Oli vielä pimeää kun lähdimme liikkeelle. Ajoimme poispäin Gudaurista, kohti Venjää. Vasemmalle viistoon jäi Kazbekin yli viiteentuhanteen metriin kohoava huippu. Pakettiauton ikkunat olivat huurussa. Jos halusi katsoa ulos, piti hangata pieni aukko ikkunaan. Aukosta näkyi tien varressa hieman ränsistyneitä taloja, joita vuoret reunustivat.

Olimme matkalla Jutaan, kylään joka sijaitsee 2300 metrin korkeudessa. Meille kerrottiin, että Juta on Kaukasus-vuorten korkein kylä. Väittivät, että Euroopankin, mutta usein paikallisia tarinoita kannattaa hieman suodattaa. Lumivyöryt peittävät talvisaikaan kylään menevän kapean tien, ja siitä syystä mekin olimme liikkeellä aikaisin aamusta, ennenkuin lumet lämpenisivät liikaa. Parin tunnin ajomatkan jälkeen käännyimme oikealle ja ajoimme autolla niin pitkään, kunnes se ei enää kulkenut lumikinoksessa. Tästä matka jatkuisi skinnaten ylöspäin.

Kiipeäminen Jutaan kesti vajaa pari tuntia, sillä jäätyneiden lumivyörypurojen ylittäminen oli hidasta. Perillä meitä odotti pöytä, joka oli katettu täyteen georgialaisia ruokalajeja. Tuntui uskomattomalta, että täällä, kaukana kaikesta, voitiin loihtia niin paljon herkkuja. Perunarieskaa, itsetehtyä feta-juustoa, munakoisosalaattia, suolakurkkuja, jauhelihapihvejä, munakasta. Unohdin varmaan puolet.

Majoituimme pienessä mökissä, joka muistutti parakkia. SIinä oli pieni ruokailuhuone ja kaksi makuuhuonetta. Jokaiseen kuljettiin suoraan ulkokautta. Ovet eivät menneet kunnolla kiinni, ja makuuhuoneita lämmitti kaasukeitin, jonka liekki oli väännetty täysille.

Lounastarjoilut mahassamme lähdimme kaupuamaan iltapäivän laskua kohden. Aurinko porotti eikä juuri tuullut. Vuorenrinteellä oli melkoisen kuuma, emmekä voineet kuin katsoa kateellisina mukana jolkottavia kylän koiria, jotka tuon tuosta työnsivät päänsä kokonaan lumihankeen.

Lasku alas oli hauska, vaikka hieman loivahko. Toisaalta se sopi hyvin aurinkoisen iltapäivän tunnelmaan. Täältä voi katsoa Suunto Spartan -kelloni tallentaman lenkin, joka alkaa aamulla autolta ja päättyy laskun jälkeen Jutan kylään.

Illalla halusimme mennä kuvailemaan öistä tähtitaivasta. Oppaamme varoitti, että sudet saattavat tulla muutaman kymmenen metrin päähän kylän rakennuksista. ”Pitäkää lamput päällä!”, hän huikkasi.

Yö oli kylmä ja pakkasta oli reippaasti. Sormeni kohmettuivat minuuteissa, mutta onneksi kamerani nappuloihin osuu, ainakin suunnilleen, rukkasillakin.

Pian kömmimme makuupusseihin kaasukeittimillä lämmitetyissä huoneissamme. Emme uskaltaneet jättää polttimia päälle, vaikka emäntämme – tai babushka, kuten oppaamme häntä kutsui – vinkkasi. Avoliekki puisessa hökkelissä, ja minä makuupussissa? Mökissä haisi jo valmiiksi kaasulle, joten suljimme hanat. Lämpötila tipahti yön aikana tietysti pakkaselle, koska ovessakin oli usean sentin rako.

Aamulla heti herätessä kuului babushkamme puuhastelua seinän takaa – aamupalapöytä notkui jälleen! Oli vaikea malttaa mielensä, ettei söisi aivan liikaa. Vähän liikaa voi sentään syödä.

Skinnasimme kohti Chaukhi-huippuja, joiden mukaan alue lienee saanut nimensä ”Georgian Dolomites”. Lumipakka oli kuitenkin epästabiilia siellä, missä olimme suunnitelleet laskevamme, joten otimme pakit ja päivästä tuli norjalaishenkinen retkeilypäivä. Saimme muutamat hauskat pätkät laskettua, mutta puuterista ei voi puhua.

Retken jälkeen oli aika pakata loput tavarat kylästä ja lähteä laskemaan takaisin autolle. Otsalamppujen valossa, sillä oli tullut jo hämärää – eikä reittiä muutenkaan olisi turvallista kulkea päiväsaikaan.

Jutan kylä auringossa.

Tässä ollaan vielä matkalla kohti kylää.

Saavuimme pienelle rimoista ja aaltopellistä rakennetulle majalle nälkäisinä.

Minun skinit vasemmalla. Eivät edes tämän kokoelman likaisimmat!

Koko kylä oli näin talvisaikaan aika hiljainen. Kesällä täällä on ilmeisesti enemmän kävijöitä. Silloin ehkä maistuu jäätelökin paremmin.

”Georgian Dolomiitit” on ihan osuva nimitys näille huipuille.

Oppaamme Oleg.

Kylän koirat seurasivat meitä kaikille skinnausretkille. Ne olivat rajun näköisiä, mutta tuntuivat kovin lempeiltä. Oppaamme mukaan koirilta leikataan näillä alueilla sekä häntä että korvat, jotta sudet eivät saisi tappelussa haukattua niistä kiinni.

Auringossa oli melkoisen kuuma.

Sain reissulle uuden Petzlin Actik Core -otsalampun. Se on ladattava, ja huomattavasti pienempi kuin vanhani (joka muuten on edelleen hukassa, höh). Kun pitää pakata yöpymistarvikkeet laskureppuun, jokainen gramma merkkaa.

Sain mukaan myös Petzlin uuden Noctilight-kotelon, joka tekee otsalampusta ripustettavan lyhdyn.

Maisemat vastarinteeltä kylään olivat upeat.

Eikä majapaikassammekaan ollut moitittavaa.

Tästä purosta saimme täytettyä vesileilit seuraavana aamuna.

Saimme skinnata päivän ensimmäiset tunnit varjossa, jossa oli yön jäljiltä aivan jäätävän kylmä. Vasta lähempänä huippuja aurinko viimein nousi niiden takaa.

Joka kerta kun tulimme kylään, siellä odotti tällainen ruokapöytä. Tämä jäi muistoon ehkä Georgian reissun upeimpana kokemuksena.

Ai että miten tavarat mahtui? Hyvin! Repussa siis kamerakamppeet (3 objektiivia, kuva otettu pokkarilla), makuualusta, untuvatakki, eväät, lumiturvallisuusvälineet, vesileili, pipo. Päällä makuupussi vedenpitävässä pussissa ja oikealla North Facen toppatöppöset. Toisella puolella on kiinni kamerajalusta. Vaihtovaatteita minulla ei ollut, koska merinokerrastolla ja hupparilla pärjää hyvin kolmekin päivää vuorokauden ympäri. Vanhaan reppuun nämä eivät olisi mahtuneet mitenkään, mutta Ortovoxin uusi Avabag on onneksi tilava.

Taivas oli tulessa, kun lähdimme laskemaan alas kylästä.

Lamput otsalle ja menoksi.

Autolle päästyämme ilta oli jo pimeä. Kuu mollotti taivaalla.

Tässä videokooste seikkailusta:

Yhteistyössä:

Vandernet (Petzl, Camelbak), Whitebalance (Ortovox, Mons Royale), Superyellow Headwear, Halti