Nyt se sitten loppui. Aluksi loputtomalta tuntunut aika Zillertalissa valui alas kuin tiimalasin hiekka itävaltalaisen kylpylän saunassa. Isäntäperheen kanssa nautittujen snapsien jälkeen lähdimme kotimatkalle Mitsun takakontti maata hipoen.

Saksan autobahnin reunoja peitti masentava sumu. Pohjoista kohti mennessä aurinko alkoi pilkahdella pilvien välistä. Lämpötila laski nollan alapuolelle. Itämeren rannalla kostea, jäätävä viima hytisytti. Ainiin, pohjoisessa on oikea talvi! Ehkä tämä ei niin paha juttu olekaan.

Parasta kaikessa?

Kaikista eniten fiilistelin kahden kuukauden aikana sitä, että sain seurata talven kulkua vuorilla. Näin kun lumi satoi, suli, muutti muotoaan, kasaantui, valui ja vyöryi. Pilvimassat kulkivat laakson läpi ja huippujen yli. Seurasimme saderintamien kehittymistä ja odotimme jännityksellä, miten ne lopulta piiskasivat vuoria. Oli aikaa odottaa.

Normaalisti, viikon tai kahden matkalla, olosuhteet ovat vain siivu talvesta. Hinku laskemaan on suuri mutta aikaa vähän. Siksi kaksi kuukautta oli todellista luksusta: vuorten kanssa ei oikein voi olla kärsimätön. Niiden aika ei sovi viikonloppuihmisen rytmiin.

Viime viikon seikkailut

Itävallan talvi lähetti viimeisen viikkomme kunniaksi vielä hieman lunta ja roppakaupalla aurinkoa randoretkiä varten!

Kiipeämässä kohti Salzachgeieria (2469m). Päiväretki sinne on vakaalla lumitilanteella ja hyvällä kelillä oikein suositeltava reitti. Suunnon loki löytyy täältä.

Nämäkin skinit olivat joskus valkoiset

Randopäivä Gerlossteinissa. Tsk Suunnon träkki

Kuvassa näkyvät laskujäljet kuvastavat hyvin minun ja avopuolison luonteita. Toinen suhtautuu asioihin tyynesti ja suoraviivaisesti. Mun elämä taas on parhaimmillaan vuoristorataa, ettei käy aika pitkäksi 😀

Kartanon terassilta oli ihana seurata talven etenemistä.

Auf wiedersehen, Zillertal!