Olen ollut kiinnostunut kameroista aina. Kuvasin lapsena kaikilla pokkareilla, mitä käsiin sattui. Paljon. Helsingin City-käytävän Anttilan (!) filminkehityksen itsepalvelutiski oli lempipaikkojani – filmi suljettiin paperiseen pussiin, jonka päälle kirjoitettiin tiedot: matta vai kiiltävä, haluatko tuplakuvat? Pussi tipautettiin lokeroon ja listasta katsottiin päivä, jolloin kuvat olisivat valmiina noudettaviksi.

90-luvun kameroitani: Konican EU-mini -pokkari. Sinisenä tietysti! Tällä on ikuistettu leirikoulut, limudiskot ja shoppailureissut Itikseen. Kuva minun piirtämäni vuonna 2001.

En koskaan laskenut, kuinka paljon kuukausirahaa kului filmeihin ja niiden kehittämiseen. Aika paljon varmaan, sillä 90-luvun kouluvuosilta on ainakin viisi täyttä albumillista valokuvia. Ihanat teinivuodet, ikuistettuna kansiin ennen Facebook-aikaa.

Rippikoulurahoilla sain ostettua tämän Olympuksen pokkarin, jolla mentiinkin sitten pitkään. Se kärsi jonkin verran tuhoja teinivuosien temmellyksissä (joku taisi kerran kaataa sen päälle lonkeron), mutta kuvasi aina vaan. Kuva minun piirtämäni vuonna 2001.

Kävin ensimmäiset pimiökurssini yläasteikäisenä. Oulunkylän yhteiskoulussa oli oma pimiö, ja sain sinne pitkän odotuksen jälkeen käyttöoikeuden lukion ekana vuonna. Siellä vietin suuren osan vapaa-ajastani. Jäin koulupäivän jälkeen kehittämään filmejä ja kuvia. Muistan useita kertoja juosseeni ulos kellarista vain minuutteja ennen kuin koulun hälytyskellot menivät päälle iltakymmeneltä.

Oma pimiö tarkoitti pitäytymistä mustavalkokuvissa. Kävin kyllä väripimiökurssinkin, mutta täydellisessä pimeydessä sohiminen ei ollut oikein minun makuuni eikä värikopiokoneitakaan ollut koululla. Kuvat otettu koulun valokuvauskurssille vuonna 2001. Ne ovat vähän rakeisia, koska ylikehitin filmin tehtyäni pilkkuvirheen filminkehityslitkujen sekoitussuhteessa. Hupsista. Hauska yksityiskohta oikeanpuolemmaisesta kuvasta: kuva on otettu 11.9.2001 ja äiti katsoo televisiosta parhaillaan WTC-iskujen uutisia.

Kamerakalustoon kuukausirahat eivät riittäneet. Kuvasin kaiken käsiini päätyneellä 70-luvun Minoltan puoliautomaattikameralla. Koska en tiennyt paremmasta, en osannut muuta toivoakaan. Minoltassa kiinni ollut (ainoa) 35mm objektiivi oli valovoimainen, aukolla 1.8, ja se riitti minulle.

Minoltan luottopeli suoraan 70-luvulta! Tällä kuvasin viimeiset kuvani muistaakseni 2010. Filmi taitaa olla muuten edelleen kehittämättä, eikä sitä Anttilaakaan enää ole.

Digiaika sotki kaiken. Ensimmäiset digipokkarit olivat surkeita, ja kuvien laatu laski. Pidin pitkään kiinni filmikuvista, ja yliopistoaikoina minulla oli “hoidossa” opiskelukaverin pimiövarusteet. Tein kylppäristämme pimiön laittamalla punaisen sukan lampun ympärille ja teippaamalla ovet. Onneksi vessanpytty oli kalliolaiskaksiossamme eri kopissa, muuten kämppikseltä olisi mennyt hermo.

Lopulta oli taivuttava digiaikaan. Rahaa ei ollut hukattavaksi, joten kitkuttelin parilla halvalla Nikonin croppirungolla ja kittiobjektiivilla vuodesta 2005 vuoteen 2015. Ympärilläni oli niin paljon loistavia valokuvaajia, suunnittelijoita ja graafikoita, että en oikein kehdannut laittaa kuviani aina edes Facebookiin.

Ajattelin myös, ettei tällaisen sunnuntaiharrastelijan kannata satsata varusteisiin. Kunnes jotain tapahtui. Ehkä aikuisuus, ehkä muutokset lähipiirissä – mene ja tiedä. Oivalsin, että on ihan sama, ovatko minun kuvani jonkun mielestä hyviä vai eivät: jos kuvaaminen on kivaa, sitä kannattaa tehdä. Ja mikä parasta, nettimaailmassa kuvia voi julkaista ihan missä tahansa, ihan miten usein vaan, eikä se ole keneltäkään pois.

Viime vuonna hankin ensimmäisen täyskennoisen kamerani, ja pari järkevää objektiivia.  Uuden jalustan. Kunnolliset kuvankäsittelyohjelmat. Opin koko ajan lisää, enkä mieti enää nauravatko muut.

Näitä kuvia on kavereilla paljon. Kuva Lofooteilta: Anna Vänskä

Fotoshoot menossa! Kuvassa Miia Alapeteri ja minä. Kuva: Jenni Räihä

Olen miettinyt usein, olisiko minusta pitänyt tulla valokuvaaja. Luultavasti. Se ei kuitenkaan lukion jälkeen ollut vaihtoehto, sillä pidin itseäni surkeana. Jos olisin sattunutkin pääsemään johonkin valokuvauskouluun, olisin vajonnut lattian alle muiden opiskelijoiden joukossa. Ehkä hyvä näin, sillä ainakin voin kuvata ilman minkäänlaisia paineita, vain omaksi ilokseni.

Kiilopään valokuvauskurssilla elokuun alussa oivalsin jotain olennaista suhteestani valokuvaamiseen. Olen aina tuntenut häpeää kuvaamiseen käyttämästäni ajasta ja rahasta. Olen suunnattoman kriittinen itseäni kohtaan, mikä johtaa epätoivoon ja siihen, että olen monta kertaa päättänyt lopettaa koko harrastuksen. Mutta kurssilla kuvaaminen oli yhtäkkiä mukavaa ja rauhallista! Tajusin, että on olemassa MUITAKIN, jotka harrastavat tätä vapaa-ajallaan. Käyttävät lomaviikkoja valokuvauskursseihin. Eivät osaa kaikkea täydellisesti. Ja se on ihan okei.

(Kiilopään kurssista lisää seuraavassa jutussa. Ostin juuri uuden koneen, ja pitää käydä läpi kurssin kuvat ensiksi.)

Syksyllä hankittu Nikon D610 on seurannut uskollisesti sapattivuoden reissuissa mukana. Mitä nyt pohja halkesi, kun tiputin sen Singaporessa kadulle, ja nuolinäppäin tippui jonnekin Altai-vuorille. Ehkä se ansaitsisi yhden huollon.