Yleinen

Retkellä kaamoksen kynnyksellä

Julkaistu: 16.12.2017

Aloimme ystäväni Jussin kanssa miettiä, että olisi kiva tehdä pienimuotoinen kaamosretki näin alkukaudesta, nyt kun olen vihdoin saanut otsalamppuni päivitettyä tehokkaampaan, 2000 lumenen Moonlight Mountaingearin otsalamppuun. Ensin mietimme, että menisimme Norjaan Tamokdaleniin, sinne kun on tullut jo näin alkukaudesta hyvin lunta.

Lopulta aikaikkuna retkelle kävi niin lyhyeksi, että ei ollut juurikaan järkeä ajaa Norjaan asti, vaikka täältä Rukalta ei mikään mahdoton matka sinnekään ole. Jussi ehdotti, että kävisimme katsomassa, miltä näyttää Keimiötunturi Pallas-Ylläs Kansallispuistossa. Keimiötunturi on Pallas-Ylläs Kansallispuiston tunturialueen eteläisimpiä tuntureita ja nousee 640m korkeuteen merenpinnasta.

Meistä ei kumpikaan ole koskaan käynyt kyseisessä paikassa, mutta kartalta paikkaa tutkittuamme se näytti aika hyvältä vaihtoehdolta. Tieltä tulisi lähestymistä maksimissaan viisi kilometriä ja aivan tunturin vierestä Keimiöjärveltä löytyy tupa, jossa majoittua. Lähestymistä varten kävin lainaamassa sponsorini Rossignolin Rukan merkkikaupalta Sporthouse Rukalta ahkion lainaksi. Ahkio helpottaa huomattavasti liikkumista retkeilyvarusteiden kanssa talvella, kun ei tarvitse kantaa rinkkaa selässä hiihtäessä. Lisäksi se antoi meille mahdollisuuden mm. veden kuljettamiseen, jolloin säästyimme sulattamisen vaivalta.

Mainos, sisältö jatkuu alla
Mainos, sisältö jatkuu alla

Lähdimme liikkeelle samalla tavalla, kuin yleensä näiltä kulmilta täältä reissuun lähtiessä, eli olohuoneekseni muodostuneen Hankibaarin pastalounaalla, ennen kuin starttasimme kohti Kittilää ja siitä Keimiötunturia.

Lumitilanteen tiesimme olevan hyvä Länsilapissa. Sääennustetta katsottuamme totesimme, että se lupasi pilvetöntä taivasta. Sen lisäksi oli täydenkuun aika. Päätimme, että haluamme hiihtää tuvalle kuun valossa, jos mahdollista. Jos ennuste ei pitäisikään paikkaansa ja kuu olisi pilvessä, meillä olisi silti tehokkaat otsalamput käytössä ja selkeä reitti maamerkkeineen, joten emme olleet huolissamme suunnistamisesta. Näin ollen lähdimme ajamaan Rukalta vasta neljän jälkeen iltapäivällä. Olimme Keimiöjärven infopisteen levikkeellä hieman ennen kymmentä ja pääsimme aloittamaan lähestymishiihdon noin puoli yksitoista.

Ennuste piti paikkansa ja taivas oli kirkas. Kuu antaa niin paljon valoa, että emme tarvinneet otsalamppuja koko lähestymisen aikana muuhun, kuin kuvien ottamiseen. Täyden kuun antama valo on mielestäni todella maaginen. Kaamoksen aikaan valo on kuin päivällä, mutta aavemaisen kelmeä. Reitti Keimiöjärvelle oli selkeä ja selvästi usein hiihdetty. Ahkion vetäminen ladulla ei ollut mikään ongelma. Latu mukaili kesän vaellusreittiä, siellä täällä hieman oikoen. Keimöjärven kupeessa hiihdimme kertaalleen muutaman sata metriä harhaan, kun etsimme reittiä tuvalle rantaa pitkin. Hiihdetty latu tuntui kääntyvän koko ajan väärään suuntaan, joten päätimme palata takaisin ja suunnistaa tuvalle jäätä pitkin. Ylimääräinen kierros lisäsi hiihtoaikaa noin 45 minuutin verran. Se ei tosin meistä kumpaakaan haitannut, koska yö oli niin kaunis ja vaikka oli aika kylmä, ehkä -20 astetta, sekään ei liikkuessa haitannut.

