Syöte MTB on tältä kesää ajettu. Rankka oli kierros taas kerran, mutta on tuo kyllä hieno reitti. Ajoin 60km nyt kolmannen kerran, eka kerralla aikaa meni n. 6 tuntia, vuosi sitten n. 5.5 tuntia ja tänä vuonna 5h11min. Kehitystä on siis tapahtunut. Ihan suoraan aikoja ei ehkä voi verrata kun täksi vuodeksi reitti oli hieman muuttunut. Soratiepätkiä oli poistettu ja näin ollen lisää uutta polkua tuli reittiin mukaan. Myös muutamia muita pikku muutoksia oli ja mielestäni ne olivat hyviä. Kuten ennen loppunousua olevan Pärjänjoen rantabulevardin soraistus.

Valmistautuminen

Viime talvena jostain syystä työmatkapyöräily jäi pois lähes kokonaan enkä sitten keväänkään tullen jaksanut alkaa pyörällä matkaa kulkemaan. Tuon sijaan koripalloa tuli talvella pelattua enemmän kuin viime vuosina ja randoreissuja tuli myös tehtyä aika paljon. Toukokuussa aloitin maastopyöräilykauden ja maastossa kilometrejä kertyi aika tasaiseen tahtiin pari kertaa viikossa. Yhdessä välissä pyörä oli pitempään huollossa ja silloin kävin jopa juoksemassa pari kertaa, mutta en onneksi enempää. Koripalloa on myös kesällä tullut noin kerran viikkoon pelattua ja lisäksi satunnaiset patikoinnit/vaeltelut ja Norjassa vuorille kiipeilyt. Sports trackeriin olen laittanut tavoitteeksi 5 tuntia liikuntaa per viikko ja kyllä se on yleensä aika helposti tullut täyteen. Kaksi viikkoa ennen Syötettä oltiin Pyhällä ja siellä ajoin Pyhä-Luosto reitin ja muutenkin vähän enemmän ja kun tultiin kotiin kävin vielä pari aika kovaa lenkkiä, viimeisen viikkoa ennen Syötettä ja sen jälkeen aika lailla lepäilin.

Suoritus

No miten se sitten meni? Kaippa sitä voi olla aivan tyytyväinen kun aika parantui ja maaliin pääsi, mutta kyllä ne 40 kilometrin kohdalla alkaneet reisikrampit vähän tunnelmaa söi. Ilman niitä aika olisi ehkä mennyt alle 5 tunnin.

Reittihän alkaa Iso-Syötteen juurelta parkkipaikalta ja ensin ajetaan vähän matkaa alkukiihdytystä asfaltilla josta poiketaan pikku pätkälle metsään ja jatketaan taas tietä pitkin Pikku-Syötteen huipulle. Vastoin aikaisempia vuosia lämmiteltiin jopa hieman, ettei tuossa heti eka nousussa olisi aivan hapoilla ja ehkäpä se tosiaan vähän auttoikin. Olemme ajaneet samalla kolmen hengen porukalla joka kerta reissun. Tuo on kyllä aika hyvä luulotpois-aloitus. Pikku-Syötteen päältä lähdetään laskemaan alaspäin ja siinä on aika hankaliakin alaspäin meneviä pitkoksia missä itse tein kunnon ilmalennon. En muistakkaan milloin olen mennyt noin hienosti tangon yli. Jotenkin vaan tipahdin pitkoksilta ja saman tien lähti ukko tangon yli. Oli onneksi pehmeä mätäs mihin mäjähdin niin ei käynyt kuinkaan. Hyvä muistikuva vaan on jäänyt mieleen kun lensin selälleen niin näytti hienolta kun pyörä oli vielä polkimesta jalassa kiinni ja lensi kaaressa minun yli 🙂 No pyörä ja ukko ylös ja matka jatkui. Jarrukahva kääntyi alaspäin tangossa mutta sen sai käännettyä takaisin oikeaan asentoon laskun jatkuessa.

