Hakuba, Japani, kypäräkamera, laskemista, rando, valokuvat, video

Viimeisiä viedään.

Julkaistu: 19.1.2014

Ainahan siinä käy näin – ja kaikki hyvä loppuu aikanaa. Nyt tässä jo Tokion sykkeessä ihmettelemässä melko ison kaupungin sykettä ja Hakuban alpit jo jääneet taakse. Mutta, vimoset laskupäivät pitänee kuitenkin heittää pulkkaan! Happo nortille jäätiin muistaakseni viimeksi laskupäivän 6. merkeissä, joten hyppäämma sitten päivään 7. Lumen tulostahan oli jo vierähtänyt tovi, joten ainoa looginen ratkaisu oli lähteä tsekkaamaan Iso Deen lempparimaastoja Tsugaiken yläpeltiin, eli Otarin maisemia. Otettiin aamuvarhaisella yksi nousu ylös ja ei muuta kuin karvat jalkaan. Nousu Tsugaiken topin tuntumaan oli melko leppoisa, mutta pitkä. Ylhäällä odotti hyvän näköinen satula, joka kutsuu joka ikistä nousemaan päällensä, mutta aikaisemman auringonpaisteen perusteella läksimme kokeilemaan Norikuran suuntaan kääntyvien harjanteiden lumia – sanotaanko näin, että kannatti. Kaikki auringolta pillossa ollut lumi oli sellaista samettia, jossa laskemisesta ei lähde mitään ääntä – smoottia siis (myös iso deen sanoja lainaten) Pistin kuvien lisäksi myös vähän videomatskua kehiin,tiketit ja passit?

tällaista suhinaa OtariMotarilla,
http://vimeo.com/84288378

Mainos, sisältö jatkuu alla
Mainos, sisältö jatkuu alla

Otarin velvet toimii smoottisti

Hikihiihtoa parhaimmillaan.

kfc norikura style ja hirvee jano.

Seiska päivänä puolestaan vaivasi melkoinen sinkki (ja kevyt rapula) laskuhaluja, joten päätettiin ottaa suunnaksi Hakuba47 ja ajatuksena väijyä millainen Tree-riding-area sieltä löytyy. Paikkahan on tunnettu siitä, että hissilippu lähtee pikaisesti jos inbound-alueella erehtyy väärään metsään ja kyllähän se patrolli seurasi tekemisiä. Mutta rinnealueen sisään on merkitty metsälaskualue, johon saa mennä kun käy rekisteröitymässä lipputoimistossa ja vetää päällensä liivin. Päivä oli tosiaan sinkkinen, eikä uutta lunta ollut tullut juuri 5cm enempää, joten metsälaskuhemmetin jäljiltä ei juuri jälkipolville jäänyt kerrottavia – mutta se sanottakoon, että kunnon dumpin jäljiltä tuo rajattu treeskiing mesta voisi olla aika timangi.

Hoo MOilane valmiina mettäpyydälle.

Vimonen, eli kahdeksas laskupäivä päätettiin satsata laatuun, ei määrään. Hotellihuoneen luovutus oli ennen mäkeenlähtöä, joten päätettiin jättää vähän pakkausvaraa touhuihin ja suunnattiin heti aamuvarhain lähimäki Hapon yläpeltiin. Haju oli, että pientä lumisadetta sekä tuulta oli aikaisemman vuorokauden aikana vallinnut, joten yläbowlit saattaisivat olla taas ilman aikaisempia allekirjoituksia. Lähdimme siis heti aamuvarhaisella skinnailemaan Hapon ylimmän hissin yläpuolelta kohti määränpäätämme, eli jo hyväksi todettua Oshidashia (toim.huom. oikea nimi onkin Gara-Gara Zawa), kolmosränniä pohjoiseen. Ruuhkaa ei harjanteella ollut ja ylös päästyämme ei myöskään laskujälkiä näkynyt juuri laisinkaan.Ja kuten alunperin arvailtiinkin,ei kolmorännin 900vertin laskun aikana kovin montaa kurvia tarvinnut ylittää, melko hyvä tapa siis lopetella tämänvuorise laskutouhut Hakubassa – videolta voitte itse todeta. =)

Aamusta ei vielä Hapon yläharjanteella ruuhkaa.

Oshidashin (Gara-Gara Zawa siis) alaosa

Moilasen randokalja

Siellä eräällä ryhmällä joenylitysrojekti meneillänsä.

Kommentoi blogikirjoitusta

Jätä omat kommenttisi: Kommentoi nimimerkillä tai Kirjaudu sisään.
Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *