Älä kuvittele Kuubaa, matkusta sinne

Julkaistu: 29.8.2015

Matkalle lähteminen jännittää. Vieraat paikat, tavat ja ihmiset pelottavat. Mutta se on hyvä asia. Miksi? Siksi, että aina niin ei ole ollut. Matkustelin 2000-luvun puolivälissä paljon, ja vasta jälkikäteen ymmärsin, millaiseksi matkailijaksi muutuin. Minusta tuli ylimielinen ja töykeä. En jännittänyt, enkä osannut edes innostua matkalle lähtemisestä. Väheksyin uusien paikkojen tuomia kokemuksia sen perusteella, miten ”tavallisia” ne olivat.

Sen miettiminen hävettää. Tajusin oman hölmöyteni asuessani Intiassa parin kuukauden ajan. Luulin – tietenkin – aiempien matkojeni sekä lukemani perusteella tietäväni maasta kaiken. En olisi voinut olla enempää väärässä. Tajusin viimein, että en ymmärtänyt maasta mitään. 

Siksi olen iloinen siitä, että osaan taas jännittää ja innostua. Helsinki-Vantaalla ennen Kuubaan lähtemistä vatsassa pörräsi kokonainen perhoslauma.

Riku Rantala pohti matkustamista Hesarin kolumnissa taannoin. Rikun mukaan median, tilastojen ja pintapuolisten raapaisujen perusteella mielikuvamme kaukaisemmista maista ovat liian mustavalkoisia. Ja nimenomaan tähän syyllistyin itsekin. Luokittelin asioita näkemättä niitä oikeasti. Ainoastaan itse kokemalla ja tarkkaan katsomalla näkee, miltä maailma oikeasti näyttää.

”Onneksi voimme vielä mennä ja katsoa itse”, Riku kirjoittaa.

Siispä: Jos olet koskaan haaveillut matkustavasi Kuubaan, lähde. Sillä Kuubaa, jos mitä, ei kannata kuvitella, se pitää nähdä. Rikkokaa säästöpossut, myykää autot, tyhjentäkää pankkitilit. Kuuba on tällainen enää ohikiitävän hetken.


Havannan kaduilla samba raikaa joka kulmasta, 40-asteisessa helteessä muhivat roskat haisevat. Kaiken lian alta paistaa uskomaton arkkitehtuuri ja hymyilevät, ihanat kuubalaiset. Olo ei missään suurkaupungissa ole ollut turvallisempi kuin täällä. Katuparkissa 50-luvun amerikanrautojen joukkoon mahtuu aina yksi Lada.


Kuuban kosteus ja kuumuus peittoaa tähän saakka kaikki maat, joissa olen käynyt, jopa Mombasan ja Etelä-Intian. Lämpötila on yölläkin liki 30, päivällä reilusti yli. Ilma seisoo ja usein iltapäivisin ukkostaa. Kuvassa olemme tulleet syömään aamupalaa terassille klo 8, kun vielä hetkeen ei ole liian kuuma.


Vaikka Kuubassa nykyään saa harjoittaa jonkin sortin yritystoimintaa, mainostaminen on edelleen rajoitettua. Siitä syystä ravintolat, baarit ja kioskit pitää tietää, jotta osaa mennä oikeasta ovesta sisään. Joka puolella on parkissa 50-luvun Fordeja, Chevroleteja ja Buickeja.


Auringonlasku Havannan rantabulevardilla. 8 kilometrin mittaisella kadulla on vain kourallinen terasseja ja ravintoloita – ne löytääkseen pitää katsoa tarkkaan.


Kuuba on kohdellut meitä hyvin.

Matkalla rannalta takaisin majataloon. Kuskimme otti lapset mukaan päiväksi, jotta hekin pääsivät uimaan. Auton soundtrackilla Billboard-listan slovareita 20 vuoden takaa, tietty!


Missä muualla voi huristella 50-luvun Buickilla tyhjää, palmujen varjostamaa moottoritietä, ja kuunnella stereoista sambaa, Roxettea ja Totoa?


Vinalesin laaksossa voi tuntea pysähtyneen ajan. Kylätiellä kopistelevat hevoset ja kuisteilla narisevat keinutuolit. Kanat tepsuttelevat vuokrahuoneemme pihamaalla ennen päätymistään talon illallispöytään, josta mekin saamme syödäksemme. Mutta muutos näkyy jo. Valtion kaupan huonosti varustetuille hyllyille on ilmestynyt Red Bull- ja Pringles -tölkkejä. Kylänraitilla uudet terassikalusteet kiiltelevät, kuin odottaen turistiryhmien saapumista.

Ps.

Mitä Kuubaan oikeasti kuuluu?

Reissuun kuuluu aina vähän muutakin kuin mitä matkablogeissa kirjoitetaan. Sain ratsastusreissulta aika ihottuman (olen allerginen hevosille, tou). Kämpässä oli luteita, ihottumaa niistäkin. Vinalesin mökin kattorakenteissa pesi hiiri, joka tiputti kakkaa sänkyihin. Kukko alkoi kiekua aamuisin puoli neljältä. Itikka pisti yöllä silmäluomeen, joka turposi melkein umpeen. Seuraavana aamuna ampiainen pisti kaulaan. Ja koko ajan laskimme jäljellä olevia pesoja, koska emme tajunneet ottaa mukaan tarpeeksi käteistä. Luottokorteilla ei tee Kuubassa juuri mitään. 

Näistä huolimatta, Kuuba saa matkaraadilta täydet viisi tähteä!

847 kommenttia

Vaelluksen jälkeen elämä on hetken aikaa yksinkertaista

Julkaistu: 16.8.2015

Flow-viikonloppu ja elokuun pimenevät illat ovat monelle helsinkiläiselle kesän kohokohtia. Minäkin tykkään niistä, mutta eri tavalla. Minulle tämä aika ei merkitse festivaaliviikonloppua, vaan loppukesän vaellusten aikaa. Kirpeitä aamuja, tunturikoivuja joista vihreä väri pikkuhiljaa pakenee, punertavaa kanervikkoa. Aamua teltassa, kun huomaat lämpötilan käyneen yön aikana ensimmäistä kertaa lähellä nollaa.

Vuosi sitten tähän aikaan olin Sarekissa. Erämaahan mahtui aurinkoa, tuulta, pusikkoa ja rakkakivikkoa. 100 kävellyn kilometrin ja 14 tunnin paluumatkan jälkeen moni kysyi kotona: minkä ihmeen takia?

En voi väittää, että nauttisin vaelluksella joka ikisestä kilometristä, kun rinkan lantiohihna hiertää, varpaisiin sattuu ja viima hakkaa päin näköä. En myöskään voi väittää, että muistaisin aina jaksaa tsempata, kun herätessä kuulee sateen piskaavan teltan kattoa ja on kiskottava kylmänkosteat vaatteet päälleen ja kömmittävä ulos hakemaan jääkylmää vettä, jotta saisi keitettyä aamupuuron, jota on aina liian vähän, koska olemme viilanneet kannettavat grammat minimiin.

Kuitenkin, vuosi toisensa jälkeen, löydän itseni ensimmäisen vaelluspäivän aamuna keskeltä kivistä tunturimaisemaa miettimässä, painoiko rinkka viime kerrallakin yhtä paljon ja miten hitossa viimeksi jaksoimme tätä 7 päivää putkeen. Mutta päivä päivältä askel muuttuu kevyemmäksi. Etäisyys arkeen kasvaa, ja mieltä vaivaavat asiat haihtuvat yksitellen päästä. Päivät alkavat toistaa mukavaa rutiinia, tavarat löytäät paikkansa rinkassa, eväät vakiinnuttavat paikkansa erivärisissä muovipusseissa. Kaikki aika kuluu tärkeimpiin asioihin: kävelemiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Jalat alkavat elää omaa elämäänsä, eikä niitä enää tarvitse käskeä eteenpäin.

Ajan kuluminen alkaa hämärtyä. On oikeastaan sama, onko tiistai, torstai vai kello viisi. Heräämme, kun aurinko nousee, kävelemme niin pitkälle kuin jaksamme, leiridymme kun alkaa väsyttää ja alamme vetäytyä yöpuulle, kun alkaa hämärtää.

Ja joka kerta koittaa se hetki, kun jäljellä olevat kilometrit ensin vähenevät ja sitten loppuvat – aina yhtä vaivihkaa. Tömäytät rinkan maahan jonkin retkeilykeskuksen pihassa, pää tyhjänä ajatuksista. Elämä tuntuu hetken aikaa yksinkertaiselta.

Sen takia vaellan.

Sateenkaaren alta pääsee Sarekiin.

Vaelluksilla voi nukkua sateenkaaren alla.

Toisin kuin kotona, tavaroiden määrä vaelluksella on usein hallittavissa.

Toisin kuin kotona, tavaroiden määrä vaelluksella on usein hallittavissa.

DCIM102GOPRO

Vaelluksella on aikaa jutella ystävien kanssa niin kauan, että jutut loppuvat.

Tänä vuonna en lähde syysvaellukselle. Perjantai oli tällä erää viimeinen työpäiväni. Edessä on sapattivuosi, 365 päivää vapautta. On lähdettävä vähän kauemmas, että voi tulla taas takaisin.

598 kommenttia

Pyhä tunturimaraton

Pyhän tunturikymppi hurmasi ensikertalaisen

Julkaistu: 12.8.2015

Ei ole mitään järkeä ajaa viikonlopuksi Lappiin juoksemaan Pyhätunturin yli, mutta tekisin saman uudelleen milloin vaan. Ensi vuoden Pyhän tunturimaraton järjestetään 13.8., ja päivä on jo kalenterissa.

Pyhä on yksi lempituntureistani, ja sen dramaattiset kurut ja vaihteleva maasto tarjoavat mainiot puitteet ihmisen kokoiselle polkujuoksutapahtumalle. Pyhälle ominainen unelias tunnelma sopii tarkoitukseen kuin valettu. Vaikka virallinen osallistujamäärä oli ilmeisesti noin viisisataa, tunturissa oli hyvin tilaa ja kaikki juokstutapahtuman järjestelyt toimivat.

Järjestäjät korostivat erityisesti, että Pyhän tunturimaraton on roskaton juoksu. Se näkyi kaikessa toiminnassa – juomapisteillä ei ollut pahvimukeja eikä polkujen varrella näkynyt roskan roskaa. Ihanat polkujuoksijat!

Itse juoksu meni myös hyvin, ottaen huomioon, että olen inhonnut juoksemista niin kauan kuin muistan. Silti juoksen. Miksi ihmeessä? Koska se on kätevää, tehokasta kuntoilua, jota voi tehdä silloin kuin haluaa? No ei. Omassa juoksusuhteessani on jotain niin suomalaista, että oksettaa. Ajatus siitä, että liikunnan kuuluu tuntua hirveältä, ja sitä on jatkettava vaikka jalka katkeaa. Ensin työ, sitten huvi, alku aina hankalaa, suo, kuokka ja mummo lumessa. Pyhän tunturikympillä ajattelin tämän kaiken järjettömyyttä paljon. Maastojuoksussa hampaat irvessä vääntäminen korostuu. Reitit kulkevat kivikossa, soissa ja jyrkissä ylämäissä, ja paikoin sitä rämpii aivan yksin. Pyhällä halusin koko ajan lopettaa tai vähintään hidastaa, mutta en tehnyt niin. Kuten aina juoksukisan aikana, laskin metrejä maaliin ja vannoin etten enää koskaan ilmoittaudu mihinkään.

Mutta se fiilis, kun pääsee maaliin. Pyhällä loppusuora tarkoitti holtitonta juoksua tunturin huipulta alas – sen jälkeen kun oli kiivetty ylös tunturin takapuolta. Kellahdin kumoon heti maaliviivan jälkeen, olo oli yhtä aikaa aivan hirveä ja samalla parasta pitkään aikaan. Sain kuulla olevani naisten kympillä viides, johon saattoi olla tyytyväinen, vaikka juoksijoita oli yhteensä vain 42. Jos totta puhutaan, se oli varmaan elämäni paras urheilusuoritus.

Ensi vuonna mennään sitten puolimaratonille, mikä tulee olemaan entistä kauheampaa. Ja silti odotan sitä jo nyt.

Pyhä tunturimaraton

Aamulla jännitti ihan kamalasti.

Pyhä tunturimaraton

Vandernetin Camelbak-tiimi

Pyhä tunturimaraton

Selfie time!

Pyhä tunturimaraton

Kuvakisan takia piti ottaa lennossa selfie Pyhän huipulla. Kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Pyhä tunturimaraton

Maalissa.

Pyhä tunturimaraton

Kyl me tää pyramidijuttu osataan!

Pyhä tunturimaraton

Jes! Ens vuonna uudestaan.

