinän vierestä löytyi muutama kuru. Ensimmäinen, johon kurkkasimme oli jyrkkä, ja se jatkui kaartaen oikealle siten, että huonolla tuurilla ajautuisi alas kurun vasemmalla puolella olevaa kivikkoa. Totesin, että tämä taitaa olla minun makuuni hieman liian jyrkkä. Osa laskuseurasta piti kurua hauskannäköisenä. Kävin sisäistä taistelua, ja lopulta löysin itseni perustelemasta, että ”olisin minä muuten”, mutta kun… Kyllähän minä viime kaudella… Onhan noita vastaavia paikkoja tullut tässä jo laskettua.  Höpö höpö.

Ristiriita numero kaksi. On jatkuvasti todisteltava, että uskaltaa, vaikkei oikeastaan edes haluaisi. Totuus on, että tällä kaudella olen useimmiten halunnut jättää kreiseimmät paikat välistä. Lopulta kaverikin, joka aluksi fiilisteli jyrkkää kurua, jätti sen laskematta.

Yksi meistä lähti laskemaan toista, loivempaa ja lyhyempää pientä kurua, ja havaitsimme merkkejä, että lumi ei ollut niin vakaata kuin toivoa sopisi. Lasku oli kuitenkin hyvä, ja skinnaamisen arvoinen. Mutta jälleen kerran esimerkki siitä, miten ristiriitaista tämä lajin harrastaminen ainakin minulle on.

Päivän reitti: punainen ylös, keltainen alas. Suunnon loki täällä (unohdin kellon päälle kun lähdimme ajamaan alas, siitä syystä reitti jatkuu lokissa alas maantietä.)

Matkalla ylös metsän keskeltä pilkahteli upeat maisemat kohti Sveitsiä.

Reitti kulki pitkään lähes tasamaata metsän keskellä.  Kuva: Tuomas Kaira

Perinteinen randomeitsie!

Pikkuhiljaa maisemat alkoivat avartua! Kuva: Juska Pekkanen

Katri ja Tube tarkastelemassa laskureittejä.

Jatkettiin vielä vähän matkaa. Muistan, että keskustelimme tässä kohtaa siitä, miten paljon ketäkin meistä hapotti.  Yhdellä reidet, toisella keuhkot. Omat nousukarvani ovat niin liimassa (siis sieltä puolelta, missä liimaa ei kuulu olla), että reisistä loppuu aina ensin voima, vaikka keuhkot vielä jaksaisivat. Kuva: Tuomas Kaira

 

Varusteyhteistyössä: Halti, Superyellow Headwear, Poc, Ortovox

6 071 kommenttia

Ranskan alpit ja samppanjaa afterskissä

Julkaistu: 08.2.2017

Pohdiskelin aiemmin talvella, minkälaisen matkan halusin tämän vuoden alppireissusta itselleni tehdä. Perinteisen laskumatkan sijaan halusin lähteä lomalle näkemään ja kokemaan paljon uusia paikkoja. En ole koskaan käynyt muualla kuin Itävallan alpeilla, mutta nyt suuntana olisi jokin muu neljästä alppimaasta – lumisateet päättäisivät, mikä.

Ensimmäisenä päivänä ajelimme Sveitsin läpi kohti Ranskaa. Lähdimme kipuamaan ylös mutkaista tietä Chamonix’n laaksoon ja lähetin innoissani tekstiviestin kotiin – kohta näkisin vapaalaskumaailman kehdon!

Tuntuu, että kaikki laskututtavani ovat käyneet Chamonix’ssa – tai ”Nixissä” kuten kai kuuluu sanoa. Itse en koe olevani paikan kanssa vielä niin tuttavallisissa väleissä että lempinimet tuntuisivat luontevilta. Vuosikymmeniä maailman kärkinimet ovat kiivenneet ja laskeneet näitä huippuja. Vanhoissa retrojulisteissa junat kiitävät mielettömiä siltoja pitkin vuorten väliin ja ihmiset rientävät mäkeen puusukset kainalossa.

