Harva asia aiheuttaa minussa niin ristiriitaisia fiiliksiä kuin vapaalasku. Kirjoitin joulun alla siitä, miksi vapaalasku joskus pelottaa. Asia ei kuitenkaan ole yhdellä blogipostauksella pihvi.

Olimme viime sunnuntaina skinnailemassa Sveitsin ja Ranskan rajamailla, lähellä Chamonix’n laaksoa. Kiipeämisen jälkeen pääsimme vihdoin ylös ja aloimme tarkastella mahdollisia laskupaikkoja. Reitti oli suosittu, ja sen oli laskenut meitä ennen useampi kymmenen ihmistä. Leveimmät ja ilmiselvimmät laskureitit olivat täynnä jälkiä.

Ristiriita numero yksi. Kun skitour-reitillä näkyy paljon muiden jälkiä, ensimmäinen reaktioni on pettymys: emme pääsekään laskemaan koskematonta lumikenttää! Heti perään sen jälkeen seuraa helpotus: huh, nytpä reitin laskeminen on hieman turvallisempaa. Molempi pahempi.

Tarkastelimme  Pointe Rondella (2600m) vaihtoehtoisia laskulinjoja. Nuudelikiharaksi lasketun seinän vierestä löytyi muutama kuru. Ensimmäinen, johon kurkkasimme oli jyrkkä, ja se jatkui kaartaen oikealle siten, että huonolla tuurilla ajautuisi alas kurun vasemmalla puolella olevaa kivikkoa. Totesin, että tämä taitaa olla minun makuuni hieman liian jyrkkä. Osa laskuseurasta piti kurua hauskannäköisenä. Kävin sisäistä taistelua, ja lopulta löysin itseni perustelemasta, että ”olisin minä muuten”, mutta kun… Kyllähän minä viime kaudella… Onhan noita vastaavia paikkoja tullut tässä jo laskettua.  Höpö höpö.

Ristiriita numero kaksi. On jatkuvasti todisteltava, että uskaltaa, vaikkei oikeastaan edes haluaisi. Totuus on, että tällä kaudella olen useimmiten halunnut jättää kreiseimmät paikat välistä. Lopulta kaverikin, joka aluksi fiilisteli jyrkkää kurua, jätti sen laskematta.

Yksi meistä lähti laskemaan toista, loivempaa ja lyhyempää pientä kurua, ja havaitsimme merkkejä, että lumi ei ollut niin vakaata kuin toivoa sopisi. Lasku oli kuitenkin hyvä, ja skinnaamisen arvoinen. Mutta jälleen kerran esimerkki siitä, miten ristiriitaista tämä lajin harrastaminen ainakin minulle on.

Päivän reitti: punainen ylös, keltainen alas. Suunnon loki täällä (unohdin kellon päälle kun lähdimme ajamaan alas, siitä syystä reitti jatkuu lokissa alas maantietä.)

Matkalla ylös metsän keskeltä pilkahteli upeat maisemat kohti Sveitsiä.

Reitti kulki pitkään lähes tasamaata metsän keskellä.  Kuva: Tuomas Kaira

Perinteinen randomeitsie!

Pikkuhiljaa maisemat alkoivat avartua! Kuva: Juska Pekkanen

Katri ja Tube tarkastelemassa laskureittejä.

Jatkettiin vielä vähän matkaa. Muistan, että keskustelimme tässä kohtaa siitä, miten paljon ketäkin meistä hapotti.  Yhdellä reidet, toisella keuhkot. Omat nousukarvani ovat niin liimassa (siis sieltä puolelta, missä liimaa ei kuulu olla), että reisistä loppuu aina ensin voima, vaikka keuhkot vielä jaksaisivat. Kuva: Tuomas Kaira

Varusteyhteistyössä: Halti, Superyellow Headwear, Poc, Ortovox