Tämän jälkeen jatkettiin matkaa kohti ensimmäistä huoltopistettä. Matkalla olevat juurakko- ja kivikkopätkät tuntuivat helpommilta kuin aiemmin. Enskaexpertti Setämies Reunan perässä ajetut kymmenet ellei sadat kilometrit Oulun ”vastaavissa” paikoissa olivat olleet avuksi. Ajolinjat löytyivät helpommin ja maastoa osasi hyödyntää paremmin. Ensimmäinen tauko n. 17 kilometrin kohdalla pidettiin aika lyhyenä, suolat, sipsit, banaanit, urheilujuomat vaan vauhdilla tuulensuojaan ja kohti Pumppaamoa.

Pumppaamo on hauska pätkä jossa ylitellään pikku ojia ja muita monttuja ja kumpareita ja siinä pystyy kuivalla kelillä menemään pitkän matkaa vain pumppaamalla vauhtia lisää pyörittämättä polkimia ollenkaan. Tässähän oli myös jossain kohtaa sitten uutta polkua joka oli myös pumppaamotyylistä melko mutkikasta pikku polkua ja myös kallistettuja mutkia sisältävää alamäkeä. Mutta vähän on nämä uusia polkujen paikat menneet sekaisin muistoissa, sen verran rajoille suoritus kuitenkin vetää. No keli oli hyvä ja meno tuntui mukavalta. N. 30 km kohdalla oli taas huoltopiste mistä taas evästä tankattiin, mutta ei jääty turhia seisoskelemaan. Kolmas huolto oli jossain 40 km kohdilla ja sen jälkeen oli edessä 10 km lenkki joka tulee samaan pisteeseen takaisin viimeiseen huoltoon. Tuolla lenkillä oli se etukäteen ehkä pahimmat muistot aiheuttanut juurakkopätkä (loppunousua ei lasketa, se on omassa kategoriassaan), mutta sekin sujui ilman ongelmia tällä kertaa, onneksi on niitä kivikoita ja juurakoita tullut jynssättyä kesän mittaan. Ongelmat alkoivat ennen sitä, Pytkynharjun nousuissa. Oikea takareisi rupesi kramppaamaan ja kun yritin sitä verrytellä taluttamalla rupesi kävellessä etureidet kramppaamaan todella kivuliaasti. Hetken siinä seisoskeltuani ja ihmeteltyäni, että mitenkäs eteenpäin, sanoin kavereille, että lähtevät vaan jatkamaan kun minun oli pakko hidastella ja talutella ja heilutella jalkoja yms. Välillä pystyi ajamaan ja onhan siinä mahtavaa maisemaa ja mukavaa alamäkeäkin tarjolla Pytkynharjulla.

Pytkynharjun päällä. Kramppeja vastaan taistellaan rauhallisesti pyöritellen. Kuvan otti Teemu Hostikka.

Krampit vähän hellitti ja tosiaan se juurakkopätkäkin tuli ja meni ja saavuin viimeiseen huoltoon. Siinä yritin vähä etureittä venyttää mutta se aiheutti kauhean krampin takareiteen ja taas taiteiltiin siinä välillä että missä asennossa jalan pitää olla, jottei kramppaa. Pikkuhiljaa matkaan ja kohti loppunousua. Tästä oli tosiaan rantabulevardi soraistettu lähes kokonaan mikä kyllä helpotti matkantekoa ja olin siitä kiitollinen. Välillä meni hyvin, välillä yhtäkkiä iski kramppi, näin taitettiin matkaa. Lopulta laskettiin aivan pohjalle suon reunaan ja loppunousun kyltti tuli eteen. 5 km maaliin, ja on noustava Iso-Syötteen huipulle. Tosi rauhallisesti pyörittelin menemään ja pikku hiljaa matka eteni. Luontokeskuksen kohdalla oli taas jotkut markkinat, niinkuin siinä on ollut joka vuosi. Välillä oli jyrkkää ja välillä tasaisempaa, välillä talutettiin, välillä yritettiin selvitä krampeista. Siinäpä se loppunousu minun osalta. Ei siinä näyttänyt muillakaan helppoa olevan. Pitkän uurastuksen jälkeen tultiin viimeisen mutapätkän jälkeen asfaltille ja viimeinen kierros melkein hotellin pihaan ja siitä huippupolkua vielä ihan huipulle ja lopulta pikku lasku maaliin! Voi elämä mitä hommaa! Hetki piti siinä toipua, mutta oli jo onneksi huoltojoukkoja paikalla. No lopulta pyörän pesuun ja ukkokin hotellin saunaan ja sitä kautta syömähommiin hotellin ravintolaan.

