Matkalaukun täytettä mutkamäkimessuilta

Julkaistu: 03.11.2015

Terve taas kaikille.

Niin kuin edellisessä lupasin, lauantai aamusella peltiponin kärsä kohti messukeskusta ja kokeilemaan josko hankkimani arpalippu voittaisi. Voittihan se. Ennen viimeisen portin avautumista starttikarsinassa kanssani oli vain kourallinen messuvieraita odottamassa Mikki Hiiren käsien siirtymistä osoittamaan pohjoista ja länttä. Kun tämä tapahtui ryntäsimme kukin tahoillemme ja ensimmäinen pikasilmäily kierros saattoi alkaa.

Aivan aamusta hiihtokeskuskujalla oli väljempää.

Ilokseni sain huomata jotta lumetuksen makuun oli päästy jo etelässäkin…

Perheen pienimmille oli värkätty oma board stage keskelle hiihtokeskuskujaa.

Pääasiallinen agendanihan oli siis imeä itseeni kaikki mahdollinen ja mahdoton tieto Jaappaniasta ja hankkia matkalle tarvittava rekvisiitta, tiätty. Olimme käyneet alustavaa keskustelua retkikumppaneiden kanssa messuilla käymisestä ja silmäilykierroksen päätyttyä puolet seurueestamme odotti lähellä lähtöpistettä iloinen virne kasvoillaan. Ylävitosten ja vattamorojen jälkeen päätimme yksissä tuumin ruveta valloittamaan messukeskusta osasto kerrallaan. Ja eikun lets menox.

Olin jo silmäilykierroksella todennut jotta Scandinavian out doorista saisi kyllä suksia mutta heillä ei ollut tarjota sidettä joten heidät ohitimme ja porhalsimme suoraan Elämys-matkojen generoimalle Japan osastolle. Siellä oli mukavasti edustettuna heidän suurimpia keskuksiaan omina pieninä pisteinä. Mukaanlukien se meidänkin kohteemme. Tiukan kysely tuokion ja prosyyrien haalinnan jälkeen suuntasimme rinta kaarella kohti uusia seikkailuja…

Tuonne siis olemme menossa.

Seuraavaksi minulle puuterisuksia siteillä ja nahoilla. Mankkaan suksihuolto olikin juuri sopivasti Japan osaston vieressä. Sinne siis kauppaa hieromaan… Kaikki tarvittavat kilkkeet olisi kyllä löytynyt, mutta se hinta. Siitä ei päästy yhteisymmärrykseen. Mutta sitten tärppäsi…

Savon Suksi Studion setä kirjoittaa yhteys tietojani juuri hankkimiini K2:n Ponttooneihin.

Setä kysyi jotta mihin ollaan menossa jonka jälkeen hän kaivoi seinältä ko sivakan. Tuumimme siinä vielä jotta kanootti olisi se varmin kapistus millä pysyisin pinnalla. Mutta kun juuri ne olivat juuri nyt päässeet loppumaan, joutuisin tyytymään Ponttooneihin. Melkoiset lätyskät nekin ovat. Sitten sattui jotain hassua.Sedän matitiikka hieman onnahti. Kassakoneessa killitti paketista 50e enemmän mitä siitä Ojalan laskuopilla tuli. Tästä seuranneen ylen hupaisankin väittelyhetken jälkeen saatiin kassakoneeseen oikea summa ja hilpakat vaihtoi haltijaa… Heillä oli siis yksi mallisuksi seinällä johon oli tarralapulla merkitty montako paria ko sivakkaa löytyy liikkeen syövereistä Mikkelistä. Yhteystiedot kirjoitettiin ylös ja kun en muistanut mononi kokoa suoralta kädeltä, setä lupasi ottaa maanantaina yhteyttä tämän asian tiimoilta. Liittyy ilmeisesti jollain tapaa siteen asennukseen. Omaa tyhmyyttäni en tosin älynnyt kysyä jotta mikä maanantai. Eilen se ei nimittäin ollut. Mutta ei vaivuta synkkyyteen. Onhan maanantai aina ensi viikolla…

Tässä vaiheessa oli messuvieraiden ilmenemistiheys kohnnut tasolle ”sardiinit purkissa”, joten päätimme suunnata virvoittavien lähteiden äärelle. Pikaisen elpymisen jälkeen jatkoimme valloitusretkeämme teemalla: Työystävälleni uudet laskulapaset. Ne löytyivätkin loppujen lopuksi Scandinavian outdoorista kierroksella 3 tahi 4.

Kierroksien välillä oli hyvä käydä lepuuttamassa koipiaan snow stagella, jossa oli tärkeää asiaa koko päivän mm. lumiturvallisuudesta ja vapaalasku retken suunnittelusta.

Petter Reuter pitämässä luentoa lumiturvallisuudesta.

Mankkaan suksihuollon osastolta tarttui mukaan ja matkaan vielä tälläiset Black Diamondin teleskooppi sauvat. Hankintalistalle jäi vielä suksipussi ja vapaalaskulasit. Sitten matkarekvisiitta olisi hankittuna. Sillä monothan olin hankkinut jo noin vuosi sitten. Se kävi osimoilleen niin jotta menin paikalliseen Inter-Sporttiin vain katselemaan käsipainoja, kahvakuulaa tahi vastaavia joilla voisi hieman jumppailla kotona. Liikkeeseen saapumisesta parinkymmenen minuutin kuluttua kävelin ulos liikekeskuksen isoista lasiovista kainalossa pahvilaatikko joka sisälsi Salomonin Quest monot. Muistan ihmetelleeni jotta mitä pirua juuri tapahtui ja mitähän näillä meinasin tehdä kun minulla kuitenkin on vallan mainiot rinnemonot kotona varastossa. No, nythän niille tulee käyttöä…

-Jani-

P.S. 8 197 200 sekunttia osimoilleen…

Messuamista ja kasvukipuja

Julkaistu: 30.10.2015

Moikkelis moi vaan kaikille. I’m back. Elämä voittaa sittenkin. Koko kesässä en saanut mitään aikaiseksi tänne, enkä muuallekaan. Oli hieman muuta ajateltavaa. Toinen takajalkani rupesi oireilemaan heti vappumarssin jälkeen. Eikä aikaakaan kun polven reppana joutui kuin joutuikin antautumaan taistelussa paremman tuotantopalkkion puolesta. Sitä käytiin vallan isolla kirkolla asti kuvauttamassa, magneetilla, vakuutusyhtiön pyynnöstä. Varsinainen tapaus… kourallinen särkylääkkeitä aamulla naamariin, tunget itsesi autoon, ajat puolitoista tuntia sairaalalle, makaat puoli tuntia ahtaassa, kohtuu reipasta mökkälää pitävässä aparaatissa, odotat pari tuntia tohtoria, joka näyttää alle minuutissa isosta kuvasta jotta tuo tuossa on syypää polvesi kipuun. Ohjeistaa hoitamaan itsensä kuntoon miten parhaaksi näen ja jos ei se juttu, mitä sitten ikinä teenkin tehoa, kokeile jotain muuta… Lääkäriin kannatti hakeutua vain jos tilanne oleellisesti huononee. No, siinä vaiheessa en liikkunut askeltakaan ilman alumiini vahvistettua polvitukea, kyynärsauvoja ja lääkitystä. Jos tilanne siis siitä oleellisesti huononee. Seuraava askel huonompaan suuntaan olisi varmaankin ollut koko koipi irtikatkipoikki tahi vastaavaa… Tämä siis alle minuutissa jonka jälkeen sain kehotuksen kadota kuntouttamaan itseäni. Puolitoista tuntia kotio. Kehtasivat vielä jälkikäteen kysyä sähköisesti jotta: Miten asiointinne kanssamme mielestänne sujui? En vaivautunut vastaamaan… Mutta nyt siis tallailen jo tasaisella kohtuu hyvin ilman apuvälineitä. Kipuilua on vielä hieman, varsinkin portaissa mutta usko tulevaisuuteen on vahva. Kyllä pojalla polvi paranee. Vesijuoksulla olen yrittänyt…

Sattuihan toki kesään yksi pienimuotoinen roadtrip, kun vaimolle uutta peltiponia hakemaan. Mistäpä muualtakaan kun Germaaniasta. Ja koko perheen voimalla, tiätty. Lentokoneella Stutgarttiin, yö Heillbronissa. Aamulla autokaupoille jonka jälkeen Hampurin, Malmön ja Tukholman kautta Turkkuseen. Hampurin hotelli oli hieman sivummalla mutta ei se haitannut. Nimittäin illalla ruokaa etsiessämme päädyimme paikkaan nimeltä Jok Stake House. Paikka näytti ulkoapäin vanhalta majatalolta eikä sisäpuoli kalvennut ulkopuolelle laisinkaan. Päinvastoin. Wc tilat oli sijoitettu yläkerran vierashuoneiden tilalle. Idylli oli täydellinen. Henkilökuntakin oli pukeutunut ajan hengen mukaisesti. Palvelu ensiluokkaista ja se ruoka: Voi veljet ja ehkä vähän siskotkin kans… Alku-, pää- ja jälkiruoka juomineen meiltä kolmelta kustansi osimoilleen saman kun yksi henkilö suomessa ottaa saman satsin minkä tahansa hotellin ravintolassa. Ei siis hinnalla pilattu elämys. Malmön hieman oudohko hotelli sijaitsi aivan vanhankaupungin ytimessä. Sieltä oli oiva köpötellä Malmön yllättävänkin vilkkaille toreille iltaelämää ihmettelemään ja toki nauttimaan herkullisesta ruoasta.

Mutta sitten asiaan. Nyt se sitten tapahtuu. Isoksi kasvaminen. Tai siis helmikuussa vasta. Nimittäin pääsen ulkomaille laskemaan mäkeä. Lento on maksettu. Majapaikka on maksettu. Jaappaniaan saakka. Se on nimittäin kaukana se. Eräänä kauniina kevätpäivänä tuli erään työystävän kanssa juttua yleisesti mäenlaskusta ja selvisi jotta tämä kaveri kuului muutaman hengen porukkaan joka kerran vuodessa käy jossakin päin maailmaa vähän puuteria pöllyttämässä. Ensi talvena olisi tarkoitus käydä Japanissa. Ajattelematta asiaa sen kummemmin heitin ilmaan ajatuksen jotta minäkin mukaan ja matkaan. Jos vain mahtuu ja kaikille passaa. Ja tuossa syyskuun puolenvälin tuntumassa varmistui paikaksi Niseko. Tätä kirjoittaessani on siis tuskalliset 8 miljuunaa sekunttia ja rapiat, kunnes JAL:in kone ottaa meidät sisuksiinsa ja suuntaa kohti nousevan auringon maata.

Olen kuullut huhun jotta siihen jää nalkkiin joten kalustohan menee täysin uusiksi. Lumiturvallisuus vempeleet olen käynyt jo hankkimassa ja repun selkäpanssarilla. Vielä pitäisi löytää sukset siteineen, sauvat ja vapaalaskulasit. Ja sitä vartenhan on nämä messut jotka pyörähtää käyntiin itseasiassa tänään. Kello on siis jo yli puolen yön. Niin se aika rientää kun on hauskaa… Ostin Skiexpon sivuilta 15e:n arpalipun ja ajattelin käydä lauantaiaamusta kokeilemassa josko arpa voittaisi. Heittäkäämme ylävitoset jos törmäämme siellä… Jos emme: Toivotan messuamisen iloa…

-Jani-

Vappumarssilla Portimon poluilla

Julkaistu: 05.5.2015

Terveppä terve vaan teille kaikille siellä ruudun toisella puolella. Orastavaa vihreyttä oli havaittavissa lukiessani niin kovin talvisia tarinoita täältä Lumipallon puolelta. Yhdet menee sinne, toiset tänne ja kolmannet sinnesuntänne. Minimiehelle kun on koittanut jo kesä ja kärpänen. On siis köyhälläkin kaveri… Kesä jutskat on polkaistu käyntiin jo hyvän aikaa sitten ja sillä aikaa kun pyrstö toipuu ensimmäisistä fillari lenkeistä kävimme vapun päivänä porukalla pyörähtämässä Portimon poluilla. Meidän perheen lisäksi ystäväni Sakke(nimi ei muutettu) perheineen, tai siis 60% siitä. Näreessä rämpiminen ei ilmiselvästi ole teinitytöille ” se juttu ”. Nuorempi niistä pakeni vallan Turkkuseen saakka jotta välttyisi mukaan tulosta…

Mutta jos olet hiukankin samoiluun hurahtanut ja tahdot kuluttaa tossua muuallakin kuin asfaltilla, niin Haminan kaupunki tarjoaa Vehkalahden Veikkojen ylläpitämän polkuverkoston. Portimon polut. Verkosto ulottuu Ruissalosta aina Kitulaan asti. Eli siellä saa kulutettua päivän tahi pari jos kaikki karttaan merkityt reitit käy lompsimassa läpi. Reitistön varrelta löytyy hirsilaavuja jotka on ainakin kartan mainososion mukaan yöpymis kelpoisia jopa talvella. Laavuille on järjestetty puuhuolto VeVe:n toimesta. Reiteillä noudatetaan normaaleja luonnossa liikkumisen sääntöjä. Luonnollisesti…

Niin, kartta. Senhän toki saa aivan ympyräkaupungin ytimessä sijatsevasta Haminan Turisti Infosta. Raatihuoneen torilta. Ja se kannattaa käydä hakemassa. Samalla Infon ylen ystävällinen henkilökunta neuvoo kaikki aloituspaikat joita on useita. Saat myös tiedon jos reitistöön on tullut väliaikaisia muutoksia. Meille lähtöpaikaksi valikoitui Vehkarinteen leirikeskuksen vieressä sijaitseva, kolme autoa nielevä mega parkkis…

Suoraan parkkipaikalta lähtee Valklammen ja Veiklammen kiertävä, reipas kuuden ja puolen km:n lenksukka. Vaihtelevassa maastossa. Siliävuoren päälle siis…

Vuoren päälle rakennetusta näkötornista on kohtuu hyvät maisemat…

Ja sama lätäkkö ruohonjuuri tasolta kuvattuna. Taustalla siintää puiden latvojen yläpuolella torni josta edellinen foto oli räpsäisty.

Matkan jatkuttua eteenpäin tarjosi Teinmäen laavu oivat puitteet vappupiknikille…

Skumppa korvattiin kahvilla/mehulla, perunasalaatti voikkarilla ja nakit makkaralla. Joutavan hyvää oli…

Vasemmalta: Vaimoni, Sakke (nimi ei muutettu) ja Mimmu. Minime ja Sampu tutkivat lähimaastoa nuoruuden suomalla innokkuudella…

Muonahuollon suoritettuamme oli taas aika rynnistää uudelleen matkaan etsimään reitin seuraavaa ihmetystä. Rapakammaria. Mikä se on? Älkää kysykö. En tiedä. Ei löytynyt. Pienen harhailun jälkeen päädyimme kuitenkin merkitylle uimapaikalle…

Minime pohtimassa jotta hypätäkkö vaiko eikö. Siinäpä vasta pulma…

Hieman sivummalla oli murkuilla kimppakivaa…

Tässä pisteessä vaihdoimme kartturia ja löysimme kuin löysimmekin takaisin autoille. Väsyneinä mutta onnellisina. Kaiken kaikkiaan oikein erinomaisen onnistunut päivä. Kiitos kaikille mukana olleille. Portimolla riittää polkua vielä kerraksi tahi pariksi, joten palaamme sinne vielä uudestaan. Ehdotottomasti…

Talvikausi nippuun Messilässä

Julkaistu: 14.4.2015

Nyt on mäenlasku härpäkkeet putsattu sekä puunattu ja koimyrkyn kera naftaliiniin laitettu. Hyvinkin tietoisena siitä että kausi jatkuisi pohjoisessa kuitenkin noin vappuun saakka. Ja tieto lisää tuskaa… Ai että mä kärsin. Työnantajamme nimittäin vaativat palkan maksun perusteeksi ainakin nimellistä paikalla oloa. Kaikki ylimääräisetkin lomat/vapaat on jo kulutettu joten: Ei pysty millään…

Ajatus oli vielä pyörähtää pääsiäisenä pohjoisessa. Parin päivän takia ainut järkevä transportaatio muoto olisi lepattaa paikalle sinivalkoisilla siivillä, mutta tämäkin mahdollisuus avautui vasta niin myöhään, jotta kun lentoja ryhdyttiin katselemaan, niin Helsinki – Kittilä välillä operoiva lentoyhtiö halusi palveluistaan vaivaiset 1,65ke. Onko se paljon vai vähän? Kolmelta ihmiseltä siis. Tällä summallahan olisi toki päässyt takaisinkin, mutta ei matkatavaroita ruumaan… Ne olisivat ehkä maksaneet toisen mokoman. En tiedä. Katsomatta jäi. Ajatus kuivui kokoon… Näistä edellä mainituista seikoista johtuen kauden 2014 – 2015 viimeiset kurvit ottivat paikkansa Messilässä 1. huhtikuuta.

Ah, Messilä. Tuo niin sopivasti työmatkani varrelle sattuva lahtelaisten lähimäki. Jos nyt sen kautta ajaa siis… Suurin laskettava korkeusero on jotain 111 metrin luokkaa ja rinteitä on kymmenkunta. Kaikki valaistuja. On hotellii, on ravintelii, on pulkkamäkee ja hyvän lumen aikana latuukin. On kaikkee. Ainut asia mitä nyt tänä ko. päivänä puuttui oli ihmiset…

Oma peltiponinikin sai laiduntaa ihan yksin niille varatulla alueella.

Päärinne alueella oli silloin aamutuimaan vallan molemmat rinteet auki.

Mutta eipä niissäkään ruuhkasta tarvinnut kärsiä. Puolenpäivän aikaan kun olin pakotettu luovuttamaan ja suuntaamaan kohti Karhulaa työnantajani tykö, paikalle oli saapunut kymmenkunta muutakin laskijaa nauttimaan Messilän laskukauden kalkkiviivoista.

Vielä yksi kuva-arvoitus. Mikä on varma kevään merkki?

Vielä jäässä oleva järvi, eikä yhtään pilkkijää. Silloin on jo tosi kyseessä…

Laskukausi on siis taputeltu tältäosin tässä ja nyt. Loppui sinne mistä alkoikin. Messilästä. Muutama uusi keskus tuli bongattua. Nyt niitä taitaa olla yhteensä 15. Mukaan mahtuu muistoja laidasta laitaan. Ruka oli ehdoton herkku, kun taas Klaukkalassa pilasin sukseni. Liekö ollut vain unohdus vai silkkaa laiskuutta, mutta hissin viereisestä rinteestä puuttui yläpäästä lippusiima tahi varoituskyltti: Rinne suljettu. Lumetus puolitiessään… Alas päästyäni suustani saattoi päästä genitaalin katkuinen lausahdus. Onneksi hissin setä tuli lohduttamaan: Juu ei sinne kannata mennä laskemaan. Ei sitä ole vielä kunnolla lumetettu… Oma moka. Mitäs laskin… Ainakin puolet Suomen pottufarmareista vihertyisi kateudesta jos näkisivät vanhojen suksieni pohjat. On sellaista vakoa jotta oksat pois…

Ensi talvea silmällä pitäen haluaisin aktivoida sinut. Niin, juuri sinut siellä ruudun toisella puolella. Jos sinulla on lempikukkulasi jonka haluaisit saada kaikkien muidenkin tietoisuuteen, niin älä epäröi ottaa… nimittäin yhteyttä. Sovitaan tapaaminen jotta voisit jopa esitellä hieman paikkaa ja minä tekisin siitä aivan pikkiriikkisen tarinan tänne kaikkien ihmeteltäväksi.

-Minimies

Kuusamon lähimäki synsynin tuulikilven läpi nähtynä.

Kurvasimme kuusamoon.

Julkaistu: 21.3.2015

Kinoksen kaikottua kaakonkulmalta lähestulkoon kokonaan , päätimme edellisen viikon keskiviikkona pakata synsynin katolle materialisoituneen laatikon täyteen winterportsiin liittyvää rekvisiittaa. Ja torstaina ennen kuin edes kukko kerkesi aamutoimilleen, riivimme Minimen ylös punkan pohjalta, vyötimme hänet takapenkille ja eikun nilkka suorana kohti kuusamoa. Lähdimme siis metsästämään kadonneen lumen koordinaatteja jotka mielsin jonnekin kuusamon lähialueelle. Tallipäälikön kanssa sovittiin kahden pysähdyksen taktiikasta. Stopit suoritettaisiin niin tutuilla ja turvallisilla aakkosten alkupäähän liittyvillä liikenneasemilla. Ei tulisi sapuskan puolesta yllätyksiä kun kaikki annokset maistuu suunnilleen samalta. Lisäksi Minime saisi purattua pitkän istumisen patouttamat energiat apinoiden leikkipaikalla. Leppoisan kymmenen tunnin päkätyksen jälkeen päädyimme Tropiikkiin… Ihmismieli on kummallinen kapistus.

Kuusamon lähimäki synsynin tuulikilven läpi nähtynä.

Todellinen matkamme tarkoitushan oli siis tutustua Rukan tarjontaan alamäkikulttuurin saralla. Edellisestä vierailusta oli kerennyt vierähtää jo tovi. Se nimittäin ajoittui kesälle -97. Jos muistini ei pahasti petä ja sen minkä hyttysparvesta silloin näki, niin kylä oli kokenut pikkiriikkisen naaman kohotuksen. Oli pukannut parkkihallin lisäksi pari uutta hotellia ja juottolaa. Peltiponilla ei enää karautettu keskelle kylää, vaan se piti jättää kylän laitamille tahi parkkihalliin. Omaan pilttuuseen. Torstaina iltasella kävimme siis katsastamassa kylän ja lunastamassa hissiliput kohtuullista korvausta vastaan. Samaan hintaan lipunmyyntipisteen ylen ystävällinen täti neuvoi meitä parkkipaikkojen suhteen. ” Itä Ruka suuntaan Vuosselin iso parkiale. Sine hjuva menee…”. Sitten kaupan kautta kämpille ja unta palloon.

Ensimmäinen mäkipäivä

Perjatai aamusella suuntasimme intoa täynnä kuin ilmapallot kohti Vuosselin suurta parkkialuetta. Rinnekartta jäi luonnollisesti kämpän pöydälle joten kurvasimme parkkiin ensimmäisen toimivan hissin viereen joka Itä Rukan suunnalta löytyi. Se oli maston alue. Tästä muodostuikin meidän suosikki parkkipaikka. Tilaa oli vaikka muille jakaa ja tänne oli päivän päätteeksi puolikuolleena helppo laskea takaisin.

Aloitimme lumituntuman hakemisen välihissin molemmin puolin olevilla helpoilla sinisillä rinteillä, mutta melko nopeasti Minime ryhtyi haikailemaan toisten hissien tykö. Hieman etäämmällä näkyikin vinhaa vauhtia pyörivä ankkuri. Sinne siis. Koko porukan voimin. Lähemmällä tarkastelulla tämä osoittautui maston hissiksi ja ylhäältä alas johti vain punaisia rinteitä. Väriallergiasta kärsivä vaimoni nilkutti takaisin välihissille ja minä Minimen kera suuntasimme kohti korkeuksia. Tästä alueesta tulikin yksi omista suosikeistani jonka kävin laskemassa yksin useamman kerran reissumme aikana.

Laskimme siis Minimen kanssa pikaisesti koko maston alueen läpi ja yhytimme jo rauhoittuneen vaimoni välihissin yläpäästä. Sitten siirrymmekin vuosselin alueelle. Siellä oli ihmislapsen hyvä laskea. Vaimoni löysi rauhan rinteestä nro 27, pitkästä ja loivasta sinisestä. Jos siitä jyrkempi kohta sattui löytymään, niin senkin pystyi kuulemma helposti kiertämään. Minime innostui metsälaskusta. Heti kun puuraja alkoi, oli sinne pölähdettävä jotta näreet vain lenti. Häntä ei juurikaan hoidetulla alueella näkynyt. Itselleni löytyi alueelta yksi punainen ja vauhdikkaampi sininen rinne. Erillaisista laskumieltymyksistä huolimatta kokoonnuimme taas yhteen RukaExpressin ala-asemalla ja suoritimme hissinousun samaan aikaan. Varsin onnistunut kokonaisuus…

Niin, ja sitten tämä RukaExpress. En pystynyt edes kuvittelemaan kuinka helposti sen haltuun otto tapahtuisi meiltä kolmelta. Meistähän ei kukaan ollut aikaisemmin takapuoltaan tuolihissiin tyrkännyt. Ei minkäänmoista ongelmaa. Hissi nappasi kyytiinsä todella pehmeästi ja tarjosi sen kaivatun lepohetken laskujen välillä. Tämän seikan ansiosta jaksoimme rinteessä paljon normaalia pidempään.

Perjantai fiiliksiä maston yläasemalta…

Lauantaista tuli Pyhäpäivä

Omintakeisesta matkustusajankohdasta johtuen olimme pakotettu lauantaina vaihtamaan kortteeria. Evakkoaikamme päätimme käyttää Pyhällä pyörähtämiseen. Otimme siis aamusella kamat kiltisti kantoon ja 200km:n moottorimarssille kohti Pyhää. ” Se oli virhe ”. Jos hieman siteeraan Karjalan Kandalffia. Ajattelin alunperin tehdä siitä oman tarinan, mutta ei siitä jäänyt paljon teille kerrottavaa.

Heidän nettisivunsa lupasivat jotta kaikki rinteet olisivat auki ja hisseistä 6/9. Ja kun ei aikaisemmin ole ko keskuksessa vieraillut niin sitä kuvittelee jotta kuudella hissillä pystyy hoitamaan koko tunturin. Paikan päälle päästyämme totuus osoittautui kuitenkin hieman toisenlaiseksi. Koko takaosa tunturista oli suljettu, kultakeron alue suljettu. Hissejä auki kolme. Kävimme kerran huipulla ja vaimo rakastui niin tulisesti sen ainoan etupuolelle suuntaavan sinisen rinteen räväkkään alkuun jotta suunnistimme takaisin autolle ja kohti Rukaa… Aurinko, joka oli pehmittänyt rinteen täysin muusiksi myötävaikutti päätökseen. Rukalla kerkesimme vielä tovin huoltaa pahoittunutta mieltämme ennen uuteen kämppään majoittumista.

Loppu loman rutiinit

Vaikka majapaikkamme oli siirtynyt huomattavasti lähemmäs rinteitä jouduimme transportaatiossa edelleen turvautumaan omavaraisuuteen. Siispä liikuimme rinteeseen ja sieltä pois perheen pienimmän tahtiin. Emme aivan kerenneet starttaamaan puoli kympiksi liikkeelle, mutta ennen puoltapäivää kuitenkin. Ei se haitannut.

Minime jatkoi metsässä laskemista, vaimo mielirinteensä kuluttamista. Minä tein täsmä iskuja eri puolille tunturia. Kypäräkamera rec asennossa. Tänne en vieläkään osaa niitä liittää, mutta tuskin se ketään haittaa. Seuraavaksi pari pysäytys kuvaa…

Minime tutkailee laskulinjoja huipulta vuosselin suuntaan.

Taideteos huipulla…

Viimeinen laskupäivä alkoi shoppailulla. Otimme volttilähdön Riipisen kaupan kautta kohti alennusmyyntejä. Sieltä tarttuikin mukaan jokaiselle jotakin.

Tämmöinen setti puoleen hintaan…

Sitten vielä viimeisten laskujen jälkeisiä tunnelmia…

Tuleva suksihuoltaja työssään…

Kaikkensa antaneena.

Kun laskut oli laskettu, päätimme suunnata ikään kuin viimeiselle aterialle kylälle. Mieleen oli pysyvästi painunut kesä -97 ja eturinteiden edessä punainen puuhökötys jonka terassilla nautimme parhaat poronkäristykset ikinä. Kaiken lisäksi samainen paikka toimi yhä. Sinne siis. Ovelle päästyämme totesimme paikan sulkeutuneen siltä päivältä jo pari tuntia aiemmin. Mikäs nyt neuvoksi. No, vaimo muisti nähneensä matkan varrella Riipisen Riista ravintolan. Sieltä saa varmasti poronkäristystä.

Eipä saanut. Paikka oli kyllä auki, mutta varattu yksityistilaisuuteen. Meidät ohjattiin ystävällisesti pihalle sieltä… Takaisin kylään siis. Kylästä löytyikin sitten ravintola Kuksa. Oikein erinomainen paikka. Se oli auki ja suostui tekemään meille ruokaa… poronkäristystä. Parasta ikinä. Minime otti Lapinpojan lihapullia, jälkkäriksi maatalon jäätelöannoksen ja ison kuksan kaakaota. Vaimon alkuruoka oli maa-artisokka keitto ja minun korvasieni pannu. Jälkkäriksi otimme kuksalliset kahvia ja karpaloherkut cremellä.

Sanoisin ravintola Kuksaa suorastaan loistavaksi paikaksi niin palvelultaan, tunnelmaltaan kuin ruoka-annoksiltaankin. Suosittelen.

Vielä ruokailun jälkeen yksi otos.

Lapinpojan lihapullilla kasvaa näin isoksi.

Keskiviikkona kurvasimme kotio…

#Uuperi

Julkaistu: 09.3.2015

Moikka taas kaikille.

Tämän kertaisen tarinan olisi tarkoitus jatkaa siitä mihin edellinen jäi, kiitää yhden pysähdyksen taktiikalla nykyhetkeen ja esitellä samalla hästäkkirinteeni Uuperin. Pohditaanpa ensin hieman kotirinteen määritelmää. Onko sen pakko näkyä olohuoneen, makuuhuoneen tahi keittiön ikkunasta. Ehkäpä näistä kaikista kolmesta samaan aikaan… Ei todellakaan ole. Sinne voi olla hyvinkin se 1000 km tahi jopa vieläkin enemmän. Mielestäni kotirinne olisi laskijalle se ” The Paikka ”, jonne saavuttaessa astutaan nirvanan esikartanoon ja se osa aivoista joka kantaa huolen ja murheen yksinkertaisesti hyppää narikkaan. Hop… Ihan itse. Minulla se hästäkki nyt vaan sattuu olemaan tuossa kiven heiton päässä. Jos siis jaksaa viskata kiven riittävän pitkälle. Autolla sinne ajaa reilussa puolessa tunnissa…

Kusti oli siis polkaissut uudet monoset varastoni nurkkaan. Käytin Lahden laturetkestä toipumisaikani intensiivisesti alppikäännösten teoreettiseen opetteluun juutuuppia hyväksi käyttäen. Noin viikko siihen taisi mennä. Kinttujeni kiukuttelun kaikottua oli aika siirtää teoriat käytäntöön. Laskuvermeet Synsynin kyytiin ja nilkka suorana kohti Uuperia.

Somparinne oli juuri se minkä tarvitsin. Loiva, leveä ja sopivasti pituutta. Lopussa pieni tiputus hissille. Tätä 450m:n pätkää sahasin ilta toisensa jälkeen aina kauden loppuun asti. Pääkoppani sisällä tapahtui jotain. Pienet harmaat solut, kumpainenkin, törmäili seinien sijaan toisiinsa siinä määrin, jotta syntyi ahaa elämyksiä ” Näinkö tää homma pelittää ”. Omituisia tuntemuksia hissinousuissa, kun kuu-ukkeli tuijottaa suoraan silmään ja kääkäin tolpan nokassa pauhaa alppihumppaa iskelmän muodossa. Myöhemmin kun otin asian esiin kahvipöytäkeskustelussa ammattiyhdistystoverien kesken, minun annettiin ymmärtää jotta se on vaan onnistumisen iloa.

Rinteet jäivät aivan uskomattoman hyvään kuntoon kun hissintäti ilmoitti sulkusunnuntaina hymyssä suin jotta ” Tämä on sitten viimeinen nousu. Tällä kaudella. ”. Hieman jäi tyhjä olo. Harmitti. Tässäkö tämä nyt oli. Juuri kun olin oppinut jotain. Pakkastakin jatkui koko seuraavan viikon ja enemmänkin. Sekin vielä…