Varusteet:

Juomareppu Camelbak Circuit (saatu lahjaksi)*

Juoksupaita Millet (saatu lahjaksi)*

Säärystimet Bridgedale (saatu lahjaksi)*

Kengät Asics Fuji Runnogade (omat)

*Vandernet Oy

2 335 kommenttia

Kahden naisen keikka Keniassa, osa 2: Vuoristotaudissa Mt.Kenialla

Julkaistu: 09.8.2015

Olimme varanneet koko Mt. Kenian vaelluksen sekä kahden päivän safarin Masai Marassa etukäteen netin kautta, firmalta  East Africa Shuttles. Olimme löytäneet joitakin referenssejä heistä, hinta oli kalliihko, mutta halusimme varmistaa, että ehdimme tehdä kaiken haluamamme lyhyessä ajassa. Oli sovittu, että joku olisi meitä vastassa Nairobin bussiasemalla, kun saavuimme Mombasasta aamuvarhaisella.

Kun bussi jätti meidät Nairobin koleaan aamuun, meille selvisi, ettei Nairobissa ole bussiasemaa. On vain alue kaupungissa, jonka kaduilta eri yksityiset bussifirmat lähtevät. Siitä huolimatta kyytimme oli odottamassa ja naamat valkoisina itäafrikkalaisella moottoritiellä vietetyn yön jälkeen hyppäsimme meitä odottaneen kenialaisen miehen kyytiin. Hän ajoi meidät firman toimistolle, joka tarkoitti käytännössä paria pölyistä huonetta ränsistyneessä kerrostalossa. Yhteyshenkilömme halusi maksun koko retkestä etukäteen käteisellä, mikä arvelutti. Kaiken lisäksi kaikki rahamme olivat teipattuina kiinni jalkoihimme, kun emme olleet keksineet niille muutakaan turvallista paikkaa.

Vaihtoehtoja ei juuri ollut. Olimme keskellä Nairobia, halusimme päästä Mt. Kenialle, ja ainoat kontaktimme koko maassa olivat tämä henkilö, hänen toimistossaan istuva opas sekä kuljettajamme, kaikki miehiä. Pulitimme molemmat sovitut 1200 dollaria, jonka piti viedä meidät ilman lisämaksuja viideksi päiväksi Mt. Kenialle ja yhden Nairobi-yön kautta Masai Maraan safarille kahdeksi päiväksi.

DSC_0230_m_1

Kreisiä, että päiväntasaajan voi noin vain ylittää!

Parin tunnin päästä saavuimme Nanyukiin, joka on yksi Mt. Kenian vaellushubeista. Matkan varrelta poimimme mukaan lisää ihmisiä. Jokaisessa mutkassa, kun pakettiautoon hyppäsi yksi mieshenkilö lisää ja soratiet kapenivat, mietin onkohan tämä viimeinen automatkani.

Lopulta selvisi, että huolemme olivat turhia. Mukaan poimimamme henkilöt olivat vaellusretkikuntamme jäseniä – seuraavien päivien aikana he kantoivat tavaramme, ruokamme ja vetemme vuorelle ja takaisin.

DSC_0267_m_2

Meidän oli todella vaikea totutella ajtukseen, että kaikki nämä henkilöt (5 ensimmäistä vasemmalta) olivat vain meitä varten vuorella.

1 Vaelluspäivä: Sirimon Gate – Old moses camp

Ensimmäisen päivän vaellusosuustemme oli 9 kilometriä Sirimon Gatelta Old Moses Campille, pitäen sisällään 860 metriä nousua. Old Moses Camp sijaitsi 3300 metrissä, ja koska olimme tulleet vuorokaudessa merenpinnan tasolta, jokainen metri tuntui jaloissa ja päässä.

Oli vaikea tottua siihen, että leiriydyttyämme saatoimme vain levätä, ihmetellä maisemia ja kuluttaa aikaaamme, kunnes kokki tuli kutsumaan meitä välipalalle. Välipalana oli joka päivä pop cornia ja teetä, joiden turvin jaksoimme odotella illalliseen, joka oli yleensä vihannesmössöä tai papuja. Jälkiruoaksi oli erä erilaisia hedelmiä.

Autiotuvissa oli muitakin seurueita, ja kaikilla oli omat kantajat ja kokit mukana. Emme tottuneet asetelmaan koko matkan aikana. Olo palveltavana oli jatkuvasti kiusallista.

Väliupalalla oli joka päivä popcornia!

Väliupalalla oli joka päivä popcornia!

