Retkellä kaamoksen kynnyksellä

Julkaistu: 16.12.2017

Aloimme ystäväni Jussin kanssa miettiä, että olisi kiva tehdä pienimuotoinen kaamosretki näin alkukaudesta, nyt kun olen vihdoin saanut otsalamppuni päivitettyä tehokkaampaan, 2000 lumenen Moonlight Mountaingearin otsalamppuun. Ensin mietimme, että menisimme Norjaan Tamokdaleniin, sinne kun on tullut jo näin alkukaudesta hyvin lunta.

Lopulta aikaikkuna retkelle kävi niin lyhyeksi, että ei ollut juurikaan järkeä ajaa Norjaan asti, vaikka täältä Rukalta ei mikään mahdoton matka sinnekään ole. Jussi ehdotti, että kävisimme katsomassa, miltä näyttää Keimiötunturi Pallas-Ylläs Kansallispuistossa. Keimiötunturi on Pallas-Ylläs Kansallispuiston tunturialueen eteläisimpiä tuntureita ja nousee 640m korkeuteen merenpinnasta.

Meistä ei kumpikaan ole koskaan käynyt kyseisessä paikassa, mutta kartalta paikkaa tutkittuamme se näytti aika hyvältä vaihtoehdolta. Tieltä tulisi lähestymistä maksimissaan viisi kilometriä ja aivan tunturin vierestä Keimiöjärveltä löytyy tupa, jossa majoittua. Lähestymistä varten kävin lainaamassa sponsorini Rossignolin Rukan merkkikaupalta Sporthouse Rukalta ahkion lainaksi. Ahkio helpottaa huomattavasti liikkumista retkeilyvarusteiden kanssa talvella, kun ei tarvitse kantaa rinkkaa selässä hiihtäessä. Lisäksi se antoi meille mahdollisuuden mm. veden kuljettamiseen, jolloin säästyimme sulattamisen vaivalta.

Lähdimme liikkeelle samalla tavalla, kuin yleensä näiltä kulmilta täältä reissuun lähtiessä, eli olohuoneekseni muodostuneen Hankibaarin pastalounaalla, ennen kuin starttasimme kohti Kittilää ja siitä Keimiötunturia.

Lumitilanteen tiesimme olevan hyvä Länsilapissa. Sääennustetta katsottuamme totesimme, että se lupasi pilvetöntä taivasta. Sen lisäksi oli täydenkuun aika. Päätimme, että haluamme hiihtää tuvalle kuun valossa, jos mahdollista. Jos ennuste ei pitäisikään paikkaansa ja kuu olisi pilvessä, meillä olisi silti tehokkaat otsalamput käytössä ja selkeä reitti maamerkkeineen, joten emme olleet huolissamme suunnistamisesta. Näin ollen lähdimme ajamaan Rukalta vasta neljän jälkeen iltapäivällä. Olimme Keimiöjärven infopisteen levikkeellä hieman ennen kymmentä ja pääsimme aloittamaan lähestymishiihdon noin puoli yksitoista.

Ennuste piti paikkansa ja taivas oli kirkas. Kuu antaa niin paljon valoa, että emme tarvinneet otsalamppuja koko lähestymisen aikana muuhun, kuin kuvien ottamiseen. Täyden kuun antama valo on mielestäni todella maaginen. Kaamoksen aikaan valo on kuin päivällä, mutta aavemaisen kelmeä. Reitti Keimiöjärvelle oli selkeä ja selvästi usein hiihdetty. Ahkion vetäminen ladulla ei ollut mikään ongelma. Latu mukaili kesän vaellusreittiä, siellä täällä hieman oikoen. Keimöjärven kupeessa hiihdimme kertaalleen muutaman sata metriä harhaan, kun etsimme reittiä tuvalle rantaa pitkin. Hiihdetty latu tuntui kääntyvän koko ajan väärään suuntaan, joten päätimme palata takaisin ja suunnistaa tuvalle jäätä pitkin. Ylimääräinen kierros lisäsi hiihtoaikaa noin 45 minuutin verran. Se ei tosin meistä kumpaakaan haitannut, koska yö oli niin kaunis ja vaikka oli aika kylmä, ehkä -20 astetta, sekään ei liikkuessa haitannut.

Lähestyminen ahkion kanssa. Otsalamppuja tarvitsi vain kuvia ottaessa lisäämään valovoimaa kameralle

Olimme loppujen lopuksi tuvalla puolen yön aikoihin. Jussi otti vastuulleen kamiinan sytyttämisen, jotta saisimme mahdollisimman nopeasti tupaan lämpöä ja minä purin ahkion ja otin esille keittimen, jotta saisimme heti lämmintä juotavaa. Kuten odotettua, pakkanen oli kylmettänyt keittimen kaasua. Niinpä pujotinkin sen untuvatakin alle lämpiämään hetkeksi, jotta kaasu lähti sen verran liikkeelle, että sain tulen keittimeen. Tupaa lämmittäessä ja muissa majoitustoimissa meillä meni noin kolmeen, kunnes päätimme antaa tulen hiljalleen hiipua ja käydä nukkumaan.

Pidimme kiireettömän aamun herättyämme. Laittelimme hiljalleen hiihtovarusteita ja kameraa kuntoon. Ajatuksena oli käydä tunturissa valoisaan aikaan tutustumassa maastoon ja lumeen, jotta saisimme yleiskuvan tunturista ja löytäisimme parhaat laskulinjat iltaa varten. Hiihtelimme järven jään kautta kiirettä pitämättä ja tunturia katsellen kohti Keimiötunturia ja sen koillispuolen seinää ylös huipulle. Puurajan alapuolella lumi oli todella hyvää. Alkutalven pohjien päälle oli satanut reilu 40 senttiä kevyttä pakkaslunta, jota tuuli ei ollut päässyt riepottelemaan. Puurajan tuntumassa alkoi huomata tuulen vaikutukset. Lumeen tuli pikkuhiljaa tuulen tekemää kantta ja puurajan yläpuolelle päästyämme tunturin laki oli jäinen ja tuulen pieksämä. Laskemisen kannalta ei siis paljon puurajan yläpuolelle nousu ollut mielekästä, mutta halusimme nousta tunturin päälle joka tapauksessa. Ylhäällä tuuli sen verran rajusti, että päätimme vain nopeasti käydä kuittaamassa tunturin korkeimman kohdan ja hiihtää alemmaksi etsimään edes pientä tuulen suojaa skinien vaihtoa varten.

Aamu tuvalla lyhyiden unien jälkeen

Laskun alku piti ottaa rauhallisesti, koska lumi oli todella vaihtelevaa kovasta hankikannosta ohueen jäiseen kuoreen, josta suksi meni läpi, mutta iltapäivän auringonlaskun punerrus korvasi moninkertaisesti lumen tuomat haasteet. Heti kun pääsimme puiden tuomaan tuulensuojaan, muuttuivat olosuhteet kauden ensimmäisiin todellisiin pehmeänlumen käännöksiin. Etukäteen skouttaamamme metsä oli loppujen lopuksi jyrkempi, kuin miltä se oli vaikuttanut ja saimme oikein makoisia käännöksiä hyvässä ja syvässä lumessa.

Keimiötunturin huippu

Tulimme alas samalla, kun auringon puna alkoi vajota taivaanrantaan. Päätimme hiihtää tuvalle ruoan laittoon ja odotella, että pimenee kunnolla, ennen uudestaan tunturiin lähtöä. Hämärässä on se hankaluus, että otsalamppu ei näytä vielä kunnolla, mutta ilmankaan valoa ei näe kunnolla lumen korkeuseroja.

Tullessamme tuvalle oli seuraamme tullut kolmas retkeilijä. Hän taisi hieman kummastella hiihtovälineitämme ja vertailla niitä omiin vuorellisiin kumisaappaisiinsa ja metsäsuksiinsa. Hänen ilmeensä oli myös näkemisen arvoinen, kun lounaan ja päiväunien jälkeen aloimme laittaa reppuja uudestaan hiihtokuntoon ja monoja jalkaan. Selitimme, että odotimme illan pimenevän kunnolla ennen kuin halusimme uudestaan tunturiin. Todennäköisesti hän oletti näkevänsä meidät viimeisen kerran, kun laitoimme tuvan oven kiinni perässämme.

Päätimme järveä ylittäessämme, että etsisimme illan laskulinjan hieman Idempää, kuin päivällä. Olimme päivällä ihmetelleet, miksi lumessa ei ollut vanhoja jälkiä ollenkaan, vaikka tiesimme, että Keimiötunturia käydään laskemassa jonkin verran. No nyt illalla löysimme vanhat laskujäljet. Selvästi aiemmat kävijät olivat tehneet päiväressuja, eivätkä olleet hiihtäneet niin pitkälle tunturin viertä, kuin me, jotka lähestyimme tunturia tuvalta käsin, emme ajotieltä.

Olimme jo etukäteen päättäneet, että jättäisimme nousun näin pimeän aikaan suunnilleen puurajaan. Turha ottaa riskiä tuulen pakkaamassa huipun lumessa, että suksi haukkaa tms. varsinkin, kun paras profiili laskulle on metsässä. Nousu sujui vauhdikkaasti, skinnailimme hyvin suoraviivaisesti ylöspäin, vasta kun nousu jyrkkeni niin paljon, että oli hankaluuksia skinien pidossa, teimme pieniä poikkareita.

Taivas oli jälleen kerran kirkas ja kuu valaisi, joten nousun aikana tarvitsimme otsalamppuja ainoastaan ajoittain varmistaaksemme sijaintimme. Nousimme hieman puurajan yläpuolelle. Heti, kun näki horisontin tunturin laen yli, näkyivät myös revontulet taivaalla. Oli todella etuoikeutettu tunne seisoskella kaikessa rauhassa erämaan hiljaisuudessa ja katsella täysikuuta ja revontulia.

Kun saimme skinit reppuun, monot laskuasentoon ja sukset jalkaan, oli aika testailla uutta otsalamppua. Olin siis edellisellä viikolla päivittänyt hyvin palvelleen ja nyt hajonneen Led Lenserini Moonlight Mountaingearin 2000 lumenen lamppuun. Täytyy sanoa, että toimi loistavasti! Valo riittää hienosti laskemiseen vaikka vähän kovemmallakin vauhdilla, eikä kuitenkaan valovoimasta huolimatta heijasta lumesta takaisin silmiin, mikä oli minulle yllätys.

Laskusession jälkeen palasimme vielä tuvalle yöksi. Onneksi siellä oli valmiiksi kolmaskin asukas, niin kamiinassa oli pysynyt tulet koko ulkoilumme ajan. Oli mukava palata lämpimään tupaan, keitellä vielä iltakahvit ja pikkuhiljaa kömpiä makuupussiin ja unille.

Jussi ja auringonlasku

Seuraavana aamuna pakkasimme ahkion ja hiihtelimme takaisin autolle, joka oli seissyt kolme päivää levikkeellä ja oli kerännyt itseensä varsin kunnioittavan kerroksen jäätä. Vaikka Jussi uskalsi epäillä, lähti taisteluvaunu mukisematta käyntiin jälleen kerran ja vei meidät luotettavasti takaisin Kuusamoa, Rukaa ja kotia. Retki oli aivan mahtava! Kaamosaika ei ole mikään syy olla harrastamatta, nykyisillä lampuilla voi hyvin laskea pimeälläkin. Itse asiassa otsavalon kanssa laskeminen on todella siistiä ja tuo ainakin omaan tekemiseeni uutta perspektiiviä

Kesähommia – Valokuvaajan seurassa pitkin Itärajaa, osa I

Julkaistu: 20.9.2017

Kesä alkaa olla pikkuhiljaa takana ja onkin aika muistella mennyttä kesää. Alun perin olin suunnitellut, että lähtisin alkukesästä Stryniin kesäjäätikölle pariksi-kolmeksi viikoksi laskemaan, mutta kun alkukesä oli niin kylmä ja Rukalla riitti lunta pitkälle kesäkuuhun, iski laiskuus. En oikein pystynyt perustelemaan itselleni, miksi ajaisin reilu 1500km suuntaan päästäkseni lumille, kun pääsisin skinnailemaan n. seitsemän kilometrin päässä kotoa. Viimeinen hiihtopäivä kohdallani oli kesäkuun 12. päivä. Loppuaika kesästäni meni aika pitkälle Eteläsuomessa perheen luona ja kesämökillä kummityttöjen touhuja seuratessa ja tulevaan talvikauteen valmistautuessa.

Battery Runissa oli vielä ihan hyvin lunta kesäkuun 5. päivänä:

Ruka Battery Run 05.06.2017

Kesän urheilulliset tekemiset ovat käsittäneet pääasiassa maastopyöräilyä ja melomista fysiikkaharjoittelun lisäksi. Eteläsuomesta tutuimmaksi tulivat Sipoonkorven ja Paloheinän polut ja pitkospuut.

Pyöräilyä Sipoonkorven maastossa

Kesäkuun lopulla sain puhelun. Soittaja oli Moottori-lehden toimittaja Antti Hentinen. Hänen oli määrä lähteä kuvaamaan juttua Hossan kansallispuistosta ja hän kysyi, olisiko minulla halua lähteä mukaan heilumaan kameran eteen. Mikäs siinä, tuumasin. Kuulostaa ihan kivalta ajatukselta lähteä retkeilemään.

Mutta Moottori-lehti? Eikös se tee autojuttuja? Ei ainakaan minun taisteluvaunusta (Renault Traffic) ole oikein autolehden materiaaliksi, vaikka varsin luotettava matkakumppani on ollutkin jo jonkin vuoden. Kun kyselin tarkemmin mitä olisi tarkoitus kuvata, kävi ilmi, että Moottorin printin sisällöstä on noin kolmannes on matkailua. Tämän lisäksi netin ja sosiaalisen median sisältö. Eikä tarkoitus olisi käydä pelkästään Hossassa, jos kohta minun varsinainen osuuteni painottuisikin sinne, vaan samalla reissulla olisi tarkoitus kuvata materiaalia sotahistoriallisista paikoista, Suomen petoeläimistä sekä luontomatkailusta.

Olen lasku-urani aikana tottunut toimimaan valokuvaajien kanssa, mutta yleensä olen silloin sukset jalassa, eli omalla mukavuusalueellani. Ajatus lähteä mukaan kuvauskeikalle, jonka teemana olisi aivan muu, kuin oma leipälajini ja vielä monta erilaista juttua, joista suurin osa ei liity millään tavalla siihen, mitä itse teen ja valokuvaajan kanssa, joka vaikka onkin hyvä ystäväni, en tunne ammatillisessa mielessä, kuulosti niin mielenkiintoiselta, etten missään tapauksessa halunnut sanoa ei. Tämä oli ehdottomasti itsellenikin mahdollisuus oppia uutta ja olla mukana itselleni vieraassa ja erilaisessa projektissa!

Tarkoitus siis olisi matkata viikon verran Itäsuomea ylös alas kuvaten kaikkea maastopyöräilystä ja melonnasta ahmoihin ja karhuihin. No seuraavaksi piti päättää, miten liikkuisimme. Tarjolla oli farmarimallinen henkilöauto, mutta kun teimme listaa välineistä, joita retkelle tarvitaan mukaan. Tulin siihen lopputulokseen, että ehdotin meidän liikkuvan pakettiautollani. Päätös oli jälkeenpäin ajateltuna oikein hyvä, koska siten saimme otettua mukaan minun maastopyöräni ja kajakkini, sekä pienen jumpan ja mittailun jälkeen myös Antin avokanootin. Se helpotti työntekoa huomattavasti kohteessa, kun ei tarvinnut miettiä, mistä saa välineistöä vuokralle ja ainakin itse käytän mieluiten omia harrastusvälineitä, jotka ovat minulle varmasti sopivat ja tutut. Näin voin omalta osaltani myös varmistaa, että kuvista tulee siedettäviä, kun ei tarvitse käyttää energiaa välineiden kanssa säätämiseen enempää, kuin normaalisti harrastaessa.