Nykyään kylässä on ulkoiluvarustemerkkien kauppoja vieri vieressä kauniissa vanhoissa rakennuksissa. Mont Blanc vilkkuu auton peruutuspeilistä. Aamupalaksi on croissantteja sekä hilloa ja ruokakaupasta poistumme patongit kainalossa. Radiossa räpätään ranskaksi.

Onhan tämä nyt vähän eri juttu, kuin Zell am Zillerin Spar-market.

Söimme herkulliset lounassalaatit yhdessä Chamonix’n kylän kahviloista. Aamun kuohuviinibrunssi Dornbirnin neljän tähden hotellissa oli ehtinyt ajomatkan aikana vajentua sopivasti. Matka oli tosiaan alkanut muistuttaa uhkaavasti lomaa, eikä laskureissua.

Mutta ehkä tällaisetkin laskumatkat ovat ihan ok. Tartiflettia ja punaviiniä rinneravintolassa, samppanjaa afterskissä, rauhallisia aamuja mukavissa majapaikoissa. Olin juuri tällaisen loman tarpeessa. Onneksi matkaseurueeni on liikenteessä samalla fiiliksellä.

Se on toki sanottava, että tällaiseen reissuun kuluu tuplasti enemmän rahaa kuin perinteisiin Itävallan matkoihimme. Mutta ehkä sekin on ihan ok, tämän kerran.

No entäs ne laskut? Tulimme Chamonix’n alueelle lumien perässä.  Täällä on satanut lunta useamman päivän. Mietiskelin jo ennen reissua, että olisi kiva päästä laskemaan lumista metsälaskua, ja sitä tuli mitä tilattiin. Lunta on tupruttanut taivaalta ja pehmeää lunta on ollut parhaillaan melkein 50 senttiä. Ainoa pieni miinus on lämmin sää, jonka seurauksena lumi ei alempana ole enää höyhenenkevyttä puuteria. Päivän päätteeksi tuntee jaloissa laskeneensa. Minulla on mukana vain 155 -senttinen splitboardini, ja harmikseni jouduin palauttamaan juuri ennen lähtöä tilaamani uudet kengät, joten vanhoilla tohveleilla lankun kääntely metsäkumpareikoissa syö energiavarastoja. Tänään päätinkin pitää välipäivän, vaikka muut lähtivät mäkeen. Ihan vain loman kunniaksi!

Homman nimi on roadtrip!

Turistina Chamonix’ssä.

 

Sallanchesissa sijaitsevan majatalon terassilta näkyi Mont Blanc ja lumipyryjen keskelle sattui vielä kirkas yö!

Eka päivä mäessä! Vasemmalta Katri, Tuomas ja Lauri on olleet täällä jo pidempään, kiva että pääsin roadtripille mukaan.

 

 

Tämä Auberge Cote 2000 Megévessä olikin vähän fiininmpi rinneravintola, minkä huomasimme vasta kun oltiin jo istututtu pöytään.

Minä La Giettazissa. Kuva: Lauri Kiiski

Kukot ja kanatkin näytti vähän fiinimmiltä kuin Itävallassa.

Pumpulipilviä vuoren rinteellä.

Katri La Giettazissa. Pilvet rakoilivat aamusta ja pääsimme nauttimaan ylläriauringosta.

Tuomas La Giettazissa.

Lunta on!

Saint-Gervaisista löytyi mieletön kuruparatiisi! Kuva: Tuomas Kaira

 

 

Videokooste Instagram stories-klipeistä:

 

 

 

Varusteyhteistyö: Halti, Superyellow Headwear, Poc, Mons Royale, Ortovox, Suunto

1 005 kommenttia

Levi Arctic Challenge lähenee

Julkaistu: 01.2.2017

Yhteistyössä: Levi Wellness Club & Levi Arctic Challenge

Aloitin syksyllä treenaamisen Levi Wellness Clubia pyörittävän pt Laura Peipon ohjauksessa. Tavoitteena oli, ja on edelleen, osallistua maaliskuussa kisattavaan Levi Arctic Challenge winter -kisaan. Olen aina halunnut osallistua estekisaan, ja tuntui että tämä pohjoinen versio sopisi minulle kuin nenä päähän.

Levi Arctic Challengeen kuuluu olennaisena osana pölli, jota joukkueiden on kannettava mukanaan koko matka. Virallinen kisapölli, tai sen mallikappale, tuotiin tarkistettavaksi sattumalta juuri kun olin Lauran luona treenamassa. Jumaleissön se painaa! Mihinhän tässä on taas tullut lähdettyä?

Olen treenannut nyt neljä kuukautta Lauran ohjeiden mukaan, poislukien reissut, jolloin olen joutunut pitämään salitreenistä taukoa. Sain myös ruokavalion, jota olen pyrkinyt noudattamaan parhaani mukaan.

Meillä on oman taloyhtiön kellarissa pikkuruinen sali, josta löytyy juuri ja juuri kaikki välttämätön treenamiseen. Loppu on sovellettava. Tärkeintä ennen kaikkea että hissimatkan päässä oleva kuntosali vie viimeisetkin tekosyyt.

Pääsin treenin makuun heti alussa melko kivuttomasti. Ruokavalion noudattaminen on puolestaan ollut välillä haastavaa, sillä talvi on ollut kiireinen. Uusien rutiinien opettelu ei käy käden käänteessä, varsinkaan kun en ole mikään keittiöihme.

Kuntotestissä näkyi, että keskivartalon hallintani on heikko. Olen tiedostanut sen, sillä viime vuoden aikana huomasin sen vaikuttavan kiipeilyyni. En tiedä mikä se on suomeksi, mutta englanniksi sitä kutsutaan sanalla ”tension”. Eli minulla pitäisi olla parempi ”jännite”. Suomeksi sanottuna kiipeän siis perse pystyssä.

Laura on neuvonut minulle lukuisia keskivartalon hallintaa kehittäviä toiminnallisia liikkeitä, joita en olisi ikinä keksinyt itse. Ne ovat sellaisia, että pelkästään niiden tekeminen tuntuu euforiselta krenkkaavassa alaselässäni. Olo on huippu. Päinvastoin kuin ajattelin, toiminnalliset treenit ovat olleet varsinaisen voimatreenin sijaan tämän talven parasta antia.

En ehkä näytä sellaiselta muskelinaiselta, jota mielessäni kuvittelin syksyllä, mutta siitä viis. Tämä neljä kuukautta on jo pelastanut minut surkealta näennäisen hyvän kunnon tieltä, jota pitkin tukevasti askelsin vielä tovi sitten. Pelkkä lenkki ja penkki ei tosiaankaan riitä, vaan kroppa tarvitsee mitä kummallisimpia juttuja aina tämän tästä. Kuten vaikkapa lepoa tai avokadoja.

Tässä videopätkä viimesimmistä treeneistä Levi Wellness Clubilla. Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni pistoolikyykkyyn (ja takaisin ylös), boksin päällä tosin. Mukana myös se kuuluisa kisapölli!

 

4 918 kommenttia

Videoblogi: Näin pakkaan laskurepun

Julkaistu: 29.1.2017

Randopäivän laskurepun pakkaus, paljon uhkia ja mahdollisuuksia. Tässä minun versioni, olkaa hyvät!

VARUSTELISTA

– lapio
– sondi
– ea-pack
– juomaleili
– skinit
– sauvat
– untuvatakki
– skinnauspäähine
– afteripipo
– vaihtolinssi goggleihin
– aurinkolasit
– otsalamppu
– evästä
– kädenlämmitin
– Leatherman-monitoimityökalu
– (kamera)

LISÄKSI TASKUUN

– piipperi (päälle tai taskuun)
– radiopuhelin
– puhelin
– nenäliinoja
– urheiluteippiä
– tulitikut / sytkäri
– pieni purkki aurinkorasvaa
– huulirasva
– hiuslenkki

Sinne ne sujahti!

 

Yhteistyössä:

Ortovox, Camelbak, Superyellow Headwear, Petzl, Millet, Suunto, Poc,

3 642 kommenttia

Videoblogi: Pyhän kaamosfestivaalin ensimmäinen päivä

Julkaistu: 20.1.2017

Tunnelmia sieltä, missä mieli lepää.

 

Yhteistyössä Poc, Mons Royale, Halti, Superyellow Headwear

3 256 kommenttia