DSC_0360_m_1

Aamupalaksi epämääräistä puuroa ja pikakahvia.

  1. Päivä: Old moses camp (3300m) – Shipton camp (4200m), 17km

Kun lähestyimme neljän kilometrin korkeutta, luonto alkoi muuttua. Mt. Keniyan ekosysteemi on ainutlaatuinen, sillä se sijaitsee päiväntasaajalla, mutta huomattavan korkealla. Lämpötilat vaihtelevat vuorokauden sisällä -20 asteesta +30 asteeseen. Siellä kasvaa  mitä erikoisempia lajeja, mitä erikoisimmissa mittasuhteissa.

DSC_0425_m

Maisemat olivat surrealistisia.

DSC_0423_m

Kuin kävelisi keskellä tietokonepeliä.

Pian edessämme näkyivät lumiset huiput, enkä voinut käsittää, että olin edelleen Afrikassa. Korkeusero jomotti päässä, ja ajatukset ohenivat. Leiripaikka, Mt Kenian “perusleiri”, sijaitsi 4200 metrissä. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni niin korkealla. Olin saanut lääkäriltä nestettä poistavia tabletteja, jotka kuulemma auttoivat vuoristotautiin. Popsin niitä alusta saakka, mutta siitä huolimatta tunsin itseni humalaiseksi. Liikkeet olivat raskaampia, ajatuksia oli hankala käsitellä, ja suusta pääsi ulos mitä sattuu. Tavarat eivät pysyneet sitäkään vähää järjestyksessä mitä yleensä. Tämä oli kuitenkin onneksi kevyttä verrattuna matkaseuraani, joka tärisi kuin horkassa ja kärsi kovista päänsäryistä. Autiotuvissa reitin varrella ei ollut lämmitystä ja lämpötila laski yöllä kaksinumeroisiin pakkaslukemiin. Naapurihuoneessa makasi nainen, joka ei päässyt kunnolla ylös sängystä niiden kahden päivän aikana, jotka vietimme perusleirissä.

3 Vaelluspäivä: akklimatisoitumista perusleirissä

Seuraavana päivänä keräsimme voimia huipulle nousuun. Oppaamme suositteli, että kiipeäisimme muutama sata metriä ylöspäin harjanteelle. Pahin olo alkoi pikkuhiljaa helpottaa, mutta ajatus keskellä yötä heräämisestä tuntui kammottavalta.

4 Vaelluspäivä: Afrikan huipulla (4985m)

Heräsimme kahdelta ja olimme onneksemme niin tolpillamme, että lähteminen ylös oli järkevää. Kokoonnuimme ulkona otsalamppujen valossa ja lähdimme kiipeämään kohti huippua. Pakkasta oli reilusti, jokainen hengenveto tuntui keuhkonpohjissa ja askeleet olivat kuin hidastetusta filmistä. Lumiraja tuli vastaan.

Muutaman tunnin kuluttua pääsimme harjanteelle, josta oli ylitettävä jyrkkä, jäinen rinne poikittaisuuntaan. En halunnut katsoa alas, sillä siellä oli monta sataa metriä tyhjää. Sinne ei saanut pudota. Tällä kohden reittiä meitä oli jo kolme retkikuntaa. Kuulin oppaidemme puhuvan keskenään swahiliksi. Talvi 2012-2013 oli Mt. Kenialla poikkeuksellisen luminen. Kuulemma yksikään seurue ei muutamaan viikkoon ollut päässyt huipulle. En ihmettele sitä, sillä paikka näytti sellaiselta, että sen ylittämiseen tarvittaisiin köysistö, mitä meillä ei ollut. Oppaallamme sattui kuitenkin olemaan jäähakku, jonka avulla hakkasimme rinteeseen portaat. Kun lähdin kulkemaan niitä, mietin, että jos koskaan on pidettävä tasapaino, niin se on tässä hetkessä ja nyt.

kenia_dsc_0708_1

Lumiraja tuli vastaan melko pian lähdettyämme 4200 metristä.

Hitain askelin me kaikki pääsimme siitä yli, minkä jälkeen huipulle ei ollut enää kovin paljoa matkaa. Loppumetrit oli kiivettävä nelinkontin kiinteiden rauta-kahvojen turvin. Voimat olivat loppu, mutta sain viimeisille metreille voimanpuuskan. Kurkkasin reunan yli ja heikko valonkajastus iski silmiin horisontista. Yksi kerrallaan nostin jalat ylös, tunsin kallion jalkojeni alla. Aurinko aloitti juuri nousunsa, taivaan toisessa reunassa näin pilviharson yläpuolelle pilkistävän Kilimanjaron. En voinut käsittää että olimme Mt. Kenian huipulla, Afrikassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa.

kenia_dsc_0765

Auringonnousu Mt. Kenian huipulla oli yksi elämän upeimmista hetkistä.

En tiedä, kuinka kauan olimme huipulla. Oppaamme käski meidät jossain vaiheessa paluumatkalle, sillä meidän oli päästävä ensin alas ja käveltävä vielä 30 kilometriä seuraavaan leiripaikkaan. Matka alaspäin oli sekava. Kylmä ilma muuttui vähitellen lämpimäksi. Näimme koko vuodenaikojen kirjon yhden tunnin sisällä. Joimme kaakaota lumihangessa, olisimme yhtä hyvin voineet olla viettämässä pääsiäistä Lapissa. Jää ja pakkaslumi muuttuivat ensin sohjoiseksi keväthangeksi, sen jälkeen pieneneviksi lumilaikuiksi. Lopulta oli riisuttava pois pitkähihaiset ja pipot.

Illalla leiriydyimme Mt. Meru Bandasiin, jossa oli muutamia vuokrattavia majoja. Meille lämmitettiin risuilla kuumaa kylpyvettä, ja pääsimme suihkuun ensimmäisen kerran sitten Mombasan. Meitä varoitettiin norsuista, jotka saattoivat joskus pillastuneina juosta ristiin rastiin pihaa, mutta niitä enemmän riesaa oli kantajistamme, jotka yrittivät kurkkia sisään suihkuhuoneeseen. Mökkikylä oli autio, emmekä osanneet oikein olla siellä rennosti. Lukitsimme huoneen oven illalla tarkasti.

Oli taivaallista päästä suihkuun ensimmäistä kertaa sitten Mombasan.

Oli taivaallista päästä suihkuun ensimmäistä kertaa sitten Mombasan.

4 Vaelluspäivä:Mt. Meru bandas – Chogoria gate

Aamulla joimme viimeiset kahvit meille varta vasten katetusta pöydästä, tippasimme kantajamme, oppaamme ja kokkimme, kävelimme viimeiset kilometrit kilometrit tielle, josta pääsimme jeeppikyydillä läheiseen kylään. Lumen ja jään, vaelluskenkien, Suomen Höyhenen makuupussin ja toppatakin jälkeen oli outoa löytää itsensä päiväntasaajalta, keskellä kenialaista kylää flipflopit jalassa.

Mitäs seuraavaksi?

Mitäs seuraavaksi?

5 209 kommenttia

Kahden naisen keikka Keniassa, osa 1: Jouluaatto Nairobissa

Julkaistu: 05.8.2015

Tultuani Intian harjoittelureissulta kotiin vuonna 2009 vannoin, että reppureissut kaukomaissa olivat kohdaltani ohitse. Se on nähty, kiitos riittää. Likaiset hotellit, rämisevät bussit ja käsidesi eivät kuulostaneet enää eksoottiselta.

Gambiassa Tjäreborgin pakettimatkalla vuonna 2010 teimme muutaman päivän retken sisämaahan Gambia-jokea pitkin, ja keskellä pölyistä, punaista savannia muistot aikaisemmista seikkailuista alkoivat palata mieleen. Meidät laskettiin pakettiautosta kävelylle paikalliseen kylään. Mietin, olinko se sama minä joka matkustin samanlaisissa kylissä aiemmin ilman oppaita? Miksi kaikki oli yhtäkkiä erilaista? Miksi lopetin? Miksi pelkäsin? Voisinko joskus olla taas se sama vanha minä, enkä hermoheikko aikuinen?

Palasimme kotiin, ja ajatukset kaukomaista unohtuivat, mutta syksyllä 2012 löysin itseni Hakaniemen Café Talosta suunnittelemasta matkaa Afrikkaan. Yritin ymmärtää itseäni, kaukokaipuuni oli herännyt horroksestaan, mutta pelkäsin edelleen ajatustakin matkalle lähdöstä. Parin päivän päästä lentoliput Mombasaan komeilivat jääkaapin ovessa ja päässä soi Taiskan käännöshitti. Enää ei auttanut perääntyä. Jännitystä helpotti ajatus siitä, että lento oli suora, ja ostettu Finnmatkoilta. Se tuntui sopivan pehmeältä laskulta takaisin kaukomatkailun maailmaan.

