Roikun laosilaisen vuoren seinämällä itku kurkussa. Lähin varmistus on puoli metriä jalkojeni alapuolella, ja pitäisi päästää irti. Se tarkoittaa noin metrin vapaata pudostusta terävälle tippukiviseinämälle, minkä jälkeen vielä metrin joustoa köydessä. Köyden toisessa päässä on eilen tapaamani kaveri, joka luultavasti tietää, mitä on tekemässä.

Miten aina päädyn tällaiseen tilanteeseen, mietin. Vastaus on helppo: mieleni janoaa jatkuvasti uusia kokemuksia, utelias nenäni vie minut paikkoihin, joissa en ole aikaisemmin ollut, yrittämään kaikkea mitä en osaa. Se tarkoittaa usein tällaisia tilanteita: jännittää ja samalla hirvittää. Tiedän, että asiat eivät ole itsessään järin vaarallisia, mutta tuntemattomuus on se mikä pelottaa.

Alas katsominen kiivetessä ei yleensä kannata.

Matka Kallion koti-ovelta Thakhekiin Laosiin kesti noin 48 tuntia: kolme lentoa, metrokyytejä, kaksi bussimatkaa ja pari taksia. Niiden tuntien aikana ehdin miettiä aika paljonkin pelkäämistä ja pelkäämättömyyttä. Olin juuri lukenut Emma Karjalaisen loistavan blogikirjoituksen pelosta.

Kolme vuotta sitten minua ei olisi saanut kirveelläkään lentämään kolmea lentoa vuorokauden sisään. Noin viisi vuotta sitten minuun iski täysin yllättäen todella voimakas lentopelko, ja oli aikoja jolloin jouduin lentokenttäputkien kaiteista kiskoen pakottamaan itseni sisään lentokoneeseen. Jonkin aikaa sitten pelko katosi. En tiedä, mitä tapahtui. Sen opin, että pelkoja on mahdollista hallita ja niistä voi oppia pois, niinkuin minulle lopulta kävi.

Yksin matkustamista on myös helppo pelätä. Päätin kuitenkin jo etukäteen, että en tuhlaa tätä reissua pelkäämiseen. Muuten saisin olla koko ajan sydän kurkussa: yksinäisiä taksikyytejä vieraissa kaupungeissa, yöbussin odottamista pimeillä asemilla.

Yksin matkustamisen miinuspuolia: monta yksinäistä ateriaa.

Hyppäämässä yöbussiin Bangkokissa.

Tuntemattomaan kiipeilykeskukseen saapumista yksin ilman kiipeilyseuraa oli myös  helppo jännittää. Kuten aina, koen hurjaa epävarmuutta liittyessäni johonkin alakulttuuriin, jossa olen aloittelija; oli kyse sitten leijailusta, sukelluksesta tai aikoinaan vapaalaskusta. Inhoan sitä, etten ymmärrä lajin slangia, enkä tiedä kaikkien varusteiden tarkoitusta. En osaa. Haluaako kukaan kiivetä kanssani vai nauretaanko minulle, mietin.

Pakotin itseni matkaan, ja kaikki meni hyvin, kunnes löydän itseni roikkumasta täältä helvetin seinältä.  Harjoittelemme liidaamiseen* liittyvää tippumista. Tunnen, että alan kohta itkeä, haluan luovuttaa, mutta muut eivät anna (sen sijaan että he nauraisivat, kaikki kannustavat minua alhaalta). Kiljun, että en uskalla päästää irti. Aistin kohta iskevän paniikin.
Hiipivän paniikin tunne on yksi pelon pahimpia muotoja. Muistan tunteneeni samoin ainakin kerran vuoren huipulla ennen laskua ja ensimmäisen kerran sukeltaessa. Joka kerralla olen saanut viimeisestä järjen narusta kiinni, juuri hetkeä ennen kuin se lipsahtaa ulottumattomiin. Olen käynyt läpi mielessäni pahimman mahdollisen tilanteen ja sen todennäköisyyden. Usein erityisesti jälkimmäisen ajatteleminen järjellä auttaa. Kuten Emma Karjalainen kirjoittaa kiipeilyblogissaan, pelot kannattaa jakaa järkeviin ja turhiin. Useimmissa yllä olevissa tapauksissa, pelkäämisessä ei ole ollut mitään järkeä.

Päästän lopulta irti. Tipun alas, köysi antaa mukavasti myöden ennen kuin se nappaa minusta kiinni, ja jalat ottavat seinän vastaan. Liidaan ensimmäisen 5c-reittini. Illalla palkitsen itseni viskisoodalla, ihanien uusien kiipeily-ystävien kanssa, juuri niiden, joiden tapaamista etukäteen hermoilin.

Se ilme, kun on kiivennyt 30-metrisen reitin 30 asteen helteessä ja luullut ainakin kolme kertaa paiskautuvansa alas juuri ennen seuraavaa varmistusta.

Välillä pelottaa, mutta onneksi aina joskus myös onnistuu.

* Liidaaminen eli alaköysikiipeily tarkoittaa sitä, että kiipeilijä vie köyttä mukanaan alhaalta eikä köysi ole jo valmiiksi yläankkurissa kiinni. Yläköydellä kiivetessä ”putoaminen” tarkoittaa yleensä senttejä, kun taas alaköysittelyssä eli liidissä köyteentulo mitataan metreissä.