Mutta taaskaan ei vaivuttu synkkyyteen. Tuleehan aina seuraava talvi… Tai no, kaikkihan varmaan muistaa millainen viime talvi täällä etelässä oli. Se ainut lumihiutale joka tännekin kaakonkulmalle eksyi ei saanut kaveria koko talvessa. Aivan yksin joutui ressukka sulamaan pois. Pakkasesta saatiin nauttia kuitenkin siinä määrin jotta saatiin rinteet avattua. Lyhyehköstä kaudesta huolimatta sain laskupäiviä kerättyä hästäkissäni noin 40. Omasta oppimisesta huolimatta, joka muuten eteni jo kohtuu harppauksin, varsinaisena ilopillerinä mieleeni jäi rinteille ilmestynyt muutaman hengen miesporukka. Brittein saarten joltain kulmalta puheesta päätellen. Herrat ilmeisesti liittyivät jollain tapaa erääseen hakukoneyhtiöön joka perusti yhden pesäpaikoistaan Summan entiseen paperitehtaaseen. Yksi laski suksilla ja loput laudoilla. Suksijannu oli selvästi parhaiten sinut välineidensä kanssa. Hänellä pysyi pipo kohti taivasta välillä jopa 20m. Ylettömän hauskaa heillä kuulosti kuitenkin olevan kun naurun sekaiset huudahdukset kaikuivat pimenevään iltaan. Alas hissille päästyään lautajannut nappasivat laudat kainaloon ja tallustivat mäen päälle hissilinjan reunaa pitkin. Ylhäällä laudat takas alle. Siellä myös porukan ainut suksijannu odotteli kiltisti kavereitaan ( hän oli ymmärtänyt, että hissi tykkää kun sitä käytetään…). Ja eikun uudelle rundille. Näitä herroja oli todellakin ilta toisensa jälkeen mukava seurata. Toivat välähdyksiä menneisyydestä. 30 vuoden takaa… lumipallona luokses ma lasken…

Ja sitten tähän talveen, joka ei paljon viime vuotista kummoisempi ole. Laskupäivät ovat valitettavasti jääneet tänä talvena hieman vähemmälle. Rikoin kesällä vasemman takajalkani kun innostuin liikaa liitokiekkoilusta. Ihan pikkiriikkisen vain. Mutta siitä joskus toiste.

Mitä siis Uuperin tähän talveen kuuluu. Lastenrinnettä laajennettu, parkkia parannettu… Mustarinne on a) syystä b) toisesta otettu pois käytöstä. Harmi. Ja sunnuntaisin on DH päivä. Sinne metsään on värkätty jonkin sortin rata jota pitkin pääsee nostattamaan pulssia vaikkapa mamman vanhalla monarkilla. Kesäisinhän Uuperi muuttuu kokonaan DH keskukseksi. Reittejä on useampia ja vuokraamoonkin tulee kesämallisto. Sukset, laudat ja snowmopot oheistarpeineen saa tehdä tilaa fillareille ja kaikille asiaan liittyville suojavermeille.

Että semmoinen paikka on mun hästäkkirinteeni Uuperi. Kannattaa poiketa jos tälle suunnalle sattuu eksymään. Ympäri vuoden pitäisi löytyä jonkin sortin toimintaa. Et tarvitse tassullista taaloja etkä repullista euroja vaan pienemmälläkin summalla pärjää. Ja mitä sillä saa… Ainakin aina niin iloista palvelua. Niin kahvilassa, vuokraamossa kuin hisseilläkin…

Lopuksi Uuperin rinteitä minun silmin. Viideot otettu tämän kevään liulaupulla päivänä. Minime vauhti wernerissä, vaimo mimmit mäessä. Minä rinteessä. Kelillehän ei tosin voi mitään… tai siis ajattelin laittaa niitä tähän, mutta kun en osaa. Pöllöpoika ei vaan tajuu…

Näihin kuviin ja tunnelmiin…

Blogiurani pään avaus

Julkaistu: 05.3.2015

Terveppä terve vaan kaikille tasapuolisesti. Täällä olen siis minä, Minimies, -73 syntynyt perheen isä Pyhtäältä. Jos ette tiedä missä Pyhtää sijaitsee, niin sen on seuraava kylä Kotkasta Isollekirkolle päin. Lisäksi perheeseemme kuuluu -76 syntynyt vaimo ja -08 syntynyt poika, Minime.

Minime laskeskelee mutkamäkiä kanssani satunnaisesti ja vaimo vieläkin harvemmin. Itsekin olen mäkitouhuissa melkoinen märkäkorva, sillä ensi kosketuksen alamäkiorjentoituneeseen winterportsiin otin vasta 1983 tahi -84. En muista varmasti. Paikkana oli Ruotsin-Pyhtään legendaarinen hornankattila… Huuhkajanvuori. Naapurin poika oli saanut joulupukilta/hammaskeijulta/vastaavalta otukselta aivan pakkauudet Fisherin puikkarit kaikkine tykötarpeineen. Olin ehkä pikkuisen vihreän värinen. Jokatapauksessa, hänen äitinsä kuskasi meitä harvakseltaan yhden talven ajan alamäkeä laskemaan. Itse tyydyin vuokraamon jo ehkä hieman kuluneeseen valikoimaan.

Mutkamäestä ei juuri voi puhua tässä yhteydessä, kun tämä sälli ei juuri mutkia tehnyt. En tiennyt miten, eikä kukaan kertonut. Mutta hauskaa oli kumminkin ja Huuhkajanvuoren kahdessa rinteessä ja kahdessa hississä riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Niin, siellähän tutustuin ensimmäistä kertaa myös metsälaskuun. Pölähdin nimittäin tavantakaa ala tasanteen takana olevaan männikköön kun jarrutus hissijonolle meni pitkäksi. Muistutin aina laskupäivän jälkeen enempi lumipalloa kun pientä poikaa. Vuokraamon aina niin ystävällinen henkilökuntakin muistutteli joka kerran jälkeen että: ” Tuolla mäessä on tarkoitus laskea, eikä pyöriä alas ”.