Avokanootti ja kajakki mahtuvat juuri katolle Kuva: Antti Hentinen

Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa ensin Lieksaan Erä Eero -nimiseen luontomatkailuun, erityisesti luontokuvaukseen erikoistuneeseen yrityksen hellään huomaan. Tarkoitus Antilla oli saada kuvattua ahma ja jatkaa siitä kohti pohjoista ja Hossaa. Päivää ennen lähtöä Antti kuitenkin soitti, että sovittua rafting -kuvausta Rukalla oli pitänyt aikaistaa suunnitellusta ja me ajaisimme ensin siis Rukalle. Loppujen lopuksi siis ratin kääntämistä tuli huomattavasti enemmän, kuin alun perin suunnittelimme, kun ensin menimme Rukalle ja sieltä takaisin etelää kohti Lieksaan ja takaisin kohti pohjoista ja Hossaa.

Lähtöhän meillä luonnollisesti venyi auton pakkaamisen ja muiden juoksevien asioiden takia suunnitellusta aamupäivästä viiteen iltapäivälle, minkä seurauksena kurvasimme Rukalle ja Zoneen hakemaan kämpän avaimia juuri ennen ravintolan kiinni menoa. Hyvä aloittaa viikon rypistys sekoittamalla vuorokausirytmi totaalisesti.. Minulle on aina vaikea saada heti nukuttua matkustamisen jälkeen, niinpä nukahdin joskus viiden-kuuden aikoihin aamulla ja klo 10 piti olla valmiina kumiveneessä melomaan koskia.

Meloimme seitsemän kosken reitin Kitkajoella. virtaavien paikkojen välit liikuimme moottorilla, mikä säästi aikaa ja energiaa, koska iso kumivene on raskas meloa tyvenessä, vaikka melojia olikin vene täynnä. Pari ensimmäistä helpompaa koskea meloimme suoraan ilman sen kummempaa valmistelua pienen veneen hallintaharjoittelun jälkeen. Kun Kosket muuttuivat vaativammiksi pitkin matkaa, rantauduimme enne laskua katsomaan, mistä meloa ja samalla katsoimme Antin kanssa kuvauspaikat rannalta ja kosken jälkeen otimme kuvaajan taas kyytiin rannalta. Maalissa oli vielä tarjolla telttasauna, kahvia ja välipalaa. Kaiken kaikkiaan kokemisen arvoinen retki, jos satutte Rukan suunnalle kesäaikaan!

Alla linkki videonpätkään Harjakoskelta:

Harjakoski

Palattuamme takaisin Rukan kylään, jätin Antin Zoneen käymään läpi päivän kuvasaldoa ja hilpaisin käymään kotona pienillä päikkäreillä, että ainakin toinen meistä olisi ajokykyinen seuraavalla siirtymällä. Parin tunnin unien jälkeen kävin noukkimassa valokuvataiteilijan kyytiin ja käänsimme taisteluvaunun keulan kohti Nurmesta, josta oli varattu mukava mökkimajoitus.

Seuraavana päivänä siirryimme kohti Lieksaa ja Erä Eeroa Mätäsvaaran hylätyn kaivoksen kautta, jossa oli kaivostoimintaa vuosina 1939 -47. Paikka voisi mielestäni olla hieno ja mielenkiintoinen pala historiaa entisöitynä. Tällä hetkellä sain vaikutelman, että kaivos ja itse asiassa koko kylä on päässyt rapistumaan vuosien saatossa. Kuvien kannalta toki hieno, etenkin kun Antti avasi kaivoksen ja mätäsvaaran historiaa etukäteen. Jos liikutte joskus siellä suunnalla, niin kannattaa käydä tutustumassa.

Mätäsvaaran kaivos, jonka vesi on vallannut

Yksi kaivoskäytävä on jäänyt veden yläpuolelle

Mätäsvaaralta jatkoimme matkaa kohti Lieksaa ja Erä Eeroa. Koska kuvauskopeissa oli tilaa, päätin osallistua Antin seurana kuvausyöhön. Konsepti on mielenkiintoinen varsinkin tällaiselle, joka ei ole ollut luontokuvauksen kanssa missään muussa tekemisissä, kuin luontoelokuvia nähneenä. Siirryimme viiden aikoihin iltapäivällä Erä Eeron ”toimistolta”, vanhalta savottakämpältä kuvausalueelle muutaman kilometrin päähän ensin autoilla ja viimeiset muutama sata metriä kävellen.

Ahtauduimme kuvauskoppeihin, samassa porukassa kanssamme oli Espanjalainen kuvausryhmä, onneksi he menivät omaan koppiinsa ja saimme Antin kanssa oman. Kopit ovat hyvin yksinkertaisia. Pari laveria ja makuupussit torkkumista varten ja muutama suojattu aukko kameran objektiiveille sekä pieni ikkuna, josta näkee ulos sekä käymälä. Henkilökunta saattaa koppiin ja antaa evästä yötä varten, jonka jälkeen ovi lukitaan. Ulos pääsee vasta aamulla, vaikka olisi saanut haluamansa kuvat jo alkuillasta, näin voidaan taata eläimille rauha ja kuvaajien turvallisuus.

Päästyämme koppeihin henkilökunta Eeron johdolla levitti haaskoja koppien eteen levittäytyvälle heinikolle ja Antti viritti kamerat paikalleen kuvausaukkoihin. Tämän jälkeen alkoi odottelu. kaksitoista tuntia hiljaa, siis oikeasti aivan hiljaa, pienessä kopissa tuijottaen ulos, jos Ahma tai jopa karhu tulisi paikalle. Ne jotka tuntevat minut, tietävät miten helppoa minun on olla hiljaa ja paikallaan kymmenen minuuttia, puhumattakaan useita tunteja..

Antti virittää kalustoa iskuun kuvauskopissa

Olimme sopineet jo etukäteen, että minä nukkuisin vähän enemmän, että Antti voisi keskittyä työhönsä ja edes toinen meistä olisi ajokykyinen seuraavana päivänä. Näytti siltä, että valokuvamallin ja meloja-maastopyöräilijä-vaeltaja roolin lisäksi tämän retken tehtäviini kuului myös autoilu.

Kävin makuulle noin puolenyön aikaan. Siihen mennessä olimme nähneet pari joutsenta läjän lokkeja ja sorsia. Joskus kahdelta yöllä Antti nyki minut hereille. Haaskalle oli tullut Ahma. Olen nähnyt Ahman kaukaa joskus hiihtoreissulla Norjassa juoksevan vuoren rinnettä ylös meitä karkuun, mutta en koskaan niin läheltä, että olisin kunnolla nähnyt, millaisesta otuksesta on kysymys. Täytyy sanoa että se on erikoisen näköinen otus. Näyttää vähän siltä, kuin ahma olisi ollut väärässä jonossa silloin, kun raajoja jaettiin ja joutunut tyytymään niihin, mitä oli jäänyt jäljelle. Näyttää siltä, kuin pää, etujalat, selkä ja takajalat olisivat kaikki eriparia, mutta luonnollisesti kaikki on kehittynyt tämänkin eläimen kohdalla hyvin tarkoituksenmukaiseksi ja mahdollisimman tehokkaaksi saalistajaksi. Ei ahma ole turhaan mm. poroisäntien pelonaihe. Joko sama yksilö tai toinen kävi vielä muutaman kerran uudestaan haaskalla yön aikana, mutta muita petoja ei näkynyt sinä yönä. Aamulla siirryimme kopeilta takaisin savottakämpälle aamiaiselle ja heti kohta sen jälkeen sanoimme Eerolle kiitokset ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti pohjoista ja Raatteentien museotietä sekä pikkuhiljaa Hossaa, jota varten oikeastaan olin lähtenyt koko retkelle mukaan.

Ahma, yön tehtävä suoritettu ja kuvat saatu. Kuva: Antti Hentinen

Retken jatkosta voitte lukea blogin toisessa osassa, joka tulee hetken päästä.

”Kevät” Norjan lapissa

Kuva

Onpa mukavaa päästä pitkästä aikaa kirjoittamaan blogia. Edellisen kerran taisiin kirjoittaa Loska.fi -sivustolle silloin, kun se oli vielä elinvoimainen, valmistautumisesta Elbrus-vuoren laskuprojektiin.

Alkuun on varmaan paikallaan esitellä itsensä penimuotoisesti. Olen Mika, 39-vuotias vapaalaskija ja alppinisti. Tällä hetkellä leipätyöni on Rukan alppikoulussa freestylevalmentajana. Tosin kuluneena talvena en ole ollut päivittäisessä valmennuksessa mukana, vaan olen täydentänyt opintojani ja valmistellut tulevaa omaa laskuprojektiani, jota käsiteltiinkin jo lumipallon haastattelussa aiemmin. http://www.lumipallo.fi/2017/03/09/haastattelussa-vapaalaskettelija-mika-falt/

Tämä kausi on mennyt siis aika pitkälle Rukan tuntumassa pyöriessä, muutamaa Norjan retkeä lukuun ottamatta. Lunta on tullut kevään aikana reilusti Lyngen-Tamokdalen alueelle, tosin kovalla tuulella ja vaihtelevalla lämpötilalla.

Lumiturvallisuuden kannalta tilanne on ollut puurajan yläpuolella aika hektinen. Olin pääsiäisen aikaan viimeksi Tamokdalenissa, jolloin ei ollut oikein mitään asiaa puurajan yläpuolelle. Tosin lumi oli aivan mahtavaa metsässä! Vähän jäi kyllä kaivelemaan, kun ei päässyt tekemään, mitä oli suunnitellut, mutta näissä hommissa on mentävä luonnon ehdoilla.

Näin keväällä alkaa monilla olla kesähommat jo mielessä. Pitää laittaa venettä vesillelaskukuntoon ja käydä pikkuhiljaa laittelemassa kesämökkiä talven jäljiltä järjestykseen ja ottaa pyörät esiin talvisäilöstä. Täällä Pohjoisnorjassa, missä parhaillaan olen on kuitenkin vielä kevään laskusesonki parhaimmillaan. Siinä mielessä tilanne on erikoinen, että tällä hetkellä Pohjoisen mäet, jotka yleensä tähän aikaan vuodesta ovat laskemisen kannalta varmin vaihtoehto, ovat parin viikon takaisen lämpöaallon jäljiltä jäässä ja jäisen pinnan päälle satanut uusi lumi ei tuntuu olevan kiinnittynyt heikosti.

Perjantaina kävimme Blumin (Jan-Erik Blomberg) kanssa katsastamassa todella hienoa bowlimuodostelmaa Nord-Lenangenissa. Aikamme hiihdeltyämme päädyimme laskemaan paikan varsinaisen toptur-mäen Luoteisharjanteelta alas. Paikasta löytyy todella hienoja laskulinjoja, mutta lumen koostumus Bowlia kohti hiihtäessä tuntui menevän laskemisen kannalta koko ajan huonommaksi, joten päädyimme nousemaan opasryhmän tekemää latua ylös laaksosta harjanteelle.

En ollut itse käynyt Nord-Lenangenin alueella koskaan aiemmin. Alue on aivan mahtava! Todella hienon näköisiä vuoria ja meri aivan vieressä. Tuota aluetta pitää ehdottomasti jatkossa tutkia tarkemmin!

Näkymä laakson pohjalta ”kattilaan”

Näköalaa laaksosta

Lauantaina ajattelimme lähteä Apen, Blumin ja Tankin katselemaan, millaisia laskupaikkoja olisi tarjolla Stordalenissa, Tamokdalenin tien varrella. Tarkoitus oli nauttia aurinkoisesta päivästä ja tehdä leppoisa rando laakson pohjaa pitkin, pitää laakson perällä kunnon tauko ja keitellä espressot ja laskea joku leppoisa mäki. Meistä ainoastaan Blumi oli käynyt alueella aiemmin ja silloinkin helikopterilla, joten olisi meille kaikille mielenkiintoista nähdä, mitä laaksolla on tarjottavanaan tulevaisuutta ajatellen.