Lähestyminen ahkion kanssa. Otsalamppuja tarvitsi vain kuvia ottaessa lisäämään valovoimaa kameralle

Olimme loppujen lopuksi tuvalla puolen yön aikoihin. Jussi otti vastuulleen kamiinan sytyttämisen, jotta saisimme mahdollisimman nopeasti tupaan lämpöä ja minä purin ahkion ja otin esille keittimen, jotta saisimme heti lämmintä juotavaa. Kuten odotettua, pakkanen oli kylmettänyt keittimen kaasua. Niinpä pujotinkin sen untuvatakin alle lämpiämään hetkeksi, jotta kaasu lähti sen verran liikkeelle, että sain tulen keittimeen. Tupaa lämmittäessä ja muissa majoitustoimissa meillä meni noin kolmeen, kunnes päätimme antaa tulen hiljalleen hiipua ja käydä nukkumaan.

Pidimme kiireettömän aamun herättyämme. Laittelimme hiljalleen hiihtovarusteita ja kameraa kuntoon. Ajatuksena oli käydä tunturissa valoisaan aikaan tutustumassa maastoon ja lumeen, jotta saisimme yleiskuvan tunturista ja löytäisimme parhaat laskulinjat iltaa varten. Hiihtelimme järven jään kautta kiirettä pitämättä ja tunturia katsellen kohti Keimiötunturia ja sen koillispuolen seinää ylös huipulle. Puurajan alapuolella lumi oli todella hyvää. Alkutalven pohjien päälle oli satanut reilu 40 senttiä kevyttä pakkaslunta, jota tuuli ei ollut päässyt riepottelemaan. Puurajan tuntumassa alkoi huomata tuulen vaikutukset. Lumeen tuli pikkuhiljaa tuulen tekemää kantta ja puurajan yläpuolelle päästyämme tunturin laki oli jäinen ja tuulen pieksämä. Laskemisen kannalta ei siis paljon puurajan yläpuolelle nousu ollut mielekästä, mutta halusimme nousta tunturin päälle joka tapauksessa. Ylhäällä tuuli sen verran rajusti, että päätimme vain nopeasti käydä kuittaamassa tunturin korkeimman kohdan ja hiihtää alemmaksi etsimään edes pientä tuulen suojaa skinien vaihtoa varten.

Aamu tuvalla lyhyiden unien jälkeen

Laskun alku piti ottaa rauhallisesti, koska lumi oli todella vaihtelevaa kovasta hankikannosta ohueen jäiseen kuoreen, josta suksi meni läpi, mutta iltapäivän auringonlaskun punerrus korvasi moninkertaisesti lumen tuomat haasteet. Heti kun pääsimme puiden tuomaan tuulensuojaan, muuttuivat olosuhteet kauden ensimmäisiin todellisiin pehmeänlumen käännöksiin. Etukäteen skouttaamamme metsä oli loppujen lopuksi jyrkempi, kuin miltä se oli vaikuttanut ja saimme oikein makoisia käännöksiä hyvässä ja syvässä lumessa.

Keimiötunturin huippu

Tulimme alas samalla, kun auringon puna alkoi vajota taivaanrantaan. Päätimme hiihtää tuvalle ruoan laittoon ja odotella, että pimenee kunnolla, ennen uudestaan tunturiin lähtöä. Hämärässä on se hankaluus, että otsalamppu ei näytä vielä kunnolla, mutta ilmankaan valoa ei näe kunnolla lumen korkeuseroja.

