Viime päivät ovat olleet ihania. Kiireisen viiden viikon laskurupeaman jälkeen olen saanut olla vain, omassa rauhassa, ja tehdä ihan mitä sattuu. Olen hiihtänyt murtsikkaa ja lukenut, nukkunut pitkään (kahdeksaan!) ja pysähdellyt ajattelemaan tuon tuosta. Ajatus virtaa jälleen ihan eri tavalla, kun on vapaa velvotteista. Kummasti onnistuin niitä haalimaan tähän sapattivapaalle.

Olen pitkään halunnut käydä Saanan huipulla. Se on aivan tien vieressä, niin simppeli juttu, mutta aina olen paahtanut vauhdilla ohitse, kun on muka niin kiire. Kiire Norjaan, joka kyllä pysyisi paikallaan neljä tuntia kauemminkin.

Kävin Kilpisjärvellä ensimmäisen kerran kuudennen luokan leirikoulussa, vuosi taisi olla 1996. Leirikoulubussin takapenkillä oli paljon ruutupaitoja ja Sonyn Walkman-kasettisoittimia. Pohjoiset maisemat olivat eksoottisia. Silloin katselin tunturin kohoavia seinämiä ja ajattelin, että joku päivä olen niin vahva, että jaksan kiivetä Saanalle. Sen jälkeen Vantaanjoessa virtasi aika paljon vettä, ennen kuin tulin uudestaan edes Kilpisjärvelle.

Ja nyt viimein, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, oli aikaa kiivetä ylös. Ihan tavallinen retki, jonka monet ja taas monet tekevät Kilpisjärvellä käydessään tai ohi ajaessaan. Minulle se oli silti erityinen. Kiipesin lumikengilläni pikkuhiljaa ylös – jostain syystä ne tuovat aina mieleen Mauri Kunnaksen lastenkirjassa olleen lumimiehen – ja ajattelin. En tajunnut oikeastaan edes katsella maisemia, koska ajattelin. Mietin, mitä kaikkea tuon leirikoulun jälkeen onkaan tapahtunut, ja miten arasta, mutta silti uhkarohkeasta tytöstä kasvoi tämä tyyppi, joka nyt kiertää kuudetta viikkoa vuoria ja erämaita pohjoisessa.

Huipulla ei ollut ketään muita. Kirjoitin nimeni muistikirjaan ja suljin sen takaisin peltikaappiin. Pieni tunturi monille, iso minulle.

Lähtövalmiina aamulla. Eri välineillä liikenteessä kuin yleensä.

Reitit on hyvin merkattu. Yksistään retkeilykeskuksen pihassa taisi olla neljä eri kylttiä, joissa luki ”Saana”.

Saanan jyrkänteet retkeilykeskuksen pihasta.

Nousu alkaa ensin loivana ihanassa koivikossa. Tämä osa polusta on hyvin tallautunutta, ja siinä olisi päässyt tavallisilla kengilläkin eteenpäin.

Tässä puolestaan ei. Yllättäen ylempänä oli 10-15 senttiä pehmeää, vain vähäsen pakkautunutta lunta. Olisiko pitänyt lähteä suksilla? Ei sentään, nämä TSL:n Symbioz-lumikengät olivat täysin oikea valinta päivän keliin.  Ne ovat taipuisat, kevyet ja ketterät epätasaisessa maastossa. Eräs mies suksilla kääntyi ympäri, kun sukset eivät enää pitäneet ylöspäin ja monot upottivat. Hän katseli pitkään minua kun laskeuduin alaspäin, ja kohdalle päästessäni totesi: ”Sulla on oikeat varusteet tähän hommaan.”

Maisemat Norjan suuntaan.

Ja maisemat Käsivarren erämaa-alueiden suuntaan. Minulla oli alunperin tarkoitus hiihtää yksin Haltille nyt kevätviikkojen aikana, mutta se jäi, osittain ahkiolainan kariutumisen, osittain väsymyksen takia. Kausi on ollut pitkä, ja vaikka keväthangilla kuinka paistaisi aurinko, tarvii reilun viikon yksinvaellukseen aika hyvän henkisen latauksen. Varsinkin, kun nyt Saanan huipulta katselin tuonne päin, vahvistui se mitä olen lukenutkin: Kilpisjärven erämaa-alueet poikkeavat monin paikoin muusta Suomesta. Se on karua ylänköä, jossa maamerkit on laskettavissa yhden käden sormilla. Paha keli voi päälle sattuessa olla todella paha.

Kenties Haltin suhteen ajattelen nyt samoin kuin kaksitoistavuotias Milja Saanasta: kyllä minä sinne vielä hiihdän, kun olen tarpeeksi vahva.