Kuusamon lähimäki synsynin tuulikilven läpi nähtynä.

Kurvasimme kuusamoon.

Julkaistu: 21.3.2015

Kinoksen kaikottua kaakonkulmalta lähestulkoon kokonaan , päätimme edellisen viikon keskiviikkona pakata synsynin katolle materialisoituneen laatikon täyteen winterportsiin liittyvää rekvisiittaa. Ja torstaina ennen kuin edes kukko kerkesi aamutoimilleen, riivimme Minimen ylös punkan pohjalta, vyötimme hänet takapenkille ja eikun nilkka suorana kohti kuusamoa. Lähdimme siis metsästämään kadonneen lumen koordinaatteja jotka mielsin jonnekin kuusamon lähialueelle. Tallipäälikön kanssa sovittiin kahden pysähdyksen taktiikasta. Stopit suoritettaisiin niin tutuilla ja turvallisilla aakkosten alkupäähän liittyvillä liikenneasemilla. Ei tulisi sapuskan puolesta yllätyksiä kun kaikki annokset maistuu suunnilleen samalta. Lisäksi Minime saisi purattua pitkän istumisen patouttamat energiat apinoiden leikkipaikalla. Leppoisan kymmenen tunnin päkätyksen jälkeen päädyimme Tropiikkiin… Ihmismieli on kummallinen kapistus.

Kuusamon lähimäki synsynin tuulikilven läpi nähtynä.

Todellinen matkamme tarkoitushan oli siis tutustua Rukan tarjontaan alamäkikulttuurin saralla. Edellisestä vierailusta oli kerennyt vierähtää jo tovi. Se nimittäin ajoittui kesälle -97. Jos muistini ei pahasti petä ja sen minkä hyttysparvesta silloin näki, niin kylä oli kokenut pikkiriikkisen naaman kohotuksen. Oli pukannut parkkihallin lisäksi pari uutta hotellia ja juottolaa. Peltiponilla ei enää karautettu keskelle kylää, vaan se piti jättää kylän laitamille tahi parkkihalliin. Omaan pilttuuseen. Torstaina iltasella kävimme siis katsastamassa kylän ja lunastamassa hissiliput kohtuullista korvausta vastaan. Samaan hintaan lipunmyyntipisteen ylen ystävällinen täti neuvoi meitä parkkipaikkojen suhteen. ” Itä Ruka suuntaan Vuosselin iso parkiale. Sine hjuva menee…”. Sitten kaupan kautta kämpille ja unta palloon.

Ensimmäinen mäkipäivä

Perjatai aamusella suuntasimme intoa täynnä kuin ilmapallot kohti Vuosselin suurta parkkialuetta. Rinnekartta jäi luonnollisesti kämpän pöydälle joten kurvasimme parkkiin ensimmäisen toimivan hissin viereen joka Itä Rukan suunnalta löytyi. Se oli maston alue. Tästä muodostuikin meidän suosikki parkkipaikka. Tilaa oli vaikka muille jakaa ja tänne oli päivän päätteeksi puolikuolleena helppo laskea takaisin.

Aloitimme lumituntuman hakemisen välihissin molemmin puolin olevilla helpoilla sinisillä rinteillä, mutta melko nopeasti Minime ryhtyi haikailemaan toisten hissien tykö. Hieman etäämmällä näkyikin vinhaa vauhtia pyörivä ankkuri. Sinne siis. Koko porukan voimin. Lähemmällä tarkastelulla tämä osoittautui maston hissiksi ja ylhäältä alas johti vain punaisia rinteitä. Väriallergiasta kärsivä vaimoni nilkutti takaisin välihissille ja minä Minimen kera suuntasimme kohti korkeuksia. Tästä alueesta tulikin yksi omista suosikeistani jonka kävin laskemassa yksin useamman kerran reissumme aikana.

Laskimme siis Minimen kanssa pikaisesti koko maston alueen läpi ja yhytimme jo rauhoittuneen vaimoni välihissin yläpäästä. Sitten siirrymmekin vuosselin alueelle. Siellä oli ihmislapsen hyvä laskea. Vaimoni löysi rauhan rinteestä nro 27, pitkästä ja loivasta sinisestä. Jos siitä jyrkempi kohta sattui löytymään, niin senkin pystyi kuulemma helposti kiertämään. Minime innostui metsälaskusta. Heti kun puuraja alkoi, oli sinne pölähdettävä jotta näreet vain lenti. Häntä ei juurikaan hoidetulla alueella näkynyt. Itselleni löytyi alueelta yksi punainen ja vauhdikkaampi sininen rinne. Erillaisista laskumieltymyksistä huolimatta kokoonnuimme taas yhteen RukaExpressin ala-asemalla ja suoritimme hissinousun samaan aikaan. Varsin onnistunut kokonaisuus…

Niin, ja sitten tämä RukaExpress. En pystynyt edes kuvittelemaan kuinka helposti sen haltuun otto tapahtuisi meiltä kolmelta. Meistähän ei kukaan ollut aikaisemmin takapuoltaan tuolihissiin tyrkännyt. Ei minkäänmoista ongelmaa. Hissi nappasi kyytiinsä todella pehmeästi ja tarjosi sen kaivatun lepohetken laskujen välillä. Tämän seikan ansiosta jaksoimme rinteessä paljon normaalia pidempään.

Perjantai fiiliksiä maston yläasemalta…

Lauantaista tuli Pyhäpäivä

Omintakeisesta matkustusajankohdasta johtuen olimme pakotettu lauantaina vaihtamaan kortteeria. Evakkoaikamme päätimme käyttää Pyhällä pyörähtämiseen. Otimme siis aamusella kamat kiltisti kantoon ja 200km:n moottorimarssille kohti Pyhää. ” Se oli virhe ”. Jos hieman siteeraan Karjalan Kandalffia. Ajattelin alunperin tehdä siitä oman tarinan, mutta ei siitä jäänyt paljon teille kerrottavaa.

Heidän nettisivunsa lupasivat jotta kaikki rinteet olisivat auki ja hisseistä 6/9. Ja kun ei aikaisemmin ole ko keskuksessa vieraillut niin sitä kuvittelee jotta kuudella hissillä pystyy hoitamaan koko tunturin. Paikan päälle päästyämme totuus osoittautui kuitenkin hieman toisenlaiseksi. Koko takaosa tunturista oli suljettu, kultakeron alue suljettu. Hissejä auki kolme. Kävimme kerran huipulla ja vaimo rakastui niin tulisesti sen ainoan etupuolelle suuntaavan sinisen rinteen räväkkään alkuun jotta suunnistimme takaisin autolle ja kohti Rukaa… Aurinko, joka oli pehmittänyt rinteen täysin muusiksi myötävaikutti päätökseen. Rukalla kerkesimme vielä tovin huoltaa pahoittunutta mieltämme ennen uuteen kämppään majoittumista.

Loppu loman rutiinit

Vaikka majapaikkamme oli siirtynyt huomattavasti lähemmäs rinteitä jouduimme transportaatiossa edelleen turvautumaan omavaraisuuteen. Siispä liikuimme rinteeseen ja sieltä pois perheen pienimmän tahtiin. Emme aivan kerenneet starttaamaan puoli kympiksi liikkeelle, mutta ennen puoltapäivää kuitenkin. Ei se haitannut.

Minime jatkoi metsässä laskemista, vaimo mielirinteensä kuluttamista. Minä tein täsmä iskuja eri puolille tunturia. Kypäräkamera rec asennossa. Tänne en vieläkään osaa niitä liittää, mutta tuskin se ketään haittaa. Seuraavaksi pari pysäytys kuvaa…

Minime tutkailee laskulinjoja huipulta vuosselin suuntaan.

Taideteos huipulla…

Viimeinen laskupäivä alkoi shoppailulla. Otimme volttilähdön Riipisen kaupan kautta kohti alennusmyyntejä. Sieltä tarttuikin mukaan jokaiselle jotakin.

Tämmöinen setti puoleen hintaan…

Sitten vielä viimeisten laskujen jälkeisiä tunnelmia…

Tuleva suksihuoltaja työssään…

Kaikkensa antaneena.

Kun laskut oli laskettu, päätimme suunnata ikään kuin viimeiselle aterialle kylälle. Mieleen oli pysyvästi painunut kesä -97 ja eturinteiden edessä punainen puuhökötys jonka terassilla nautimme parhaat poronkäristykset ikinä. Kaiken lisäksi samainen paikka toimi yhä. Sinne siis. Ovelle päästyämme totesimme paikan sulkeutuneen siltä päivältä jo pari tuntia aiemmin. Mikäs nyt neuvoksi. No, vaimo muisti nähneensä matkan varrella Riipisen Riista ravintolan. Sieltä saa varmasti poronkäristystä.

Eipä saanut. Paikka oli kyllä auki, mutta varattu yksityistilaisuuteen. Meidät ohjattiin ystävällisesti pihalle sieltä… Takaisin kylään siis. Kylästä löytyikin sitten ravintola Kuksa. Oikein erinomainen paikka. Se oli auki ja suostui tekemään meille ruokaa… poronkäristystä. Parasta ikinä. Minime otti Lapinpojan lihapullia, jälkkäriksi maatalon jäätelöannoksen ja ison kuksan kaakaota. Vaimon alkuruoka oli maa-artisokka keitto ja minun korvasieni pannu. Jälkkäriksi otimme kuksalliset kahvia ja karpaloherkut cremellä.

Sanoisin ravintola Kuksaa suorastaan loistavaksi paikaksi niin palvelultaan, tunnelmaltaan kuin ruoka-annoksiltaankin. Suosittelen.

Vielä ruokailun jälkeen yksi otos.

Lapinpojan lihapullilla kasvaa näin isoksi.

Keskiviikkona kurvasimme kotio…

#Uuperi

Julkaistu: 09.3.2015

Moikka taas kaikille.

Tämän kertaisen tarinan olisi tarkoitus jatkaa siitä mihin edellinen jäi, kiitää yhden pysähdyksen taktiikalla nykyhetkeen ja esitellä samalla hästäkkirinteeni Uuperin. Pohditaanpa ensin hieman kotirinteen määritelmää. Onko sen pakko näkyä olohuoneen, makuuhuoneen tahi keittiön ikkunasta. Ehkäpä näistä kaikista kolmesta samaan aikaan… Ei todellakaan ole. Sinne voi olla hyvinkin se 1000 km tahi jopa vieläkin enemmän. Mielestäni kotirinne olisi laskijalle se ” The Paikka ”, jonne saavuttaessa astutaan nirvanan esikartanoon ja se osa aivoista joka kantaa huolen ja murheen yksinkertaisesti hyppää narikkaan. Hop… Ihan itse. Minulla se hästäkki nyt vaan sattuu olemaan tuossa kiven heiton päässä. Jos siis jaksaa viskata kiven riittävän pitkälle. Autolla sinne ajaa reilussa puolessa tunnissa…

Kusti oli siis polkaissut uudet monoset varastoni nurkkaan. Käytin Lahden laturetkestä toipumisaikani intensiivisesti alppikäännösten teoreettiseen opetteluun juutuuppia hyväksi käyttäen. Noin viikko siihen taisi mennä. Kinttujeni kiukuttelun kaikottua oli aika siirtää teoriat käytäntöön. Laskuvermeet Synsynin kyytiin ja nilkka suorana kohti Uuperia.

Somparinne oli juuri se minkä tarvitsin. Loiva, leveä ja sopivasti pituutta. Lopussa pieni tiputus hissille. Tätä 450m:n pätkää sahasin ilta toisensa jälkeen aina kauden loppuun asti. Pääkoppani sisällä tapahtui jotain. Pienet harmaat solut, kumpainenkin, törmäili seinien sijaan toisiinsa siinä määrin, jotta syntyi ahaa elämyksiä ” Näinkö tää homma pelittää ”. Omituisia tuntemuksia hissinousuissa, kun kuu-ukkeli tuijottaa suoraan silmään ja kääkäin tolpan nokassa pauhaa alppihumppaa iskelmän muodossa. Myöhemmin kun otin asian esiin kahvipöytäkeskustelussa ammattiyhdistystoverien kesken, minun annettiin ymmärtää jotta se on vaan onnistumisen iloa.