Se talvi meni sillälailla, enkä lannistunut vaikka en kovasta yrityksestä huolimatta oppinut kunnolla laskemaan, vaan puin laskuvermeet päälleni heti seuraavan kerran Vuokatissa keväällä 2013. Mutta onneksi tämä laji on kuin fillarilla ajo. Kun sen kerran oppii, ei sitä unohda. Paitsi etten silloin oppinut…

Miksi Vuokatissa ja miksi juuri silloin. No, tässä pieni tarina siitä…

Olen hyvän ystäväni, kummilapsemme isän, kutsukaamme häntä tässä tapauksessa vaikkapa Sakeksi ( nimi ei muutettu ) kanssa tehneet tempauksen jos toisenkin. Sen kertainen tempaus koski murtomaahiihtoa. Olimmehan kumpainenkin viimeksi koskeneet murtsikoihin koululaitoksen pakottamana peruskoulussa. Todennäköisemmin vielä ala-asteella. Tästä siis syntyi 2012 joulun tienoilla kuningasajatus Finlandia-hiihdosta, juu… Eihän se ole kun 50km tai jotain. Olin vakaasti sitä mieltä että, kun kerran kummallakaan ei ollut omia suksia, sellaiset oli hyvä jostain hankkia ja hieman treenailla. Muistin silloin ammattiyhdistystoverin kovin kehuneen Vuokatin latuja, joten päädyimme helmikuun alussa korkeanpaikan leirille Vuokattiin ski-in majoitukseen Saken vastusteluista huolimatta: ” Tosi miehet vetää ton kylmiltään ”. Sakke ehkä, minä en.

Kuitenkin hyvissä ajoin ennen reissuun lähtöä päässäni rupesi itämään ajatus vanhojen muistojen verestämisestä alamäki kulttuurin saralla. Kun se kukkula kerran siinä vieressä on (20km). Samalla olisi oiva tilaisuus tutustuttaa oma perheeni ja ystäväni tämän jalon winterportsin saloihin. Kun toin ajatukseni julki, Sakke tuumasi: ” On sitä halvempiakin tapoja päästä hengestään.” Siinä pisteessä olemme vieläkin. Perheelleni sain kuitenkin hommattua käytetyt välineet eräästä interwebin ihmeellisessä maailmassa olevasta markkina paikasta. Siinä sitten eräänä iltana lähdimme intoa puhkuen majapaikastamme kohti rinteitä. Sain jopa houkuteltua Saken nuoremman tyttären kavereineen mäenlaskua kokeilemaan.

Sepäs ei käynytkään kuin elokuvissa. Lipun oston jälkeen sovittamaan käytettynä ostamiani monoja ensimmäistä kertaa… Logiikkani oli kuitenkin ollut se, että työpaikan turvakalossien koko on 44 ja monot on 45. Mikä voi mennä pieleen…

No, ensiksi Rossarien lesti on kapea. Kun sain mielettömällä kiukulla tungettua kinttuni monoihin, tuska oli sanoin kuvaamaton. Toiseksi, monot oli mallia ” pihtikinttu ”. Solkien puoliskoihin jäi noin sentin rako, vaikka vaimo niitä sormet verillä koitti kiinni saada. Mutta kun halu on riittävän kova, niin laskemaan vaikka joka paikkaan sattuu ja monot ei ole kiinni.

Kyynel silmäkulmasta vierähti, kun kiisin takatukka hulmuten alas Vuokatinvuoren lastenrinnettä. Vaimo taisi olla ainut joka oli tyytyväinen monoihinsa. Tosin hänenkin laskuaika hävisi paimentaessa minime:tä joka huusi monot jalassa: ” Mie en haluu, mie en haluu… ”, niin että linnut tippu puista. Kipua ja tuskaa riitti siinämäärin että suunniteltu kolmen tunnin laskuaika taisi jäädä reiluun tuntiin. Mutta se kuuluisa kärpsy pääsi puraisemaan. Melko pahasti.

Ei muuta kun uutta matoa koukkuun monojen suhteen. Jo heti seuraavalla kerralla tärppäsi. Samasta kauppapaikasta löytyi Salomonin viulukotelot. Ei purista, eikä ahdista. Soljetkin menee kiinni kiukuttelematta. Tosin nämäkin ovat jo saaneet kilpailijat, mutta siitä joskus myöhemmin.

Jossakin vaiheessa kypsyi ajatus vierailusta kaikissa Suomen laskettelukeskuksissa, jotka ovat siis vielä toiminnassa. Kun viimeaikoina on valitettavan moni ollut pakotettu sulkemaan ovensa. Ja sitten kun kasvan isoksi, saatan ehkä uskaltaa ulkomaillekin. Siellä suuressa maailmassa ne mäet kun ovat niin hurjia…

Tämän kaltaista tarinaa olisi siis tyrkillä, jos jotakuta kiinnostaa. Yritän postailla yleisesti reissuistani. Niin isommista, kuin vähän pienemmistäkin. Talvella alamäki painotteisesti murtsikkaa unohtamatta ja kesällä pyöräilystä sekä moottorilla että ilman. Niin ja liitokiekkoilusta tiätty…

Joo, niin silloin 2013 helmikuun lopussa katselin Lahden kisamontussa Saken kera kauhun sekaisella kunnioituksella sitä ylämäkeä johon lähtömerkin jälkeen oli kammettava. Ja me hoidettiin se. 50km. Kyllä illalla tiesi hiihtäneensä. Ei mennyt hukkaan se korkeanpaikan leiri miltään osin…

Seuraavan kerran seuraavalla kerralla…