Unelmista
Tällä hetkellä istun kirjoituspöydän ääressä Tukholman yliopiston kampuksella, ja mietin unelmia ja niiden toteuttamista. Valmistuminen lähestyy, ja kuukauden päästä saan jo hurauttaa kotiin Saariselälle kaksi kandidaatintutkintoa plakkarissa. Viimeaikoina ajatukset ovat ehkä osaltaan valmistumisen, 25-synttäreiden lähestymisen ja työnhakujen vuoksi olleet niinkin kevyissä teemoissa kuin ”mikä musta tulee isona?” ”mitä haluan tehdä?” ”kuka minä edes olen?” ”kuka minä haluan olla ja missä haluan olla viiden vuoden kuluttua?”. Sitten aloin kelaamaan elämää ja haaveita vuosia taaksepäin.
Kelasin niin kauas, että mietin, mistä haaveilin pienenä ala-asteella. Vaikka kasvoin Ivalossa hankalien kulkuyhteyksien päässä laajakaistan saavuttamattomissa, ei se estänyt pientä lapintyttöä haaveilemasta. Vanhemmat ja koulukaverit ajattelivat varmaan minun olleen täysin sekaisin päästäni, kun jo pienestä iästä asti ulkomaat pyörivät mielessä. Kiina. Japani. Brasilia. Alpit… Lähes joka viikonloppu Saariselän rinteillä kuvittelin mielessäni olevani Anja Pärsson pujottelemassa milloin milläkin suurella vuorella. Haaveilin Kiinan muurista, Arktiksesta, Egyptin pyramideista, Rooman raunioista, Japanin temppeleistä ja maailman suurimmista vuorista. Isin kainalossa sohvalla luonto- ja historiadokkareita katsoessa kaikki nuo maailman ihmeet tuntuivat olevan niin lähellä ja todellisia.
Teiniksi kasvaessa huomasin sosiaalisen paineen vaikutuksen, ja miten paljon ympärillä olevat ihmiset ja yhteiskunta voi polkea kaiken potentiaalin unelmista pihalle. Haaveita ”höpö höpö”teltiin joka suunnasta silloin, kun puheeksi uskalsi ottaa nuo vuosikausia sisällä kasvaneet unelmat. Unelmat eivät kuitenkaan hävinneet mihinkään, vaan ne kasvoivat entisestään ja odottivat toteuttamistaan, kunnes olisin täysi-ikäinen ja olisi tienattuna omaa rahaa matkailuun.
2011 lukiosta valmistumisen, ja Ivalosta poismuuton jälkeen alkoi tapahtua. Ensimmäinen matka varattiin kaverin kanssa Roomaan. Ensimmäisen suuren unelman toteutuminen toi kyynelet silmiin, kun Città Eternan rauniot olivat kädenulottuvissa. Tämän jälkeen hain Alppimatkojen oppaaksi Itävaltaan. Sitten kavereiden vinkkaamana Portugaliin Algarven rannikolle kesäksi. Yhdysvaltoihin. Norjaan. Yliopistoon Ruotsiin. Vuodeksi vaihtoon Itävaltaan ja Peruun. Brasiliaa kiertämään. Matkustus on keventänyt tilin niin pieneksi, etten kehtaa summista edes puhua, mutta kyllä matkustaminen on kliseisen sanonnankin mukaan ainoa ostettava asia maailmassa, joka tekee rikkaammaksi. Viimeisen kuuden vuoden aikana olen asunut 7 eri maassa, oppinut surffaamaan ja vieraillut laskujen mukaan 16 maassa. En siksi, että olisin rikas, vaan siksi, että olen vuosien ajan tehnyt kovasti työtä unelmien toteuttamiseksi ja priorisoinut haaveet kaiken muun edelle. Säästäen kaikista mahdollisista matkailun luksuksista kuten lentokenttähotelleista, ja tehnyt töitä matkaillessani.
En usko, että 5-vuotias pikku-Ida olisi uskonut, jos hänelle olisi 20 (jestas) vuotta sitten sanottu, että hän pääsee katsomaan paikan päälle Rooman imperiumin raunioita, oppii puhumaan montaa ulkomaalaista kieltä, tulee asumaan ulkomailla ja näkemään suurimman osan niistä isoista Amerikan kansallispuistoista, joista joka viikonloppu dokumentteja katsoi. Tai, että päätyisi kerran karttakirjasta löytyneeseen Idahon osavaltioon. Saatika, että pääsisi laskettelemaan Alpeille ja hiihtämään Ramsauhun. En usko, että olisin näitä kokemuksia onnistunut keräämäänkään, jos olisin kuunnellut silloin, kun muut yrittivät puhua ”järkeä päähän”. Jos jotain nämä viimeiset 25 vuotta ovat opettanut, niin sen, että omia unelmia pitää uskaltaa seurata ja toteuttaa. Ne ovat sinun unelmia, ei kenenkään muun, joten kenenkään muun mielipiteen ei niihin pitäisi vaikuttaa. Jos sinä, joka luet tätä tekstiä, mietit nyt jotain taitoa minkä olisit halunnut oppia, paikkaa jossa haluaisit käydä, tai työtä mitä olisit halunnut kokeilla, niin ehdottomasti go for it! Elämä on aivan liian lyhyt ja maailma aivan liian henkeäsalpaava keskivertaisuuteen tyytymiseen!
Summary in English: Not sure if it’s because of graduation getting closer or my quarter-life crisis, but lately I’ve been thinking a lot about dreams. Who am I? What do I really want to do? Where do I want to be in 5 years? As a kid, I was obsessed about different cultures, especially China, Japan and Brazil. Like really, OBSESSED. I spent a lot of time watching nature- and history documentaries on the tv, and dreamt of seeing wildlife and those huge national parks around the world. But when I was a teenager and started speaking out loud about my dreams, people would hush me and tell me I was crazy for dreaming of such things. Things in Finland are so great you know, why would you want to spend your time going to all those places? You don’t have to see the whole world at once, you know. It’s so dangerous out there, you know. But once I became 18 years old and graduated highschool, had worked hard to get savings, I decided to go for it. I’m never going to forget my first trip to Rome and the tears of joy when I saw Città Eterna’s ruins right in front of my eyes. Boom. My first dream had come true. Since then, I have lived in 7 different countries and visited 16, and tried new things regardless of the fear. I hear a lot of things like ”oh it’s easy for you to travel when your parents pay for it”, which isn’t true. I don’t have the possibility to travel because I would be rich (which I’m not) or that my parents would give me money for it (which they don’t), but because I’ve worked hard and prioritized my dreams over everything else, just to save money for flights. I have realized, how effective society is in crushing people’s dreams. Had I listened when people told me my dreams were crazy or unrealistic, I would not be the person I am today. I think that if someone told that little 5-yr-old Ida living in a tiny isolated village in Finnish Lapland that in the next 20 years she’s gonna learn to speak several foreign languages, travel around in different continents and live, work and study abroad, I think she would have been really happy.
I guess my point is that your dreams are your dreams and thus you should not let anyone else take them down. If you ever feel like you wish you’d learned some skill, learned some language, or wanted to travel so somewhere, then GO FOR IT! Life is way too short and the world is way too beautiful to settle with mediocre.
P.S. World – I’m not quite done yet. ;)