Tullessamme tuvalle oli seuraamme tullut kolmas retkeilijä. Hän taisi hieman kummastella hiihtovälineitämme ja vertailla niitä omiin vuorellisiin kumisaappaisiinsa ja metsäsuksiinsa. Hänen ilmeensä oli myös näkemisen arvoinen, kun lounaan ja päiväunien jälkeen aloimme laittaa reppuja uudestaan hiihtokuntoon ja monoja jalkaan. Selitimme, että odotimme illan pimenevän kunnolla ennen kuin halusimme uudestaan tunturiin. Todennäköisesti hän oletti näkevänsä meidät viimeisen kerran, kun laitoimme tuvan oven kiinni perässämme.

Päätimme järveä ylittäessämme, että etsisimme illan laskulinjan hieman Idempää, kuin päivällä. Olimme päivällä ihmetelleet, miksi lumessa ei ollut vanhoja jälkiä ollenkaan, vaikka tiesimme, että Keimiötunturia käydään laskemassa jonkin verran. No nyt illalla löysimme vanhat laskujäljet. Selvästi aiemmat kävijät olivat tehneet päiväressuja, eivätkä olleet hiihtäneet niin pitkälle tunturin viertä, kuin me, jotka lähestyimme tunturia tuvalta käsin, emme ajotieltä.

Olimme jo etukäteen päättäneet, että jättäisimme nousun näin pimeän aikaan suunnilleen puurajaan. Turha ottaa riskiä tuulen pakkaamassa huipun lumessa, että suksi haukkaa tms. varsinkin, kun paras profiili laskulle on metsässä. Nousu sujui vauhdikkaasti, skinnailimme hyvin suoraviivaisesti ylöspäin, vasta kun nousu jyrkkeni niin paljon, että oli hankaluuksia skinien pidossa, teimme pieniä poikkareita.

Taivas oli jälleen kerran kirkas ja kuu valaisi, joten nousun aikana tarvitsimme otsalamppuja ainoastaan ajoittain varmistaaksemme sijaintimme. Nousimme hieman puurajan yläpuolelle. Heti, kun näki horisontin tunturin laen yli, näkyivät myös revontulet taivaalla. Oli todella etuoikeutettu tunne seisoskella kaikessa rauhassa erämaan hiljaisuudessa ja katsella täysikuuta ja revontulia.

Kun saimme skinit reppuun, monot laskuasentoon ja sukset jalkaan, oli aika testailla uutta otsalamppua. Olin siis edellisellä viikolla päivittänyt hyvin palvelleen ja nyt hajonneen Led Lenserini Moonlight Mountaingearin 2000 lumenen lamppuun. Täytyy sanoa, että toimi loistavasti! Valo riittää hienosti laskemiseen vaikka vähän kovemmallakin vauhdilla, eikä kuitenkaan valovoimasta huolimatta heijasta lumesta takaisin silmiin, mikä oli minulle yllätys.

Laskusession jälkeen palasimme vielä tuvalle yöksi. Onneksi siellä oli valmiiksi kolmaskin asukas, niin kamiinassa oli pysynyt tulet koko ulkoilumme ajan. Oli mukava palata lämpimään tupaan, keitellä vielä iltakahvit ja pikkuhiljaa kömpiä makuupussiin ja unille.

Jussi ja auringonlasku

Seuraavana aamuna pakkasimme ahkion ja hiihtelimme takaisin autolle, joka oli seissyt kolme päivää levikkeellä ja oli kerännyt itseensä varsin kunnioittavan kerroksen jäätä. Vaikka Jussi uskalsi epäillä, lähti taisteluvaunu mukisematta käyntiin jälleen kerran ja vei meidät luotettavasti takaisin Kuusamoa, Rukaa ja kotia. Retki oli aivan mahtava! Kaamosaika ei ole mikään syy olla harrastamatta, nykyisillä lampuilla voi hyvin laskea pimeälläkin. Itse asiassa otsavalon kanssa laskeminen on todella siistiä ja tuo ainakin omaan tekemiseeni uutta perspektiiviä

 

Kommentoi blogikirjoitusta

Jätä omat kommenttisi: Kommentoi nimimerkillä tai Kirjaudu sisään.
Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *