Pyhä #kotirinne
Vaikka kotipaikkakunnan rinnettä pidänkin fyysisenä kotirinteenäni, niin kotirinteestä puhuttaessa mieleeni tulee aivan toinen paikka kovin kaukana kotoa. Tuo ainoa rinne, johon minulla on jokin tunneperäinen side, sijaitsee keskellä Lappia, Pelkosenniemellä. Niinpä voisinkin kutsua Pyhätunturia henkiseksi kotirinteekseni, paikaksi, jonne niin mielelläni palaan aina uudelleen ja jossa tunnen oloni kotoisaksi.
Pyhää on myös kiittäminen paluustani laskuharrastuksen pariin. Ilman Pyhää myöskään tätä blogia ei olisi olemassa. Tuosta käännöksen tehneestä retkestä näihin maisemiin kirjoitinkin jo tämän blogin ensimmäisessä jutussa, mutta minun ja Pyhätunturin tarina on alkanut jo paljon ennen tuota. Se alkoi silloin, kun kummisetäni päätti rakentaa mökin juuri tuonne tunturin kupeeseen. Minä taisin olla silloin juuri ja juuri kouluikäinen. Sen jälkeen nuo tunturimaisemat ovat käyneet minulle tutuiksi niin kesällä kuin talvellakin. Tuon mökinkin tunnen kuin omat taskuni, sillä sitä käytiin rakentamassa ahkeraan jopa viikonloppuina täältä etelästä käsin. Myös minun pienet kätöseni olivat iskemässä naulaa seinään, joten muistot tuosta paikasta ovat lyöty syvälle muistiin.
Syyt, miksi juuri Pyhä on se oma laskupyhättöni liittyvät siis osin aivan muihin asioihin kuin itse rinnekeskuksen tarjoamiin palveluihin. Ei sillä, ettäkö minulla niistä mitään valittamista olisi, ei suinkaan. Varsinkin Pyhän hiihtokoulusta minulla on vain hyvää sanottavaa, sillä juuri nuo loistavat tyypit hiihtokoulussa ja suksivuokraamossa talvella 2012 saivat minut innostumaan lumilautailusta paljon enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Pyhän rennon rauhallinen tunnelma on ollut minulle juuri sopivanlainen paikka laskea. Kaipaan ympärilleni ihmisiä, mutten kuitenkaan liikaa. Pyhällä olen aina saanut laskea rauhassa ilman tungosta, mutta silti yksinäisiin laskupäiviini on myös aina löytynyt seuraa ja mielenkiintoisia tarinoita hissimatkoilla sekä rinneravintolassa.
Pyhällä olen saanut kokea ikimuistoisia hetkiä myös mieheni kanssa, joka oppi laskemaan noilla samaisilla rinteillä, joiden huipulta päättikin tulla alas suoraa syöksyä heti ensimmäistä kertaa elämässään hissillä ylös päästyään. Shokista selvittyäni olenkin levittänyt tuota tarinaa kavereillemme, sekä myös toisessa blogissa vuosia sitten tähän tapaan:
Mä vein poikaystävän ekaa kertaa laskettelemaan Pyhälle. Siellä se sitten hinasi itsensä ylös köysihissillä ja laski alas aura-asennossa mun perässä muutamaan kertaan. Sitten kun se osasi kääntyä, oli se sitä mieltä että ok, nyt rinteeseen.
Matka ylös ankkurihississä sujui ongelmitta, mutta hissistä pois pääsy olikin sitten ihan toinen juttu. Tyyppi kaatui keskelle hissilatua ja joutui sellaiseen paniikkiin, että sain sitten venailla puoli tuntia kun se kökötti hissin läheisessä lumikinoksessa sukset ristissä märisten että ”mä lähde tästä mihinkään”. No, alas kuitenkin lähdettiin.
En tajua miten siinä sitten kävi niin, että yhtäkkiä tyyppi olikin jo jossain puolessa rinteessä, laskemassa täyttä syöksyä rinnettä alas!!! Minä vedinkin sitten perässä luisteluhiihdolla alas, sydän kurkussa, odottaen milloin se raukka kaatuu, sukset lentää kaaressa ja loppumatka jatkuu mahaliukuna. Sitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, matka jatkui jopa pienen ilmalennon kautta, mutta pystyssä se pysyi!!!
Onneksi loppumatka oli tasaista liukua. Vauhti vähitellen hidastui ja pysähtyi… Kun pääsin viereen, raukka seisoi ihan jäykistyneenä ja ujelsi että “mä luulin että mä kuolen”. Se ei ollut vaan kyennyt vauhdin kasvettua kääntämään niitä suksiaan mihinkään.
No, sen jälkeen se jotenkin ihmeellisesti kai tajusi mistä koko hommassa on kyse ja loppuilta sujui ongelmitta, käännöksetkin alkoi tulemaan ihan luonnostaan.
Pyhälle kaipaan siis aina vain uudestaan ja varsinkin näin talven kääntöpuolella kun täällä etelässä taivaalta sataa enää vain räntää ja lähirinteet alkavat näyttää keltaisilta. Ei kuitenkaan saman sävyn kullankeltaisilta kuin tuossa blogin bannerikuvassa, joka on myöskin otettu Pyhän huipulta, juuri sinä yhtenä täydellisenä hetkenä jolloin mukana oli vain puhelimen kamera…
Tämä juttu on osana #kotirinne-kampanjaa, josta voi lukea enemmän täältä. Vielä ehtii osallistumaan – palkintona laskukamat itselle ja kaverille!