Viimeinen lasku kohti maalia, huipulla on jo käyty. Kuvan otti Johanna.

Palkinnot menivät nopeimmille ja arvontakaan ei osunut kohdalleen, niin ei muuta kuin mökille ja uudestaan saunaan. Siinä sitten ilta spekuloitiin suorituksia, mutta aika nopeasti rupesi väsy painamaan ja uni tulikin pahemmin houkuttelematta. Oltiin siis kaveriperheen mökillä, josta myös isäntäväki ajoi tapahtumassa, Sami 60km ja Kirsi 32km. Johanna oli lasten kanssa kannustusjoukoissa ja kun 32km reitti menee siitä ihan mökin takaa pitkoksia pitkin niin olivat siellä kannustaneet kovasti. Olipa sieltä joku, ehkä kenties kannustusta hieman säikähtäessään, mätkähtänyt suoraan suohon pitkoksilta.

Loppuverryttely

Aamulla nukuttiin niin kauan kuin nukutti ja syötiin aamupala ja siihen päälle vielä kunnon lättykestit, että saa ne kulutetut kallisarvoiset kalorit nopeasti takaisin! Sitten lähdettiin Pytkynharjun reunoille Kellarilammen laavulle makkaran paistoon. Autolla mentiin kuitenkin niin lähelle, ettei juuri kilometriä enempää tarvinnut kävellä. Siinäkin oli ihan tarpeeksi hommaa tällä kunnolla. Kierrettiin kuitenkin maisemareittiä Pytkynharjun päältä mistä siis edellisen päivän reittikin meni ja keräiltiin hieman talkooapuna reittimerkkejä pois. Maisemat on kyllä hienot tuolta ylhäältä. Nyt niitä kerkesi vähän katselemaan. Tuo oli sitä pätkää missä edellisenä päivänä oli ne pahimmat krampit ja hankalimmat hetket.

Siitä sitten samaa polkua alas lammen rantaan jolla kolme vuotta aikasemmin katkaisin solisluun hienon ilmalennon päätteeksi. Tulipa käytyä sekin paikka nyt tarkistamassa. Laavulla oli muitakin makkaran paistossa, niin ei tarvinnut ruveta itse tulia tekemään. Yksi talkoolainenkin kävi siinä yhden makkaran syömässä kun keräsi reittimerkkejä pois. On siinä kyllä kova homma talkoolaisilla merkata tuo reitti ja sitten kerätä merkit pois! Hatun nosto ja suuri kiitos heille! Muutamia hillojakin saatiin siihen makkaroiden jälkiruuaksi ja sitten kotia kohden.

Kellarilammen laavun pitkoksia. Kuvan otti Aleksi.

Kellarilampi. Kuvan otti Aleksi.

Tosi hyvä reissu oli taas. Mahtava tapahtuma ja loistavat polut joille reitti on merkattu todella hyvin, eksymisen vaaraa ei ole. Pakko kai se on myöntää, että mäkiä pitäisi vaan ajaa enemmän, että tuolla jaksaa painaa. Tai sitten muuten vaan ajaa enemmän. Nyt jo huomasi, että tekniikka on kyllä parantunut, mutta pelkkä tekniikan parantuminen ei vielä riitä kaikkiin mäkiin. Matkalla mietin moneen kertaan, että ensi vuonna en kyllä enää 60 kilsaa aja, mutta nyt näin seuraavana päivänä, niin saapa nähdä. Ehkä sitten kuitenkin…