Lähestyminen olisikin ollut oikein leppoisaa hiihtelyä pohjalla virtaavan joen penkereestä kohtalaisen jyrkästi kohoavassa harvassa metsässä, jos lumen pinta ei olisi ollut umpijäässä. Jääraudat ja hankiraudat olivat tietenkin kämpillä, koska tarkoitus ei ollut mennä sellaiseen mäkeen, jossa niille olisi ollut tarvetta..

Sinänsä paikka ei ollut kovin vaarallinen, ehkä viisitoista metriä jyrkähköä liukumäkeä jokeen, jonka vesi ei vielä olisi ollut juuri polvea korkeammalla, mutta ajatus siitä, että jos tässä liukastuu, löytää itsensä sukset jalassa virtaavasta jääkylmästä vedestä ei oikein houkuttanut.

Jossain vaiheessa kulku alkoi käydä suksilla minulle liian hankalaksi, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin nostaa sukset reppuun ja jatkaa jalan poikkikulku loppuun. Matkaa ei ollut, kuin parisataa metriä sinne, missä taas voisi laittaa sukset jalkaan, mutta se tuntui yllättävän raskaalta, kun monot eivät tahtoneet mennä läpi jäisestä lumen pinnasta, vaikka kuinka potki. Joskus olen ihan aidosti vähän kateellinen ystävieni kyvystä liikkua näissä silloin tällöin haastavissa maastoissa.

Joen mentyä piiloon lumen ja jään alle pääsin minäkin takasin suksille ja hiihtelimme laakson perälle, josta aukeni kattilamainen, toinen toistaan hienompia laskulinjoja tarjoava harjanne. Laakson perällä päätimme pitää kunnon tauon suunnitelman mukaan ja rakensimme porukalla tuulisuojan, jossa oli oikein mukava istuskella, keittää kahvit ja katsella edessä avautuvaa maisemaa.

Kovalla lumella nousukarvoilla hiihtäminen on nopeaa ja vaivatonta

Tauon jälkeen nousimme jonkin verran laakson Sørfjeltindenin puolta, ehkä noin 800m korkeudella päätimme vaihtaa varusteet laskumoodiin, koska tuuli alkoi nousta ja keli näytti menevän kiinni. Pilvet ehtivätkin päällemme, ennen kuin olimme valmiita laskemaan. Odotimme noin puoli tuntia aukkoa pilviverhossa, joka vyöryi laaksoon, mutta kun sellaista ei näyttänyt olevan missään vaiheessa tulossa, päätimme laskea alas. Lasku ei sinänsä ollut haastava, ehkä 30 asteinen seinä tasaisella, kovalla lumella ja hyvällä näkyvyydellä sen olisi voinutkin laskea alas kohtalaisen kovaa, mutta tässä kelissä näki vain tasaista valkoista joka puolella, joten parin käännöksen jälkeen minun piti suunnata vasemmallani olevalle vanhalle vyöryjäljelle, jossa oli edes jonkin verran lumen pinta rikki antamassa kontrastia.

Kahvitauolla

Leppoisa randopäivä olikin loppujen lopuksi aika mielenkiintoinen pikkuseikkailu, joka opetti ainakin, että näin keväällä minun on syytä pitää raudat mukana aina, kun lähden hiihtämään.

Täällä Pohjoisnorjassa on vielä hyvin talvista, mutta ensi viikoksi ennusteet lupailevat tännekin lämpenevää ja sateista säätä. Nyt on aika lähteä ainakin käymään Suomen puolella. Jos säät näyttävät hyvältä, niin mahdollisesti vielä helatorstain aikaan voisi yrittää päästä laskemaan jonkin keväisen firnimäen.

Alla olevasta linkistä pääsette halutessanne katsomaan laskuni Nord-Lenangenissa. Parin ensimmäisen käännöksen aikana kuuluvasta rahinasta saa vähän kuvaa jääpinnasta, mikä uuden lumen alla on.

https://www.youtube.com/watch?v=EJAc95XSzVU