Rinteet jäivät aivan uskomattoman hyvään kuntoon kun hissintäti ilmoitti sulkusunnuntaina hymyssä suin jotta ” Tämä on sitten viimeinen nousu. Tällä kaudella. ”. Hieman jäi tyhjä olo. Harmitti. Tässäkö tämä nyt oli. Juuri kun olin oppinut jotain. Pakkastakin jatkui koko seuraavan viikon ja enemmänkin. Sekin vielä…

Mutta taaskaan ei vaivuttu synkkyyteen. Tuleehan aina seuraava talvi… Tai no, kaikkihan varmaan muistaa millainen viime talvi täällä etelässä oli. Se ainut lumihiutale joka tännekin kaakonkulmalle eksyi ei saanut kaveria koko talvessa. Aivan yksin joutui ressukka sulamaan pois. Pakkasesta saatiin nauttia kuitenkin siinä määrin jotta saatiin rinteet avattua. Lyhyehköstä kaudesta huolimatta sain laskupäiviä kerättyä hästäkissäni noin 40. Omasta oppimisesta huolimatta, joka muuten eteni jo kohtuu harppauksin, varsinaisena ilopillerinä mieleeni jäi rinteille ilmestynyt muutaman hengen miesporukka. Brittein saarten joltain kulmalta puheesta päätellen. Herrat ilmeisesti liittyivät jollain tapaa erääseen hakukoneyhtiöön joka perusti yhden pesäpaikoistaan Summan entiseen paperitehtaaseen. Yksi laski suksilla ja loput laudoilla. Suksijannu oli selvästi parhaiten sinut välineidensä kanssa. Hänellä pysyi pipo kohti taivasta välillä jopa 20m. Ylettömän hauskaa heillä kuulosti kuitenkin olevan kun naurun sekaiset huudahdukset kaikuivat pimenevään iltaan. Alas hissille päästyään lautajannut nappasivat laudat kainaloon ja tallustivat mäen päälle hissilinjan reunaa pitkin. Ylhäällä laudat takas alle. Siellä myös porukan ainut suksijannu odotteli kiltisti kavereitaan ( hän oli ymmärtänyt, että hissi tykkää kun sitä käytetään…). Ja eikun uudelle rundille. Näitä herroja oli todellakin ilta toisensa jälkeen mukava seurata. Toivat välähdyksiä menneisyydestä. 30 vuoden takaa… lumipallona luokses ma lasken…

Ja sitten tähän talveen, joka ei paljon viime vuotista kummoisempi ole. Laskupäivät ovat valitettavasti jääneet tänä talvena hieman vähemmälle. Rikoin kesällä vasemman takajalkani kun innostuin liikaa liitokiekkoilusta. Ihan pikkiriikkisen vain. Mutta siitä joskus toiste.

Mitä siis Uuperin tähän talveen kuuluu. Lastenrinnettä laajennettu, parkkia parannettu… Mustarinne on a) syystä b) toisesta otettu pois käytöstä. Harmi. Ja sunnuntaisin on DH päivä. Sinne metsään on värkätty jonkin sortin rata jota pitkin pääsee nostattamaan pulssia vaikkapa mamman vanhalla monarkilla. Kesäisinhän Uuperi muuttuu kokonaan DH keskukseksi. Reittejä on useampia ja vuokraamoonkin tulee kesämallisto. Sukset, laudat ja snowmopot oheistarpeineen saa tehdä tilaa fillareille ja kaikille asiaan liittyville suojavermeille.

Että semmoinen paikka on mun hästäkkirinteeni Uuperi. Kannattaa poiketa jos tälle suunnalle sattuu eksymään. Ympäri vuoden pitäisi löytyä jonkin sortin toimintaa. Et tarvitse tassullista taaloja etkä repullista euroja vaan pienemmälläkin summalla pärjää. Ja mitä sillä saa… Ainakin aina niin iloista palvelua. Niin kahvilassa, vuokraamossa kuin hisseilläkin…

Lopuksi Uuperin rinteitä minun silmin. Viideot otettu tämän kevään liulaupulla päivänä. Minime vauhti wernerissä, vaimo mimmit mäessä. Minä rinteessä. Kelillehän ei tosin voi mitään… tai siis ajattelin laittaa niitä tähän, mutta kun en osaa. Pöllöpoika ei vaan tajuu…

Näihin kuviin ja tunnelmiin…

Blogiurani pään avaus

Julkaistu: 05.3.2015

Terveppä terve vaan kaikille tasapuolisesti. Täällä olen siis minä, Minimies, -73 syntynyt perheen isä Pyhtäältä. Jos ette tiedä missä Pyhtää sijaitsee, niin sen on seuraava kylä Kotkasta Isollekirkolle päin. Lisäksi perheeseemme kuuluu -76 syntynyt vaimo ja -08 syntynyt poika, Minime.

Minime laskeskelee mutkamäkiä kanssani satunnaisesti ja vaimo vieläkin harvemmin. Itsekin olen mäkitouhuissa melkoinen märkäkorva, sillä ensi kosketuksen alamäkiorjentoituneeseen winterportsiin otin vasta 1983 tahi -84. En muista varmasti. Paikkana oli Ruotsin-Pyhtään legendaarinen hornankattila… Huuhkajanvuori. Naapurin poika oli saanut joulupukilta/hammaskeijulta/vastaavalta otukselta aivan pakkauudet Fisherin puikkarit kaikkine tykötarpeineen. Olin ehkä pikkuisen vihreän värinen. Jokatapauksessa, hänen äitinsä kuskasi meitä harvakseltaan yhden talven ajan alamäkeä laskemaan. Itse tyydyin vuokraamon jo ehkä hieman kuluneeseen valikoimaan.

Mutkamäestä ei juuri voi puhua tässä yhteydessä, kun tämä sälli ei juuri mutkia tehnyt. En tiennyt miten, eikä kukaan kertonut. Mutta hauskaa oli kumminkin ja Huuhkajanvuoren kahdessa rinteessä ja kahdessa hississä riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Niin, siellähän tutustuin ensimmäistä kertaa myös metsälaskuun. Pölähdin nimittäin tavantakaa ala tasanteen takana olevaan männikköön kun jarrutus hissijonolle meni pitkäksi. Muistutin aina laskupäivän jälkeen enempi lumipalloa kun pientä poikaa. Vuokraamon aina niin ystävällinen henkilökuntakin muistutteli joka kerran jälkeen että: ” Tuolla mäessä on tarkoitus laskea, eikä pyöriä alas ”.

Se talvi meni sillälailla, enkä lannistunut vaikka en kovasta yrityksestä huolimatta oppinut kunnolla laskemaan, vaan puin laskuvermeet päälleni heti seuraavan kerran Vuokatissa keväällä 2013. Mutta onneksi tämä laji on kuin fillarilla ajo. Kun sen kerran oppii, ei sitä unohda. Paitsi etten silloin oppinut…

Miksi Vuokatissa ja miksi juuri silloin. No, tässä pieni tarina siitä…

Olen hyvän ystäväni, kummilapsemme isän, kutsukaamme häntä tässä tapauksessa vaikkapa Sakeksi ( nimi ei muutettu ) kanssa tehneet tempauksen jos toisenkin. Sen kertainen tempaus koski murtomaahiihtoa. Olimmehan kumpainenkin viimeksi koskeneet murtsikoihin koululaitoksen pakottamana peruskoulussa. Todennäköisemmin vielä ala-asteella. Tästä siis syntyi 2012 joulun tienoilla kuningasajatus Finlandia-hiihdosta, juu… Eihän se ole kun 50km tai jotain. Olin vakaasti sitä mieltä että, kun kerran kummallakaan ei ollut omia suksia, sellaiset oli hyvä jostain hankkia ja hieman treenailla. Muistin silloin ammattiyhdistystoverin kovin kehuneen Vuokatin latuja, joten päädyimme helmikuun alussa korkeanpaikan leirille Vuokattiin ski-in majoitukseen Saken vastusteluista huolimatta: ” Tosi miehet vetää ton kylmiltään ”. Sakke ehkä, minä en.

Kuitenkin hyvissä ajoin ennen reissuun lähtöä päässäni rupesi itämään ajatus vanhojen muistojen verestämisestä alamäki kulttuurin saralla. Kun se kukkula kerran siinä vieressä on (20km). Samalla olisi oiva tilaisuus tutustuttaa oma perheeni ja ystäväni tämän jalon winterportsin saloihin. Kun toin ajatukseni julki, Sakke tuumasi: ” On sitä halvempiakin tapoja päästä hengestään.” Siinä pisteessä olemme vieläkin. Perheelleni sain kuitenkin hommattua käytetyt välineet eräästä interwebin ihmeellisessä maailmassa olevasta markkina paikasta. Siinä sitten eräänä iltana lähdimme intoa puhkuen majapaikastamme kohti rinteitä. Sain jopa houkuteltua Saken nuoremman tyttären kavereineen mäenlaskua kokeilemaan.

Sepäs ei käynytkään kuin elokuvissa. Lipun oston jälkeen sovittamaan käytettynä ostamiani monoja ensimmäistä kertaa… Logiikkani oli kuitenkin ollut se, että työpaikan turvakalossien koko on 44 ja monot on 45. Mikä voi mennä pieleen…

No, ensiksi Rossarien lesti on kapea. Kun sain mielettömällä kiukulla tungettua kinttuni monoihin, tuska oli sanoin kuvaamaton. Toiseksi, monot oli mallia ” pihtikinttu ”. Solkien puoliskoihin jäi noin sentin rako, vaikka vaimo niitä sormet verillä koitti kiinni saada. Mutta kun halu on riittävän kova, niin laskemaan vaikka joka paikkaan sattuu ja monot ei ole kiinni.

Kyynel silmäkulmasta vierähti, kun kiisin takatukka hulmuten alas Vuokatinvuoren lastenrinnettä. Vaimo taisi olla ainut joka oli tyytyväinen monoihinsa. Tosin hänenkin laskuaika hävisi paimentaessa minime:tä joka huusi monot jalassa: ” Mie en haluu, mie en haluu… ”, niin että linnut tippu puista. Kipua ja tuskaa riitti siinämäärin että suunniteltu kolmen tunnin laskuaika taisi jäädä reiluun tuntiin. Mutta se kuuluisa kärpsy pääsi puraisemaan. Melko pahasti.

Ei muuta kun uutta matoa koukkuun monojen suhteen. Jo heti seuraavalla kerralla tärppäsi. Samasta kauppapaikasta löytyi Salomonin viulukotelot. Ei purista, eikä ahdista. Soljetkin menee kiinni kiukuttelematta. Tosin nämäkin ovat jo saaneet kilpailijat, mutta siitä joskus myöhemmin.

Jossakin vaiheessa kypsyi ajatus vierailusta kaikissa Suomen laskettelukeskuksissa, jotka ovat siis vielä toiminnassa. Kun viimeaikoina on valitettavan moni ollut pakotettu sulkemaan ovensa. Ja sitten kun kasvan isoksi, saatan ehkä uskaltaa ulkomaillekin. Siellä suuressa maailmassa ne mäet kun ovat niin hurjia…

Tämän kaltaista tarinaa olisi siis tyrkillä, jos jotakuta kiinnostaa. Yritän postailla yleisesti reissuistani. Niin isommista, kuin vähän pienemmistäkin. Talvella alamäki painotteisesti murtsikkaa unohtamatta ja kesällä pyöräilystä sekä moottorilla että ilman. Niin ja liitokiekkoilusta tiätty…

Joo, niin silloin 2013 helmikuun lopussa katselin Lahden kisamontussa Saken kera kauhun sekaisella kunnioituksella sitä ylämäkeä johon lähtömerkin jälkeen oli kammettava. Ja me hoidettiin se. 50km. Kyllä illalla tiesi hiihtäneensä. Ei mennyt hukkaan se korkeanpaikan leiri miltään osin…

Seuraavan kerran seuraavalla kerralla…