Eräs kaverini totesi kerran osuvasti: Mistä tietää reissun olleen onnistunut? Siitä, että reissukohteeseen haluaa matkustaa uudelleen, mutta toisaalta on mukava olla kotona. Juuri tällainen fiilis jäi ikimuistoisesta kolmen viikon Pohjois-Amerikan kiertueesta, jonka huippuhetkiä kokoan seuraavaksi kirjallisessa muodossa.
Whistler-Blackcomb
Whistler-Blackcomb on valittu Amerikan parhaaksi laskettelukeskukseksi eikä varmasti syyttä suotta. Tosin minulla ei nyt ole vielä kokemusta kuin kahdesta amerikkalaisesta hiihtokeskuksesta ja luultavasti siellä on muutama muukin, mutta Whistler-Blackcombista on kyllä vaikea parantaa. Entisessä olympiakeskuksessa homma toimii ja laskettavaa riittää ihan kaikille. Yli 200 rinnettä käsittävän alueen haltuunottoon meni useampi päivä ja vieläkin jäi mäkiä laskematta. Tosin laskematta jääneet reitit lukeutuivat lähinnä ns. ”kahden timantin” mustiin rinteisiin, joita ei ajeta ja jotka kuuluvat jyrkkyysasteeltaan vähän eli kaliiperiin kuin mihin on esimerkiksi Suomessa tottunut. Ylipäätään niihin löytäminen olisi jo ollut aikamoinen uroteko.
Sen sijaan ”yhden timantin mustat” ja siniset rinteet olivat pääsääntöisesti ajettu, joten varsinkin aamupäivisin niissä sai herkutella koko rinteen levyisillä käännöksillä. Harvoin kuitenkaan maltoin pysyä rinteen puolella, vaan useimmiten poukkoilin offareilla siellä täällä. Luonnollisestikaan kovin kauas rinteistä ei itselle vieraissa vuoristo-olosuhteissa uskalla lähteä, mutta Whistler-Blackcomb tarjosi kyllä mainioita, osin merkattujakin, lähioffareita. Osa niistä oli ajoittain hinkattu jäiseksi kumpareikoksi, mutta lumisateen jälkeen… aaah. Niitä laskuja on hyvä muistella kiikkustuolissa.
Muutoinkin alamäkikulttuurin painottuminen offarilasketteluun näkyi hyvin Whistler-Blackcombissa. Juuri kenelläkään ei ollut 80 mm kapeampia suksia menopelinä. Itsekin löysin uuden rakkauden, kun sain vuokraamosta käyttööni 100 mm leveät Rossingol Soul 7- sukset. Mainio suksi, joka oli myös katu-uskottava nostaa rinneravintolan suksitelineeseen. Ravintoloissa kapasiteettia riitti, mutta sen sijaan after, anteeksi aprés ( kanadalaiset käyttävät hienostuneesti ranskankielistä nimitystä ), skissä tunnelma oli usein tiivis. Siis todella tiivis.
Vaikka tammi-helmikuun vaihde on tuossa maailmankolkassa täysin off-season, porukkaa oli silti runsain mitoin etenkin viikonloppuisin, kun vancouverilaiset tulivat toipumaan hiihtokeskukseen työviikon rasituksista. Onneksi Whistler-Blackcombin hissikapasiteetti on suuri ( 39 hissiä ), joista suurin osa on tuoli- tai gondolihissejä. Kermana kakun päällä tietysti Peak 2 Peak- gondoli, josta avautuvat maisemat olivat kirkkaalla säällä huikeat. Kirkkaita säitä ei kuitenkaan meille juurikaan suotu ja kuten arvata saattaa vuoristossa keli on… no vaihtelevaa. Taivaalta tuli kaikkea mahdollista: vettä, kuivaa lunta, märkää lunta, räntää, rättejä, rakeita, hirveitä tuulenpuuskia jne. Toki kahteen viikkoon mahtui pari aurinkoistakin päivää, mutta harmikseni laskettelulasien muotoinen pandarusketus jäi taaskin saamatta.
Sitten vielä muutama sana Whistlerin kylästä. Kylää kuvaa parhaiten sanapari ”rakentamalla rakennettu”, mutta toisaalta, mitä muuta voi entiseltä olympiakylältä odottaa. Kävelykatu oli suunniteltu sisältämään kaikki mahdolliset laskijan tarvitsemat palvelut lukuisista hyvistä ravintoloista kylpylöihin ja laskutarvikekauppoihin, mutta tietynlainen idylli jäi uupumaan. Asiaa eivät ainakaan edesauttaneet silmiin sattuvat ja yliampuvan periamerikkalaiset jouluvalot. Mutta eihän kukaan ole täydellinen – ei edes Whistler-Blackcomb, vaikka melkoinen laskijan paratiisi onkin.
Extremely Canadian – Steep clinics
Koko reissun parasta antia oli kaksipäiväinen ”jyrkän laskemisen” kurssi. Oppaan johdolla kiersimme pienissä ryhmissä Whistlerin ja Blackcombin vaativimpia offareita ja pääsimme paikkoihin, joihin tuskin olisi itse löytänyt, saati edes uskaltanut lähteä. Olin oman ryhmäni outolintu: Sanni + keski-ikäiset miehet, mutta se ei menoa haitannut. Laskettelu yhdistää kaikenikäiset kaikista maista.
Kurssi teki nannaa niin itseluottamukselle kuin laskutaidollekin. Tahkosimme siis kahden päivän ajan lähinnä juuri niitä jyrkimpiä kahden timantin mustia ja tulin alas paikoista, joista en välillä aluksi oikein itsekään uskonut pystyväni laskemaan. Oppaan arvostelukyky, laskuvinkit ja ammattitaito olivat kuitenkin niin rautaa, että ei auttanut kuin mennä perässä. Lisäksi hän oli luonnollisesti superhyvä laskija ja loistava metsästämään laskematonta lunta. Lumen suhteen kävi jopa kerrankin tuuri, kun kurssia edeltävinä päivinä kohdalle osui kunnon sadealue. Puuteri oli parasta ja ennen kaikkea syvintä, jossa olen koskaan laskenut eikä laskemista olisi yksinkertaisesti malttanut lopettaa. Tosin todella syvässä puuterissa laskeminen on myös todella raskasta, joten fyysisen jaksamisenkin rajat tulivat lopulta vastaan. Kurssin päätöspäivän jälkeen olotila oli sanonnan mukaisesti väsynyt, mutta onnellinen – huippuonnellinen.
Heli ski
Steep clinicin lisäksi toinen reissun kohokohdista oli itseoikeutetusta heli ski. Siis helikopterilla laskemattoman lumen äärelle – kuulostaa mahtavalta ja on myös sitä. Ennen kuin ketään kuitenkaan edes päästettiin helikopterin lähelle jakaannuimme pieniksi ryhmiksi ja kävimme vuosikaudet vuorilla liikkuneen oppaan johdolla läpi pienin lumiturvallisuus- sekä helikopterikoulutuksen. Näille henkilöille turvallisuus oli numero yksi ja laskeminen vasta numero kaksi, mikä on ennemmän kuin ymmärrettävää.
Homma oli kuitenkin onneksi tehty meille turisteille melko helpoksi. Sukset oppaalle, kyykkyyn helikopterin viereen sen laskeutuessa, helikopteriin nousu, lennolla kyyhötys ja maisemien katselu, ulos helikopterista, kyykkyyn helikopterin noustessa, suksien nouto, sukset jalkaan ja lopulta täydellisestä puuterista nautiskelua. Ylhäällä jäätiköllä, jossa laskimme, lumi tosiaan hipoi keveydessään ja silkkisyydessän lähes täydellisyyttä: suksi kääntyi siinä käytännössä katsoen itsestään, kun sille antoi hiukankin painetta. Laskemisen vaivattomuus jopa hieman yllätti ja olisin ehkä kaivannut vähän jyrkempää maastoa saadakseni päivästä aivan kaiken irti. Viimeisellä laskulla tosin kävimme kapeassa ja hieman jyrkemmässä kurussa, jonka sain jopa kunnian korkata ensimmäisenä. Kurusta kurvatessani olo oli aivan kuin olisin jossain paremmankin laskuvideon kuvauksissa. Taas ehdottomasti niitä laskuja, joita jaksaa muistella vielä monet kerrat.
Vancouver, Seattle ja Crystal Mountain
Kun laskut Whistler-Blackocombissa oli laskettu, siirryimme pariksi päiväksi tutustumaan Vancouverin kaupunkiin. Lyhkäisen vierailun aikana ehdimme lähinnä kiertää keskustaa ja kävellä suositussa Stanley Park- puistossa, josta avautui mahtavat maisemat sekä kaupunkia ympäröivien Kalliovuorien että Tyynen valtameren suuntaan.
Vancouverista jatkoimme matkaa rajan ylitse USA:n puolelle Seattleen. Rajalla jouduimme ulkomaalaisina tietysti erikoissyyniin ja tullissa vierähti tovi jos toinenkin. Taisivat suomalaiset olla sillä raja-asemalla harvinaista herkkua.
Seattlessa vierähtikin sitten reissun viimeiset viisi päivää shoppaillen ja kaupunkia tutkien. Parhaiten Washingtonin osavaltion keskusta kuvaa sana amerikkalainen. Seattle oli mielestäni oikea strereotyyppisen amerikkalaisen kaupungin perikuva: viivottimella vedetty kaava, korkeita lasisia rakennuksia, paljon autoja jne. Kuten Vancouver, Seattle on vuorten ja meren ympäröimä, joten selkeänä päivänä maisemat olivat upean postikorttimaiset. Tosin helmikuussa aurinkoisia päiviä on tavallisesti harvakseltaan, mutta onneksi yksi sellainen sattui olemaan myös meidän vierailumme aikana.
Sen sijaan muina päivinä merituuli toi mukanaan runsaita sateita ja alun perin suunniteltu kahden päivän pieni laskureissu läheiselle Crystal Mountainille typistyi yhden päivän mittaiseksi. Keli oli yksinkertaisesti karmea. Keskuksessa vettä tuli kuin aisaa jo toista viikkoa, rinteet sekä offarit olivat alkaneet sulaa pahemman kerran ja lumi oli muuttunut tahmeaksi töhnäksi. Täydelliseksi katastrofiksi päivää ei kuitenkaan voi kutsua – rinneravintolasta, kun sai lounaaksi erinomaista kana-kookoskeittoa. Hyvän ruuan ohella pääasia kuitenkin oli, että pääsimme vielä kerran suksille ennen kotiin paluuta. Toisenlaisissa olosuhteissa Crystal olisi ollut mainio paikka.
No ei siitä sitten sen pidempi kertomus tullutkaan. Toivottavasti joku jaksoi lukea tähän asti, sillä viimeisenä, muttei vähäisimpänä on vuorossa loppuarvosana koko reissulle. Ja se on… ( jos tähän saisi lisättyä ääniefektejä, niin nyt kuuluisi rummun pärinää ) 9 1/2. Mutta miksi tuollainen arvosana tähän astisen elämäni parhaalle laskureisulle? Yksinkertaisesti siksi, että olen vasta 20 ja aina pitää olla varaa parantaa.