Jälkikäteen on helppo todeta, että kätevyys ja pehmeät laskut olivat kaukana Keniasta. Matka Mombasasta Nairobiin on 480 kilometriä vain paperilla ja käytännössä tuntui kuin olisin matkustanut resiinalla Vladivostokiin.

Älä mene Mombasa-Nairobi -yöbussiin

Finnmatkojen lentopakettiin kuuluivat bussikuljetukset lentokentältä sekä ensimmäinen yö hotellissa. Seuraavana päivänä kävimme ostamassa bussiliput Nairobin yöbussiin. Ei kaikkein helpoin tehtävä, mutta saimme liput ja palasimme resorttiin keräämään rohkeutta alkavaan seikkailuun.

Söimme vielä illallista resortissa, joimme kylmää olutta ja katselimme kun aurinko laski palmujen taa. Ilma oli kuumaa ja kosteaa, kuten Mombasassa kuuluukin.

Auringon laskettua teippasimme vessassa dollarit reiteen ja pakkasimme hellehepeneet rinkan pohjalle. Bikineitä ei hetkeen tarvittaisi, Nairobi sijaitsee 1795 metriä merenpinnan yläpuolella, ja Mt. Kenialla olisi vielä viileämpi.

Meillä oli mukana järjetön määrä käteistä, sillä Mt. Kenian vaellus sekä Masai Maran safari piti maksaa  Nairobissa käteisellä. Pelkäsimme rahojen menettämistä niin, että teippasimme setelit jalkoihin ennen yöbussia.

Meillä oli mukana järjetön määrä dollareita, sillä Mt. Kenian vaellus sekä Masai Maran safari piti maksaa Nairobissa käteisellä. Pelkäsimme rahojen menettämistä niin, että teippasimme setelit jalkoihin ennen yöbussia.

Mombasa-Nairobi yöbussia en voi suositella kenellekään. Vaikka afrikkalaiset lentoyhtiöt ovat vaarallisia, mikä tahansa kone, jossa on siivet, on turvallisempaa kuin matkustaa Itä-Afrikan liikennöidyimmällä moottoritiellä keskellä yötä. Bussilla kesti useampi tunti päästä pois kaupungista, minkä jälkeen ralli vasta alkoi. Rekkoja oli joka puolella; tien vierellä, jonossa sikin sokin keskellä moottoritietä, väärään suuntaan vastaantulevien kaistalla. Muistan heränneeni useamman kerran siihen, että kiidimme väärällä puolen tietä ja vastaantulevat rekat tööttäsivät ja vilkuttivat valoja vaaran merkiksi. Ajattelin, ettei yö ja täydellinen päiväntasaajan pimeys lopu koskaan. Lopulta tuli se hetki, kun avasin silmäni ja näin auringon nousevan savannin ylle, Nairobin laitamat horisontissa. Ja olimme hengissä.

Perillä Nairobin bussikujilla.

Perillä Nairobin bussikujilla.

Olimme varanneet koko Mt. Kenyan vaelluksen sekä kahden päivän safarin Masai Marassa etukäteen paikalliselta operaattorilta. Niistä seikkailuista pian lisää osassa 2!

Jouluaatto Nairobissa

Saavuimme Mt. Kenyalta sopivasti jouluaatoksi Nairobiin. Olimme yltäpäältä pölyssä, päät jumissa korkeuseroista johtuen, ja kaiken huipuksi pelkäsimme kuollaksemme Nairobia. Yksi Afrikan vaarallisimmista kaupungeista, ja kuulemma vaarallinen myös päiväsaikaan. Hotellihuoneen ikkunoissa oli kalterit. Mutta eväsvarastot tarvitsivat täydennystä. Piilotimme hotelliin jäävät rahat vaelluskenkien pohjallisten alle, ja sujahdimme keskustan liikenteen sekaan.

En halua vähätellä riskejä, mutta epäilen, että Nairobin keskustan vaarallisuutta liioitellaan monilla foorumeilla. Liikenteessä oli paljon porukkaa, tavallisen näköisiä ihmisiä hoitamassa tavallisia asioitaan. Jälkikäteen olo tuntuu tyhmältä. Miksi annoin epäluulolle taas erävoiton?

Selvisimme siis kauppareissusta ja kiipesimme hotellin katolle juomaan kylmää kokista.

teksti

En muista kokiksen koskaan maistuneen niin hyvältä, kuin tuona jouluaattona kattojen yllä Nairobissa.

Juna juuttui tulvaan

Seuraavat päivät kuluivat Masai Maran luonnonpuistossa. Niiden päätteeksi olimme varanneet paluujunan Mombasaan, ja kuljettajamme tiputti meidät juna-asemalle hyvissä ajoin.

Rautatietä ei käytetä Keniassa enää muuta kuin henkilöliikenteeseen, ja siihenkin kerran vuorokaudessa.

Rautatietä ei käytetä Keniassa enää muuta kuin henkilöliikenteeseen, ja siihenkin kerran vuorokaudessa.

Odottelimme asemalla junan lähtöä, jota viivästytettiin puoli tuntia kerrallaan. Emme osanneet huolestua asiasta, sillä emme olettaneetkaan sen lähtevän ajallaan. Muutaman tunnin jälkeen, kellon lähestyessä yhdeksää, aloimme tosissaan toivoa, että juna viimein tulisi. Olimme olleet aamulla usean tunnin safarilla, juuttuneet paluumatkalla mutasuohon, josta masai-heimon asukkaat kampesivat auton onneksemme ylös, ja matkustaneet tuntikaupalla Tansanian rajalta Nairobiin. Haaveilimme junan makuuhytistä ja junan rauhallisesta, kolkottavasta kyydistä.

Valvoimme vuoroissa junan lähtöä, ulkona oli sadellut koko päivän, ja pikkuhiljaa viivästyksen syy alkoi selvitä. Juna oli juuttunut tulvaan. Kahden aikaan yöllä lähtö viimein peruutettiin. Seuraava juna Mombasaan lähtisi vuorokauden päästä. Saimme osan maksamistamme rahoista takaisin, mutta suurempi huoli oli se, miten ylipäätään pääsisimme Mombasaan tai mitä tekisimme Nairobissa keskellä yötä.

Pohtiessamme vaihtoehtoja mies ryntäsi sisään huutaen: "Hey guys, I think this place is on fire!", osoittaen ravintolaa kohti. Sormen osoittamassa suunnassa lieskat todella löivät yli keittiön pöytien. Ryntäsimme ulos kadulle.

Pohtiessamme vaihtoehtoja mies ryntäsi sisään rautatieasemalle huutaen: ”Hey guys, I think this place is on fire!”, osoittaen ravintolaa kohti. Sormen osoittamassa suunnassa lieskat todella löivät yli keittiön pöytien. Ryntäsimme ulos kadulle.

Epätoivo alkoi kasvaa. Jos olimme arastelleet liikkua Nairobissa päiväsaikaan, öiset kadut pelottivat oikeasti. Onneksi löysimme pari muuta matkailijaa, joilla oli sama kohtalo, ja yhdistimme voimamme. Nappasimme pari taksia asemalta ja ajoimme bussipysäkkialueelle.

teksti

Onnistuimme löytämään kuppilan. Keskellä yötä Nairobissa ei voi olla liian nirso.

Valvotut tunnit alkoivat tehdä tehtävänsä emmekä osanneet enää oikein pelätä. Meille tarjoiltiin ruokaa löytämässämme kuppilassa, jonka eteisessä roikkui eläinruhoja, joku meistä kävi ostamassa bussiliput, aurinko nousi, matkasimme tuntikaupalla kuumassa bussissa ruuhkaisella moottoritiellä. Bussi hajosi ja odottelimme keskellä savannia sen korjaamista, aurinko laski, tuli taas yö ja loputtomilta tuntuvien kilometrien jälkeen olimme Mombasan keskustassa. Jaoimme taksin kohti resorttia jonka olimme varanneet etukäteen. Taksinuljettaja kurvaili khat-pöllyissä kohti pohjoista, pitkin tietä, jossa lopulta tulisi vastaan Somalian raja. Emme tienneet missä olimme, mutta toivoimme kuljettajan olevan sen verran tajuissaan, että pysähtyisi oikean tienhaaran kohdalla. Niin viimein kävi. Pääsimme perille oikeaan hotelliin, jonka rantaan kohisi Intian valtameri ja jossa oli puhtaat lakanat sekä suihku. Nukutti.

Intian valtameri Mombasan rannikolla.

Intian valtameri Mombasan rannikolla.

3 466 kommenttia