gopro fotot, Lappi, laskemista, lumilauta, TÄ?, valokuvat, video, ylläs

Back-to-the-basics

Julkaistu: 16.3.2014

Voihan pojat! N.11 vuotta on siitä kierähtänyt ku viimeksi lumilaudan jalkoihini kahlitsin ja n.17 vuotta siitä kun tuolla laskuvehkeellä yhden talven innoissani laskin. Oli siis aika palata perusasioihin ja muuttua jälleen epävarmaksi mäenlaskijaksi.

Mainos, sisältö jatkuu alla
Mainos, sisältö jatkuu alla

Tässä mennä viikolla olemme olleet Ylläksen suunnalla laskemassa ja puuhailemassa kaikenmoista talviaktiviteettia ja blogipäivityksiä ei oikeastaan hieman heikkojen nettiyhteyksien vuoksi ole tässä tullut postailtua, mutta ehtiihän sitä vielä näin jälkikäteenkin. Mutta mennäänpä päivän aiheeseen; eli lumilautailuun!

Sääennuste ja ikkunasta vilkaisu kertoi jo edellisenä päivänä, että luvassa oli lumisadetta, sinkkiä ja heikkoa näkyvyyttä, joten keksimpä loistavan idean käydä vuokraamassa lumilauta. Kuten jo aiemmin totesin niin laudalla on tullut kyllä joskus laskettua, mutta mitään mestaria ei meikäläisestä yhden suksen päällä ole koskaan tullut, kun en siitä yläasteikäisenä yhtä talvea lukuunottamatta oikein innostunut – syytä en tiedä miksi näin… Perustekniikka oli siis ainakin teoriassa hallussa, eli painoa aluksi etujalalle, takajalka ”ohjaa”, yläkroppa laudan suuntaisesti, elä huido käsillä yms. ja tms. Mutta kyllähän se on melkoinen järkytys lukita jalat samaan lautaan, siinä muuttuu normaalisti ihan rivakasti rinteitä viilettävästä jepestä silmänräpäyksessä taas kaatumista pelkääväksi jännittäjäksi.

Alkuhan oli tosiaan melkoisen hidasta etenemistä ja näillä meikäläisen polvilla, ei tosiaankaan viitsinyt ottaa sen suurempia riskejä kolauttaa niveliä suoraan jäiseen rinteeseen. Hitaan startin jälkeen homma alkoi (ainakin omasta mielestä) taas pikku hiljaa sujua ja vauhtia (myös omasta mielestä) olemaan iha mukavasti. Kantit eivät haukkailleet (muutamaa persusmustelmaa lukuunottamatta) juurikaan ja homma tuntui hauskalta. Kuulemma olin kuin pikku poika koko päivän tauoilla, että ”mennään jo laskemaan”. Ja täytyyhän se myöntää, että olin innoissani – normaalisti kun viitisen päivää sahaa samoilla vehkeillä samoja rinteitä niin ei siinä aina kaffepaussilta ole niin hirmu kiire mihinkään… Lauta lähi muuten kulkemaan myös kantillaan päivän viimeisillä laskuilla – varvaskantilla muistaakseni silloin 11 vuotta sittenkin sain laudan piirtämään vain ja kapeaa urraa, mutta nyt se onnistui jo kantapäilläkin seistessä!

Mutta jottei nyt sepostelu mene iha oman kokemuksen vatvomiseksi, niin pointtini tässä on, että vuokratkaa hyvät ihmiset ihmeessä muitakin laskuvälineitä allenne kuin se oma tuttu ja turvallinen! Laskeminen on itselleni rakas harrastus, enkä siihen ikinä tule missään muodossa kyllästymään, mutta tuollainen ”laatikon ulkopuolella” käyminen saa aivan uutta virtaa mäkitouhuihin – ei aina sitä samaa siis (tästä voisi metaforan vetää aika moneen aihealueeseen jos teidätte mitä tarkoitan). Ja jos ei ole aikaisempaa kokemusta jostain vehkeestä, niin ei muuta kuin hiihtokoulusta tunti alle ja loppupäivä omaa opettelua. Tuntuu kummallisen yksinkertaiselta ajella seuraavana päivänä niillä tutuilla ja turvallisilla vermeillä, kun on edellisen päivän käynyt selviytysmistaistelua lastenrinteessä ja kroppa huutaa hoosiannaa… Mutaa hei, palatkaamma Ylläkselle vielä myöhemmin muiden juttujen osalta.

 

 

Kommentoi blogikirjoitusta

Jätä omat kommenttisi: Kommentoi nimimerkillä tai Kirjaudu sisään.
Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *