Pallaksella autiotuvassa päiväretkellä käynyt pariskunta kysyi, olenko liikenteessä ilman seuraa; katselivat kysyvinä ympäriinsä sisään tultuaan. Selitin heille, että minulla on hieman pidempi vapaa, eikä tälle reissulle juuri löytynyt kaveria. Tovin ihmettelyn jälkeen keskustelu siirtyi muihin asioihin, kuten viereisen järven kalaonneen.

Lähtiessään nainen huikkasi kuitenkin vielä overaosta: ”Musta on tosi hienoa, että oot lähtenyt tänne yksin.”

Jäin miettimään asiaa. Jo aikaisemmin viikolla pari kaveria sanoi, että olen rohkea, kun kiertelen kansallispuistoja talvisaikaan yksin. Olenko? Metsässä on takuulla turvallisempaa kuin pyörällä ajaminen Hämeentien ajoradalla, mitä vielä opiskeluaikana harrastin ilman kypärää.

Tähän mennessä omat retkeni ovat olleet lyhyitä, parin päivän retkiä. Huomaan, että väsyn yksin ollessani enemmän. Kai se johtuu siitä, että on koko ajan ainoana henkilönä vastuussa siitä, että toimii fiksusti. Oikealla reitillä, tarpeeksi ruokaa mukana, kaasuhella sammutettuna ja kamiinassa puita.

Toisaalta yksin ollessa voi tehdä juuri niin kuin haluaa. Kääntyä takaisin, jos ei jaksa, pitää tai olla pitämättä taukoja. Jäädä valokuvaamaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Tuvassa istuskellessa rauhallisuus on mieletöntä.

Pelottaako minua? Ehkä joskus, illan hiipiessä, kun mieli on väsynyt. Omituisia ääniä ulkoa, risahduksia ja rasahduksia. Mutta tunnen itseni ja vilkkaan mielikuvitukseni onneksi hyvin: osaan olla piittaamatta niistä. Jos iltaisin alkaa tulla yksinäinen olo, paras lääke siihen on käydä nukkumaan, sillä aamulla kaikki on taas toisin, kun ajatus on virkeä.

Toki olen yksin myös varovainen. En laske liian jyrkistä paikoista ja mietin tarkkaan ennen purojen ylityksiä. Perinteisten suunnistuvälineiden lisäksi tallennan Suunnon kelloon aina tupien ja muiden tärkeiden paikkojen sijainnit, jotta löydän takaisin pimeän tai lumimyräkän sattuessa. Ja kannan mukana paksua untuvatakkia sekä varavirtalähdettä puhelimen ja Suunnon lataamista varten.

Alla kuvaterveisiä Pallakselta. Lommoltunturin retki hipoi täydellisyyttä.

Telemarkit parkissa Punaisen hiekan autiotuvalla.

Kaira Clothingin kaverit lähettivät minulle kivan kangaskassin, jossa oli sisällä oli tyylikäs Maatushka-t-paita. Taisivat tietää, että olen kulkenut sen verran täällä kairassa, että tarvitsin puhtaita vaatteita.

Aamulla heräsin – kyllä – lumisateeseen!

Maisema järvelle oli sumuinen. Mietin, näinköhän päiväksi luvattu auringonpaiste on lopullisesti peruutettu.

Aamukahvia juodessa keli onneksi selkeni, ja lähdin pian matkaan!

Melkein perillä! Kuten yleensä, hiljalleen nousun edetessä vauhti kasvoi, kun tajusin, miten kiva lasku on edessä.

Topissa! Ihanaa, kun ei tuullut ja sai rauhassa pakata kamat kasaan. (Ja ottaa selfieitä.)

Tuvalle palatessa oli luvassa tulenteko. Puut olivat aivan litimärkiä, eikä minulla ollut sytykkeitä, joten sen kanssa saikin nähdä vähän enemmän vaivaa. Onneksi on tuo uusi Moraknivin puukko, jota olenkin täällä jo kiitellyt moneen otteeseen.

Tuvan vieraskirjassa luki, että joku oli käynyt ruokkimassa kuukkeleita. Tätä kaveria kun katsoo, niin en ole ihan varma miten paljon näitä tarvii enää ruokkia. Hyvä ettei kaide notkahtanut, kun hän laskeutui tuohon.

Auringonlaskua odotellessa luin Tommi Kinnusen mainion romaanin, joka sopi teemaltaan tänne pohjoiseen. Tykkään lukea, mutta eläydyn kirjoihin niin paljon, että pää tarvitsee niille tilaa. Siksi normaalissa kiireisessä arjessa lukeminen ei oikein onnistu. Eikä kyllä nyt kevään laskuhommienkaan aikana. Mutta sitten kun luen, niin yleensä menee kirja samalta istumalta – en osaa lopettaa, kun uppoudun kirjan maailmaan. Mun kirja-arvostelut löytyy Goodreads-palvelusta, jota suosittelen lämpimästi! Oon löytänyt sieltä tosi paljon uutta luettavaa.

Heräsin sattumalta yöllä, ja näin ikkunasta kajastavan auringonnousun. Menin ulos, ja henki meinasi salpaantua tästä näkymästä. Kaikki oli hiirenhiljaista, kello oli 3:40, ja uusi päivä sarasti jo.

Ps. Olen aloittanut myös videobloggaamisen, ja minua voi seurata YouTubessa. Tässä videomuotoinen raportti Pallakselta.